Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen on kirjoittanut suositun romaanin, ainakin Helmet-järjestelmän varauksista ja netistä löytyvistä kirja-arvioista päätellen: Hetken hohtava valo (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26465-1). Hiukan yllättäen teos oli saanut Helmetissä vain kolme tähteä (yhdeksän arviointia), mikä voi tarkoittaa sitä että teos jakaa mielipiteet laidasta laitaan.



Tätä kirjoittaessani teoksesta oli varauksia 30, kappaleita 206, ja rupesin lukemaan romaania aikamoiselta takamatkalta, vasta kun kirjastosta tuli ilmoitus että se pitäisi palauttaa kahden päivän päästä, eikä lainaa voinut uusia varauksista johtuen.

Ajattelin, että luen teosta vähän alusta ja siinä se, mutta niin hassusti tässä kävi että luin kirjan yhdessä päivässä, aamusta iltaan, eikä tämä ollut ihan pieni urakka, kyllä näissä 511 sivussa luettavaa riittää.

Ihan kaikkea en tosin lukenut, paikka paikoin hypin tekstiä eteenpäin kun en jaksanut keskittyä, mutta sitten taas oli kohtia jotka imivät sana sanalta ja lause lauseelta niin tiiviisti mukaansa että kaikki muu unohtui.

Olen aikoinaan lukenut Itkosen romaanin Myöhempien aikojen pyhiä, joka jäi mieleen kaihertamaan pitkäksi aikaa, ja samoin taitaa olla tämän romaanin kanssa.

Kirjan kansikuvassa Philippe Petit kävelee teräsvaijeria pitkin vuonna 1974 New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornien välillä. Tämäkin liittyy romaanin tarinaan, mutta lienee syytä olla paljastamatta liikaa.

Romaani on sukukronikka, 1960-luvulta 2010-luvulle, tai kyllähän tässä käydään vuodessa 1959 asti. Minäkertoja on Esa, ja hän kertoo vanhempiensa tarinaa, ja lapsensa, ja purkaa oman elämänsä solmuja tässä samalla. Näin Esa pohtii ajatusta siitä, että rakkaudesta ei voi kieltäytyä, minkä Esan äiti Liisa esitti puolustuspuheenaan sille mitä hänelle oli tapahtunut:

Olen ajatellut sitä mitä Liisa sanoi. En siinä tilanteessa, silloin halusin vain väistää, mutta sitten myöhemmin. Se on totta, rakkaudesta ei oikein voi kieltäytyä. Sitä ei myöskään voi väkisin etsiä, se osuu jonkun kohdalle ja väistää jonkun toisen, eikä rakkaus jakaudu maailmassa tasan - joillekin ihmisille on tarjolla liikaakin rakkautta mutta toiset eivät löydä sitä koskaan. Rakkautta ei ansaita, rakkaus on lahja joka saadaan. Rakkaus on suoja jonka ihminen tarvitsee maailmaa vastaan, rakkaus on energiaa, rakkaus on virtaa. Niin kauan kuin on kytkettynä siihen virtaan, kaikki on hyvin ja kaikki on mahdollista, sellaisetkin asiat joihin ei ikinä olisi kuvitellut pystyvänsä.

Teos alkaa Tšehovin teoksista, siitä miten Tšehov jakaa mielipiteet, toiset eivät voi häntä sietää, yläluokan elämäntavan kuvaaminen on heidän mielestään silmien sulkemista todellisuudelta, kun taas toiset näkevät Tšehovissa taidon kertoa juuri siitä mitä Tšehovilla oli kerrottavanaan, tämä oli se mistä hän osasi kirjoittaa. Ja omalla tavallaan teos myös päättyy Tšehoviin, hänen kuolemaansa, ympyrä on valmis.

Itkonen kertoo ihmissuhteista, niin puolisoiden väleistä kuin vanhempien ja lasten suhteista, ja vaikka tämä tarina voisi olla imelyyttä täynnä, siltä ei tunnu. Itkonen pyrkii minä-muotoisesta kerronnasta huolimatta etäännyttämään kertomuksensa kohteistaan niin että puhutaan ihmisistä ilman että tässä tuntuu siltä kuin mässäiltäisiin elämän vaikeuksilla.

Näkökulma muuttuu luvusta toiseen, välillä kertoo Esa elämästään eri vuosina, hyppien vuosikymmenestä toiseen, välillä taas ollaan kiinni jonkun perheenjäsenen elämässä juuri tässä ja nyt, hetkessä. Kirja puhuu Suomesta, Kuopiosta, Hämeenlinnasta, Helsingistä, ja samalla myös maailmasta joka 1960-luvulta alkaen tulee yhä lähemmäs, liki, niin televisiossa kuin niissä laitteissa joita ihmisille kodinkoneliikkeissä myydään.

Jotain hohtavaa, syvän inhimillistä on tässä romaanissa. Tämä jää mieleen, tässä tuntuu siltä kuin elämä olisi käsillä, sykkisi näissä hetkissä, juuri tässä ja nyt.