Paul Torday: Light shining in the forest

Olen aiemmin lukenut yhden Paul Tordayn teoksen, Ventovieraan, ja tämä kirja tarttui mukaan kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä osin kirjoittajan nimen, osittain teoksen kiehtovan nimen vuoksi: Light shining in the forest (Weidenfeld & Nicolson, 2013; ISBN 978-0-297-86747-0).



Kirjassa on eräänlaista byrokraattista komediaa, sillä se kertoo englantilaisesta virkamiehestä Norman Stokoesta, joka saa itselleen komealta kuulostavan pestin, "Children's Czar", mutta juuri kun hän ehtii asemapaikalle, vaihtuu ministeriön johto ja Stokoe jää sivuraiteelle ilman luvattuja resursseja ja tarkempaa tehtävänantoa.

Eräs teoksen teemoista on metsänhoito ja metsurin työ, ja tässä Torday onnistuu tekemään jotakuinkin uskottavan vaikutuksen, mitä sitäkin voi pitää ammattikirjoittajan työnäytteenä.

Mutta varsinainen teoksen juoni on paljon hyytävämpi, kyse on kadonneiden lasten kohtalosta, siitä mitä pahimmillaan voi tapahtua. Metsän keskellä loistava valo ei tarjoa lohtua vaan kyse on päinvastaisesta asiasta, toivon menettämisestä, pahuudesta jossa ei ole enää mitään inhimillistä.

Kirja on kirjoitettu taitavasti, mutta tässä kävi samalla tavalla kuin aiemman Tordayn teoksen kanssa, en loppujen lopuksi pystynyt teoksesta pitämään, vaikka kieltämättä Torday osaa kirjoittaa, ja teoksen teema - jäljettömiin kadonneiden lasten kohtalo - on mitä tärkein. Mutta ihmiset jäivät etäisiksi ja jollakin tavalla kliinisesti kuvatuiksi, enkä osaa sanoa onko tämä tarkoituksellista.

Paul Torday: Ventovieras

Paul Torday punoo mielenterveystä ja sen hoitamisen keinoista romaanin, joka osoittautui iskeväksi vaikkakin osin turhankin spekulatiiviseksi jännityskertomukseksi: Ventovieras (Atena, 2012; suom. Jukka Jääskeläinen; ISBN 978-951-796-853-9)



Torday kertoo avioparista, jonka kymmenen vuotta jatkunut yhteiselo muuttuu kun mies, Michael, alkaa osoittaa kokonaan uusia piirteitä itsessään:

Vuosia sitten, kun Michael oli kosinut minua, en ollut varmaankaan kysynyt itseltäni »Rakastanko häntä?» vaan »Onko minulla voimia pysyä hänen rinnallaan?» Kymmenen aviovuotta olivat osoittaneet minulla olevan sentään kykyä sitoutua, vaikka ankeimpina hetkinä olin ajatellut, että kyse oli ehkä vain saamattomuudesta.

Kuulin Michaelin avaavan ovemme ja huikkaavan »Kulta, tulin takaisin», ja käännyin sängyssä laiskasti ja oivalsin samassa, kuinka onnellinen olin. Sen myötä sain toisen oivalluksen: tajusin, että Michael oli aina rakastanut minua muttei ollut ikinä tiennyt, miten osoittaa rakkauttaan. Mikä oli muuttunut? Hän osoitti tunteensa nyt kaikin tavoin. En sillä haavaa välittänyt, miksi niin oli käynyt. Olin vain siitä kiitollinen. Michael tuli makuuhuoneeseen aamiaistarjottimen kanssa ja asetti sen varovasti vuoteelle viereeni.

Kirjaa on vaikea kommentoimatta nostamatta esille juonen keskeistä elementtiä, skitsofreniaa, jota Michael sairastaa mutta joka on lääkityksen avulla pysynyt kurissa.

Torday kertoo aivan äärimmäisen laatuisesta skitsofreniasta, sellaisesta josta kärsivä on vaarallinen ympäristölleen. Kuitenkin kuvaus skitsofreniasta sitä sairastavan läheisen näkökulmasta tuntuu kohtuullisen uskottavalta.

Kuitenkin vierastin spekulatiivisia, jopa fantasiaan eteneviä pohdintoja siitä, mikä on skitsofrenian geneettinen perusta ja onko skitsofreniasta kärsivä loppujen lopuksi aivan muunlainen olento kuin tavallinen ihminen. Pieni pettymys siis, loppujen lopuksi, vaikka kieltämättä Torday osasi muutamaan otteeseen yllättää hyvinkin hyytävällä tavalla.