Kielen ja kirjallisuuden hämärä (sekä pari sanaa Helmetin e-kirjapalvelusta)

Päivi Mehtonen on toimittanut mielenkiintoisen artikkelikokoelman kirjallisuudentutkimuksesta ja -historiasta: Kielen ja kirjallisuuden hämärä (Tampere University Press, 2002; ISBN 951-44-5478-2).

Latasin kirjan pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-järjestelmästä e-kirjana, ensimmäistä kertaa kokeilin tätäkin mahdollisuutta.

Olen kyllä muutamaan kertaan törmännyt Helmetissä mainintaan "available online", mutta koska pidän painetuista kirjoista, en ole sähköisiin versioihin turvautunut. Ja sitäpaitsi minulle ei ole iPadia tai iPhonea, joilla olisi kätevämpi lueskella sähköistä sisältöä kuin tietokoneen näytöltä.

Helmetin linkki vei Ellibs Bookstore -palveluun, josta löytyi - tässä tarvitaan kirjastokortin numero ja pin-koodi - paitsi e-kirjan latauslinkki myös linkki Adoben sivulle, josta voi ladata katseluohjelman (Adobe Digital Editions). Tämäkään ei vielä riitä, vaan täytyy myös rekisteröityä Adoben palveluun, mikä sinänsä oli kohtuu suoraviivaista eikä edes vaatinut sähköpostiosoitteen varmistamista.

Kun olin asentanut ohjelmiston ja avannut e-kirjan latauslinkin kautta, tuli kirja näkyviin katseluohjelman teospalkissa, ja siitä klikkaamalla pääsi sitä selaamaan ja lukemaan. Ilmeisesti tiedosto on PDF-tiedosto, johon on lisätty käyttöoikeuksien valvontaominaisuudet, joten tavallisella PDF-lukuohjelmalla se ei aukea.

Kirja ei näkynyt lainana Helmet-palvelun puolella, mutta ilmeisesti Ellibsissä lienee jokin rajoitus yhtäaikaisten e-kirjalainojen määrälle, ainakin näin voisi kuvitella. Sekään ei vielä selvinnyt, mikä on laina-aika ja mitä tapahtuu sen päättyessä.

Näin pilvipalvelujen aikakaudella tuli myös mieleen, että näkyisikö tuo kirjastosta lainattu (?) teos saman tien toisella koneella, jossa on Adobe Digital Editions -ohjelmisto ja jonka olen auktorisoinut samalla Adoben käyttäjätunnuksella. Näin ei kuitenkaan ollut.

Kokeilin lainata teoksen uudelleen Helmetistä, ja siinä yhteydessä huomasin että latauksen yhteydessä tulee valittua myös laina-aina, joka on oletuksena yksi päivä ja valinnaisesti seitsemän päivää.

Kirjan tekstistä ei voi kopioida cut-and-paste -tyyliin (näin arvelinkin), mutta kirjanmerkkejä sivuille voi laittaa, mikä sinänsä on kätevää. Mutta jos haluaa teoksesta lainata tekstiä, pitää se käsin kopioida, niin kuin muutenkin olen näissä kirja-arvioissa tehnyt.

Ja jotta asia ei olisi näin yksinkertaista, Helmet tiedotti juuri äskettäin uudesta palvelusta, jossa digitaalista aineistoa voi käyttää tietokoneilla ja mobiililaitteilla, ohjelmistona OverDrive Media Console. Palvelu siis vaatii oman erillisen katseluohjelmansa asentamisen.

Uusi lukuohjelma tulee aiemmin Ellibs-palvelussa käytetyn Adobe Digital Editions -ohjelmiston rinnalle. Epäselvää on, mitä eroa sisällöissä ja aineiston käyttöperiaatteissa tulee olemaan.

No, menenpä lopulta itse teokseen.

Kiinnostuin Mehtosen toimittamasta kirjasta Yrjö Varpion artikkelin ansiosta, siinä Varpio pohtii Lauri Viidan kieltä, sitä voisiko Viidan kielikoukeroilla ja skitsofrenialla olla jokin yhteys.

Teoksessa Kielen ja kirjallisuuden hämärä on sivuja 273, joten sen lukeminen tietokoneen näytöltä ei oikein houkutellut, mutta teosta kyllä silmäilin ja sen kiinnostavaksi havaitsin.

Esipuheessa pohditaan kirjallisuuden ja ajattelun monimerkityksisyyttä ja hämäryyttä: "Millaisia tarkoitusperiä hämäryys palvelee - voiko se jo itsessään ilmaista jotakin? Miksi kieli, kerronta ja kuvaus niin helposti asettuvat selkeyden ja hämäryyden, tai kirkkauden ja pimeyden symboliikkaan?"

Mutta tämän kirjan ei ole tarkoitus olla hämärä: "Kohdistamalla katse suoraan itse hämäryyteen alkaa silti hahmottua lukutapoja ja traditioita, joissa selkeys on ollut kaikkea muuta kuin itseisarvo."

Mielenkiintoista oli historiallinen tarkastelu, jossa pohdittiin hämäryyden merkitystä erilaisissa vastakkainasetteluissa: "skolastiikka vastaan humanismi, katolisuus vastaan uskonpuhdistus, maakeskeisyys vastaan aurinkokeskeinen maailmankuva, tai klassismi vastaan ekletismi". Ja toisaalta hämäryyden modernissa puolustuksessa on vedottu taiteen jäljittelevään luonteeseen: "todellisuuden fragmentoituessa kieli ja merkityskin fragmentoituvat".

Ja lopuksi vielä kysymys: "Jos teos tai ilmaisu ei avaudu lukijalle tämän ponnisteluista huolimatta, onko vikaa silloin tekijässä, tekstissä vai sen lukijassa?"

Pommorommo

Pommorommo on pieni aarre 54 vuoden takaa. WSOY julkaisi Aila Meriluodon kirjoittaman lastenkirjan vuonna 1956. Meriluoto totesi kirjasta myöhemmin: "Tää oli mun rakkaudentunnustukseni Laurille."

Lauri - joka kirjan lopussa esiintyy tällä nimellä - on Lauri Viita, Meriluodon puoliso jonka mielisairaus, skitsofrenia, vei mennessään. Mutta kirja on lastenkirja, josta sain Helmetin ansiosta käsiini alkuperäisen painoksen, ajan patinoimana ja hiukan kosteudesta kärsineenä.

Kirja alkaa seuraavasti: "Me ollaan viiden vanhoja ja meille aina tapahtuu, ja meidän käskettiin kirjoittaa kirja siitä että tapahtuu. Tai eihän me osata kirjoittaa, mutta me puhutaan semmoiseen koneeseen, ja siitä koneesta sitten joku kuulee ja kirjoittaa."

Kirjassa on hauskaa lapsenmielisyyttä, eikä ollenkaan aikuisen alentuvaan tyyliin, vaan lasta ymmärtäen ja aikuisten maailmaa ihmetellen, välillä niin tarkkaan ja osuvasti havainnoiden että suupieltä kutittaa. Kirjan on kuvittanut Kauko Salmi, mukavalla lapsenomaisella tyylillä, joka tekstiä mainiosti täydentää. Mutta kuvakirja tämä ei ole vaan kirjoitettu tarina, ja sellaisena mainio.

Toinen asia sitten on, missä määrin tarina enää nykypäivän lapsia kiinnostaa. Se on ajankuva, joskin melko ajaton, mutta silti ehkä enemmänkin tuon ajan aikaa ja lapsia (ja aikuisia) puhutteleva kuin tämän päivän maailmaan istuva.

Mutta teemat ovat tärkeitä, lapsena oleminen, mielikuvitus, asioiden tulkitseminen pienen ihmisen näkökulmasta, aikuisten vaikeus ymmärtää lapsia ja asettua heidän näkövinkkeliinsä ja käsitykseensä ajasta ja maailmasta. Sen Meriluoto osaa, herkästi havainnoiden. Samalla tulee piirrettyä myös kirjailijakuvaa Lauri Viidasta, joka "menee päänsä sisään" tekemään työtä, joka on vähän pelottava mutta sitten kuitenkin tosi mukava lasten kanssa touhuamaan.

Ja entä se Pommorommo? - Hys, sitä nimeä ei saa sanoa, se on pelottava ja ihmeellinen ja jos sen joskus pääsisi näkemään, niin... Mutta entäs jos kaikki onkin vain kirjasta karannutta, auki jääneen kirjan sivuilta, ja mitäs jos "Mummi Muhkea ja Riikka alkavat siivota ja sitten ne siivoovat ja siivoovat joka nurkan ja kaikki avonaiset kirjat löydetään ja suljetaan. Se on kyllä selvä. Mutta kuinka sinun sitten käy?"

Lauri Viita: Kootut runot

Lauri Viidan Kootut runot (WSOY, 2008; 1. painos ilmestyi 1966) on ison kirjailijan pienikokoinen kirja, runoilijan elämäntyö: vähän yli 300 sivua. Aila Meriluoto totesi Lauri Viidan elämänkerrassa, että kirjalliset tuotokset olivat ikäänkuin sivujuonne Viidan tuotteliaisuudessa. Viita puhui kuulijansa pyörryksiin, tunnista tuntiin, joskus päiväkaupalla.

Oli myös mielenkiintoista nähdä, miten vähän Viidan mielisairaudesta loppujen lopuksi näkyy runoissa - paitsi niiden vähyydessä ehkäpä. Vaikkakin Meriluoto oli tästä sitä mieltä, että viimeisinä vuosinaan Viita oli vain varjo entisestään. Mutta silti hän pystyi vakuuttamaan kuulijansa ideoillaan - ainoastaan hänet aiemmin tunteneet tajusivat tragedian syvyyden.

Kirjan esipuheessa pohditaan Viitaa runoilijana, käsittelemättä juuri ollenkaan Viidan myöhempiä elämänvaiheita ja mielisairauden vuosia. Runoilijana Viita oli vakuuttava loppuun asti, ehkä kuitenkin elämänkerran pohjalta on luettavissa oireita sairaudesta runoihin, joita muuten ei niistä osaisi etsiä tai havaita, esimerkiksi "oman kielen" luomisen ilmiö tai saman alkukirjaimen toistuva käyttö, joita voi pitää poikkeavan aivotoiminnan oireina. Toisaalta Viita jo kokoelmassa Betonimylläri osoitti erityisen omaleimaista virtuoosista kielenkäyttöä, joten on vaikea päättää mihin nerous päättyy ja mistä sairaus alkaa.

Koulussa ja lukiossa opettelin joitakin Viidan runoja, jotka ovat pysyneet mielessä siitä asti. Runo Kevät on sellainen:

Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa,
lantajuova järven jäällä —
kesä tulee, ihanaa!

Runo Tikanpolkka näyttää miten virtuoosinen Viita on sanojen käytössä:

Tikka päätään puuhun nakkaa,
muttei loukkaa,
koskei lakkaa,
vaikka jäistä kuusta hakkaa,
jotta koko kumpu kolkkaa
tikanpolkkaa
— — —

Ja vielä lopuksi yksi näyte, runoilijan lopputaipaleelta, runo Ei pidetä kiirettä, istutaan:

Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä;
ei maata somemmin ainoakaan
satelliitti lennä.

Iso runoilija!

Lauri Viita - Legenda jo eläessään

Aila Meriluoto kirjoitti unohtumattoman kirjan kirjailijasta josta sopii sanoa "iso mies tuli pieneen kylään". Teos Lauri Viita - Legenda jo eläessään (WSOY, 1988) oli kustantajan tilaustyö Meriluodolta, ja millainen se onkaan! "Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti."

Panu Rajala lainaa paljon Meriluodon tekstiä tuoreessa kirjailijakuvassaan Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (WSOY, 2010). Jotkin asiat jotka Meriluoto antaa ymmärtää rivien välissä tai sivuuttaa liian kipeinä saavat selityksensä Rajalan kirjassa.

Mutta kirjana on Meriluodon teos aivan toista luokkaa kuin Rajalan teos. Tämä on kaunokirjallinen merkkiteos vaikka onkin tosipohjainen. Runoilija osaa sanoa tiukasti ja suoraan, oivaltaen, jotenkin elämää suurempana itsekin.

Viita ymmärsi oman neroutensa, mutta ei kuitenkaan oikein osannut suhtautua siihen, eikä varsinkaan akateemiseen sivistyneistöön: "Se huomio, että hän, työmies, reilusti ylitti nämä ihanne-olennot, professoreita myöten, sekä herätti hänen halveksuntansa että korotti suunnattomasti hänen itsetuntoaan."

Meriluoto jäi Viidan jalkoihin, sopeutui jopa elämään etäisessä saaressa pienen lapsen äitinä ilman mitään mukavuuksia: "Lauri osti Tokosesta sylen koivuhalkoja ja kylältä osuuskaupasta minulle paksut kumirukkaset sekä hakkasi jäähän avannon, jossa sopi huuhdella lapsenpyykkiä." Tässä yhteydessä tuli sytykkeinä poltettua Meriluodon 11 tyttöaikaista päiväkirjaa, ikään kuin kuvastaen halua "päästä koko omasta minuudestani".

Viita muuttui koko ajan aggressiivisemmaksi, mutta lasten kanssa hän tuli toimeen: "Laurin tunne-elämä oli rikkoutunut jo varhaisessa vaiheessa, jostakin syystä se melkein kokonaan keskittyi aggressioksi. Vain pienet lapset, omat tai muitten, siinä ei ollut sanottavaa eroa, vapauttivat hänestä varauksetonta lämpöä, kärsivällisyyttä ja huumorintajua. Lapset — tai muuten avuttomat. [...] En tiedä onko häijyä ajatella, että tämä ihmisluokka ei koskaan sivunnut Laurin rajua kilpailuviettiä — tosiasia se kumminkin lienee."

Lauri puhui puhumistaan, jopa siinä määrin että hänen julkaistut kirjalliset tuotoksensa tuntuvat vain sivujuonteelta hänen äänekkäälle elämälleen, mutta mielisairauden myötä puheesta katosi todellinen syvällisyys: "Opin itse tiedottomasti varsin tehokkaan tekniikan: lakkasin kuuntelemasta. Oli mahdottomuus kestää tuota kovaa, hedelmättömästi jauhavaa ääntä vuorokausikaupalla koko ajan mukana eläen. [...] Laurilla säilyi loppun asti kyky 'ottaa' ihmisiä, ehdottomasti dominoida seurassa. Vain vanhat ystävät, joilla oli vertailutaustaa, tajusivat tragedian syvyyden."

Lyhyt mutta suuri kirja isosta miehestä.

Lasinkirkas, hullunrohkea

Tässä se on, vaikkakin vain katkelmittain: runoilija ja elämä. Panu Rajalan Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (WSOY, 2010) ei ole kattava elämänkerta, vaan pikemminkin katkelmallinen kokoelma tapahtumia Aila Meriluodon (s. 1924) elämästä.

Kirjassa on kehystarina, jossa Panu Rajala keskustelee Meriluodon kanssa, teoksen alussa Takatakan piilopirtissä Pieksämäellä ja lopussa Arkadiankadulla. Tämä hiukan häiritsi itseäni, mutta onneksi edes Panu Rajala ei pysty kaappaamaan valokeilaa itselleen: Meriluoto pistää elämänkerturin tehokkaasti ruotuun.

Luin Meriluotoa jonkin verran lukioiaikoinani, eikä pelkästään siksi että hänet mainittiin Lauri Viidan yhteydessä, mutta muutamasta mieleen jääneestä runosta huolimatta - esikoiskokoelma Lasimaalaus oli kyseessä - en häntä sen ihmeemmin tuolloin noteerannut.

Mutta nyt vihdoin ymmärsin, että paitsi Meriluoto teki merkittävän uran ei pelkästään runoilijana vaan myös kääntäjänä, ja eräs suosikkini, Harry Martinsonin Aniara, on Meriluodon suurenmoinen suomennos. Ilman Martinsonin apua suomennos ei olisi onnistunut, ja Martinson muisti kääntäjäänsä Nobel-palkinnon saatuaan, todeten sen olevan yksi harvoista ensiluokkaisista käännöksistä toisille kielille.

Sitäkään en tiennyt, että Meriluoto käänsi Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjoja suomeksi, merkittävä kulttuuriteko tämäkin. Muitakin lastenkirjoja Meriluoto käänsi, muun muassa Kasper, Jesper ja Joonatan sekä Kolme iloista rosvoa.

Parhaana kirjanaan Meriluoto pitää elämänkertaa Lauri Viita, legenda jo eläessään, jonka hän kirjoitti WSOY:n pyynnöstä. Skitsofreniaan sairastunut Viita oli Meriluodon aviomies ja neljän lapsen isä, ja monessa mielessä ratkaiseva hahmo: "Lauri Viita ei ollut kirjailija, hän oli luonnonmullistus."

Elämä Viidan kanssa ei ollut helppoa, varsinkin mielen järkkyessä, eikä ollut varmaan kumpi sortuu, Viita vai Meriluoto. Mutta Meriluoto jaksoi, neljän lapsen kanssa, vaikka kirjallinen anti jäikin vähäiseksi näinä vuosina, lähinnä lastenkirjaan Pommorommo, josta Meriluoto toteaa: "Tää oli mun rakkaudentunnustukseni Laurille."

Viita poltatti uunissa niin Meriluodon päiväkirjat - yhtä lukuunottamatta - kuin lasten syntymätodistukset. Mielialahäiriöt veivät hänet lopulta mielisairaalaan, mutta kerta kerran jälkeen hän palasi piinaamaan Meriluodon perhettä, kunnes hän muutti Ruotsiin.

Myöhemmästä tuotannosta Rajala nostaa esiin vuonna 1980 ilmestyneen runokokoelman Talvikaupunki, joka nosti Meriluodon kriitikoiden ylistämäksi runoilijaksi pitkän tauon jälkeen.

Meriluoto on käyttänyt omaelämänkerrallisia aineksia niin runoissaan kuin proosassaan, eikä ole erityisesti vältellyt julkisuutta, joten hänestä tiedetään suhteellisen paljon, jopa siinä määrin että raja teosten ja niiden kirjoittajan välillä voi hämärtyä. Mutta Rajalan elämänkerta - jos tätä voi sellaiseksi sanoa kaikessa katkelmallisuudessaan - tarjoaa silti uudelta tuntuvia välähdyksiä kirjailijaan, joka edelleen on virkeä ja nokkela ja elämässä kiinni. "Terveisiä elämästä, tältä kohtaa."