Rachel Cusk: Outline

Helmetin e-kirjoista löytyy aarteita kuten Rachel Cuskin romaani joka aloittaa kirjailijan elämästä kertovat trilogian: Outline (Farrar, Straus and Giroux, 2015; ISBN 978-1-4735-2396-8).



Teos koostuu kymmenestä keskustelusta jotka päähenkilö käy eri ihmisten kanssa. Päähenkilöstä ei paljon kerrota, paitsi epäsuorasti, mutta dialogit ovat paljastavia, rumankauniita, sillä niissä ihmiset kertovat epäonnistumisistaan sellaisella karheudella että harvoin tämmöistä kirjan sivuilta löytyy. Mistä kaikesta ihmisen on elämässään luovuttava, siinä se kysymys kaiken taustalla on.

Rachel Cusk's Outline is a novel in ten conversations. Spare and stark, it follows a novelist teaching a course in creative writing during an oppressively hot summer in Athens. She leads her students in storytelling exercises. She meets other visiting writers for dinners and discourse. She goes swimming with an elderly Greek bachelor.

The people she encounters speak, volubly, about themselves: their fantasies, anxieties, pet theories, regrets, and longings. And through these disclosures, a portrait of the narrator is drawn by contrast, a portrait of a woman learning to face a great loss.

Outline is Cusk's finest work yet, and one of the most startling, brilliant, original novels of recent years.

Vuosi 2015 - 372 kirja-arviota ja muuta pohdiskelua

Kirjoitin tähän blogiin vuonna 2015 kaikenkaikkiaan 372 postausta, mikä tarkoittaa että kirja-arvioita ilmestyi jotakuinkin yksi päivässä. Luettuja kirjoja on hiukan vähemmän, koska kaikkia kirjoja en saanut luetuksi loppuun. Muutaman kerran kirja jäi kesken kirjaston laina-ajan päättymisen takia, mutta yleensä siksi että kirja ei jaksanut kiinnostaa loppuun saakka.

Toisaalta on myös postauksia joissa käsittelin useita luettuja kirjoja kerralla.

Tässä lienee syytä kertoa, että kirja-arviot ilmestyvät usein paljon myöhemmin kuin kirjan lukeminen, sillä luen kirjoja ja kirjoitan postauksia eri tahtiin.

Yleensä minulla on useampi kymmenen kirja-arviota valmiiksi kirjoitettuna ja odottamassa postausta. Tällä hetkellä niitä on 75 kappaletta, mikä on normaalia enemmän, johtuen joulunajan lomapäivistä jolloin kirjoittelin luetuista kirjoista oikein urakalla kirja-arvioita tulevan varalle.

Syyt miksi kirjoitan tänne Valopolkuun postauksia lukemistani kirjoista (ja osin myös kirjoista joita yritin lukea) ovat pysyneet jotakuinkin ennallaan. Pidän siitä, että kirja-arviota kirjoittaessa tulee miettineeksi, mitä kirja merkitsi minulle, mitä siitä ymmärsin. Ja samalla tulen luoneeksi edes jonkinlaisen muistijäljen siitä että tämäkin teos on silmieni edessä käväissyt.

Kirja-arvioiden arkisto on osoittautunut monta kertaa hyödylliseksi, ja joskus on jopa käynyt niin että olen huomannut jo lukeneeni kirjan jonka vastikää otin luettavakseni. Ja joskus lukukokemus on vallan erilainen myöhemmällä kerralla.

Jyrki Vainonen: Askelia - kirjoituksia kävelemisestä

Jyrki Vainonen tarjoilee kokoelman esseitä joissa limittyy kirjallisuus ja luonto, käveleminen ja kirjoittaminen: Askelia - kirjoituksia kävelemisestä (Basam Books, 2014; ISBN 978-952-260-269-5).



Olin varsin innoissani kirjasta, sillä kävely on mielipuuhaani, eikä Vainonen hirveästi pettänyt kirjoituksillaan, mukavasti ne polveilivat eri suuntiin, siten kun hyvä kävelyrupeamakin, niin että ajatuksilla on tilaa avartua ja kirkastua.

Mutta toisaalta sitten osa kirjoituksista tuntui pikemminkin Vainosen teosten mainoksilta, jo kirjoitetun uudelleen lämmittelyltä, kuin asioiden oivaltamiselta juuri tässä, esseetä kirjoittaessa tai lukiessa.

Mutta sitten taas on se käveleminen, josta en voi tarpeeksi saada.

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin tarjoilee kirjojen ja kirjakauppojen ystäville melkoisen tarinan, suorastaan ylitsevuotavan ihastuttavan kertomuksen miehestä joka on menettämäisillään kaiken mitä elämässä arvostaa, kunnes löytölapsi muuttaa hänen elämänsä: Tuulisen saaren kirjakauppias (Gummerus, 2014; suom. Tero Valkonen; ISBN 978-951-20-9270-3).



Lainaanpa tähän kirjan esittelytekstiä:

A. J. Fikry on melkein nelikymmenvuotias, eikä elämässä ole käynyt niin kuin piti. Hänen vaimonsa on kuollut kolarissa, yhdessä perustetulla kirjakaupalla menee huonommin kuin koskaan, ja hänen aarteensa, harvinainen Edgar Allan Poen ensimmäisen teoksen hyväkuntoinen laitos, on varastettu. Kirjatkaan eivät enää tuota iloa. Sitten kaupan takahuoneesta löytyy outo, elävä paketti. Odottamaton tapaus muuttaa Fikryn elämän, antaa hänelle mahdollisuuden aloittaa kaikki alusta. Muutoksen myötä ihmiset palaavat Fikryn elämään. Ystävät, sukulaiset ja liiketuttavat, kyläläiset, lukijat ja kirjailijat. Kirjat ja tarinat avautuvat taas Fikrylle, ja niiden avulla hän alkaa kirjoittaa tyttärelleen kirjettä, jossa hän hahmottelee elämän tarkoitusta. Tuulisen saaren kirjakauppias on unohtumaton kertomus muutoksista ja uusista mahdollisuuksista, siitä, miksi luetaan ja miksi rakastetaan.

Kirja on lyhyehkö, 239 sivua, eikä ihan tunnu kasvavan romaanin mittaan, ja on joka tapauksessa enemmän viihdekirjallisuutta kuin syvällisempää kaunokirjallisuutta, mutta siitä ei pääse mihinkään että tarina kosketti.

Kirja kertoo adoptiosta, lapsen kasvattamisesta, parisuhteesta, kirjojen kustantamisesta ja myynnistä, ja ennen kaikkea elämästä jossa mihinkään ei voi varmasti luottaa. Kirjakauppiaan ja tyttären suhde on erikoislaatuinen, ja samaten voi sanoa tästä pienen saaren yhteisöstä jossa kirjakauppias on ikään kuin paikkakunnan keskipiste, jonka kautta suruja ja iloja tuodaan näkyviin.

Valopolun vuosi - 519 postausta ja muuta mukavaa

Kun niin moni kirjablogi ansiokkaasti on jo arvioinut vuoden 2012 toimeliaisuuttaan, ajattelin tehdä myös pienen yhteenvedon. Ikävä kyllä en hallitse Blogger-alustan tilastointi- yms. työkaluja niin hyvin, että tähän hätään saisin piirakkadiagrammeja yms. visualisointeja tuotettua.

Julkaisin täällä Valopolku-blogissa 519 postausta vuonna 2012. Näistä lähes kaikki olivat kirja-arvioita, muutamaa "yleispostausta" lukuunottamatta. Toisin sanoen kirja-arvioita tuli julkaistua keskimäärin 1,4 per päivä, mikä on melkoinen tahti. Eniten postauksia tuli lokakuussa, 52 kappaletta.

Osaksi tämä selittyy sillä, että vuoden 2011 aikana tuli kirja-arvioita kirjoitettua jonkin verran myös säästöön, ja tätä tapahtui siinä määrin, että jouduin lopulta julkaisemaan postauksia useamman päivässä, jotta sain "varastot" tyhjenemään.

Ihan kaikista lukemistani kirjoista en kirja-arvioita laatinut, esimerkkinä tusinajännärit (Lee Child jne.) joista nyt ei paljon sanottavaa ole.

Osa kirjoista joista julkaisin kirja-arvion jäi syystä tai toisesta lukematta loppuun, minkä kirja-arvion yhteydessä myös mainitsin. Yleensä syynä oli se, että kyseinen kirja ei lopulta jaksanut kiinnostaa, ja väkisin en kirjoja rupea lukemaan.

Suurin osa (yli 95%) kirjoista oli peräisin kirjastosta, muutaman toki ostin itsekin. Loppuvuodesta rupesin lukemaan myös e-kirjoja.

Valopolku-blogissa käytiin ("Visits") 21,668 kertaa vuonna 2012. Keskimäärin käytiin 1,3 sivulla, ja vierailu kesti keskimäärin 51 sekuntia.

Nämä ovat kirjablogille hyvin vaatimattomia lukemia, mutta vaatimattomia ovat tämän blogin tavoitteetkin lukijoiden osalta. Omia myöhempiä tarpeitani varten näitä kirja-arvioita Valopolkuun talletan.

Merkittävin vierailujen lähde oli Googlen hakukone, ja suosituin hakutermi oli "lauri viita runoja", toisena "muumipappa ja meri". Toiseksi eniten blogiin tultiin Kirjaseuranta.fi-palvelusta.

Vuoden aikana lisäsin postauksien tunnisteisiin kirjailijoiden ja kääntäjien nimet, ja ne joista on eniten postauksia ovat seuraavat (tiedot koko blogin elinkaaren ajalta):

• Aila Meriluoto (8)
  
• Henriikka Tavi (7)
  
• Håkan Nesser (7)
  
• Jorma-Veikko Sappinen (7)
  
• José Saramago (7)
  

Uutena suosikkina vuonna 2012 postauslistan kärkeen nousi Henriikka Tavi runokokoelmiensa (12-projekti) ansiosta.

(Vinkkaa, jos satut tietämään millä välineillä Blogger-palvelusta saa tarkempaa vuoden aikana tehtyjen postausten luetteloa tai tilastointia.)

Kertomuksen luonto

Kaisa Kurikka, Olli Löytty, Kukku Melkas ja Viola Parente-Čapková ovat toimittaneet artikkelikokoelman, jonka mainio nimi kiinnitti huomioni: Kertomuksen luonto (Jyväskylän yliopisto, 2012; ISBN 978-951-39-4672-2). Teos on juhlakirja Lea Rojolalle, mutta monet artikkelit eivät suoraan juhlimisen kohdetta mainitse, vaikka konteksti lieneekin selvä.

Kirjan artikkeleissa esitetään enemmänkin kysymyksiä kuin vastauksia, ja tämä toimii erinomaisesti. Artikkeleissa pureudutaan muun muassa siihen, miten taideteosta lähestytään yksityiskohtien kautta ja millaiseksi luonnon ja kulttuurin suhde rakentuu postuhumanistisessa tutkimuksessa.

Pirjo Lyytikäinen lainaa artikkelissaan Erich Auerbachia, joka pohdiskelee Virginia Woolfin Majakka-romaanin kerrontaa: ”[…] painopiste on mielivaltaisessa tapahtumassa, joka ei palvele suunnitelmallista juonenkehittelyä vaan jota käytetään omana itsenään; ja silloin ilmenee jotakin aivan uutta ja olennaista: jokaiseen hetkeen, jolle antaudumme ilman ennakkoasenteita, sisältyy todellisuuden runsaus ja elämän syvyys.”

Kati Launis käsittelee artikkelissaan Teuvo Pakkalan Vaaralla-romaania, joka rupesi kiinnostamaan. Romaanissa kerrotaan Elsa-tytön halusta ansaita rahaa ostaakseen riisipuuroa, mitä yläluokkaiset rouvat eivät pidä hyvänä asiana ollenkaan: ”[O]ikeus riisipuuroon (ja laajemmin nautintoon) on herrasväen itselleen hankkimaa symbolista pääomaa, keino erottautua alaluokasta. Elsan sanat koetaan luokkaavina, jopa rienaavina, koska puuro-oikeuden tavoittelu on osoitus siitä, että vaaralaiset haluavat nousta ylempien omimille nautintoapajille.”

Juhani Niemi otsikoi artikkelinsa ”Jäähyväiset kritiikille” ja nostaa esille kriitikkojen sopeutumisen mediayhteiskuntaan: ”Kenen joukoissa kriitikko nyt seisoo, kenen puolesta tai ketä vastaan hän taistelee? Lipunkantajaksi, kotkansydämiseksi tiennäyttäjäksi – Katri Valan ilmaisuja lainaten – nykykriitikkoa tuskin voi enää kuvata. Paremminkin häntä voi luonnehtia konsulentiksi, joka tuottaa tekstiä kuluttajien tarpeisiin, kuluttajien joiden makumieltymykset on testattu mediatutkimuksen kaupallisella koneistolla.”

Tutki ja kirjoita

Sirkka Hirsjärvi, Pirkko Remes ja Paula Sajavaara ovat luoneet erinomaisen johdatuksen asiatekstin kirjoittamiseen: Tutki ja kirjoita (Tammi, 2007; 13. osin uud. laitos; ISBN 978-951-26-5635-6).

Teos ”Tutki ja kirjoita” on mainio kirjoitusopas, eikä vain akateemista julkaisua suunnittelevalle tutkijalle. Kirja kertoo ajattelemisesta ja kirjoittamisesta myös yleisesti, ja sen opeista on hyötyä olkoon tehtävänä kirjoittaa vaikkapa lehtiartikkeli tai muistio.

Kirjassa todetaan, että vasta kirjoittaminen aktivoi ajatukset ja sitoo kirjoittajan asiaan, joten kannattaa alkoittaa yhtenäisten tekstijatkosen kirjoittaminen mahdollisimman pian. Ainakin itselläni tämä toimii. Ja vaikka myöhemmin usein joutuu kirjoittamaan lähes kaiken uudestaan ja poistamaan isoja osuuksia tekstistä, ajattelutyö ei olisi käynnistynyt ilman kirjoittamista.

Toinen hyvä idea on kirjoittaa asiasta hyvälle tutulle. Ei ehkä konkreettisesti vaan kuvitteellisesti, mutta olen tehnyt myös niin että olen kirjoittanut tuttavalleni sähköpostiviestin työn alla olleesta aiheesta suoraan sähköpostiohjelmassa. Ja vaikka en viestiä olisi lähettänytkään, siinä on syntynyt pitkä pätkä tekstiä kirjoitustyössä käytettäväksi. Ja joskus olen lähettänytkin sähköpostin, kysyen kommentteja alustavaan pohdintaan.

Kirjassa viitataan Stephen Kingin kirjoittamisohjeisiin, teokseen ”Kirjoittamisesta”, eikä tämä ole hassumpi lähde ollenkaan, liittyen siihen että kirjoittamista varten täytyy kirjoituspaikalla olla ovi, jonka on valmis sulkemaan: ”Ovi sulkee muun maailman ulos, mutta se myös sulkee sinut sisään ja pakottaa sinut keskittymään kirjoittamiseen.”

Kirjassa pohditaan syvällisesti tutkimusprosessia, siis niitä vaiheita joita tutkimuksen tekemiseen sisältyy.

Tutkimuksessa, sellaisena kuin sitä oikeasti reaalimaailmassa tehdään, on joskus vaikea hahmottaa, mikä on tutkimusprosessi ja sen vaihteet. Tästä hahmottamisen haasteesta syntyy samalla kysymys siitä, millaisessa prosessissa luodaan tutkimusaineistoihin kytkeytyvää metadataa.

Kirjassa ”Tutki ja kirjoita” (Hirsjärvi et al.) on monta erilaista hahmotelmaa tutkimuksen prosessille. Yksi luonnehdinta on ”tutkimusspiraali”, mistä sanotaan, että tutkimus on luonteeltaan

• syklinen, vaiheittainen
  
• päättymätön prosessi
  
• prosessi, joka voidaan aloittaa melkeinpä mistä kohtaa tahansa
  
• prosessi, joka ohjaa harkitsemaan uudestaan tehtyjä valintoja
  

Alla on kirjasta poimittuna kolme vaihtoehtoista hahmotelmaa tutkimussyklistä:

• aiheen valinta – metodin pohdinta – kirjallisuuden lukeminen – aineiston keruu – aineiston analyysi – kirjoittaminen – …
  
• valitse aihe – kerää tieto – arvioi materiaali – järjestä ideat, tulokset, muistiinpanot – kirjoita …
  
• aiheeseen perehtyminen (aihepiiri, tehtäväalue, …) – tutkimussuunnitelma (ongelman täsmentäminen, menetelmän valinta, aineiston keruu-, käsittely- ja raportointisuunnitelmat) – tutkimussuunnitelman toteutus (tutkimusaineiston keruu, analysointi ja tulkinta) – tutkimuksen raportointi …
  

Kuten yllä kuvatuista hahmotelmista käy ilmi, aineistot ovat hyvin keskeisessä roolissa olkoon tutkimussyklin jäsentäminen millainen tahansa.

Tämä on kovin kiehtovaa mutta myös kovin kompleksista. Voisiko tässä ajatella niin, että eräs ratkaistava asia tutkimuksen prosessissa on rakentaa ”kova ydin” sille että aineistot saadaan talteen ja kuvailtua yhteisesti sovituin menettelyin.

Aineistojen ympärille voisi syntyä tutkimusspiraalin eri vaiheista johdettujen palvelujen ja toimintojen kokonaisuuksia, osa yksittäisen tiedealan tai tutkimusongelman pohjalta, osa poikkitieteellisesti orientoituneita.

Yksi hyvin mielenkiintoinen asia on aineiston keruun, tutkimusidean ja metodin kokonaisuus, sillä nähdäkseni tässä ei ole mitenkään selkeää järjestystä vaan todellakin vaiheesta toiseen voidaan mennä uudelleen ja uudelleen.

Eräs kiehtova toimintakokonaisuus liittyy mielestäni aineistolähtöisiin tilanteisiin. Mieleen tulevat esim. foorumit tai toiminnot joilla tutkijat (ja muut toimijat) voivat kerätä ja etsiä tarvitsemaansa tietoa, luonnostella ideoita, kehitellä menetelmiä, ja taas palata aineistojen keräämisen vaiheeseen.

Tässä yhteydessä ei myöskään voi olla miettimättä ”crowdsourcing” -näkökulmaa, eli mitä apua aineistojen etsinnässä (ja samalla metadatan tuottamisessa!) voisi olla sosiaalisen median toimintamalleilla.

Kiehtovia ajatuskulkuja tästä kaikesta joka tapauksessa avautuu…

Niin, ja palatakseni tähän kirjaan, josta lipsuin sivupoluille: erinomainen teos!

Kommentti aiheesta "Miksi en saa aikaiseksi ainuttakaan kansainvälistä artikkelia?"

Kotuksen sivuilla ilmestyi mainio Olli Löyttyn puheenvuoro otsikolla "Miksi en saa aikaiseksi ainuttakaan kansainvälistä artikkelia?" Ja tähän tuli runsaasti hyviä kommentteja.

Koska monessa kommentissa käsiteltiin englanniksi kirjoittamisen haastetta, päätin kokeilla kirjoittaa oman kommenttini englanniksi, ihan vain nähdäkseni miltä ajatukseni näyttävät toisella kielellä.

Kommenttia ei siellä kuitenkaan julkaistu, perusteena kieli:

Pyydän keskustelijoita ystävällisesti muistamaan, että Kotus-blogissa käytetään keskustelukielenä suomea. Esimerkiksi englanninkielisiä puheenvuoroja ei julkaista, vaikka ne muuten asiallisia olisivatkin.

Ei siinä mitään, ihan hyvä sääntö tuokin on. Alla kuitenkin kommenttini sellaisena kuin sen Kotuksen sivuille kirjoitin.

The original posting and the comments made me think about a) potential differences between individuals in using a non-native language when thinking and writing, and b) the effect of the perceived audience on writing.

The question of variety in how people are able to use English as a foreign or second language seems to be such an obvious one that there must exist a lot of studies on this. Maybe someone can comment on this, but from personal (anecdotal) experience I have seen differences that can be quite drastic.

However, at the same time, I feel that using English sometimes helps in communication, as it forces one to question terminology, issues of cultural background, etc., and makes one more aware of potential misunderstandings.

Sometimes we are blind to things we take for granted, and using English can make one more aware of the reasoning and the problems with it.

And then there is the audience, those with whom we think we are communicating with. Switching to English isn’t all that straightforward, as there are many potential communities, many of them using English as working language, all with differences in how they use the language (terminology, problem-setting, etc.).

Some things can be very hard for a non-native. As an example, one can raise the question whether the practice of following the basic structure of an scientific article and then putting in the details of a particular research topic is a form of plagiarism or not. One could say that following the existing conventions helps the reader to follow the logic, but one could also claim that this is very unoriginal writing.

As a final point, even though the native English speaker may have an initial advantage when people use English as a lingua franca, this may be a handicap as well, as many English idioms etc. are not understood by non-native users of the language.

And there is also the fact the some of the worst English language texts have been written by native English speakers.

Tee itsestäsi brändi - asiantuntijaviestintä livenä ja verkossa

Katleena Kortesuo on kirjoittanut hyödyllisen kirjan asiantuntijoille ja miksei johtajillekin: Tee itsestäsi brändi - asiantuntijaviestintä livenä ja verkossa (Docendo, 2011). Ja mikä mainiointa, kirja on ytimekäs, hauska ja lyhyt.

Kirja jakautuu ikään kuin kahteen osaan, kuten sen nimikin, brändin rakentamiseen ja viestintään. Nämä asiat kyllä kietoutuvat toisiinsa, mutta oikeastaan tässä on kaksi kirjaa samoissa kansissa, ja brändin luominen jää jonkin verran alakynteen. Ja tämä on mielestäni hyvä, en olisi jaksanut siitä asiasta lukea juurikaan enempää.

Brändi-aiheessa Kortesuo kertoo maailmasta, jossa jokainen asiantuntija on ikään kuin yrittäjä joka kilpailee kaikkien muiden asiantuntijoiden kanssa markkinaosuuksista ja omasta lokerosta markkinoilla: "Jos elät vain osaamisestasi, asiakkaiden tarpeet voivat muuttua, eikä osaamisella enää tee mitään. Etsi sen sijaan ongelma, jonka pystyt korjaamaan tai jota pystyt lievittämään. Tarvittaessa voit muuntaa ja kehittää omaa osaamistasi siihen suuntaan, johon ongelma tuntuu muuntuvan."

Asiantuntijalle brändillä on merkitystä, koska nykymaailmassa yhä useammalla on mahdollisuus päästä huippuasiantuntijaksi: "Kuka tahansa osaava asiantuntija voi tulla kuulluksi ja huomatuksi, kunhan osaa viestiä selkeästi, persoonallisesti ja tehokkaasti — ja osaa valita oikeat kanavat. Ne taas ovat opeteltavissa olevia taitoja, toisin kuin sukujuuret, perintö tai suhteet."

Kortesuo antaa paljon hyödyllisiä vinkkejä verkossa viestintään, esimerkiksi Twitterfeedin. Tosin kirjassa on mainittu on palvelu tai pari, joiden toiminta on jo lakannut tai lakkaamassa - kehitys kehittyy.

Kirjan paras anti liittyy viestintään, niin esiintymiseen kuin tekstien tuottamiseen. Yksi lapsus silmiini osui, väite että pikalukemisella voi hahmottaa tekstin puolikkaina sivuina tai aukeamina – pikalukeminen kun on huuhaata. Toinen asia sitten on tekstin selailu, jota voi harrastaa ihan ilman osallistumista maksullisille pikalukukursseille.

Kortesuo inhoaa dioja, ja aiheesta, mutta antaa tästä huolimatta oivia ohjeita tilanteisiin joissa on jostain syystä kalvoja käytettävä. Mutta päähuomio pitää laittaa asian suusanalliseen esittämiseen: "Parhaissa presentaatioissa teksti tulee puhujan suusta, ei dioilta. Diaesityksen ei edes tarvitse toimia yksinään, vaan se on vain osa esitystä: loppu tulee sinulta."

Kortesuo käsittelee samaan iskevään tyyliin kirjoittamista – kirjoittamista nasevasti ja omaperäisesti. Ja jos kirjoittaminen tai selkeä puhuminen ei onnistu, Kortesuo toteaa: "... unohda ajatus omasta henkilöbrändistä." Eikä kirjoittaminen mitenkään vaikeaa loppujen lopuksi ole. Aloittaa voi vaikkapa lukemisella, esimerkiksi "yleistajuisia laatulehtiä, ei-oman alan tietokirjoja sekä kaunokirjallisuutta".

Yhteenveto: Erinomainen kirja, ja sopii myös niille jotka vierastavat brändi-termin yliviljelyä: tämän kirjan pihvi (vegaaneille soijaleike) on oikeasti olemassa.

Lukijoiden yhteisö

Professori Kuisma Korhonen on kirjoittanut mainion kirjan lukemisesta (ja kirjoittamisesta): Lukijoiden yhteisö - Ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä (BTJ-Avain, 2011; ISBN 978-951-692-853-4).

Aihe on tavattoman kiinnostava, ja tavattoman henkilökohtainen, ja siksi vaikea käsitellä: "Eikö lukeminen oe kaikkein intiimeimpiä alueitamme, osa sisäistä maailmaamme, johon muilla ei ole pääsyä? Kuka voisi seurata merkitysten syntyä paperin, musteen, omien silmieni ja tajuntani välissä? Kuka voisi tunkeutua aivojeni hermoratoihin ja nähdä tekstin synnyttämien aistimusten sisäisen elämän?"

Kirja on myös monitulkintainen, täynnä mahdollisuuksia: "Mutta pitääkö meidän todella valita? Jos eläisimme ajassa, pitäisi. Kirjassa aika on kuitenkin tila, jossa kaikki valintamme ovat väliaikaisia, jossa kaikki ratkaisut ovat vielä auki. Voimme aina palata, valita toisin, tai valita kaikki, vuorollaan, tai antaa kaikkien lukutapojen värähdellä yhtä aikaa, kuunnellen niiden välille kohoavia harmonioita ja riitasointuja."

Kieli on kummallinen asia - ja Korhoselta mukaan kieltä ei pidä käsittää minään abstraktina rakenteena: 'Kieli kurottaa johonkin, mihin se ei voi koskettaa, jälkiin ja muistoihin, jotka katoavat samalla kun yritämme tavoittaa niitä. Sanomme "kukka" ja kätemme tavoittaa tyhjää - mutta tuo tyhjyys on jäljellä senkin jälkeen kun kesä ja sen kukat ovat kuihtuneet.'

Amerikkalainen Disneyland-todellisuus saa Korhoselta tiukan läksytyksen: "Koko yhteiskunta on muuttumassa Disneylandin kopioksi. [...] Kansalaiset suljetaan neljän seinän sisälle, sidotaan sohvalle ja ruoskitaan keskeyttämällä väkivallan, aggressiivisen urheilun ja katastrofiuutisten virralla."

Mutta onneksi on kirjallisuus, ja lukijoiden yhteisö, joka sinänsä on paradoksaalinen käsite, sillä mitään yhteistä lukijoilla ei ole, vaan pikemminkin kaikki on erillistä, mutta silti voi puhua tällä käsitteellä näistä ihmisistä, meistä jotka luemme.

Erinomainen kirja!

Suomensuojelija - Ohjekirja kielen pelastamiseen

Lari Kotilaisen pieni kirja Suomensuojelija - Ohjekirja kielen pelastamiseen (WSOY, 2009) on mukavan asiallinen kirja suomen kielen tilasta ja tulevaisuudesta. Kirja kertoo ennen kaikkea siitä, mitä meistä jokainen voi tehdä suomen vahvistamiseksi.

Kirja tarjoaa seitsemän ohjetta, jotka kelpaa luetella tässäkin:

1. Leiki kielellä
   
2. Luota puheeseesi
   
3. Arvosta kirjakieltä
   
4. Tunnusta väriä
   
5. Käytä suomea
   
6. Älä pelkää muita kieliä
   
7. Pidä meteliä
   

Siinäpä hyvä lista muistettavaksi!

Kirjaa piristää monenlaisten käytännön esimerkkien tarjoilu piristävinä välipaloina, esimerkiksi "Hauskoja ja tuoreita ilmaisuja", joihin kuuluu talonmiehen jaffa (= keskiolut), ikeapuu (= lastulevy, Skandinavian kansallispuu) ja työmiehen hymy (= liian alhaalla olevien housujen alta pilkistävä kankku).

Suomen kielellä menee hyvin, pienistä huolista huolimatta. Huoleksi voi katsoa sen, että joissakin yhteyksissä (jotkin tieteenalat ja osittain bisnes-maailma) suomea ei aina käytetä edes suomea puhuvien kesken, mikä latistaa kielen ja voi lopulta saada aikaan aihealueen josta ei voida enää keskustella suomeksi.

Toisaalta on hyvä käyttää myös muita kieliä, ja lukea kirjallisuutta esimerkiksi englanniksi ja ruotsiksi, se on omiaan vahvistamaan kykyä käyttää ja rikastaa suomen kieltä.

Siitä että suomen kieleen otetaan lainasanoja muista kielistä tai siitä että kielioppia ei aina noudateta pilkuntarkasti ei pidä huolehtia. Kielen pitää elossa käyttäminen, ja jos kieli ei kehity, se kuolee.

Hyvä ja napakka kirjanen tärkeästä aiheesta!

Kirjoittamisesta

Stephen King kirjoittaa kirjoittamisesta? Ja hyvin kirjoittaa! Teos Kirjoittamisesta - Muistelmia leipätyöstä (Tammi, 2006) on aivan erinomainen kuvaus ammattikirjoittajan työstä.

Samalla King kertoo siitä, mitä kirjoittaminen työnä ihmiselle voi merkitä, tai tulisi merkitä. Mutta loppujen lopuksi: onko kirjoittajalla muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa?

Kirjan takakannessa kehutaan "Miten tullaan Stephen Kingin kaltaiseksi menestyskirjailijaksi?" - Hyi, hyi! Tästä kirjassa ei ole kyse, vaan siitä, mitä kirjoittaminen itsessään on, mitä sanat ovat ja miten niitä voi käyttää. Menestys, jos se on tullakseen, on kokonaan toinen juttu, ja sen King sivuuttaa muutamalla summittaisella sanalla.

King korostaa lukemisen merkitystä kirjailijan työssä: "Jos sinulla ei ole aikaa lukea, sinulla ei ole aikaa (eikä työkaluja) kirjoittaa. [...] Lukeminen on kirjailijan elämän luovuuden ydin."

Kirjan lopussa on luettelo Kingin suosikkikirjoista, joita on listassa lähes sata. Olin lukenut niistä vain 11, joten tässäpä paljon uutta luettavaa.

Ja Kingin kirja kannattaa lukea, jos on vähääkään kirjoittamisesta kiinnostunut.

Luova mieli

Claes Abderssonin Luova mieli - Kirjoittamisen vimma ja vastus (Kirjapaja, 2002) ponkaisi kerralla lukemieni kirjoitusoppaiden kärkeen. Tai oikeastaan kirjan teema on laajempi kuin kirjoittamisen opettaminen, tai kirjoittajan työstä kertominen; kirja kertoo kokonaisesta kirjailijan elämästä. Mutta samalla se on aivan erinomainen johdatus kirjoittamiseen ja kirjoittajan työhön.

Kirja on myös täynnä viittauksia niin suomalaisiin kirjailijoihin kuin maailmankirjallisuuden suuriin nimiinkin. Esille tulee Veijo Meri yhtä lailla kuin Cervantes, Günther Grass, Joseph Heller, Saul Bellow ja Willy Kyrklund. Ja lisäksi kirjan lopussa on mainio luettelo kirjallisuutta, josta osa oli itselleni tuntematonta; ei muuta kuin uutta lukemista kirjastosta varaamaan.

Ja se elämä: kyllä kirjailijalle sattuu. Omat haaverini tuntuvat jopa hyviltä tässä yhteydessä, ehkäpä sitä on hyvässä seurassa.

200 kirja-arviota täällä Valopolussa

Jonkinlainen etappi se on tämäkin: eilen tuli julkaistuksi 200. kirja-arvio täällä blogissa. Muualla julkaistuja on vähän toistasataa, jotka tuli kirjoitettua monen vuoden aikana, eli melkoinen määrä tänne näitä on nyt kertynyt reilun vuoden sisällä.

Katsotaan miten tästä sitten eteenpäin...

Tieto kirjaksi

Raimo Jussila, Eero Ojanen ja Taija Tuominen ovat toimittaneet mainion - oppaaksikin sopivan - teoksen tietokirjailijoille ja tietokirjojen lukijoille: Tieto kirjaksi (Kansanvalistusseura, 2006).

Vaikka ilmestymisestä on jo kulunut muutama vuosi, teos ei ole menettänyt merkitystään tai ajankohtaisuuttaan: tietokirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan yhä, ja niin kirjoittajia että lukijoita tarvitaan jotta ymmärrämme miten tämä maailma ja yhteiskunta toimii.

Kirjan välissä oli edelliseltä lukijalta muutamia postit-lappuja merkintöineen, joista poimin pari havaintoa, ensinnäkin kirjoittamisen esteistä: lykkääminen, aiemmat negatiiviset kokemukset, itsesensuuri. Toisella lapulla oli huomioita teemasta "writer's block", se että yrittää kirjoittaa valmista, vaikka olisi hyvä aloittaa luonnostelulla, raakameteriaalin tutotamisella, ja eriinlaisilla harjoituksilla vauhtiin pääsemiseksi.

Kieltämättä harmittavaa jos tämmöisiä kokemuksia on. Mutta perfektionismista vain eroon - esimerkiksi laittamalla rima oikein matalalle - ja kyllä se siitä lähtee. Kirjassa viitataan Natalie Goldbergin neuvoon "pidä käsi liikkeessä". Niin juuri!

Kirjassa on hyviä neuvoja, esimerkiksi niille joiden kirjoittamista ankeuttaa "kollegan pelko". Tai niille, joiden taipumuksena on korostaa asemaansa. Tässä resepti: "Jos olet kiistattomasti huippuasiantuntija, anna viisautesi valaista ilman tarpeetonta arvovaltasi pönkittämistä. Sinuun luotetaan joka tapauksessa."

Teos on kaiken kaikkiaan aivan erinomainen katsaus tietokirjoittamisen ja tietokirjojen eri tyyppeihin, eikä myöskään kirjan käytännön suunnittelua unohdeta, eikä myöskään sitä mitä tapahtuu teoksen julkaisemisen jälkeen.

Sano se someksi

Tuntuu että hyviä kirjoittamisoppaita ilmestyy liikaakin, miten niitä ehtii edes lukea saati sitten arvioida? Mutta Katleena Kortesuon Sano se someksi (Infor, 2010) kyllä ansaitsee maininnan. Ja olen jo aiemmin kirjoittanut Kortesuon teoksesta Tekstiä ruudulla.

Vaikka ajattelin aluksi tehdä kirja-arvioista hyvin suppean, niin sanottavaa kertyi melkoisesti - yllättävää verrattuna siihen että kirjassa on vain vähän yli sata sivua.

Kirja kertoo siitä, mitä yrityksen viestijä voi tehdä sosiaalisella medialla verkossa. Siis: pelisääntöjä, vinkkejä, tervettä järkeä. Ihan kylmiltään kirjaan ei kannata tarttua, jonkin verran on hyvä olla kokemusta sosiaalisen median palveluista, mutta alkeet riittävät.

Kortesuo tuo hyvin esille sosiaalisen median olennaisia piirteitä, muun muassa ajantasaisuutta: "On turha enää mennä kommentoimaan keskustelua, joka on hiipunut monta päivää sitten. Joko otat osaa keskusteluun silloin, kun se on kuumimmillaan, tai jätät sen kokonaan väliin."

Entä sitten millaista blogialustaa tulisi käyttää? Kortesuo listaa joukon ominaisuuksia, joiden tulee olla käytettävissä: kommentointimahdollisuus, syöte (RSS/Atom), kommenttien moderointimahdollisuus, kommenttien kytkeminen kommentoijien nettisivuihin ja kuvaan, arkisto, kommentoiduimmat tai parhaat postaukset, sosiaalisen median painikkeet, blogisuosituslista, tietoja-sivu (about), tunnisteet (tagit), haku, captcha-tarkistus, ajastus ja trackback-linkitys. 

Tämä on aivan erinomainen katsaus ominaisuuksiin - ja on hyvin ikävää että monien organisaatioiden blogeista nämä ominaisuudet pitkälti puuttuvat.

Kortesuo esittelee kirjassaan lukuisia mielenkiintoisia nettisovelluksia, joista joidenkin kytkentä sosiaaliseen mediaan on vähän löysä, enemmänkin niputtaisin ne höttötermin "pilvipalvelut" alle. Tällaisia ovat esimerkiksi seuraavat nettipalvelut:

• esitysten jakamiseen Prezi ja Slideshare (www.prezi.com, www.slideshare.com)
  
• tiedostojen jakoon Dropbox (www.dropbox.com)
  
• dokumentinhallintaan Google Docs (www.google.com/documents)
  
• kalenterointiin Doodle tai Sumpli (www.doodle.com, www.sumpli.com). 
  

Kirjassa on lukuisia muita hyviä esimerkkejä, suosittelen kokeilemaan.

Entä sitten sosiaalinen media kontaktikanavana asiakkaisiin? Mielenkiintoinen vinkki on pyytää asiakkailta Twitter-tunnuksia ja blogiosoitteita. Näin saa palautetta ja ideoita. Tämä ei ehkä toimi kaikilla aloilla, mutta parhaimmillaan voisi olla avain erinomainen idea.

Blogi tulee töihin

Anja Alasilta on kirjoittanut mainion oppaan "firman blogeista", otsikkona Blogi tulee töihin (Infor, 2009). Vaikka aikaa kirjan ilmestymisestä on jo hitusen vierähtänyt, ei perusasia siitä juuri ole muuttunut. Ja vaikka jotkut väittävät blogien jo olevan edellispäivän tekniikkaa, ei niiden mahdollisuuksia kannata vähätellä. Toinen juttu on sitten se, että hyvän firmablogin luominen ei ole ihan helppo juttu.

Alasilta noudattaa omia oppejaan, ja koko kirja on ikään kuin blogimainen - ja tekstit onkin kirjoitettu ensin blogeihin ja sitten vasta editoitu kirjaksi. Tee itse niin kuin opetat toisille...

Kirjassa on jonkin verran toistoa, esimerkiksi siinä miten blogia yritetään määritellä, lainaten määrittelyjä eri lähteistä. No, tämän jälkeen teksti alkaa olla jo kiinnostavampaa, ja monia hyviä oivalluksia tulee vastaan. Sivun 100 tietämillä päästään kunnolla asiaan, ja myös konkretiaan, kun puhutaan erilaisista bloggaustyökaluista.

Tämäkään asia ei ole itsestään selvä: "Firmablogien yhtenä ongelmana ovat karvalakkimalliset työkalut, jotka on ympätty verkkopalvelun julkaisujärjestelmään. [...] Ne eivät tarjoa yhtä monipuolista tarttumapintaa lukijoihin ja muihin blogeihin kuin maailmanmenestykseen yltäneet tekniset alustat."

Tästä on itselläni kokemuksia. Alun perin aloitin bloggauksen Radio Userland -ohjelmistolla, joka oli monipuolinen mutta teknisesti jonkin verran haastava ratkaisu. Sittemmin on tullut parempia vaihtoehtoja, kuten TypePad ja WordPress, ja nyttemmin Radio Userland onkin jo ajettu alas blogialustana.

Olen tämän jälkeen käyttänyt Bloggeria lähinnä sen ilmaisuuden ja Google-integraation vuoksi, ja töissä intran blogissa Sharepoint-pohjaista alustaratkaisua. Tässä on pakko sanoa, että merkittävä osa bloggaamista on mahdollisuus helposti kytkeytyä muiden blogeihin ja toisaalta saada palautetta muista blogeista, ja Blogger on tässä huomattavasti edellä Sharepoint-järjestelmää.

Tosin Bloggeristakin puuttuu kaikkein edistyksellisimpiä piirteitä, mm. automaattinen toisten blogien viittauksien tuominen esiin blogikommentteina. Kommenteista vielä se, että kommenttien hallinnointi on yksi osa blogien toimintaa, ja sen pitää toimia mahdollisimman vähällä vaivalla kuitenkin niin että bloginpitäjällä on täysi kontrolli määrittää esimerkiksi anonyymien kommenttien käsittelytapa.

Toinen bloggaajaa kiinnostava asia on tieto siitä, kuinka paljon blogia luetaan ja mistä lukijat tulevat. Tässä Googlen työkalut (analytics) ovat aivan erinomaisia, tietoa riittää vaikka kuinka vaativiin tarpeisiin. Ja jälleen kerran Sharepoint jää lehdellä soittelemaan. Voi tosin olla, että Sharepointillakin voidaan toteuttaa edistyksellisiä blogialustoja, en vain ole sellaista missään nähnyt.

Mutta palataan firmablogeihin. Näin evästää Alasilta: "Jos tahdot saada hyviä kirjoittajia bloggaamaan, esitä heille mahdollisimmat uskottavat takeet vakaasti ja helposti omaksuttavasta julkaisutekniikasta ja pysy sanojesi takana."

Firmablogiin liittyy myös aiempien töiden rationalisointi: "Bloggaukselle on järjestettävä aikaa karsimalla vanhoja kirjoitus- ja muita töitä. Aikaa ei vapauteta, ellei vakuututa siitä, että blogi on parempi tapa hoitaa jokin tärkeä tehtävä."

Helppoa firmablogin perustaminen ei ole. Mutta se voi kannattaa, kun se tehdään harkiten ja siihen keskittyen, muita asioita karsien. Jos perustetaan blogi, mitä muita asioita karsitaan pois esimerkiksi firman www-sivuilta?

Alasilta esittää mainion kehämäisen prosessin bloggauksesta: kerää aiheita ja aineistoa, valmistele uutta kirjoitusta, kirjoita ensimmäinen versio, tarkista ja viimeistele, julkaise, seuraa, keskustele, ... Näin juuri!

Sata sivua - Tekstintekijän harjoituskirja

Mitä pitää tehdä kun kirjoittaminen ei vain ota luonnistuakseen? Tähän ongelmaan tarjoaa apua Sata sivua - Tekstintekijän harjoituskirja (Avain, 2010). Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg ovat tiivistäneet pieneen pakettiin paljon hyviä lähestymistapoja, joista on hyötyä niin aloitteleville kirjoittajille kuin niille jotka kamppailevat rutiinien ja suorituspaineiden puristuksessa.

Kirja sisältää sata kirjoitusharjoitusta, vaikeusasteeltaan hyvin helposta äärimmäisen haastavaan. Ne soveltuvat kenelle tahansa kirjoittajalle, vaikka ehkä kaunokirjallisen tekstin tuottaminen on pääosin valokeilassa.

Kirjassa oli lyhyitä vinkkejä kirjailijoilta, siitä miten kirjoittamiseen pääsee käsiksi ja miltä arkipäivä kirjoittamisen keskellä tuntuu. Nämä olivat antoisia.

Tuomas Kyrö kertoo: "Kokonaisuus ei kirkastu hetkessä, täytyy saada etäisyyttä. Kymmenen vuoden kokemuksella tiedän, että näin se vain minulla menee, vähintään kolmasti on sinun tekstisi kirjoitettava."

Mikko Rimminen pohtii motivaatiotekijöitä: "Häpeän pelko on paras työväline. Kun oma kirjoittaminen ei suju, ajattelen kauhuskenaarioita jostakin karmaisevasta palautteesta. Kuviteltu lukijani on piru lukemassa raamattua: joku mahdollisimman pätevä ja mahdollisimman ilkeä lukija."

Huh-huh, tuo kuulostaa kyllä sellaiselta keinolta jonka avulla menee ihan lopullisesti lukkoon, mutta Rimmiselle se näyttää tuottavat ylivertaista tekstiä.

Yhteenveto: Mainio reseptikirja - ja enemmänkin, kurkistus tekstin synnyttämisen mysteeriin. Suosittelen!

Tekstiä ruudulla

Miten saat lukijan kiinnostumaan verkossa olevasta tekstistä, siinäpä haastetta. Vastauksia tähän kysymykseen tarjoilee Katleena Kortesuo lyhyessä kirjassaan Tekstiä ruudulla - Kirjoitamme verkkoon (Infor, 2009). Olin aika yllättynyt huomatessani, miten vähän verkkokirjoittamisesta lopulta ymmärränkään, vaikka olen parikymmentä vuotta sitä jo tehnyt.

Kirja paneutuu työelämän viestintään, mutta on siitä iloa myös harrastuksekseen kirjoittavalle. Toisaalta kirja toteaa, että jos kohderyhmä ei välitä oikeinkirjoituksesta tai verkkosivun esteettisestä ulkoasusta, ei siihen myöskään kannata panostaa.

Mutta entä sitten tekstit joilla pyritään tavoittamaan laajaa lukijakuntaa? Silloin luettavuudella ja löydettävyydellä on suuri merkitys.

Otetaan esimerkiksi vaikka ingressi, siis lehtijuttujen alussa perinteisesti ollut kappale, joka kertoo tekstin pääasian. Verkkoteksteissä sama idea on tärkeä siksi, että monet tekstit luetaan syötteistä (RSS tai muu tekniikka), jolloin lukija näkee tekstistä vain muutaman ensimmäiset sanat. Siksi verkkotekstin ensimmäinen kappale pitää kirjoittaa aina kuten kirjoittaisit ingressin.

Itsestään selvää, kun sen vain ymmärtää.

Moni muukin kirjan asia on itsestään selvä, mutta kuitenkin sen kaltainen jota ei vain tule oivaltaneeksi luonnostaan, vaikka ehkä pääsääntöisesti niin oppiikin toimimaan vaistonvaraisesti. Mutta jotkin asiat ovat vähemmän itsestään selviä, vaikkakin ymmärrettäviä kun syy on kerrottu.

Esimerkiksi se, miksi verkossa kuvatekstin "kannattaa kertoa myös itsestäänselvyyksiä". Siis jos kuvassa on pyöräilevä nainen, kuvatekstissä olisi hyvä lukea "pyöräilevä nainen". Itsestäänselvyyksiä tarvitaan, koska hakukoneet löytävät tietoa myös kuvien tiedostonnimistä ja kuvateksteistä. Lisäksi verkkoa käyttää moni ihminen, joka ei näe; he käyttävät ohjelmia, jotka lukevat testiä ääneen.

Kirjassa on paljon ohjeita, muun muassa kuinka pitkiä (tai oikeammin lyhyitä) erilaiset verkkotekstit saavat olla. Esimerkiksi verkossa olevan uutisen "pitää olla napakka, pituudeltaan alle 1500 merkkiä". Hyvässä sähköpostissa on alle 1000 merkkiä, samaten verkkotekstissä. Jos verkkotekstissä käyttää väliotsikoita, silloinkin pitäisi pysyä alle 3000 merkissä.

Uutisiin liittyy myös otsikoinnin ongelma. Otsikko joka on kiinnostava tänään voi olla käsittämätön kahden vuoden päästä. Mutta onko sillä enää väliäkään?

Kirjoittaja pohtii myös hakukoneoptimointia ja niitä keinoja, joilla tuloksia yritetään manipuloida, varoitellen seurauksista: "Google poistaa sivusi tuloksistaan myös silloin, jos olet maininnut tiettyjä suosittuja avainsanoja turhaan sivuillasi tai sen koodissa." Tällaisia sanoja ovat muun muassa "tunnetut brändit, kuten Nokia, BMW tai vaikkapa Coca-Cola".

En ole itse tämmöiseen sensuuriin törmännyt, mutta toisaalta en ole koskaan yrittänyt mitään hakukoneoptimointia tehdäkään.

Hakukoneoptimointiin liittyy myös verkkotekstien pituus: pitkät tekstit voivat tuoda hakukoneiden kautta lisää lukijoita, mutta toisaalta pitkiä tekstejä ei jakseta lukea läpi. "Verkko on täynnä turhuutta, eikä sitä kannata lisätä tarkoituksellisesti."

Monet asiat ovat yksinkertaisia, esimerkiksi myynti sähköpostitse:

• 1. Hoida asiakkaan päällimmäinen kysymys tai huoli.
  
• 2. Kohdista viesti asiakkaalle aidosti.
  
• 3. Tuo lisäarvoa, joka on a) asiaan suoraan liittyvää tai b) asiaa läheisesti koskevaa.
  
• 4. Muista hyvät tavat ja positiivinen viestintä.
  
• 5. Ennakoi, mitä asiakas seuraavaksi tarvitsee.
  

Vaikka tuo yllä oleva lista näyttää yksinkertaiselta, käytännössä asiat eivät suju aina näin hyvin. Esimerkiksi: mitä jos tyytymätön asiakas lähettää hyvin aggressiivisen valituksen sähköpostitse? Toinen ongelma on aito kysymykseen vastaaminen: jos asiakas kysyy Audista, kerro Audista äläkä tuputa tietoa Volvosta tai BMW:stä. Ja viimeinen kohta, se on tärkeä. Usein kyllä kerrotaan vastaus - esimerkiksi hintatieto - mutta jätetään kertomatta, miten hoitaa seuraava askel, esimerkiksi tilauksen tekeminen.

Kortesuo tiivistää tämän hyvin: "Jos olisin itse asiakas, mitä tekisin tai tarvitsisin seuraavaksi?"

Yhteenveto: Erinomainen, lyhyt, hyödyllinen kirja kirjoittamisessa verkkoon. Paikka paikoin teksti oli vähän rutiininomaista, mutta kaikin puolin kyllä selkeää. Vastauksia kysymyksiin joita en osannut kysyäkään!

Kirjoita kiinnostavasti

Taina Uimonen sen teki, kirjoitti kiinnostavan kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan nimikin on osuva: Kirjoita kiinnostavasti (Infor Oy, 2010). Kirjoittamisesta lukeminen kiinnostaa minua aina, varsinkin kun kirjoittaja tekee sen näin hauskalla tavalla.

Olen lukenut vuosien mittaan kymmeniä kirjoitusoppaita, ja kirjahyllyssänikin on niitä tusinan verran. Uimosen kirja nousi kerralla kolmen kärkeen. Ne muut huippuhyvät kirjoitusoppaat ovat englanninkielisiä, William Zinsserin Writing to Learn ja Anne Lamottin Bird by Bird: Some Instructions on Writing and Life. (Zinsserin teos On Writing Well kuuluisi kärkeen myös, mutta kaksi kirjaa samalta tekijältä lienee liioittelua.)

Uimosen kirjan takakannessa sanotaan: "Tämä opas on tarkoitettu sinulle, joka kirjoitat erilaisia työelämän tekstejä verkkosivuille, yhteisösi lehtiin ja muihin julkaisuihin. Mitä kiinnostavampia tekstejä kirjoitat, sitä varmemmin saat teksteillesi lukijoita. Ja toisin päin: jos tekstisi eivät ole kiinnostavia, niitä ei lue kukaan."

Siinäpä hyvä motivointi!

Entä sitten sisältö? Tämä kirja ei tarjoa kielioppia ja kielenhuoltoa, vaikka täytyy myöntää että teksti on silmiinpistävän huoliteltua. Yhtään virhettä ei silmiin osunut, mikä oli suorastaan merkillistä, mutta niin vain oli. Toki Uimonen käyttää tyylikeinona puhekielisiä ja muita kirjakielestä poikkeavia ilmaisuja, mutta harkiten ja perustellusti.

Mikä tekee tekstistä kiinnostavan? No, ensiksikin: konkretia. Käytännön asiat, yksityiskohdat. Tämän todisteeksi Uimonen esittää riemastuttavan listan sinänsä pienistä yksityiskohdista, joiden takia hän aikoinaan hylkäsi sulhaskandidaatteja: "Yhden kämppä oli täynnä pehmoeläimiä, kaikilla nimetkin. Yhdellä maalaisromanttiseksi esittäytyneellä oli tuvassaan kana. Yhdellä sininen IKEA-kassi täynnä parittomia sukkia, yhdellä hyllyssä neljä Raamattua."

Konkretia! Sillä on väliä.

Toinen juttu on sitten se, että lukijalle pitää jättää oivallettavaa. Kaikkea ei tarvitse selittää.

Niin, ja juttu pitää aloittaa kiinnostavasti. Tässä kohtaa tekstiä taitaa olla jo liian myöhäistä tehdä niin.

Uusien sanojen keksimistä ei pidä kaihtaa, jos valmiit eivät riitä. Uimosella on mainioita esimerkkejä, vaikkapa "röökipoliisi, tupakointikieltoa valvova henkilö, bisneskolhoosi, toimistotalo, pro-porukka, tositekijät, tylsemmmin avainosaajat, kaksoisbisnes, kaksi yrittämisen lajia samanaikaisesti, esimerkiksi vuvuzela-torvien ja korvatulppien myynti."

Hauska teksti kiinnostaa, ja näin Uimonen sen määrittelee: "Hauskaa on kaikki sellainen, mikä saa lukijassa aikaan hymyn väreen. [...] Hauska teksti on sellainen, missä on hauskoja kohtia."

Entä esimerkkejä? Uimonen esittää miten sairausloma-teemaa käsittelevästä ohjeesta saa aikaan lukukelpoisen. Tässä alkuperäisen tekstin alku:

Sairauslomista ilmoittaminen

Sairausloma voidaan myöntää ilman todistusta vain enintään kolmen ensimmäisen työkyvyyttömyyspäivän ajaksi. [...]

Ja sitten se versio joka ottaa ohjeen lukijan huomioon:

Kun sairastut

Ilmoita sairastumisestasi esimiehellesi tain hänen sijaiselleen heti kun sairastut. Jos et ole töissä, soita esimiehellesi. [...]

Kun sanottavaa ei enää ole, on paras lopettaa.

Yhteenveto: Kirja jonka lukijalla on hyvä mieli. Ja tämä houkuttelee myös kirjoittamaan.