Mitä essee tarkoittaa?

Johanna Venho on toimittanut pienen kirjan, jota ei voi kyllin kehua: Mitä essee tarkoittaa? (Savukeidas, 2012; ISBN 978-952-268-022-8). Kirjan seitsemän lyhyehköä esseetä avaavat lukijalle maailmoja, joissa riittää tilaa kulkea ja ihmetellä.

Ja sanottakoon johdannoksi, etten ollut koulussa opetetun aine/esseekirjoittamisen ystävä, vaan halusin kirjoittaa pikemminkin kaunokirjallisia tekstejä. Hassua kyllä, kirjallinen tuotantoni on ollut sittemmin lähes kokonaan asiatekstiä.

Niin, ja ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin kiltisti asia-esseen, mutta sattumoisin aihe on ollut sellainen että se on kulkenut mukanani jatkuvasti näihin päiviin asti: ”Tavat muovaavat luonnetta ja luonne määrää kohtalon (kiinalainen sananlasku)”, julkaistu Suomen Kuvalehdessä ja kirjassa Ylioppilasaineita 1984.

Kun tuota ylioppilasainettani myöhemmin vilkaisin, pidin sitä naiivina ja kömpelönä, mutta kun sitten vielä myöhemmin se sattui käsiini, tunsin suurta myötätuntoa silloista kirjoittajaa kohtaan: ympäri käydään, yhteen tullaan. Ja nyt näen tuon kirjoituksen keveydessä paljon hyvää. Se ei ollut itsestään varma vaan avoin, ihmettelevä; sellaista toivon itselleni nykyään.

Jotain kehämäistä on hyvässä esseessä, lähdetään liikkeelle jostain kohdasta johonkin suuntaan, ja ikään kuin vapaamuotoisen kävelyretken jälkeen ollaan takaisin samassa pisteessä, mutta jokin on lukijassa muuttunut tällä välin – ehkä avartunut ja keventynyt.

Viime vuosina olen innostunut esseestä, lukijana, ja kirjahyllyssäni on monta esseekokoelmaa, muun muassa Phillip Lopaten kokoelmateos The Art of the Personal Essay: An Anthology from the Classical Era to the Present.

Venhon toimittamassa kirjassa tuli esille monta sellaista esseen lähdettä, joita en ollut tullut noteeranneeksi, muun muassa Kurt Vonnegutin kirja Maaton mies, jonka laitoin välittömästi varaukseen kirjastosta.

Kirjan seitsemässä esseessä on loputtoman paljon pohdintaan kannustavia kohtia, esimerkiksi tämä Virpi Hämeen-Anttilan lainaus Emersonilta liittyen minän vapauteen: ”Typerä johdonmukaisuus on pieniä sieluja riivaava peikko ja pienten valtiomiesten, filosofien ja jumaluusoppineiden palvonnan kohde.” - Ja kuten hyvää esseetä, tätäkin ajatusta on mukava vastustaa pontevasti.

Esseen ihmettelevään otteeseen liittyy epäily kielen mahdollisuuksista. Näin Kuisma Korhonen: ”Kieli itsessään on pettävää, se rakentuu väiterakenteista, jotka eivät pysty välittämään maailman loputonta monimuotoisuutta ja jatkuvaa muutosta. Ehkä kaikki pitäisi lukea vain kysymyksenä, jonain kielen tuolla puolen muodostuvana ihmetyksenä.”

Ja esseessä on oltava myös ruumis, tunne hengittämisestä: ”Ruumis ei valehtele, me vain sekoitamme asioita kielen avulla ja teemme välillä parhaamme peittääksemme erään perustavan seikan, sen mikä on kielen takana, ruumiin, tunteen, sanattoman. Tätä essee minulle on, jatkuvaa keskustelua sanattoman, väliaikaisen, tutkivan ja kyselevän kanssa.” Näin kirjoittaa Bodil Lindfors.

Ja palataan vielä ihmettelemiseen – ehkä tässä on tämän esseekokoelman teema – siihen, että kirjoittaessa pitäisi pyrkiä selvästi sanottuun ilmaisuun. Onko se mahdollista tai tavoittelemisen arvoista?

Näin Olli Löytty: ”Itse asiassa oletus selvän ja täsmällisen ilmaisun mahdollisuudesta mistä tahansa asiasta puhuttaessa sisältää kokonaisen maailmankuvan. Jos mikä tahansa asia on ilmaistavissa helposti omaksuttavassa muodossa, mikään asia ei ole perustuksiaan myöten hämärä, monimielinen saati ristiriitainen. Olen alkanut epäillä asiatyylin ideologisia lähtökohtia.”

Sanoisin että tässä lienee syy siihen, miksi kouluaikoinani en pitänyt asia-aineiden kirjoittamisesta, vaan halusin kirjoittaa fiktiivisiä tekstejä. En kerta kaikkiaan uskonut asiatekstin todistusvoimaan ja kykyyn välittää näkemyksiä. Tuolloin olisi ollut hyödyllistä perehtyä esseen taitoon.

Näin kirjoittaa Tommi Melender: ’Esseistiä ei aja halu olla oikeassa vaan ilmaista itseään. Esseistin tavoitteena ei ole kirjoittaa mahdollisimman painokkaasti vaan mahdollisimman tyylikkäästi, sanataiteen ehdoin, erehtymättömällä maulla. Suurimpia kohteliaisuuksia mitä esseistille voi lausua on: ”Olen kaikesta kanssasi eri mieltä, mutta kirjasi on helvetin hyvä!”’

Voisiko sen paremmin sanoa, tästä kirjasta, näistä esseistä.

Tässä on valo

Johanna Venhon runokokoelmalle oli joku antanut vain kaksi tähteä Helmet-järjestelmässä. Olen kyllä toista mieltä, sillä vaikka runoilijan viesti tuntuu paikoin hautautuvan tekstikerrosten alle, sisältää kirja myös iskevää ja oivaltavaa runoutta: Tässä on valo (WSOY, 2009; ISBN 978-951-0-35110-9).

Kirjassa on sekä proosarunoa että perinteisempään tapaan ladottua runoa, tosin näiden eroa on joskus vaikea käytännössä nähdä. Jonkin verran askarrutti, kuka on runojen Valo; lapseksi tämän hahmon voi tulkita, mutta muunkinlaiset tulkinnat ovat mahdollisia.

Runojen voisi sanoa kuvaavan aikuisen katsetta lapsen kokemusmaailman suuntaan, joskus ehkä toisinkin päin. Teemana tuntuu olevan lapsen vanhemman kokemus siitä, voiko lasta suojella elämältä, tai pitäisikö suojella, tai pikemminkin ajatus siitä että mustelmia, kompastumisia ja kaikenlaista kolhua elämä tarjoaa; aikuinen ihminen tämän tietää, lapsi on vielä tätä oppimassa.

Jos nyt jokin arvio teokselle pitäisi antaa viiden tähden asteikolla, antaisin neljä tähteä. Epätasaisuutta on, harhailemista myös, mutta toisaalta myös sanottavaa tuntuu runoilijalla olevan yllin kyllin.

Kirjan takakannessa on ote runosta, hiukan eri muodossa kuin runossa itsessään, se sopii tähän lainattavaksi:

Me olemme aikuiset, emme uskalla
koskettaa toisiamme sillä sulat ovat harvassa.
En minä sinua rakasta
enempää kuin koko maailmaa.
Sanomatonta hellyyttä vain: siellä kaukana
liikutat minua. Silitän käsivarttasi 
ja menen sopukkaan, simpukkaan, 
selviydy, kirjoita joskus,
yhtä Valoa voin hetken hengissä pitää.