Kirjoituksia kellarista - ohut kirja Dostojevskilta

Helsingin kaupunginkirjasto on avuliaasti tehnyt suosituslistan ohuista klassikoista, joiden avulla pääsee tutustumaan maailmankirjallisuuden huippuihin tarvitsematta kahlata läpi satojen sivujen laajuisia teoksia: "Ota maailmankirjallisuuden merkkiteokset haltuun alta aikayksikön! Tiiviitä lukukokemuksia, sivuja alle 200!"

Listalta löytyy Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, joka onkin varsin reipasotteinen johdatus Dostojevskin kerrontaan. Teos on kirjoitettu "nuoren vihaisen miehen" minä-perspektiivistä, eikä Dostojevski päästä lukijaa vähällä vaan pusertautuu melkein väkisin - mutta niin että lukijalle hyvää tekee - päähenkilön mielenmaisemaan. (Kirjoitin teoksesta pari sanaa jo aiemmin.)

Dostojevskin ainutlaatuinen huumori tekee tekstistä lukukokemuksen jollaisia on harvassa. On oikeastaan harmi että kirja on niin ohut - sen ei toivoisi loppuvan koskaan.

Seuraavasti toteaa Helsingin kaupunginkirjasto teoksesta: "Väitetään, että kellariloukon yksinäinen mies on maailmankirjallisuuden ensimmäinen eksistentialisti. Syytääkö hän kellaristaan vavisuttavaa filosofista pohdintaa vai hermoherkän ja helposti loukkaantuvan sivullisen sanatulvaa? Tämä klassikko on ollut monelle järisyttävä elämys."

Mikä itseäni ihmetytti oli se miten tavattoman ajaton on kirjan kertojan hahmo, ja se toistuu toistumistaan myöhemmissä klassikoissa. Ja on ikään kuin teos ennakoisi myöhempiä, muiden kirjoittamia mestariteoksia. Dostojevskin kellarissa näyttää olevan kasvamassa Kafkan hyönteiseksi muuttuva mies (tästä vielä lisää) sekä pitkä jono muita keskeisiä kirjallisuuden hahmoja.

Onko tämä teos lopullinen määritelmä angst-kokemukselle - vai lähtölaukaus maailmantuskan uudenlaiseen käsittelyyn kaunokirjallisuudessa?

Tähän loppuun kaksi lainausta teoksesta.

Nyt minun tekee mieli kertoa teille, hyvä herrasväki, halusittepa kuunnella tai ette, miksi minä en ole pystynyt muuttumaan edes hyönteiseksi. Sanon teille juhlallisesti, että olen monta kertaa halunnut muuttua hyönteiseksi. Mutta sitäkään minulle ei ole suotu.

Olisiko tässä kuvastelemassa Kafkan hyönteiseksi muuttuva mies? Ja sitten vielä toinen lainaus:

Ja miksi olette niin lujan, niin voitonriemuisen varmoja siitä, että vain normaali ja positiivinen - lyhyesti yksinomaan hyvinvointi - on eduksi ihmiselle. Eikö järki erehdy perusteluissaan? Sillä ehkä ihminen rakastaa muutakin kuin hyvinvointia? Entä jos hän rakastaa kärsimystä aivan yhtä paljon? Ehkä kärsimys on hänelle täsmälleen yhtä edullista kuin hyvinvointi.

Jotenkin tuo jälkimmäinen lainaus kuvastaa Dostojevskin koko tuotantoa. Teosta Kirjoituksia kellarista on sanottu avaimeksi Dostojevskin koko tuotantoon, peruskiveksi jolle kaikki rakentuu. Ja näin taitaa tosiaan olla.

Onko pikalukeminen huuhaata?

Jarno kyseli mielipidettäni pikalukemisesta. Tämä palautti mieleen yhtä ja toista muutakin asiaa.

Ensinnäkin pari sanaa pikalukemisesta. Netistä löytyi kaksi linkkiä, jotka tukevat omaa mielipidettäni asiasta (ja muita tiedon lähteitä en sitten ruvennut etsimäänkään).

Lyhyt teksti Pikalukemisen kritiikkiä lähestulkoon sanoo sen mitä minulla olisi ollut aiheesta sanottavaa, jos sitä olisin yrittänyt kuvata. Eli siis sen että monet lukemisnopeuden lisäämiseksi markkinoidut tekniikat eivät perustu todellisuuteen. Nopeus ei lisäänny. Ja pahimmillaan lukemisen lopputulos - omaksuttu asia - on huonompi kuin aiemmin.

Löysin myös pitemmän pohdiskelun aiheesta, josta tässä lyhyt lainaus: 'Määrää tärkeämpi on materiaalin valinta ja tilanteeseen sovelias käsittelytapa. Ei liene aiheellista ahmia kirjapinoja pikaluvulla. Pikaluku soveltuu vain materiaaliin, jota ei pitäisi lukea ollenkaan. Oikea lukunopeus on "sopiva", mikä tarkoittaa eri asiaa eri tilanteissa. Jos lukee liian nopeasti, ei ehdi ymmärtämään mitään, ja jos liian hitaasti, ajatus harhautuu sivuun asiasta.'

Nämä lähteet tiivistävät mukavasti oman käsitykseni aiheesta - ja ovat sitäpaitsi ihan luotettavan oloisia.

Olen törmännyt ns. pikalukuun muutaman kerran, ensimmäisen kerran muistaakseni peruskoulun yläasteella jossa meillä oli opettaja joka kehuskeli lukunopeuttaan ja lukemiensa kirjojen määrää. (Saattoi tämä kyllä olla lukiossakin, sen verran hämäriä nämä mielikuvat ovat.) Ja myöhemmin asia tuli esille muutamaan otteeseen opiskelun aikana.

Sen verran kuin silloin asiasta ymmärsin, kyse oli juuri noissa kritiikeissä mainituista tekniikoista, joista sain kyllä varsin negatiivisen käsityksen. Ja kun asiasta kiinnostuneena mittasin lukunopeuttani, se oli täysin riittävä: suomenkielistä kaunokirjallista tekstiä noin kaksi sivua minuutissa. (Englanniksi menee tietysti hitaammin.) Niinpä en ole nähnyt mitään isompaa syytä lähteä lukunopeutta kehittämään.

Ja lisäksi on paljon tekstejä, jotka haluaa lukea hitaasti, nautiskellen jokaisesta sanasta.

Nykyisin on sitten nämä ikääntymisen ongelmat, lähinäkö alkaa olla sillä rajoilla että tarvitsisiko lukulaseja, mutta onneksi isompaa haittaa ei vielä ole ilmennyt.

Noissa yllä mainituissa kritiikeissä on mainioita huomioita lukemisen tekniikasta yleensä. Oma näkemykseni on, ettei ole olemassa mitään taikatemppuja joilla voisi lukea koko rivin tai monta riviä tai koko sivun kerralla - ihmisen silmä toimii niin kuin se toimii ja aivot rakentavat sanoista lauseita niin kuin ne rakentavat. Mutta sen sijaan on tapoja lukea tekstiä järkevästi niin että siitä saa yleiskuvan, ja tämän jälkeen voi tehokkaammin ryhtyä perehtymään yksityiskohtiin.

Tämä on taito jota ei koskaan opi täydellisesti, ja koko ajan sitä huomaa että yrittää lukea tekstiä josta saisi vähän järkevämmällä lukustrategialla irti olennaisen hyvin lyhyessä ajassa.

Mutta sen verran varovaisuutta on kuitenkin tullut tekstien lukemiseen - varsinkin kaikenlaisiin muistioihin ynnä muihin sellaisiin - etten niitä päätäpahkaa yritä alusta loppuun lukea, vaan ensin katson millainen yleisrakenne tekstillä on, mikä siinä on entisestään tutun näköistä (eli mitä ei tarvitse heti lukea) ja missä näyttäisi olevan koko jutun "pihvi".

Eikä kovin usein käy niin että ensimmäisen läpikäynnin tekstistä antama vaikutelma olisi kokonaan väärä tai harhaanjohtava.

Aikoinaan kirjoitin toistasataa kirja-arviota eri tyyppisistä, pääasiassa ammatillisiin aihepiireihin liittyvistä kirjoista. (Tätä kirjoittaessa arviot vielä roikkuvat bittiavaruudessa vaikka eivät päivitykään.)

Näitä tietokirjoja lukiessani opin jonkinlaista lukemisen tehokkuutta, ennen kaikkea kirjan nopean yleisen läpikäynnin, josta hahmottuu sen rakenne (ja mahdolliset luvut jotka ovat entisestään tuttuja tai vähemmän itseäni kiinnostavia), ja vasta tämän jälkeen varsinaisen lukemisen aloittaminen.

Lisäksi moni kirja on sen laatuinen, että sen aihe on ennestään riittävän tuttu jotta pitkiäkin katkelmia voi sivuuttaa huoletta asian ymmärtämisen yhtään kärsimättä. Korkeintaan sitä tarkistaa pistokokein että kirjoittaja on ymmärtänyt asiansa. Ja näin voi keskittyä niihin osuuksiin joilla on jotain uutta annettavaa (vrt. Bayard).

Ja kuten mainitsin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta, en sitäkään jaksanut sanasta sanaan lukea. Teoksessa on muun muassa pitkiä puheita, jotka mielestäni olisi kannattanut tiivistää ennen teoksen painatusta, ne eivät tuo juurikaan mitään uutta varsinaiseen romaaniin.

Mutta kaunokirjallisuus on kuitenkin asia erikseen. Joskus lukioaikana tuli oikein urheiltua tiettyjen klassikoiden lukemisella, kai se oli jonkinlaista nuoruuden intoa näyttää että pystyy lukemaan suuria kirjailijoita. Dostojevskiakin tuli luettua, jokin kirja - muistaakseni Karamazovin veljekset jopa kahteen kertaan peräkkäin. Mutta enpä Dostojevskista silti paljon kostunut.

Joitakin vuosia myöhemmin päädyin itsekseni sellaiseen ajatukseen, että Dostojevski ei osaa kirjoittaa. Tästä sitten - muistaakseni - Jukka Korpela sai aiheen huomauttaa, että Dostojevski kirjoittaa niin hyvin, että se tekee kipeää lukijassa. Ja nyt olen kyllä samaa mieltä. Dostojevskin teksti on niin tiheää, että yksittäinen lause saattaa nostaa ja laskea kokonaisten näytelmien tai filosofisten aatesuuntien esirippuja.

Parhaillaan luen "ohutta klassikkoa", Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, ja sen kanssa on mennyt jo monta päivää, vaikka sivuja on vähän. Saapa nähdä saanko kirjaa luettua viikossakaan. Jokainen sivu, melkeinpä jokainen lause on sellainen että siitä voisi kirjoittaa pitkän esseen, ja silti olisi raaputtanut vasta pintaa. Ihan uskomatonta.

Kertomus näkevistä

Jokin aika sitten luin Nobel-kirjailija José Saramagon romaanin Kertomus sokeudesta. Teoksen teemoja jatkaa komeasti romaani Kertomus näkevistä (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 2007).

Teos on mielikuvituksekas poliittinen satiiri, jolle on aivan heti löydä suoraa vertauskohtaa, vaikka Gogolin Kuolleet sielut ja Dostojevskin Idiootti tulivat jossain määrin mieleen.

Tarina on herkullinen: vaaleissa äänestysprosentti on lähes 100, mutta äänistä 83 prosenttia on tyhjiä. Syntyy poliittinen kriisi vailla vertaa (ja täynnä tragediaa). Saramagon keskeinen kysymys on: mitä tapahtuu, kun ihmiset oppivat tulemaan toimeen ilman poliitikkoja ja poliittista koneistoa?

Portugalilainen kirjailija José Saramago eli lähes 90-vuotiaaksi, mutta hänen luomisvoimansa ei hellittänyt. En olisi uskonut, että vaalilautakunnan toiminnasta saisi kirjoitettua sivukaupalla viihdyttävää ja kiehtovaa proosaa, mutta siinä Saramago onnistuu, heti teoksen ensi riveiltä alkaen.

Tosin voi olla, että kestää aikansa ymmärtää kirjoittajan sanoma, jos ei ole hänen tyyliinsä kirjoittaa aiemmin tutustunut. Näin tästä todetaan Wikipediassa: "Saramagon kieli ja lauserakenne ovat vuolaita ja jäljittelevät ihmisen ajatuksia: yksi virke voi olla koko sivun mittainen. Keskusteluissa vuorosanat on eroteltu toisistaan ainoastaan pilkulla ja isolla alkukirjaimella, joten toisinaan on vaikeaa saada selville, kenen sanoma mikäkin vuorosana on."

Voi myös jokin hetki vierähtää ennen kuin pessimismiä valaisevasta myötäelävästä huumorista pääsee selville. Ja kuten aina satiirin ja ironian ollessa käytössä, lukija helposti kompastuu omiin ennakkoluuloihinsa.

Vaikka Kertomus näkevistä on jatkoa romaanille Kertomus sokeudesta, tämä ei käy ilmi ennen kuin puolivälissä romaania, kun yhtäkkiä aletaan puhua aiemmista tapahtumista.

Teoksen loppupuolella tarinan langanpäät vedetään yhteen, minkä Saramago tekee uskomattomalla taituruudella, puhuttelemalla lukijaa ja pohtimalla miten kertomus tulisi saattaa loppuun, mitkä tekijät siihen vaikuttavat ja mikä olisi todennäköisin tapa jolla asiat kehittyisivät eteenpäin, ja mitä lukija tästä todennäköisesti ajattelee.

Venäläiseen sieluun pureutumisesta

Dostojevskia luettuani innostuin lukemaan lisää venäläistä kirjallisuutta. Gogolin Valitut teokset, osa II sisältää Reviisori-näytelmän sekä romaanin Kuolleet sielut. Dostojevski viittasi useisiin otteisiin Gogolin teoksiin Idiootissa, positiivisessa sävyssä.

Hyvin Gogolin teokset ovat kestäneet aikaa. Aikoinaan Gogol sai ankaraa kritiikkiä siitä, että hän paljasti venäläisyyden takaperoisia piirteitä, muun muassa maaorjuuden ja luokkayhteiskunnan mädännäisyyttä. Tästä hänellä on Kuolleet sielut -romaanissa melkoisen pitkiä vastineita, joissa hän kysyy onko parempi sulkea silmänsä vääryyksiltä ja antaa niiden jatkua vai kertoa suoraan miten huonosti asiat ovat, jolloin niihin voidaan puuttua.

Gogolin jälkeen siirryin Veikko Huovisen romaaniin Joe-setä, joka tarjoaa ilkikurisen luonnekuvan Stalinista ja Venäjästä/Neuvostoliitosta Stalinin elinaikana. Huovisen huumori on ymmärtävää, mutta ei hän kuvia kumartele vaan tuo esille neuvostojärjestelmän kauheudet, terrorin ja vankileirit. Mutta jotenkin hyvä mieli teoksesta mieleen jää - ehkä siitä syystä että meillä Suomessa ei tämmöiseen sentään sorruttu, eikä toivottavasti sorrutakaan.

Kolme päivää Idiootin parissa

Paavo Väyrysen väitetään kehuneen lukeneensa Fjodor Dostojevskin koko tuotannon kolmessä päivässä. Minulla meni 800-sivuisen Idiootin (suom. Olli Kuukasjärvi; Otava, 2010) parissa kolme päivää, ja sekin vaati pinnistelyä.

Väyryseen liitetty Dostojevski-kehuskelu on kiinnostavaa, suorastaan riemastuttavaa, sillä jollakin tavalla Väyrynen on dostojevskilainen hahmo. On kovin helppo kuvitella, miten Dostojevski kuvailisi häntä kirjan sivuilla - "ruhtinas V." Toisaalta ehkä Väyrysen maininnassa Dostojevskin lukemisesta on jotakin perustavan laatuista, ehkä hän on ominut Dostojevskin kirjoista jotain itseensä. Ajatellaan nyt vaikkapa oman paanukirkon rakentamista, ja niin edelleen.

Mutta lienee syytä mennä itse kirjaan.

Dostojevski kirjoittaa intensiteetillä joka on vailla vertaansa. Vauhti tuntuu melkoiselta, mikä on myös paradoksi, koska suurin osa tapahtumista ei sisällä kovinkaan paljon varsinaista tapahtumista, vaan keskittyy joko laajoihin taustoittaviin jaksoihin tai intensiivisiin dialogeihin ja henkilöiden "pään sisään" kurkistaviin katkelmiin. Mutta Dostojevskin tyylilajia on vaikea määritellä. Jossain mielessä hän on hyvin moderni romaanikirjailija, toisaalta myös vanhan romaaniperinteen edustaja.

Vaikka kuinka yrittäisi kuvata Dostojevskin tapaa kirjoittaa, ei siitä saa otetta, kaikki määritelmät tuntuvat vääriltä, hän livahtaa määritelmien ulkopuolelle. Niinpä Idioottia ei voi kuvata tiiviimmässä muodossa kuin koko kirja - koko järkälemäinen teos.

Teoksen päähenkilö, "idiootti" eli ruhtinas Myškin jää myös määritelmien ulkopuolelle. Jotkut väittävät häntä pyhimyshahmoksi, joka näkee kaikissa vain hyvää ja tämän takia saa aikaan tavattomia katastrofeja kerta toisensa jälkeen, hyvien aikomusten kohdatessa vanhan Venäjän jäykän luokkayhteiskunnan sisäänrakennetut ennakkoluulot ja jännitteet.

Vasta teoksen luettuani minulle selvisi että Dostojevskilla on omakohtaista kokemusta päähenkilön sairaudesta (kaatumatauti), hän itsekin sairasti epilepsiaa, joten ei ihme että kohtausten kuvaus oli ainutlaatuisen uskottavaa.

Varsin ihmeellistä on se, että tämä vuonna 1868 ilmestynyt romaani tuntuu modernilta vielä tänäänkin. Ihmisten asenne maailmaan, muutosten (ehkä näennäinen) nopeus ja ennalta-arvaamattomuus, viestinkulun nopeus, globalisaatio (höyrylaiva ja rautatiet), kovin tuttu maailma kaiken kaikkineen.

Mutta tarkemmin ajatellen ei kuitenkaan ihan tätä päivää: puhelinta ei käytetä, sen sijaan kirjeillä ja viestilappusilla sekä kaikenlaisilla juoruilla oli suuri merkitys. Mistä tulee kyllä mieleen tämän päivän tekstiviesti- ja sähköpostikulttuuri.

Olli Kuukasjärven tuore suomennos on erinomainen ja varmaan sekin tuo teoksen tähän päivään, ajan henkeen istuvaksi. Suomentaja on onnistunut työssään tavattoman hyvin, teksti elää, ja myös Dostojevskin huumori tulee rivien välistä esiin. Dialogin suomentaminen on onnistunut erityisen hyvin, ja koska teos on paikoitellen suorastaan näytelmällinen, joissakin kohdin tuli mieleen miettiä miten kyseinen kohta toimisi teatterin lavalla. Luultavasti erinomaisesti.

Dostojevskin kekseliäisyys tuntuu myös olevan ehtymätön, koskaan ei tiedä mikä käänne seuraavilla sivuilla odottaa. Ajatellaan vaikkapa Ippolitin "testamenttia", joka on eriskummallisimpia kirjallisia tuotoksia joihin koskaan olen törmännyt. Ja eriskummallisuudestaan huolimatta hyvin syvällinen tekstikatkelma.

Kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta jokin Idiootissa jäi kuitekin vaivaamaan. Tuntui siltä, että muutamassa kohdassa Dostojevskin ote romaanista ikään kuin herpaantui ja hän harhautui pohdiskelemaan omia teemojaan, ohi teoksen varsinaisen aiheen, esimerkiksi venäläisyyden perimmäistä olemusta ja muun muassa ortodoksisen kirkon erityistä luonnetta verrattuna katolilaisuuteen. Mutta tämä voi olla taas peräisin omasta rajallisesta hahmotuskyvystäni, siitä etten koko teoksen tematiikkaa kyllin syvällisesti tajunnut.

Kerta kaikkiaan merkkiteos siis, ja hyvinkin kolmen päivän lukemisen arvoinen.

Lukujen ja lukemisen taidosta (2/2)

Jatkan aloittamaani kirjojen ja kirjallisuuden merkityksen pohtimista. Tässä välillä tein nettihaun termillä kirjallisuus, koska halusin löytää hyvän määritelmän, mutta eipä sellaista löytynyt. Wikipedia sentään totesi "kirjallisuus tarkoittaa ihmishengen kirjoitettujen ilmausten kokonaisuutta".

Jukka Mikkonen pohtii Filosofi.fi-sivustolla: "Kaunokirjallisuutta on pidetty filosofisesti erityisen kiinnostavana taiteenlajina, minkä syyksi on esitetty kirjallisten taideteosten dualistista luonnetta eli sitä, että ne ovat sekä kielellisiä että esteettisiä olioita." Mikkonen viittaa määritelmään, jonka mukaan kirjallinen taideteos on "teksti, jonka on tarkoitettu toimivan esteettisen sisällön artikulaation välineenä". Mikä tässä on mielenkiintoista on että mielestäni määritelmä sopii myös suureen osaan tietokirjallisuutta.

No, ehkä kirjallisuus aukeaa vain lukemalla. Aiemmin arvioin lukemieni kirjojen määrää, mutta asia jäi askarruttamaan. Päädyin lukumäärään 3000-4000 kirjaa arvioimalla lukeneeni keskimäärin kaksi kirjaa viikossa 35 vuoden ajan. Tämä on melkoinen karkeistus. Joskus olen lukenut kirjan päivässä (tai jopa kaksi), joskus on mennyt viikkoja etten lue yhtäkään.

Asiaan liittyen: mitkä ovat sata kirjaa jotka pitää lukea? Mukava kyllä, kyseiseltä listalta olen tullut lukeneeksi 52 kirjaa. Toisaalta paljon olisi vielä luettavaa.

* * *

Käsittelin aiemmin Agatha Christien teoksia. Varsinaisen aiheen käsittelyn ohella teokset toimivat kirjallisina ja esteettisinä konstruktioina. Tämä tietysti pätee kaikkeen kaunokirjallisuuteen. Mikä tässä on olennaista, että kirjalliset ja esteettiset keinot tekevät mahdolliseksi käsitellä samaan aikaan usean eri tason teemoja.

Kirja voi tosi asiassa kertoa aivan muusta kuin sen pintapuolinen vilkaisu antaa ymmärtää. Esimerkiksi Christien teoksia voi lukea vähintäänkin kahdella tavalla: salapoliisitarinoina ja yhteiskuntakritiikkinä.

Christie kertoo rikoksesta ja rangaistuksesta - tällöin ollaan vielä lähellä teosten nimellistä teemaa - mutta ennen kaikkea teoksissa on kyse englantilaisen yhteiskuntajärjestelmän kritiikistä. Teokset tuovat esille yhteiskunnan epäkohtia ja järjestelmän sisäistä mädännäisyyttä. Voisivatko asiat olla toisin?

Samalla tavalla Dostojevskin Rikos ja rangaistus ei tee lukijastaan murhaajaa, vaan avaa oven ihmisen psykologiaan, hyvyyden ja pahuuden, syyllisyyden ja sovituksen teemoihin. Dostojevski on niin hyvä kirjoittaja, että teoksen varsinaista teemaa on vaikea tiivistää - teema on koko teos ja se toimii samaan aikaan monilla eri ymmärryksen tasoilla. Joka tapauksessa Dostojevski kirjoittaa niin hyvin että se tekee lukijalle kipeää.

* * *

Mistä päästään vielä yhdelle kirjan lukemisen tasolle: tekstin rakenteeseen, siihen taitoon jolla kirjoittaja tekee mahdottomasta mahdollista, luo kokonaisen maailman pelkkien sanojen avulla. Itselleni tämä kirjallisuuden taso avautui vasta oman kirjoittamisen kautta, kun aloin ymmärtää miten vaikeaa kirjoittaminen on. (Samalla kirjoittamisesta tuli varsin helppoa, kun epäonnistumisesta tuli sallittua.)

Kirjoittamisen keinoilla leikkiminen lienee yhtä vanhaa kuin kirjallisuus sinänsä, sitä tekivät jo muinaiset esseistit (vaikka esseen käsitettä ei edes vielä ollut keksitty), vaikkapa Cicero, mutta vasta myöhemmin kirjoittajat alkoivat tietoisesti käyttää hyödykseen tekstin rakenteeseen sisältyviä mahdollisuuksia.

Kirjoittajan valitsemista keinoista tuli uusi kirjoittamisen taso. Kirjallisuus alkoi viitata itseensä, kaikkeen aiemmin kirjoitettuun, ja leikitellä viittauksilla.

Kirjan rakenteellisissa kokeiluissa on menty osittain metsään, keinoista tuli itsetarkoitus, mutta parhaimmillaan tuloksena on mestariteoksia jossa kaikki tasot tukevat ja kommentoivat toisiaan. Samalla lukemisen taidosta tuli entistä haastavampaa.

Toisaalta tämä lukemisen taito tekee mahdolliseksi lukea myös tusinakirjoja uudella tavalla: nähdä niiden puutteet, pohtia niiden sanomaa ja arvomaailmaa suhteessa koko muuhun kirjallisuuteen.

* * *

Mutta miksi laitoin tekstini otsikkoon luku-sanan? Siksi että näen lukemisen taidossa samoja piirteitä kuin lukujen taidossa, siis matematiikassa. Aivan alussa matematiikka on rutiininomaista merkkien käsittelyä, mutta jossain vaiheessa - toivottavasti - lukujen alla oleva symbolinen maailma aukeaa.

Ajatellaan vaikkapa laskutoimitusta 1/2 + 1/3 = ? Jos tätä yrittää rutiininomaisesti ratkaista, saattaa muistaa että lukujen osoittajia ja nimittäjiä piti kertoa joillakin luvuilla ja sitten laskettiin yhteen, mutta pelkkä tämän tason ymmärrys ei riitä. Lukujen suuruusluokkien tarkistelu antaa aavistaa, että tulos on luku joka on jonkin verran vähemmän kuin yksi, mutta tarkka arvoa ei suoraan voi päätellä. Tämän kaltaisesta suuruusluokan ymmärryksestä on toisaalta hyötyä tuloksen tarkistamisessa.

Sitten kun ymmärtää, että murtolukujen laskemisessa yhteen tarvitsee ensin tehdä luvuista "kelvollisia" yhteenlaskettaviksi (matematiikan kielellä lavennetaan luvut), toisin sanoen saada niille sama nimittäjä (se luku joka on viivan alla), alkaa homma toimia.

Homma onnistuu helposti kun käyttää hyväkseen pienimmän yhteisen jaettavan käsitettä, joka luvuille 2 ja 3 on kuusi. Niinpä saadaan kätevästi tulos 1/2 + 1/3 = 3/6 + 2/6 = 5/6. Tämän kaltaiset laskutoimitukset eivät itselleni olleen helppoja alussa, mutta jossain vaiheessa lukujen maailma avautui kaikessa ihanuudessaan.

Samalla tavalla on kirjallisuuden kanssa. Mekaanisen sanojen lukemisen ja teoksen nimellisen teeman lisäksi on monta muuta tapaa ymmärtää kirjallisuutta. Lukemisen taito vaatii vaivaa, mutta palkitsee ruhtinaallisesti.