Antti Merilehto: Tekoäly - matkaopas johtajalle

Antti Merilehto tarttuu nykyhetken hype-teemaan eli tekoälyyn ja pyrkii tekemään siitä ymmärrettävää muille kuin asiantuntijoillekin: Tekoäly - matkaopas johtajalle (Alma Talent, 2018; ISBN 978-952-14-3334-4).



Kirjassa on mukavan kriittistä otetta tekoälyn soveltamiseen ja mahdollisuuksiin, vaikka tekoälyn kritiikiksi teosta ei voikaan sanoa. Se missä määrin visiot lopulta osoittautuvat perustelluiksi jää nähtäväksi, mutta ainakin jonkinlaista valmiutta kirja lukijalleen tarjoaa perusteltujen päätösten tekemistä varten.

Mitä on tekoäly ja miten minä voin liiketoiminnan vetäjänä hyödyntää sitä seuraavan strategiakauden aikana?

Kirja kertoo koti- ja ulkomaisin käytännön esimerkein, miten yritykset ovat valjastaneet tekoälyn käyttöönsä ja tehneet parempaa bisnestä. Osalle parannus on tarkoittanut tehokkaampia prosesseja ennakoivan analytiikan avulla, toisille taas kohonnutta asiakastyytyväisyyttä paremmin kohdennettujen resurssien myötä.

Lukijan ei tarvitse ymmärtää ohjelmistokehityksestä mitään: riittää, että liiketoimintaymmärrystä ja halua nauttia matkasta löytyy.

Eero Hyvönen: Semanttinen web - linkitetyn avoimen datan käsikirja

Eero Hyvönen kertoo käytännönläheisesti ja konkreettisesti mitä linkitetty avoin data merkitsee ja miten semanttinen web mahdollistaa entistä älykkäämpien tietoverkkojen rakentamisen: Semanttinen web - linkitetyn avoimen datan käsikirja (Gaudeamus, 2018; ISBN 978-952-495-460-0).



Kirja on monessa mielessä ajankohtainen, muun muassa semanttisen webin tekoälyn hyödyntämiseen liittyvien kytkentöjen vuoksi. Jos kirjan kustantaja olisi ollut kovin markkinointihenkinen, olisi sen kanteen varmasti paukautettu tekoäly-sana, mutta parempi näin päin.

Teoksessa on konkretiaa merkittävässä määrin, mukaan lukien koodinpätkiä, joten jos haluaa kokeilla asioita käytännössä, siihen ei ole isoa hyppäystä kirjan sivuilta. Monet käytännössä toteutetut esimerkit valottavat sitä mitä hyötyä linkitetystä avoimesta datasta on verrattuna vanhempiin tapoihin rakentaa nettipalveluja.

Älykkäiden tietoverkkojen aika on nyt, mutta millaisista elementeistä ne on rakennettu? Millaisia järjestelmiä tekoälyn avulla ylläpidetään? Semanttinen web on ensimmäinen suomenkielinen perusteos yhdestä WWW:n keskeisimmistä kehityssuunnista, semanttisesta webistä (Semantic Web), jossa verkon sisällöt muuttuvat vähitellen tietokoneiden ymmärtämäksi linkitetyksi dataksi, Web of Data. Tämä mahdollistaa verkon sisältöjen rikastamisen uudella tavalla tietoja toisiinsa linkittämällä ja tekoälyyn perustuvien älykkäiden järjestelmien kehittämisen.

Teos esittelee linkitetyn datan (Linked Data) idean, sen perustana olevan semanttisen teknologian sekä avoimen datan julkaisuperiaatteet ja -käytännöt WWW:n kehitystä koordinoivan W3C-järjestön standardien ja suositusten mukaan. Teknologian soveltamista ja datan hyödyntämistä tutkimuksessa käsitellään käytännön suomalaisten esimerkkien ja kokemusten avulla. Työssä tarvitaan ontologioihin perustuvan verkkomuotoisen datan sisällöntuotantoa ja yhteisen verkossa jaetun tietoinfrastruktuurin hyödyntämistä.

Timo Honkela: Rauhankone - tekoälytutkijan testamentti

Timo Honkela kertoo tutkijan työstä omaelämänkerrallisessa teoksessa, jossa pohditaan koneen ja ihmisen suhdetta ja ennen kaikkea sitä, miten tekoälyä ja tietotekniikkaa voitaisiin käyttää ihmiskunnan vaikeimpien ongelmien ratkaisemiseen: Rauhankone - tekoälytutkijan testamentti (Gaudeamus, 2017).



Kuten Honkela toteaa, moni kirjassa esitetty ajatus on viitteellinen, koska aikaa ideoiden kypsyttämiseen pidemmälle ei ollut, mutta toisaalta kirja nimenomaan on testamentti tuleville tutkijasukupolville, heille joilla on aikaa ja osaamista tarttua haasteeseen ja lähteä ratkaisemaan esitettyjä ongelmia.

Elämän rajallisuus on kirjassa vahvasti läsnä, ja samalla myös ymmärrys siitä mitä ihmisenä eläminen lopulta tarkoittaa. Teoksen on käsikirjoituksesta yhteistyössä tekijän kanssa toimittanut Jani Kaaro.

Maailmanrauha on utopia, josta kaikki haaveilevat mutta johon kukaan ei oikein usko. Ihminen on ladattu tunteilla. Neuvottelutilanteissa kielimuuri kärjistää kriisin, kun ihmiset tarkoittavat samoilla sanoilla eri asioita tai puhuvat samasta asiasta eri sanoilla.

Rauhankone perustuu tekoälyn, koneoppimisen ja muiden teknologisten menetelmien apuun rauhanomaisemman maailman luomisessa. Sen tavoitteena on ihmisten välisen ymmärryksen lisääminen, tunnemyrskyjen taltuttaminen yhteisöissä ja oikeudenmukaisuuden edistäminen. Tekoäly ei ole tieteiselokuvien kaiken tuhoava äärimmäinen paha. Päinvastoin se tuo toivon paremmasta. Rauhankoneiden avulla ihminen voi nousta tietoisen ajattelun rajoitusten yläpuolelle.

Rauhankoneen taustalla on ajatus kulttuurisesta yhteisevoluutiosta. Koneoppimisen kautta ihminen saa kumppanikseen merkittävän auttajan maailmaa koskevan ymmärryksen kasvattamisessa. Lähestymässä on viisaiden koneiden aika.

Martin Ford: Robottien kukoistus - teknologia ja massatyöttömyyden uhka

Martin Fordin kirja kertoo tekoälystä, big datasta ja robotiikasta sekä erityisesti siitä, miten työelämä ja koulutus on muuttumassa tietotekniikan vaikutuksesta: Robottien kukoistus - teknologia ja massatyöttömyyden uhka (Sammakko, 2017; ISBN 978-952-483-322-6).



Kirja on paikoin luettelomainen katsaus erilaisiin näkemyksiin tekoälystä ja robotiikasta, ja muutamalta osin jo hiukan vanhentunutkin. Esimerkiksi itseajavista autoista kirjasta saa varsin ruusuisen kuvan, mutta tätä kuvaa himmentää vastikään tapahtunut Uber-yhtiön robottiauton surmaama jalankulkija.

Sinänsä kirjan viesti on selkeä: vaikka tekoäly ja robotiikka ei tarkoitakaan sitä, että koneet oikeasti oppisivat ajattelemaan, pystyvät ne kuitenkin hoitamaan monia sellaisia tehtäviä joihin aiemmin ajateltiin vain ihmisten pystyvän. Tämä on merkittävä mullistus niin työmarkkinoilla kuin koulutusjärjestelmässäkin: onko opiskelukaan enää jatkossa tae siitä että työpaikka löytyy?

Ja tarkoittaako muutos sitä, että varallisuus keskittyy muutamalle ihmiselle ja muut joko jäävät kokonaan ilman tai kärvistelevät tilanteessa jossa ansiotaso ei nouse vuosiin eikä toivoa paremmasta ole näkyvissä? Erityisen suuri huoli koskee nuoria, työuransa alussa olevia ihmisiä: onko heillä tulevaisuutta tilanteessa jossa työvoiman kysyntä saattaa dramaattisesti vähentyä koska kaikki rutiiniluontoinen työ on potentiaalisesti automatisoitavissa.

Robotit tulevat. Johtaako se ennennäkemättömään hyvinvointiin vai katastrofiin? Viekö automatisaatio ihmisten työpaikat?

Tekoälyn kehittyessä eksponentiaalisesti myös korkeakoulutettujen työpaikat alkavat olla vaarassa: data-analyytikot ja monet muut vastavalmistuneet ovat jo tulilinjalla. Lähitulevaisuudessa robotit syrjäyttävät niin lääkärit, toimittajat, taksinkuljettajat kuin – ironista kyllä – tietokoneohjelmoijatkin. Jos emme arvioi yhteiskuntiemme taloudellisia ja poliittisia rakenteita perusteellisesti uudelleen, kapitalistinen talousjärjestelmä on vaarassa romahtaa.

Teknologian asiantuntija, Kalifornian Silicon Valleyssa elämäntyönsä menestyneenä yrittäjänä tehnyt Martin Ford kirjoittaa tässä mm. Financial Timesin ja Forbesin vuoden business-kirjaksi valitsemassa ja New York Timesin ylistämässä teoksessaan kuinka perinteiset työpaikat ovat lisääntyvän automatisoinnin vuoksi katoamassa, ja eriarvoisuus on läntisissä demokratioissa kasvussa. Toisaalta osa tehdasteollisuudesta on siirtymässä kehitysmaista takaisin länsimaihin, mikä vaikeuttanee köyhien maiden tilannetta entisestään.

Laajaan aineistoon tukeutuen Ford esittelee tekoälyä koskevia saavutuksia ja kirjoittaa kehityksen pelottavista seurauksista ja toisaalta sen tarjoamista mahdollisuuksista. Olipa kyse sitten terveydenhuollosta, koulutuksesta, taloudesta tai teknologiasta, Fordin viesti on selvä – on todennäköistä, että lopulta mikä tahansa rutiininomaisia tehtäviä sisältävä työ tullaan automatisoimaan. Suurin yhteiskunnallinen muutos sitten teollisen vallankumouksen on jo käynnissä. Robottien kukoistus auttaa ymmärtämään, kuinka uudessa tilanteessa tulisi toimia.

Malcolm Frank, Paul Roehrig ja Ben Pring: What to do when machines do everything - how to get ahead in a world of AI, algorithms, bots, and big data

Malcolm Frank, Paul Roehrig ja Ben Pring visioivat tulevaisuuden yritysmaailmaa tekoälyn, robotiikan ja big datan aikakaudella: What to do when machines do everything - how to get ahead in a world of AI, algorithms, bots, and big data (Wiley, 2017; ISBN 978-1-119-27868-9).



Kirja ennustaa pitkää yltäkylläisyyden aikakautta, jossa tekniikka lisää tuottavuutta ja hyvinvointia, mutta samalla monet nykyisistä töistä katoavat, samalla kun rutiinitöihin pohjautuneet liiketoimintamahdollisuudet mullistuvat. Kirja on selkekielinen, ei erityisen omaperäinen, mutta sinänsä mielenkiintoinen puheenvuoro tulevaisuudesta.

What To Do When Machines Do Everything is a guidebook to succeeding in the next generation of the digital economy. When systems running on Artificial Intelligence can drive our cars, diagnose medical patients, and manage our finances more effectively than humans it raises profound questions on the future of work and how companies compete. Illustrated with real-world cases, data, and insight, the authors provide clear strategic guidance and actionable steps to help you and your organization move ahead in a world where exponentially developing new technologies are changing how value is created.

Pekka Isotalus, Jari Jussila ja Janne Matikainen: Twitter viestintänä - ilmiöt ja verkostot

Pekka Isotalus, Jari Jussila ja Janne Matikainen ovat toimittaneet kirjan Twitterin käytöstä Suomessa, erityisesti siitä miten Twitter on löytänyt tiensä politiikan ja journalismin toimijoiden arkipäiväiseksi työkaluksi: Twitter viestintänä - ilmiöt ja verkostot (Vastapaino, 2018; ISBN 978-951-768-615-0).



Kirjassa on vahva tutkimuksellinen ote, mutta käytännönläheisyyttäkin piisaa, ja moni kirjassa analysoiduista Twitteriin liittyvistä tapahtumista on vielä kohtalaisen tuoreessa muistissakin. Verkostot ja niiden dynamiikka Twitterin kaltaisessa some-ympäristössä on kiehtova ja moniulotteinen tutkimuskohde, ja kirjan artikkeleista löytyy runsaasti pohdittavaa sekä Twitterin käyttäjille että yhteiskunnallisesti ilmiöistä muuten kiinnostuneille.

Twitteristä on tullut tärkeä viestintäväline monille poliitikoille, aktivisteille, toimittajille, julkkiksille ja urheilijoille. Terrori-iskujen, erilaisten katastrofien ja muiden suurten uutistapahtumien yhteydessä Twitter on nopea ja tärkeä tiedonvälittäjä. Tviiteistä leimahtaa hetkessä erilaisia somekohuja ja poliittisia kuohuja, puhutaan jopa Twitter-vallankumouksista. Twitteriä on kuvattu myös eliitin mediaksi, sillä eri alojen eliitti viestii ja verkostoituu siellä keskenään sekä luo uudenlaisia yhteenliittymiä ja valtakeskittymiä.

Twitter viestintänä arvioi suositun yhteisöpalvelun yhteiskunnallista merkitystä eri näkökulmista. Kirjassa valotetaan politiikan ja Twitterin monisyisiä suhteita, uutismedioiden muuttunutta roolia sekä organisaatioiden ja yritysten uutta viestintämaisemaa somen aikakaudella. Teos on ensimmäinen tutkimukseen perustuva kirja Twitteristä viestinnällisenä ilmiönä ja viestinnän välineenä.

Pentti O. A. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit

Pentti O. A. Haikonen on kirjoittanut yleistajuisen mutta pintaa syvemmälle sukeltavan kirjan tekoälystä: Tietoisuus, tekoäly ja robotit (Art House, 2017; ISBN 978-951-884-643-0).



Kirjaa lukiessa muistui mieleen neuraalilaskentaa käsitelleet kurssit (silloiselta) TKK:lta. Tuolloin, lähes 20 vuotta sitten, pohdittiin neuroverkkoja sekä menetelmällisenä haasteena että käytännössä neuroverkkoalgoritmeja ohjelmoiden ja soveltaen.

Noista päivistä kehitys on kehittynyt, mutta monet perusasiat ovat pysyneet samoina, esimerkiksi kysymys siitä mitä asioita tekoäly voi oppia ja mihin sitä voi ja kannattaa yrittää soveltaa.

Haikonen viittaa kirjassa useasti omaan tutkimukseensa, mikä tuo tekstiin sellaista uskottavuutta jota aiheeseen pinnallisesti perehtyneellä ei ole. Toisaalta tekoäly on nykyisellään niin lavea, että kaikkiin ajan hermolla oleviin kysymyksiin ei kirjasta luonnollisestikaan kannata olettaa vastausta löytyvän.

Voisivatko robotit olla tietoisia? Pitäisikö robotin tuntea kipua ja mielihyvää? Miten kehittyvä tekoäly muuttaa tuntemamme maailman? Tietoisuus on ihmismielen suurin mysteeri. Tekoäly yrittää jäljitellä ihmisen ajattelua, kognitiota, mutta pitäisikö koneella olla myös tunteet?

Tietoisuus, tekoäly ja robotit kuljettaa lukijan tekoälyn alkuvaiheista kohti sen vääjäämätöntä päätepistettä, perustavanlaatuista mullistusta eli singulariteettia.

Kirja ei ainoastaan anna tietoisuuden mysteerille omaa perusteltua selitystä, vaan se myös kertoo, miksi aikaisemmat selitykset eivät ole toimineet. Tietoisuutta ei voida oikeasti ymmärtää ennen kuin se osataan toteuttaa keinotekoisesti. Mutta millainen on tekoälyn singulariteetti, ja milloin se tulee? Miten se vaikuttaa yhteiskuntaan ja ihmiseen? Kirjan antama vastaus yllättää ja ahdistaa.

Pentti O. A. Haikonen on tekniikan tohtori ja Illinoisin yliopiston adjunct professor. Aiemmin hän on kirjoittanut tekoälystä ja konetietoisuudesta kirjat The Cognitive Approach to Conscious Machines (Imprint Academic 2003), Robot Brains (Wiley 2007) ja Consciousness and Robot Sentience (World Scientific 2012). Hän on myös suunnitellut ja rakentanut pienen, puhtaasti neuroverkkoihin perustuvan robotin XCR-1:n, joka on esiintynyt Discovery Science Channelin sarjassa Through the Wormhole with Morgan Freeman.

Kirjaa täydentävät Pete Haikosen kiehtovat Anima Machina -kuvat.

Matthew Mather: Kybermyrsky

Matthew Mather kertoo yhteiskunnan haavoittuvuudesta kyberhyökkäykselle 2010-luvun New Yorkiin sijoitetussa jännärissä: Kybermyrsky (Like, 2015; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-01-1197-7).



Kirja kuvaa sitä, miten haavoittuvainen nykyinen yhteiskunta on tietotekniikkaan kohdistuville hyökkäyksille, ja mitä tapahtuu kun sivilisaatio yhtäkkiä on romantamaisillaan.

Paikka paikoin kirja tuntuu enemmänkin kyberturvallisuuden oppikirjalta tai survivalistin käsikirjalta kuin romaanilta, mutta ihan vailla kirjoitustaitoa ei tekijä tunnu olevan. Se vain on melkoisen hassua että kaikesta kauheudesta huolimatta kirjan lopussa ollaan ikään kuin kaikki olisi takaisin ennallaan, ilman että mitään olisi opittu tai koettu. Hiukan tinkimättömämpi olisi voinut kirjoittamisessa olla.

Veret seisauttava teknotrilleri maailmanlaajuisesta kyberhyökkäyksestä ja sivilisaation romahduksesta.

New Yorkin tietoverkot kaatuvat, ja kaupungin infrastruktuuri halvaantuu. Myös sähkö, vesi ja lämmitys katkeavat, ja talvisessa suurkaupungissa käynnistyy eloonjäämiskamppailu ruoasta, vedestä ja lämmitystarpeista. Mike Mitchell taistelee perheensä selviytymisen puolesta sekasortoon vajonneessa kaupungissa, joka on taantunut keskiajalle. Pakkanen kiristyy kiristymistään, ja historian pahin lumimyrsky iskee kaupunkiin.

Jarno Limnéll, Klaus Majewski ja Mirva Salminen: Kyberturvallisuus

Jarno Limnéll, Klaus Majewski ja Mirva Salminen tarttuvat ajankohtaiseen aiheeseen ja kertovat niin valtiollisesta teleurkinnasta kuin haktivistien tempauksista tietoverkoissa: Kyberturvallisuus (Docendo, 2014; ISBN 978-952-291-047-9).



Suomessa havaittiin vakoiluohjelma ulkoasiainministeriön verkossa, mikä nosti tietoturvan ja tietotekniikan avulla tapahtuvan vakoilun lehtien otsikoihin pitkäksi aikaa. Ukrainan kriisin myötä on puolestaan päästy seuraamaan informaatiosodankäynnin todellisuutta, kun eri lähteistä tulevaa tiedustelutietoa levitetään ja väritetään kriisin osapuolten tarkoitusperien mukaisesti, ja samaan aikaan verkon aktivistit yrittävät saada selvää siitä mitä todellisuudessa tapahtuu.

Kyberturvallisuus ei ole täysin sama asia kuin aiemmin tutuksi tullut termi tietoturva, mutta samoja elementtejä kyberturvallisuudessakin on mukana, laajemmin käsiteltynä. Asia koskettaa meitä kaikkia.

Teos on selkeä ja kohtalaisen havainnollinen, vaikkakin paikka paikoin melko abstrakti ja korkealentoinen. Otanpa tähän otteen teoksen esittelytekstistä:

Digitalisoitunut yhteiskunta on yhä riippuvaisempi tietoverkkojen toimintavarmuudesta ja turvallisuudesta. Niiden varassa lepäävät kaikille elintärkeät toiminnot, kuten energiahuolto, vedenjakelu, rahahuolto, liikenteen sujuvuus - oikeastaan mikä tahansa nyky-yhteiskunnan perustoiminto. Digitalisoituminen tarjoaa kiihtyvällä tahdilla niin yrityksille, valtioille kuin yksilöillekin uusia ennennäkemättömiä mahdollisuuksia sekä uusia keinoja hyödyntää yhä tehokkaammin vanhoja mahdollisuuksia. Vanhoja tai uusia, mahdollisuudet eivät koskaan avaudu ilman niihin liittyviä riskejä. Ei edes digitaalisessa "nollien ja ykkösten maailmassa". Mahdollisuuksien hyödyntäminen vaatii tänä päivänä kyberriskien ja -turvallisuuden huomioimista strategisella ja operationaalisella tasolla sekä näiden ohjaamista joustavasti mukautuvalla teknologialla. Vaikka täydellistä riskittömyyttä tai turvallisuutta tuskin tullaan koskaan saavuttamaan, esiin nousevat mahdollisuudet ja uhkat tasapainottava kyberstrategia on tulevaisuuden välttämätön toimintaedellytys. Tämä kirja keskustelee monille vieraasta bittien maailmasta tutuin termein ja hienostelematta. Kirjan ensimmäinen osaa avaa, mistä kyberturvallisuudessa oikeastaan on kysymys ja miksi se koskettaa meitä kaikkia. Toinen osa taas tarjoaa lukijalle käytännön ohjeita tasapainoisen kyberstrategian rakentamiseksi sekä digitaalistuvan maailman riskien pienentämiseksi.

Ava McCarthy: Hide me

Ava McCarthy tarjoilee tietotekniikkaa hyväksikäyttävän jännärin, jossa punotaan suurisuuntaista kaappausta vedonlyönnin maailmassa, ja soppaan liittyy myös järjestäytyneen rikollisuuden rahanpesua: Hide me (Harper, 2011; ISBN 978-0-00-736388-9).



Teoksen päähenkilö on Henrietta ‘Harry’ Martinez, tietoturva-alan asiantuntija, joka palkataan selvittämään espanjalaista kasinoa uhkaavien rikollisten juonia.

Oli mukava huomata, että kirjoittaja tuntuu hyvinkin tietävän mistä tietotekniikassa on kyse, yrittämättä kuitenkaan briljeerata liikaa. Ja jännärin kuviot toimivat mukavan reipasotteisesti niin että yllätykset istuvat pakettiin ilman isompia uskottavuusongelmia.

Teos on kolmas jännäri sarjassa, ja sen verran mainio paketti tämä on että pistin Helmetistä lainaukseen sarjassa toisena ilmestyneen jännärin The insider. Ilmeisesti sarjan neljäs kirja on tekeillä, ja sen voisi lukea jahka teos ilmestyy.

Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-hour bookstore

Tämä Robin Sloanin romaani tarttui kirjastosta alunperin mukaan värikkään kansikuvan takia, ja siksi että teoksen nimessä mainittiin kirjakauppa, sillä kyllähän kirjoista kertovia kirjoja aina jaksaa lukea: Mr. Penumbra's 24-hour bookstore (Atlantic, 2013; ISBN 978-1-78239-119-7).



Takakannen tekstissä vihjailtiin fantasiatyyppiseen tarinaan, jossa erikoisen kirjakaupan salaisuudet hiljalleen paljastuvat, ja kyllähän vähän tämän tyyppisestä tarinasta tässä on kyse.

Mutta se yllätti että kirjallisuuden sijasta kyse onkin pikemminkin tietotekniikasta, sillä varsinainen salaisuus ei ole fantasiaelementeistä rakennettu vaan perustuu kryptografiaan, kirjoihin koodattuihin salaisiin viesteihin, joita joukko kummallisen salaliiton jäseniä yrittää selvittää.

Kirjan alkupuoli toimii varsin mukavasti, sillä lukija ei tiedä - ellei nyt satu lukemaan vaikkapa tätä kirja-arviota - että fantasiaa tässä kirjassa on tuskin nimeksi, ja niinpä erilaiset vihjaukset fantasiaan, vaikkapa siihen mitä kirjakaupan viereisessä kaupassa oikeastaan tapahtuu, menevät täydestä.

Mutta sitä mukaan kun kirjan varsinainen tarina alkaa paljastua, kun selviää että kyse on salakirjoitetun tekstin avaamisesta ja että tietokoneet valjastetaan hoitamaan tätä hommaa, putoaa pois merkittävä osa tarinan viehätyksestä.

Sloan kirjoittaa kohtalaisen osuvasti tietotekniikan käytöstä, vaikka kirjan loppua kohden alkaa teknisten yksityiskohtien osalta uskottavuus hiljalleen karista. Ehkä voisi sanoa että kun nörtit ottavat tarinassa vallan katoaa myös alkuperäisen tarinan salaperäinen viehättävyys. Mutta ei tämä silti hassumpi romaani ollut.

Tomi Voutilainen: ICT-oikeus sähköisessä hallinnossa - ICT-oikeudelliset periaatteet ja sähköinen hallintomenettely

Tomi Voutilainen pureutuu väitöskirjassaan ICT-oikeuteen ja siihen, miten viranomaistoiminnassa kyetään tarttumaan ICT-kysymyksiin osana hallinnon toimintaa: ICT-oikeus sähköisessä hallinnossa - ICT-oikeudelliset periaatteet ja sähköinen hallintomenettely (Edita, 2009; ISBN 978-951-37-5592-8).



Kun rupesin kirjaa lukemaan, oli hiukan epävarma sen hyödyllisyydestä, sillä väitöskirjan laatimisen "pelisääntöihin" kuuluu tietty akateeminen vakavastiotettavuus, mikä voi tarkoittaa tekstiä jonka lukeminen teettää paljon työtä suhteessa hyötyyn lukijalle. Mutta Voutilaisen teksti oli oikein selkeää luettavaa, kun lähestyi väitöskirjaa poimimalla siitä itse kiinnostavia teemoja.

Voutilainen ei anna viranomaisten kyvykkyydelle kehittää ICT-ratkaisuja kovinkaan hyvää arvosanaa, voisi jopa sanoa että pääsääntöisesti törmätään ongelmiin:

[...] Viranomaisten tietojärjestelmissä ilmenneet ongelmat ovat johtuneet muun muassa määrittelyjen keskeneräisyydestä, puutteellisesta laadunvarmistuksesta, järjestelmän toteutuksessa ilmenneistä osaamispuutteista, loppukäyttäjien koulutuksen puutteesta, riskienhallinnan pettämisestä, tietoturvallisuuden hallinnan pettämisestä, keskeneräisen ohjelmiston käyttöönotosta sekä ohjelmiston hankintaa koskevista osaamisongelmista.

Ongelmat kumuloituvat siten, että ne ruokkivat toinen toisiaan, jonka seurauksena voi syntyä hyvän hallinnon toteutumisen ja yksilön oikeusturvan vaarantava tietojärjestelmä. Pahimmillaan järjestelmän käyttöönotto voi lamaannuttaa viranomaisen toiminnan täysin. Tietojärjestelmiä saatetaan kehittää irrallaan viranomaisen varsinaisesta substanssista, jolloin tuotettu järjestelmä ei palvele loppukäyttäjien, kuten asiankäsittelijöiden ja virkailijoiden, tarpeita riittävästi. Vaatimusten kerääminen tietojärjestelmän kehityksen myöhemmissä vaiheissa tai niiden muuttaminen johtaa kehityskustannusten huomattavaan kasvuun, järjestelmätoimituksen pitkittymiseen ja mahdollisiin väärinkäsityksiin ohjelmiston toiminnallisuudesta aikataulupaineiden alla.

Vaikka Voutilaisen teos on peräisin vuodelta 2009, ovat siinä käsiteltävät asiat yllättävänkin ajankohtaisia myös näinä päivinä. Esimerkki tästä on sähköinen identiteetti, johon liittyvää pohdintaa ja suunnittelua on parhaillaan tekeillä, liittyen muun muassa "Viron malliin" jota Suomessa tunnutaan kovasti ihailtavan, vaikka tosiasiassa Virossa monet asiat eivät välttämättä toimi sen paremmin kuin Suomessakaan.

Näin kirjoittaa Voutilainen sähköisestä identiteetistä:

Sähköisen tunnistuksen ja allekirjoituksen menettelyitä on kehitetty jo yli kymmenen vuoden ajan julkisessa hallinnossa. Erityisen aktiivisesti menettelyitä on kehitetty valtionhallinnossa, osin päällekkäisinä ratkaisuina. Sähköisen tunnistuksen ja allekirjoituksen järjestäminen on nähty jopa kynnyskysymyksenä sähköisten asiointipalveluiden kehittämiselle. Hallintovaliokunta on korostanut henkilön sähköisen tunnistuksen merkitystä julkisen hallinnon sähköisessä asioinnissa.

Henkilön tunnistaminen sähköisessä asioinnissa ei ole kuitenkaan ongelmaton, koska tunnistustapahtuma tuo yhden lisäelementin asiointitapahtumaan, joka voi vaikeuttaa palvelujen käyttöä erityisesti jos henkilöllä ei ole tarvittavaa tunnistusvälinettä käytössään. Sähköisen tunnistuksen ylikorostamisen riskinä voi olla, että hallinto alkaa kontrolloida ja seurata liikaa asiakkaiden toimintaa, jolloin on vaarana, että tältäkin osin ollaan siirtymässä valvontayhteiskuntaan? Sähköisen tunnistuksen problematiikkaan onkin syytä paneutua myös julkisen hallinnon toiminnan ja tarpeiden kannalta. Tästä näkökulmasta voidaankin esittää kysymyksiä siitä, missä tilanteissa henkilö on tarpeen tunnistaa julkisen hallinnon sähköisessä asioinnissa, millaisilla tunnistusmenettelyillä henkilö tulisi kulloisessakin tilanteessa tunnistaa ja onko hallinnon asiakkaalla oikeus asioida viranomaisten sähköisissä asiointipalveluissa anonyymisti. [...]

Cory Doctorow: Little brother

Cory Doctorow on itselleni tunnetumpi netin aktiivistina kuin kirjailijana, mutta ei hän hassumpia romaaneja kirjoita, vaikka aika ajoin tuntuu kuin kyse olisi tietotekniikan oppikirjasta: Little brother (Harper Voyager, 2008; ISBN 978-0-00-728842-7).



Romaanissa on 374 sivua, mistä osa oli puuduttavan yksityiskohtaista tietotekniikan esittelyä, liittyen esimerkiksi julkisen avaimen salakirjoitustekniikkaan. No, toisaalta nämä asiat ovat oikeasti tärkeitä silloin kun kyse on henkilökohtaisten tietojen suojaamisesta, eli hyvällä asialla Doctorow sinällään on liikkeellä.

Kirja kertoo nuorista aikuisista, jotka sattuvat olemaan väärässä paikassa terroristien pommi-iskun aikaan. Terrorismin vastaiset joukot vangitsevat neljä kaverusta ja kuulustelee heitä keinoin joita voi pitää kidutuksena. Tästä sisuuntuneena päättävät kaveripiirin hakkerit ryhtyä vastarintaan kaikkialle ulottuvaa valvontakoneistoa vastaan - videokameroita ja niiden taustalla toimivia hahmontunnistusjärjestelmiä, elektronisia matkakortteja, autojen etätunnisteita ja niin edelleen.

Tältä osin kirjaa voi pitää myös eräänlaisena haktivismin käsikirjana, kuvauksena siitä miten kaikkialla ulottuvaa isoveljen sähköistä valvontaa voi yrittää hankaloittaa ja estää. Toinen juttu on sitten se, missä määrin poliisivaltio todellisuudessa on mahdollinen ajatus.

Ehkä on niin että täältä pohjoismaisesta perspektiivistä käsin tällainen raju epäluulo valtaapitäviä kohtaan tuntuu ylimitoitetulta, tai ehkä täällä vain ei uskota siihen että vallankäyttäjät voisivat olla niin taitavia että tämän kaltaiset valtapyrkimykset voisivat toteutua ilman että joku ilmiantaisi tämmöisen suunnittelijat jo alkuvaiheissa.

Ihmisoikeuksista siis on kyse, niiden loukkauksista ja niiden puolustamisesta, ja aika näppärästi tämä romaani on kokoon rakennettu, kertomus sitä miten vallankäyttäjiä voi kyykyttää heidän omilla aseillaan, valvonnalla ja väärinkäytösten vuotamisella julkisuuteen. Jatko-osakin ilmeisesti on tulossa, tai voi olla jo saatavillakin.

Pekka Himanen: Hakkerietiikka ja informaatioajan henki

Kirjoitin vuonna 2001 arvion Pekka Himasen teoksesta Hakkerietiikka ja informaatioajan henki (WSOY, 2001; ISBN 951-0-25417-7). Jälkikäteen ajatellen en teoksesta tuolloin saanut kovin paljon irti, vaikka olin sen sivuja taittanut roppakaupalla hiirenkorvalle.

Seuraavassa on tuolloisen kirja-arvioni teksti, alunperin arvio ilmestyi Tietoyhteys-lehdessä:

Pekka Himasen teoksen esipuheen on kirjoittanut Linus Torvalds ja jälkisanat Manuel Castells. Teos on saatavissa suomen lisäksi englanniksi (The Hacker Ethic; Random House 2001).

Teoksen keskeinen teesi on protestantismin ansiosta luostareista yhteiskuntaan siirtynyt käsitys kuuliaisesta työnteosta elämän sisältönä. Elämästä tuli ikuista perjantaita. Tämän protestanttisen etiikan vastapainona on hakkerietiikka, jossa keskeisenä arvona ei ole työn teko vaan intohimo. Tämä ilmenee luovuutena niin työssä kuin vapaa-aikanakin. Hakkerille elämä ei ole ikuista perjantaita eikä sunnuntaita, vaan oman tahdon mukaisesti näiden välimaastoa.

Kaikilta osin Himasen näkökulma ei tule näin suppeassa teoksessa perusteltua vedenpitävästi. Lukijan ratkottavaksi jää lukuisia kysymyksiä.

Erityisen kärkevästi Himanen kyseenalaistaa menestykseen pyrkivän ajattelutavan. Ihmiset optimoivat elämänsä jokaisen hetken Tavoitteensa (yleensä raha) saavuttamiseksi. Perhe-elämäkin ulkoistetaan menestyksen saavuttamiseksi. Näin ihmisestä tulee perheensä toimitusjohtaja tai talouspäällikkö. Yksinkertaiset tavoitteet edellyttävät yksinkertaista ihmistä - menestyksen saavuttaminen syö kaiken ajan.

Hakkeri sen sijaan suhtautuu tekemiseen leikillisesti mutta intohimoisesti. Hakkeri ei noudata luostarimaisesti kyselemättä ohjeita ja käskyjä. Sosiaaliset suhteet korostuvat. Vapaa-aikaa käytetään runsaasti, kun siltä tuntuu.

Ovatko hakkerit sitten eliittien eliittiä, jolla on vara valita elämäntapansa? Onko muilla kuin tietotekniikan huippuosaajilla mahdollisuuksia oman elämänsä ehtojen määrittelyyn?

Ehkä hakkerietiikka kuvastaa yleisemminkin nuorten ihmisten uusia arvoja. Palkalla ei ole suurta merkitystä, mutta työssä tulee olla sisältöä ja mahdollisuuksia kehittää itseään. Joku meistä haluaa auttaa ihmisiä löytämään tyylinsä kampaamossa, joku toinen sisustaa yksilöllisiä koteja ja kolmas kirjoittaa avoimia ohjelmakoodeja yhteiseen käyttöön.

Hakkerietiikka on yksi tapa vapautua ansaitsemisen ja uran rautahäkistä. Ehkä menestyksen kahleista voi irrottautua tunnustamalla, että rahalliset arvot eivät ole niitä tärkeimpiä. Eettinen oman elämän tarkastelu voi tarjota mahdollisuuden intohimoiseen oman kohtalonsa toteuttamiseen. 'Tee muille, mitä haluat itsellesi tehtävän.'

Himasen teos tarjoilee myös uhkakuvia jättiläisyritysten hallitsemasta tietoteknisestä maailmasta. Avoimessa hakkerietiikan luomassa yhteiskunnassa tällaiset mammutit kuitenkin jyrätään tien sivuun.

Mikään tieteelliset kriteerit täyttävä teos ei tässä ole kyseessä vaan kirja on popularisoitu esitys joistakin niin sanottuun tietoyhteiskuntakehitykseen liittyvistä ilmiöistä.

Tartuin teokseen taas pitkästä aikaa, julkisuudessa käydyn Himasen tutkimushankkeeseen liittyvän keskustelun innoittamana, ja kirjasta löytyi paljon sellaista joka tuntuisi ennustavan myöhempiä tapahtumia, sitä millä tavalla Himanen on sittemmin toiminut. Mutta tämä jos mikä on mitä suurimmassa määrin jälkiviisautta.

Silti, seuraavassa muutama poiminta.

Himanen rinnastaa kirjassaan hakkerin tekemisen Raamatun luomiskertomukseen:

Kun pimeys muuttuu luovan idean saamisen hetkellä valoksi, Jumala huudahtaa: ”Yes! Se on siinä!” Hän ei ole kuka tahansa: hän on Hän. Seuraa pieni ylpeyden hetki: ”No, multahan näitä syntyy.”

Näin Himanen kirjoittaa tieteellisen työn ja tutkimuksen avoimuudesta sekä itsensä korjaavuudesta:

Pohjimmiltaan auktoriteetiksi nouseminen on avoin kenelle tahansa ja perustuu ansioihin, mutta koskaan ei voi saavuttaa asemaa, jossa vertaiset eivät tarkastelisi hänenkin luomuksiaan aivan kuin kenen tahansa muun luomuksia.

Ja seuraavasti hän pohtii virastokulttuuria:

Virastojen tapa pitää loputtomasti kokouksia, perustaa toimikuntia ja kirjoittaa strategiapapereita ennen kuin mitään tapahtuu on hakkereille vähintään yhtä vieras kuin yritysmäinen vaatimus markkinatutkimuksen tekemisestä ennen kuin voi alkaa vain luoda.

Ja seuraava tuntui erityisen mielenkiintoiselta kohdalta ajatellen Himasen myöhempää kykyä työllistää itsensä oman firmansa kautta konsulttina, tässä käsitellään "kapitalistisia hakkereita":

[…] Hakkerit eivät ole naiiveja. He eivät ole sokeita sille tosiasialle, että kapitalistisessa yhteiskunnassa ihmisen on vaikea olla täysin vapaa, ellei hänellä ole itsellään riittävästi kapitaalia. Kapitalistihan saa vallan toisen elämään juuri rahan kautta. Juuri palkkasuhteessa ihminen menettää usein edellä kuvatun oman elämän ajallisen rytmityksen eikä vallan ja avoimuuden ihannekaan ole hänen päätettävissään. Mutta joka on itse kapitalisti, voi päättää itse elämästään.

Tuntuu, että tämä teos on säilyttänyt kiinnostavuutensa, tai voisi jopa sanoa niin että teoksen sisällölle on avautumassa aivan uusia tulkintoja myöhempien tapahtumien valossa. Mutta sitä en tiedä, olisiko näitä tulkintoja syytä tehdä.

Enterprise Architecture - Creating Value by Informed Governance

Martin Op ’t Land, Erik Proper, Maarten Waage, Jeroen Cloo ja Claudia Steghuis ovat kirjoittaneet mainion kirjan kokonaisarkkitehtuurista, ja vaikka kirjan ilmestymisestä on pari vuotta ei se ole suuresti menettänyt arvostaan: Enterprise Architecture - Creating Value by Informed Governance (Springer, 2009; ISBN 978-3-540-85231-5).

Teoksessa on aika paljon listoja, jotka toisaalta auttavat hahmottamaan asioiden keskinäisiä suhteita, mutta toisaalta myös tekevät teoksesta pirstaleisen, ikään kuin eri lähteistä olevia asioita olisi läjätty yhteen sen kummemmin niitä sulattelematta.

Parhaimmillaan kirja kuvaa varsin selkeästi ja perusteellisesti johtamisen tavoitteita ja työkaluja, mihin kokonaisarkkitehtuuri yhtenä osana istuu. Näin kirjoittajat pohtivat strategiaan liittyviä kysymyksiä:

The route to be taken from strategy formulation to execution, including the use of programmatic steering, needs a means that enables it to do the right things (be effective) and to do things right (be efficient) in strategy execution. Therefore, the means needs to be a tool for steering, coordination as well as communication. Using this means, it should be possible to:

1. Gain insight into the current state of the enterprise at a suitable abstraction level to understand and to analyze issues that hamper the execution of the strategy of the enterprise;

2. Gain insight into the current state of the enterprise to assess its compliance to (external) regulations;

3. Deal with social complexity of stakeholders involved in enterprise transformations;
...

Näistä lähtökohdista alkaa kirkastua se, mihin kaikkeen kokonaisarkkitehtuuria tarvitaan, ja mihin sitä ensisijaisesti tulisi käyttää.

Keskeinen viesti lukijalle on, että kokonaisarkkitehtuuri ei korvaa strategiatyötä tai projektisalkun hallintaa, vaan täydentää näitä työkaluja:

[E]nterprise architecture does not aim to replace the classic (mostly program management) approach, but rather aims to complement it. Program management and enterprise architecture need each other. Program management cares for effectiveness and the control of time and budget. Enterprise architecture focuses on steering toward coherent solutions, aligning projects with this coherent solution, as well as setting boundaries for and providing guidance to the implementation of complex systems.

Take your iPad to work

Brian Proffitt on kirjoittanut kattavan teoksen iPadin käytöstä töissä, ja tämä on kohtalaisen hyvin ajan tasallakin: Take your iPad to work (Course Technology, 2013; 2. painos; ISBN 978-1-133-68670-5). Kirjan kannessa mainitaan, että teoksessa kuvataan 3. sukupolven iPadiä.

Kuitenkin iPadin käyttöjärjestelmän osalta kirja on jo vähän vanhentunut, sillä iOS 6 on ilmestynyt kirjan painoon menemisen jälkeen, mikä jonkin verran muuttaa käyttöä, ei tosin kovin isossa määrin.

Kirjassa kerrotaan perusteellisesti iPad-mallien välisistä eroista ja siitä, mitä kannattaa ottaa huomioon valinnassa. Samaten opastetaan, mitä kannattaa tehdä ennen iPadin käyttöönottoa, esimerkiksi Apple-tunnuksen luominen jne.

Opin kirjasta yhtä ja toista kiinnostavaa, sellaisia asioita joita itse opettelemalla en ollut tajunnutkaan. Toisaalta kirjassa on myös sellaista, joka ei itseäni kiinnostanut, erityisesti Amerikka-keskeiset asiat, mm. operaattorien palvelutarjonta iPadin käyttäjille. Ja osa kirjassa esitellyistä sovelluksista, vaikkapa bisnes-analytiikka, ei ole sellaisia joita ainakaan tällä hetkellä tarvitsisin työssäni.

Ja sekin on vielä sanottava, että jotkin kirjassa esitellyistä iPad-sovelluksista, appseista, eivät sovelluskaupassa annettujen arvioiden perusteella olleet läheskään niin houkuttelevia kuin kirja antoi ymmärtää. Esimerkiksi BlogPress- ja Analytics HD -appsit olivat saaneet kohtalaisen negatiivisia arvioita ohjelmistovirheistä johtuen, ja myös siksi että ilmenee ongelmia esimerkiksi käytettäessä suomalaisia aikaformaatteja.

Architecture Principles - The Cornerstones of Enterprise Architecture

Danny Greefhorst ja Erik Proper ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen, tosin melko teoreettisen kirjan kokonaisarkkitehtuurista: Architecture Principles - The Cornerstones of Enterprise Architecture (Springer, 2011; ISBN 978-3642202780).

Kirjassa annetaan kokonaisarkkitehtuurille montakin määritelmää, ja samalla määritellään teoksen tarkoitus, joka pyrkii olemaan kohtalaisen kattava esitys kokonaisarkkitehtuurimalleista ja niiden käytöstä:

The purpose of enterprise architecture is to align an enterprise to its essential requirements. Its meaning is that it provides a normative restriction of design freedom toward transformation projects and programs. Key elements of enterprise architecture are concerns, models, views, architecture principles and frameworks. Enterprise architecture addresses the properties that are necessary and sufficient for it to be fit for its mission. Architecture principles are the cornerstones of enterprise architecture. They fill the gap between high-level strategic intents and concrete designs. They provide an anchor in a sea of change.

Otetaan tähän vielä muutama määritelmä:

ARCHITECTURE These properties of an artifact that are necessary and sufficient to meet its essential requirements.

ENTERPRISE-ARCHITECTURE The architecture of an enterprise. As such, it concerns those properties of an enterprise that are necessary and sufficient to meet its essential requirements.

REFERENCE-ARCHITECTURE A generalized architecture, based on best-practices.

Kirjassa puhutaan tietenkin myös arkkitehtuuriperiaatteista, kohdearkkitehtuurista ja niin edelleen.

Kirjoittajien mukaan kokonaisarkkitehtuurissa muodostetaan yrityksen (tai julkishallinnon organisaation) kehittämisestä "insinöörimäinen" (engineering based) tehtävä, jossa on kolme keskeistä tekemisen polkua: Asses, Aim ja Act. Nämä kolme A-alkuista verbiä voisi kääntää suomeksi diagnoosiksi, tähtäämiseksi ja toteuttamiseksi.

Arkkitehtuuriperiaatteiden määrittämiseksi kirjoittajat esittelevät seuraavat lähtökohdat:

Goals & objectives targets that stakeholders seek to meet‚ many of these will be embedded in the strategy of the enterprise.

Values fundamental beliefs shared between people in an enterprise.

Issues problems that the organization faces in reaching the goals.

Risks problems that may occur in the future and that hinder the enterprise in reaching its goals.

Potential rewards chances and their potential reward for enterprises.

Constraints restrictions that are posed by others inside or outside the enterprise, including existing normative principles.

Riippuen tilanteesta periaatteet voivat olla yleisiä tai yksityiskohtaisia: "Goals & objectives are targets that stakeholders within and outside an enterprise seek to meet. They can be very high-level, such as decrease costs. They can also be very specific, such as decrease IT development costs with 10 % within one year."

Kirjassa käsitellään myös organisaatiokulttuuria ja sitä, että insinöörimäinen ajattelu, joka on kokonaisarkkitehtuurin lähtökohtana, ei ole ainoa tapa hahmottaa organisaation ja sen kulttuurin kehittämistä ja muutosta. Tässä yhteydessä kirjoittajat puhuvat eri "värisistä" ajattelumalleista, mistä esimerkkinä vihreä ja valkea ajattelumalli:

Greenprint thinking is based on the idea that people change when they are motivated, and one enables them to learn and increase their leaming abilities. In this mindset changing is very close to learning, and the end-result is strongly dependent on the ability to learn.

Whiteprint thinking is based is on the fact that things also change by themselves, and that change is a permanent process. This process can be controlled by taking away obstacles, critically observe, interpret what is going on and focus on meaning. Meaning, motivation and will of individuals and groups prevail.

Kuten sanottu, kirja on melko teoreettinen, ja koska kokonaisarkkitehtuuri on mallien ja soveltamistapojen osalta hyvinkin hajanainen alue, ei kirjasta sinänsä ole käsikirjaksi tai yleispäteväksi analyysiksi kokonaisarkkitehtuurimenetelmän käytöstä. Kiinnostavia näkökulmia se joka tapauksessa tarjoaa.

Ready player one

Ernest Cline on kirjoittanut romaanin, joka tuntuu videopeliltä, ja sellaisista se kertookin, tai pikemminkin ihmisistä joille tietokonepelit ovat kaikki kaikessa: Ready player one (Gummerus, 2012; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 978-951-20-8840-9).

Kirja on luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, ja kyllä se nuorille sopiinee, mutta itse koin että kirjassa on ehkä eniten annettavaa niille jotka joskus 1980-luvulla innostuivat tietokonepeleistä ja uppoutuivat sen ajan populaarikulttuuriin.

Kirjassa eletään vuotta 2044, joka kovasti muistuttaa tätä päivää, mutta on siitä kyllä jonkin verran muuttunut sekä huonompaan että osin parempaan. Maapallo on ryöstöviljelty, ja ihmiskunta viettää aikaansa pelimaailmoissa jonne voi paeta ankeaa todellisuutta.

Peli-imperiumin omistaja James Halliday testamenttaa omaisuutensa sille, joka pystyy löytämään pelimaailmaan kätketyn "pääsiäismunan". Ja jotta aarteen etsintä onnistuu, täytyy etsijän hallita yksityiskohtaisen tarkasti niin klassiset videopelit kuin 1980-luvun populaarikulttuuria.

Tästä lähtökohdasta Cline punoo aivan kelvollisen tarinan, joka pursuaa yksityiskohtien paljoutta ja nautiskelee videopelien yksityiskohdilla ja kätketyillä salaisuuksilla. En kyllä ihan kaikkea jaksanut lukea läpi, ja tarinakin on paikka paikoin läpinäkyvä, mutta jotenkin sekin sopii tähän yhteyteen, peleistähän tässä on kyse.

Kevyttä viihdettä, mutta nautittavassa paketissa!

Digimaailman juurakko: The Second Economy

W. Brian Arthur on kirjoittanut pamfletin "The Second Economy" digitalisoituvasta maailmasta, siitä että suuri muutos tapahtuu piilossa, taustalla, mutta on yhteiskunnalle yhtä dramaattinen kuin rautatieverkoston rakentaminen aikoinaan. Arthurin ajattelu herättää paljon kiinnostusta Suomessakin. Alunperin teksti ilmestyi McKinsey Quartely -julkaisussa lokakuussa 2011.



Arthur käyttää tekstissään vertauskuvana haapaa. Vertauskuvan olennainen idea on luettavissa metsähaapaa käsittelevältä Wikipedia-sivulta: ”Haavan juurakko saattaa olla jopa tuhansia vuosia vanha, vaikka yksittäiset puut elävät harvoin yli sataa vuotta. Kun vanhat rungot kuolevat, juurakosta nousee esiin uusia. Haavat selviytyvätkin metsäpaloista hyvin, sillä liekit ja niiden kuumuus eivät yllä maanalaisiin osiin. Näin haavat muodostavat jatkuvasti kasvavia yhdyskuntia, jotka saattavat peittää jopa useiden hehtaarien alan.”

Yhtä hyvin vertauksen kohteena olisi voinut käyttää sienen maanalaista osaa ja maanpäällistä itiöemää, mutta ehkä haapa on sopivan sympaattinen esimerkki, ja kyllähän tässä jotain ideaa saattaa olla, siinä että digitaalisessa taloudessa se olennainen muutos tapahtuu pinnan alla piilossa olevassa infrastruktuurissa.

Mutta kuten yleensäkin, kun tietotekniikassa (tai talouskysymyksissä) haetaan vertauskohtia bio- ja ympäristötieteistä, ei homma ihan toimi loppuun saakka ajateltuna, ja niin on tässäkin kun Arthur hehkuttaa digitaalisen maailman ylemmyyttä: "The metaphor isn’t perfect: this emerging second-economy root system is more complicated than any aspen system, since it’s also making new connections and new configurations on the fly."

Väittäisin että Arthur ei ihan tiedä mistä puhuu, sillä kyllä haavan juurakko on aikamoisen monimutkainen systeemi ja nimenomaan kykenevä mukautumaan ympäristössä tapahtuviin muutoksiin.

Digitaalista maoismia on aika lailla Arthurin teeseissä, uskoa siihen että eksponentiaaliselta näyttävä tietokonetekniikan kehitys on olennaisesti vallankumouksellista, että määrällinen kehitys tuottaa myös laadullista kehitystä. Tämän ajatuksen voi kyseenalaistaa esimerkiksi pohtimalla sitä, missä määrin tietotekniikka on parantanut toimintaa vaikkapa terveydenhuollossa.

Mutta sinänsä Arthur tuntuu olevan jonkin olennaisen asian jäljillä kuvatessaan sitä mitä tapahtuu kun laitan luottokorttini lentokentän paikanvarausautomaattiin: "The moment the card goes in, you are starting a huge conversation conducted entirely among machines. Once your name is recognized, computers are checking your flight status with the airlines, your past travel history, your name with the TSA1 (and possibly also with the National Security Agency). They are checking your seat choice, your frequent-flier status, and your access to lounges. This unseen, underground conversation is happening among multiple servers talking to other servers, talking to satellites that are talking to computers (possibly in London, where you’re going), and checking with passport control, with foreign immigration,
with ongoing connecting flights. And to make sure the aircraft’s weight distribution is fine, the machines are also starting to adjust the passenger count and seating according to whether the fuselage is loaded more heavily at the front or back."

Eräs kollegani pohdiskeli tätä ajatusta seuraavasti:

Oikeasti tärkeää ovat prosessien muutokset, ja se kuka hallitsee ja miten syntyviä uusia prosesseja.

Taloushan perustuu "avoimeen tuotteeseen", kaikkien mahdollisuuteen tuottaa fyysisiä tavaroita markkinoille, joista toiset voivat niitä hyödyntää. Avoimen datan ideologia on usein kuin tämän transformaatio sähköiseen muotoon. Itse prosessit eivät muutu.

Aito digitalisoituminen on sama kuin pörssien sähköinen kaupankäynti: transaktiot tapahtuvat ennalta sovittujen sääntöjen perusteella, osaaminen ja ymmärrys miten asiat toimivat on oleellisinta. Tärkeää ei ole kuka "avaa" osakkeensa myyntiin, vaan se miten hallitaan tapahtumaa.

Mutta tätä olennaista ideaa varjostaa pamfletin harvinaisen heikko evidenssipuoli, se että käsien heiluttelulla yritetään vakuuttaa lukija muutoksen suuruudesta ja merkityksestä ilman mitään varsinaista todistusaineistoa.

Harvoin olen lukenut näin heikkoa argumentaatiota: ”Assume, then, that in the long term the second economy will be responsible for roughly a 2.4 percent annual increase in the productivity of the overall economy. If we hold the labor force constant, this means output grows at this rate, too. An economy that grows at 2.4 percent doubles every 30 years; so if things continue, in 2025 the second economy will be as large as the 1995 physical economy. The precise figures here can be disputed, but that misses the point. What’s important is that the second economy is not a small add-on to the physical economy. In two to three decades, it will surpass the physical economy in size.”

Tässä yritetään luoda uskoa eksponentiaalisen kasvun väistämättömyyteen, mutta kyse on väitteestä jolle ei anneta historiallista evidenssiä eikä varsinkaan motivoida miten asia voisi toimia näin pitkällä tähtäimellä. Kuten kovin usein tapahtuu taloustieteellisessä argumentoinnissa, Arthur unohtaa sekä faktapohjaisen argumentoinnin että rajallisen maailman rajalliset resurssit, siis kasvun rajat.

Arthurin tekstissä iso osa argumentaatiosta perustuu väitteisiin, jotka ovat laadullisia, ja vaikka niissä tuntuu olevan järkeä, siis ajattelussa joka kehottaa kiinnittämään huomiota digitalisoituvan maailman perusinfrastruktuuriin, sen kykyyn mahdollistaa uudenlaisten asioiden tapahtuminen, on päätöksiä vaikea lähteä perustelemaan näin löyhältä pohjalta.

Mutta ajateltavaa, sitä pamfletista silti löytyy, kun vain malttaa myös kyseenalaistaa väitteiden universaalisuuden ja pitää mielessään niin kasvun rajat kuin prosessien muuttumisen hitauden.

Suuri Hämmennys: Työ ja tuotanto digitaalisessa murroksessa

Tässä on mielenkiintoinen kirja, jonka kiinnostavin sisältö löytyy luvusta 3. Ja kirjassa jopa annetaan suositeltu lähdeviittaus kyseiseen lukuun, mitä tässä mukailen: Antti Kauhanen, Martti Kulvik, Silja Kulvik, Sirpa Maijanen, Olli Martikainen ja Paula Ranta (2012). ”ICT:n lupaukset ja karikot terveydenhoidossa.” Teoksessa Matti Lehti, Petri Rouvinen ja Pekka Ylä-Anttila, Suuri Hämmennys: Työ ja tuotanto digitaalisessa murroksessa (Taloustieto Oy, ETLA B254, sivut 57–82).

Kirja kertoo digitaalisesta murroksesta, ja tekijätiimistä löytyy konkareita kuten Tieto Oy:ssa toimitusjohtajana ollut Matti Lehti. Mutta varsinainen pihvi löytyy terveydenhoitoa käsittelevästä luvusta, jossa pohditaan syitä siihen miksi tietotekniikka ei ole parantanut tuottavuutta tai laatua vaan pikemminkin aiheuttanut ongelmia.

Kirjoittajat huomaavat, että tuottavuutta saadaan aikaan vain toimintatapojen muutoksilla: ”ICT-investointien lisäksi on siis tehtävä investointeja organisaatiomuutoksiin, uusiin tuotteisiin ja toimintatapoihin, jotta ICT:n potentiaali tuottavuuden parantamiseksi voidaan saavuttaa.” Tästä johtuen tarvitaan aikaa, ja tuottavuus usein aluksi putoaa.

Tuottavuuteen kytkeytyy tietojärjestelmiin tallennetun tiedon hyödyntäminen. Tosin olisi ehkä ollut hyvä, että kirjoittajat olisivat tarkentaneet, onko kyseessä data, informaatio vai tieto. Mutta päätelmä on sinänsä selkeä: ”ICT voi vaikuttaa tuottavuuteen vain, jos se parantaa tiedon tuottamista ja käyttämistä. Sähköisten potilastietojärjestelmien tulisi siis synnyttää uusia toimintatapoja, jotka eivät ole mahdollisia käytettäessä pääosin paperisia potilastietojärjestelmiä.”

Merkittävä haaste on saada aikaan tietojärjestelmiä, jotka helpottavat varsinaisen työn tekijöiden suoriutumista. Kirjoittajat tuovat esille tärkeimpinä ominaisuuksina esimerkiksi seuraavia: käyttökelpoisuus, luotettavuus, muokattavissa kunkin osaston tarpeita varten sekä nopeus ja vakaus myös ruuhka-aikoina.

Todellisuus on kuitenkin usein päinvastaista. Ja kun tietojärjestelmää ei haluta käyttää tai sen toimintoja kritisoidaan, puhutaan muutosvastarinnasta vaikka kyse on tärkeämmästä asiasta: ”Lääketieteen tärkein periaate on olla vahingoittamatta (Hippokrates, Epidemiat Kirja I, Luku XI). Alaan syvällisemmin perehtymätön ei välttämättä ymmärrä, että potilasta vaarantavan teknologian käyttöönotto loukkaa länsimaisen lääketieteen keskeisintä olemusta.”

Hyvää tekstiä muutenkin mielenkiintoisessa kirjassa. Tosin lukijan kannattaa pitää mielessä digitaalisen maoismin kritiikki, joka on paikallaan eräitä kirjan väittämiä arvioitaessa. Vaikka luku 3 on mukavan realistinen, muu osa kirjasta tuntuu paikka paikoin ICT-teollisuuden mainospuheelta.