Lucie Durbiano: Aarre

Lucie Durbiano on kirjoittanut hiukan höpsähtävän ja naivistisen mutta mukavalla tavalla hauskan tarinan aarteenetsinnästä, jossa aarteen etsijät samalla myös selvittelevät keskinäisiä ihmissuhteitaan: Aarre (WSOY, 2011; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-37438-2).



Sivuja sarjakuvakirjassa on 105, ja tähän mahtuu monta käännettä, kun professori, hänen tyttärensä, avustajansa sekä aarretta havitteleva pariskunta pyörivät salaisuuksien ympärillä. Jonkinlaista menneen maailman nostalgiaa tässä tarinassa on.

Päähenkilö on matematiikanopiskelija Christine. Hänen professori-isänsä omistaa pergamentin, jonka huhutaan ohjaavan legendaarisen aarteen jäljille. Christinen matemaatikon kyvyistä on hyötyä siinä vaiheessa kun aarteen jäljillä lopulta ollaan. Ihmissuhteetkin ehtivät mennä melkoiseen solmuun tarinan kuluessa, eikä ilman mielipahaa selviä kukaan.

Pidin sekä elävästä piirrosjäljestä että elämänmakuisesta, vaikkakin naivistisesta kerronnassa, jotka hyvin istuivat yhteen.

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita

Lucie Durbiano versio uusiksi niin satuja kuin klassisia tarinoita tässä aikuisten sarjakuvakirjassa: Punainen pukee teitä ja muita tarinoita (Lista WSOY, 2009; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-35066-9).

Durbiano tulkitsee uudelleen niin Punahilkka-tarinan kuin Liisan Ihmemaassa, puhumattakaan Villistä lännestä ja veljesten välisestä jännitteestä.

Osa tarinoista päättyi ikään kuin hups-fiilikseen, että tässäkö tämä tosiaan oli, mutta ehkä tämä juuri on Durbianon ajatus, se että sadun ja todellisuuden välinen ero on hämärä mutta merkittävä.