Moa Herngren: Hon hette Jennie

Moa Herngren tarjoaa eriskummallisen ihmissuhdetarinan, joka tuntuu aluksi tavalliselta viihteelliseltä rakkauskertomukselta, mutta hiljalleen tarina alkaa saada suorastaan piinallisia sävyjä: Hon hette Jennie (Bonnier Pocket, 2014; ISBN 978-91-742-9418-7).



Aluksi romaani veti mukaansa, ja tuntui tavanomaista viihdekirjallisuutta jonkin verran syvällisemmältä kuvaukselta kahden aikuisen ihmisen suhteesta, mutta sitten kertomus alkoi saada sävyjä joissa mustasukkaisuus alkoi yhä enemmän varjostaa päähenkilöiden elämää, ja samalla tarinasta tuli jollakin tavalla muotopuoli, jossain määrin jopa vastenmielinen luettavaksi.

Pidin välillä lukemisessa taukoja ja jatkoin sitten eteenpäin, mutta lopulta reilun sadan sivun jälkeen oli pakko lopettaa, en enää jaksanut eteenpäin.

Sara tycker om sitt konstnärsliv, men längtar efter att få en familj. När advokaten John dyker upp inleder de ett passionerat förhållande och för första gången tycker Sara att hon har hittat rätt. Men Johns fru som dog i cancer ett år tidigare finns kvar i Johns liv och lägenhet på ett påtagligt sätt. Saras svartsjuka växer.

Hon hette Jennie är en berättelse om att våga tro på kärleken trots en sorg som sätter käppar i hjulet. Om cancer, sjukdomsbloggande och död, men också om två människor som är menade för varandra och om möjligheten att gå vidare efter att det värsta har hänt.

Klockan tickar och Sara längtar efter att få en familj. Konstnärslivet är kul men börjar kännas tomt och när den något äldre advokaten John dyker upp och de inleder ett passionerat förhållande känner hon för första gången på länge att hon har hittat rätt. Ganska snart förstår Sara dock att det finns en tredje part i förhållandet. John förlorade sin fru i cancer för ett år sedan och Jennie finns kvar i hans lägenhet och liv på ett mycket påtagligt sätt. Sara förstår visserligen Johns sorg och försöker hålla tillbaka sina motstridiga känslor. Men för var dag blir Jennies närvaro alltmer påträngande. Saras svartsjuka växer och hon blir som besatt av allt som handlar om Jennie. Så småningom börjar hon också följa en gripande blogg skriven av en kvinna som är döende i cancer. Med blandade känslor finner sig Sara plötsligt vara en engagerad åskådare till någons annans död, samtidigt som gränsen mellan henne själv och Jennie på ett märkligt sätt börjar suddas ut och relationen till John blir alltmer komplicerad.

Viveca Lärn: Vi ses vid Röda Sten

Viveca Lärnin romaanissa kerrotaan neljän tai oikeastaan vähän useammankin ihmisen keskinäisistä suhteista, ja samalla pohdiskellaan miltä tuntuu vanheneminen, ja mitä hyötyä - jos mitään - on siitä että on karttunut joltisenkin verran elämänkokemusta: Vi ses vid Röda Sten (W&W, 2005; ISBN 91-46-21306-6).



Kaikki kirjan ihmishahmot tuntuvat olevan jollain lailla elämässään pettyneitä. Äidin ja lapsen suhde on rikki, tai sitten haaveillaan lapsen saamisesta, viime hetkillä ennen kuin on liian myöhäistä. Ja rakkautta, sitä etsitään, ja ehkä jotain siihen viittaavaa on löydettävissäkin. Kysymys on perimmiltään ehkä siitä, missä määrin mahdotonta on toista ihmistä omistaa tai määrittää.

Jossain määrin yllättävää olivat juonen paljastukset romaanin loppupuolella. Ihan näin en ajatellut tarinassa käyvän, mutta kävihän se näinkin.

Judit är 64 år, har varit gymnasielärare men arbetar som cykelbud. Judits granne Maud ska snart fylla fyrtio och har kommit fram till att hon måste träffa en riktig man. Dennis som har en butik i Haga är Mauds bästa vän. Dennis och Maud träffas på stamkrogen Kometen, där en dag civilingenjören Love B Edison stiger in.

Agneta Sjödin: En kvinnas hjärta

Agneta Sjödinin viihderomaani tuntui aluksi kohtalaisen järkevältä, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen alkoi ahdistaa, enkä päässyt romaanissa edes puoliväliin: En kvinnas hjärta (Forum, 2012; ISBN 978-91-37-13839-8).



Romaani kertoo keski-ikää lähestyvästä naisesta, jonka poikaystävä lopettaa seurustelun lähettämällä tekstiviestin. Tästä alkaa kyynelehtiminen, jota kestää viikkokaupalla, ja lukija ihmettelee muun muassa sitä onko Ruotsissa todellakin mahdollista saada ihmissuhteen päättymisen takia töistä noin vain omalla ilmoituksella pari viikkoa vapaata.

Ja sekin ihmetyttää, missä määrin päähenkilö elää todellisessa maailmassa, sillä aina löytyy joku ystävä joka sydänsurun keskellä jaksaa kuunnella ja tarjota syvällisiä ihmissuhdeneuvoja, joista huolimatta Maria on niin avuton ettei pysty edes kaupassa käymään eikä laittamaan itselleen ruokaa, puhumattakaan siitä että avaisi oven ja astuisi ulos kadulle.

Lopulta tuli mieleen kolme asiaa: a) kirjailija ei osaa kirjoittaa vaan b) tarjoaa romaanimuodossa ihmissuhdeterapiaa jonka uskottavuudesta ei voi puhuakaan ja c) on siinä määrin itsekeskeinen että romaani voisi voittaa itsekeskeisyyden maailmanennätyksen. Tämä on kyllä ilkeästi sanottu, mutta kirja sai aikaan melkomoisen ikävän jälkimaun.

Journalisten Maria får sitt hjärta krossat när Daniel gör slut via ett sms. Än en gång är hon ensam och olycklig. Maria möter sin vägledare som råder henne att resa till New York, stanna i tre månader och vara uppmärksam på vad livet visar henne. Här möter hon människor som hjälper henne att känna styrka och stolthet.

Birgitta Bergin: Tre veckor

Birgitta Bergin kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, jonka mies löytää nuoremman naisen ja haluaa erota: Tre veckor (Tre böcker, 2012; ISBN 978-91-7029-715-1).



Kirjan tapahtumat sijoittuvat kolmen viikon aikajaksolle, jossa ehtii tapahtua hurja määrä asioita, siinä määrin että tuntui paikka paikoin liioitellulta ahtaa tällainen määrä juonenkäänteitä yhteen romaaniin.

Toisaalta teksti on tavattoman helppolukuista, ja jollain tavalla mukaansa tempaavaakin, joten romaani tuli luettua, eikä siihen mennyt kauankaan. Mitään pysyvää muistikuvaa romaanista ei mieleen jäänyt, mutta tuntui viihderomaanissa olevan hitusen koettua elämääkin mausteena mukana.

-Hej, det är jag.
-Hej du.
-Har du tid att prata?
-Nej, egentligen inte. Kan vi ta det ikväll? Det är lite körigt just nu.
-Jag vill helst ta det nu.
-Skit, jag är helstressad. Vad är det som är så viktigt?
-Jag vill skiljas.

Ulli och Peter är det lyckligaste och mest sammansvetsade paret i vänkretsen. Hur kunde det bli så här? Vad har hänt? Vad händer?

Passionen överrumplar Peter, medan Ulli och tonårspojkarna fylls av alla motstridiga känslor, övergivenhet, saknad, ilska, hat, sorg och vanmakt.

Som kulor på ett radband följer under tre omtumlande veckor den ena olyckan tätt på den andra för den krackelerande familjen.

Tar det aldrig slut?

Birgitta Bergin: Ett oemotståndligt förslag

Birgitta Bergin tarjoilee eräänlaisen prinsessasadun, tai voisi tämä olla kertomus kaunottaresta ja hirviöstä, ja tarinassa on pintakiillon lomassa muutama terävä koukkukin: Ett oemotståndligt förslag (Bokfabriken, 2015; ISBN 978-91-87301-75-9).



Kirjan päähenkilö on kiinteistöalalla toimiva Anna Holm, joka saa "tarjouksen josta ei voi kieltäytyä", lupauksen isosta rahasummasta jos hän saa houkuteltua jetset-elämää viettävän miehen maailmalta perheyritystä hoitamaan. Tarinan lähtökohta on jotakuinkin absurdi, ja yhteensattumia piisaa paikoitellen kiusallisessa määrin, mutta kirjoittaja ei liene tavoitellutkaan erityistä uskottavuutta tällä tarinallaan.

Teksti on helppolukuista. Vaikka Anna on kaikessa chick lit -pintaliidossaan melkoinen karikatyyri, on romaanissa muutamassa kohden osuvaakin pohdintaa elämän merkityksestä ja valinnoista joita joutuu tekemään. Kirja on helposti nieltävä välipala suolaista ja makeaa.

Anna Holm i Kungälv trivs med sin pojkvän Jesper och jobbet som fastighetsanalytiker. En dag kommer ett rekommenderat brev från en advokatbyrå. Anna är angiven som arvtagare till fem miljoner euro - om hon utför ett uppdrag. Det känns fullständigt osannolikt, men två veckor senare är hon på plats i sin nya lägenhet i Stockholm.

Mikaela Bley: Lycke

Mikaela Bley onnistui esikoisromaaninsa kanssa ainakin markkinoinnissa, sillä teos sai runsaasti palstamillimetrejä, ja kirjoittajaa kehuttiin jopa Ruotsin uudeksi dekkarikuningattareksi: Lycke (Lind & Co, 2015; ISBN 978-91-7461-349-0).



Kirja tuli luetuksi, vaikka muutamaan otteeseen olin vähällä jättää sen kesken, siinä määrin pinnalliselta tarina paikka paikoin tuntui. Teksti sinänsä on selkeää ja juonikin vetää mukanaan, mutta kirjassa tuntui olevan paljon sellaista tarkoitushakuisuutta joka pani miettimään onko tarina kirjoitettu ikään kuin markkinatutkimuksen näkökulmasta, niin että mukana on asioita ja juonenkäänteitä jotka varmasti käyvät kaupaksi.

Omaperäisyyttäkin tuntui puuttuvan siinä määrin että lukemista varjosti ajatus siitä, että olen tämän romaanin jo aiemminkin lukenut, tai ainakin jotakin hyvin samantapaista.

Silti, luin teoksen loppuun saakka, ja voi olla että teossarjan seuraavakin osa tulisi luettua, jos se joskus sattuisi kohdalle.

"Döden, döden, döden ...", viskade Ellen och fingrarna började frenetiskt knäppa. Men det var redan försent. Kranen var vidöppen.

En kall och regnig fredag i maj försvinner 8-åriga Lycke spårlöst från Kungliga Tennishallen i Stockholm. På TV4, ett stenkast därifrån, vill man vara först med nyheten - om inte annat, skapa nyheten - och kriminalreportern Ellen Tamm får uppdraget att följa fallet. Ellen blir som besatt av sökandet efter Lycke, som ju längre tiden går känns alltmer hopplöst. Frustrerad över korrumperade poliser, de frånskilda föräldrarnas märkliga beteende och kollegornas gliringar, försöker hon kontrollera sina känslor och hantera situationen professionellt. Men fallet påminner henne alltför mycket om en liknande händelse, en händelse som ligger henne mycket närmare, och hon dras in i en härva fylld av familjehemligheter, lögner och svek som tvingar henne att konfrontera sitt eget förflutna.

Spänningsromanen Lycke är den första boken i serien om den egensinniga journalisten Ellen Tamm. MIKAELA BLEY är född 1979 och bor i Stockholm med sin man och deras två barn. Hon har tidigare jobbat som inköpare på TV4, men skriver nu på heltid. Lycke är hennes debutroman.

Camilla Läckberg: Sjöjungfrun

Tein Camilla Läckbergin dekkarin lukemisessa sen virheen, että katsoin kirjan lopusta ratkaisun arvoitukseen, ja lukeminen alkoi takkuilla pahemman kerran: Sjöjungfrun (Månpocket, 2013; ISBN 978-91-7503-253-5).



Kirja on sujuvasti kirjoitettu, vaikkakaan ei hirveän omaperäinen kuvaus rikoksen selvittelystä. Juonen pätkiä on useita limittäin, eikä ole ilmeisen selvää miten eri asiat oikeastaan kytkeytyvät toisiinsa. Kun sitten tulin luntanneeksi romaanin loppuratkaisun, putosi tarinalta pohja pois, enkä jaksanut lukea teoksesta kuin vajaat sata sivua.

En man har försvunnit spårlöst i Fjällbacka. Sedan han en morgon sa hej då till sin familj och gick till jobbet har han inte setts till. Patrik Hedström och hans kollegor på Tanumshede polisstation har gjort allt för att hitta honom, men ingen vet om han är död eller levande. Efter fyra månader hittas han. Mördad, fastfrusen i isen. Samtidigt kan den gravida Erica inte låta bli att engagera sig när det visar sig att hennes författarkollega Christian Thydell under en längre tid har fått anonyma brev skickade till sig. Endast några korta rader i varje brev, svart bläck på vitt papper. Uppenbart hotfulla men svåra att tolka. Patrik förstår att det kan finnas en koppling mellan de två fallen och han inser faran. Någon hatar Christian djupt. Och denna någon verkar vara en förvirrad, skadad person som inte skulle tveka att sätta sina hot i verket.

Kajsa Ingemarsson: Bara vanligt vatten

Kajsa Ingemarssonin viihderomaani oli yllättävän pirteä kuvaus itseriittoisesta kirjailijasta joka työstää uutta menestysromaania mutta saa riesakseen vesivahingosta johtuvan asuntoremontin: Bara vanligt vatten (Månpocket, 2010; ISBN 978-91-7001-777-3).



Romaanin päähenkilö Stella Friberg ei ole erityisen miellyttävä hahmo, suoraan sanoen itseriittoinen pintaliitäjä jolle menestys on kihahtanut nuppiin. Mutta ei Stellan lähipiirikään erityisen mukavaa porukkaa ole.

Vanhemmat ovat ehkä vieläkin itseriittoisempia menestyjiä joille mikään ei tunnu riittävän. Stellan poikaystävä on televisiosta tuttu naama, josta löytyy tarinassa yllättäviä piirteitä, sellaisia jotka pistävät Stellan aikalailla hämmennyksiin.

Ja sitten on vielä laajalle levinnyt vesivahinko, jonka takia lattioita ja seiniä revitään auki, eikä Stella pysty remontin keskellä tekemään kirjoitushommia muuten kuin kuulosuojaimet päässä.

Sanottakoon vielä sekin, että kirjaan on leivottu sisään toinen kirja, se jota Stella yrittää parhaansa mukaan kirjoittaa, kertomus 1800-luvun Tukholmasta. En tästä tarinasta juurikaan innostunut, varsinkin kun tämä teksti oli ladottu konekirjoitusfontilla jota oli harvinaisen hankala lukea. Mutta varsinaisen tarinan ymmärtämisessä ei juuri haitannut että hypin tekstissä yli kohtia joissa Stellan historiallisesta romaanikäsikirjoituksesta oli monien sivujen pituisia lainauksia.

Teosta olisi voinut muutenkin reilusti lyhentää sen juuri kärsimättä, esimerkiksi kohdat joissa pohdittiin viihdekirjallisuuden ja "vakavasti otettavan kirjallisuuden" suhdetta eivät olleet erityisen oivaltavia. Mutta varsinkin teoksen loppupuolella oli kohtia jotka olivat suorastaan upeita, muun muassa kohta josta kirjan otsikko "Bara vanligt vatten" on peräisin.

Stella Friberg tycks ha allt en kvinna kan drömma om: en makalöst framgångsrik karriär som författare, exklusiv våning på Östermalm, en garderob fylld med designkläder, en charmerande pojkvän, sportbil och häst. Stellas böcker om Franciska Falke, en ung, självständig privatdetektiv i 1800-talets Stockholm, är en succé både i Sverige och utomlands. Nu ska den tionde och sista boken i serien skrivas. Och allt vore gott och väl om det inte vore för en läcka i badrummet.

Det är svårt att få skrivro när Strandberg Bygg & Rör AB drar in och börjar bryta upp golv och borra sig in i väggar för att hitta läckan. Förlaget ligger på inför lanseringen av boken samtidigt som pojkvännen Fredrik, tv-chef och svärmorsdröm, tycker att det är dags att de gör slag i saken och flyttar ihop. Skrivandet går allt trögare och när en serie oväntade händelser inträffar, och media får nys om saken, blir situationen ohållbar.

När det blåser som värst kring Stella faller illusionen om det liv hon byggt upp, och det visar sig hur ensam hon i själva verket är. Föräldrarna har aldrig förstått varför hon slösar bort sin begåvning på att skriva simpla underhållningsromaner, vännerna har svikit i samma takt som hennes framgång har växt och förlaget är bara intresserade av att få ut så mycket som möjligt av sin kassako. Den enda som ser hur hon egentligen mår är Johnny, hantverkaren som råkat kliva in i hennes liv precis när allt börjar rasa.

Kajsa Ingemarssons nya bok Bara vanligt vatten rör sig i förlagsvärlden och är en träffsäker, humoristisk och driven skildring av framgångens baksida. Men det är också ett varmt porträtt av en kvinna som tvingas söka sig bortanför sina invanda föreställningar om livet för att finna lyckan.

Karin Fossum: Mordet på Harriet Krohn

Karin Fossum kirjoittaa dekkareita jotka eivät oikeastaan dekkareita olekaan, sillä teoksissa rikos on pikemminkin sivuseikka, olennaisempaa on se millaisen jäljen rikos jättää ihmisiin, niin rikoksen tekijään, rikoksen uhrin läheisiin kuin poliiseihinkin. Enemmänkin kyse on psykologisesta romaanista kuin rikoskirjallisuudesta: Mordet på Harriet Krohn (Forum, 2006; käännös ruotsiksi Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-37-13022-6).



Teos kertoo elämässään epäonnistuneesta miehestä, joka tekee ryöstömurhan, ja samalla teos kertoo isästä joka pyrkii saamaan yhteyden tyttäreensä, ja siitä miten elämä kolhii, ja miten ihminen voi olla samalla sekä kauhea että ihmeellinen, pyrkiä hyvään ja tehdä pahaa.

Tälläkin kertaa rikosta selvittävä poliisi Konrad Sejer on sivuroolissa, ja murhaaja tarinan keskiössä, eikä tarina ole helppo luettavaksi vaikka teksti onkin selkeää ja sujuvaa.

Jenny Björklund: Bara gå

Jenny Björklund oli itselleni täysin tuntematon kirjailija ennen tähän teokseen tarttumista, mutta nimi kannattaa pitää mielessä, sen verran taitavasti hän kirjoittaa: Bara gå (Schildts & Söderströms, 2012; ISBN 978-951-52-2939-7).

Löysin teoksen kirjaston palautettujen kirjojen laatikosta, ja jännä kansi sekä teoksen ohuus - 180 sivua - saivat siihen tarttumaan. Helmet-järjestelmässä teokselle on annettu asiasanaksi "kortprosa", lyhytproosa, mikä viitannee sekä teoksen pienoisromaanin raameihin että siihen että teos rakentuu hyvin lyhyistä luvuista.

Björklund kirjoittaa sinä-muodossa, mikä on varsin harvinainen tyylikeino, ja voisi tuntua raivostuttavaltakin, mutta lukujen lyhyys ja Björklundin ilmiselvä kielen käytön taituruus saivat vakuuttuneeksi. Sinä-muoto on eräänlainen tapa etäännyttää lukijaa, jotain minä-muodon ja kolmannen persoonan väliltä.

Kirjassa päähenkilö ikään kuin puhuu itselleen sinä-muodossa, ottaa etäisyyttä elämäänsä, yrittää ymmärtää omia tekemisiään, hankaluutta saada tartuttua elämään samalla tavalla kuin muut ikätoverit, jossain teini-iän ja nuoren aikuisuuden välimaastossa.

Tällainen on teoksen luku "Att återvända":

Huvudstaden blir mindre stad och färre huvuden. Du tänker på staden i det andra landet och på hur städerna aldrig riktigt tog slut där, de bara flöt in i varandra och även om du hade slutit ögonen i tio minuter skulle du inte ha kunnat tala om kontraster.

Nu har tio minuter kapat av husen på mitten och gett dem stammar och löv. Solen ligger lågt genom gulnande björklöv.

Ändhållplatsen kommer allt närmare.

Colm Tóibín: En lång vinter

Colm Tóibínin romaaneista on suomennettu Brooklyn, mutta romaanin A Long Winter luin ruotsiksi käännettynä: En lång vinter (Norstedts, 2012; översättning Erik Andersson; ISBN 978-91-1-304461-3).

Kirja tarttui mukaan kirjaston ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden palautettujen kirjojen laatikosta, osin siksi että se on lyhyt, 118 sivua, osin takakannen tekstin ansiosta. Tässä ote romaanin kuvauksesta:

Miquel har återvänt efter värnplikten och nu är det dags att vinka av den yngre brodern. Pappan säger inte så mycket men håller ordning på fåren som precis vallats från bergssluttningarna inför den stundande vintern. Det är modern som håller samman familjen genom att se till att alla får mat och att det blir städat.

Så en dag märker Miquel att modern tycks smyga iväg när de är nere i byn och handlar. Snart blir han varse det som alla tycks ha vetat länge men ingen talar om. Modern är alkoholist. Kort därefter uppstår ett våldsamt bråk mellan föräldrarna. Dagen efter är modern försvunnen och den första snön faller. Det tar bara någon timme, sedan råder full snöstorm och det är frågan om liv och död.

Teosta voi pitää pienoisromaanina, mutta kyllä se hiljalleen kasvaa romaanin mittoihin. Elämä Espanjan vuoristossa tuntuu ajattomalta, ikään kuin yhteiskunnan kehitys ei olisi vaikuttanut elämään mitenkään. Ja ehkä se ei olekaan.

Päähenkilö Miquel tajuaa yhtäkkiä, että äiti on alkoholisti, on ollut jo pari vuotta, ilmeisesti jo ennen sitä kun hän lähti suorittamaan asepalvelustaan. Tóibín ei sen kummemmin selittele syytä tähän, mutta lukija saa riittävästi vihjeitä siitä, miten vaikea perheen tilanne on karuilla vuorilla, riidoissa naapureiden kanssa:

Sådana här kvällar såg han sina föräldrar unga: fadern var omtänksam och spred gemyt när han tände ljusen och skickade runt maten och hällde upp vinet; modern kände sig fri att prata om sin egen mor och den mat hon lagat vid olika tillfällen och vad som sades om henne, och om festerna i den gamla byn, de goda grannar de haft där. Detta gjorde hon på ett försiktigt sätt, utan att antyda någon kritik av livet som hon levde här, som de mer än något förgånget liv ville fira.

Kun äiti sitten lähtee kävelemään ja katoaa vuorille, juuri ennen lumimyrskyä, muuttuu elämä kokonaan. Tóibínin tapa kertoa on hienovarainen, eikä hän juurikaan selittele asioiden taustoja tai syitä, vaan kertoo siitä mitä ihmiset tekevät ja sanovat.

Romaani kertoo samalla aikuistumisesta ja ystävyydestä, siitä miten ihminen voi hiljalleen ymmärtää maailmasta hiukan enemmänkin kuin vain oman pienen osasensa. Ehkä Miquel loppujen lopuksi onkin onnekas, menetyksistä huolimatta.

Romaani on tummanpuhuva, mutta kirkkaat sävyt, kuinka kirkkaita ne ovatkaan pimeyden keskellä. Tragediasta tässä on kyse, mutta samalla lohdusta, ihmisenä olemisen hauraasta kauneudesta.

Tóibín vakuutti, ja niinpä laitoin kirjastosta varaukseen romaanit Brooklyn sekä Äitejä ja poikia (ilmestyy keväällä 2013 Tammen Keltaisessa kirjastossa).

Perillinen

Perillinen on Camilla Läckbergin dekkarin suomennoksen nimi, mutta luin kirjaa alkuperäisversiona: Tyskungen (Månpocket, 2008; ISBN 978-91-7001-605-9).

Muutama vuosi sitten luin Läckbergin dekkarin Predikanten (suomennettuna Saarnaaja), joka ei hirveän suurta vaikutusta tehnyt. Eikä tehnyt tämäkään kirja.

En tiedä mistä kirjan vähäinen kiinnostavuus johtui, olisiko se aihe, jossa kudotaan yhteen toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia nykyaikaan, tai sitten henkilöt jotka eivät oikein uskottavilta tuntuneet, kiiltokuvamaista oli tämä kerronta.

Luin kirjaa muutaman kymmenen sivua, ja sitten katsoin romaanin lopusta mitä siellä sanotiin tapahtuneesta, ja siinä se. Ei minua varten tämä dekkari.

No, tässä kuitenkin näyte tekstistä:

”Skall det här kriget aldrig ta slut?”

Elsy bet på pennan och funderade på hur hon skulle fortsätta. Hur sammanfattade hon sina tankar om kriget som inte fanns hos dem, men ändå gjorde det? Det kändes ovant att skriva dagbok. Hon visste inte varifrån hon hade fått idén, men det var som om det fanns ett behov hos henne att formulera i ord alla de tankar som den vanliga men ändå märkliga tillvaron förde med sig. […] Det som hände i världen var ju trots allt spännande - hotfullt, men spännande. Tillvaron var sig annars så lik. Båtarna gick ut och kom hem igen. Ibland var fångsten god. Ibland dålig. På land utförde kvinnorna sina sysslor, samma sysslor som deras mödrar hade utfört, och deras mödrars mödrar före dem. Det var barn som skulle födas, tvätt som skulle tvättas och hem som skulle hållas städade. Det var ett kretslopp som aldrig tog slut, men kriget hotade nu att rubba det liv och den verklighet de kände. Det var den spänningen hon hade känt av som barn. Och nu var kriget nästan här.

Ei tässä sinänsä mitään vikaa ole, mutta jotenkin vain en osannut löytää kiinnostusta perehtyä näiden ihmisten tarinaan, jäin ulkopuolelle eikä siinä mikään auttanut.

Cirkeln

Mats Strandberg ja Sara Bergmark Elfgren ovat kirjoittaneet nuortenkirjan, joka on ilmeisesti kohderyhmässään valtavan suosittu: Cirkeln (Pocketförlaget, 2012; ISBN 978-91-86675-96-7). Ja melkein yhtä ilmeistä on, että jos ei kuulu kohderyhmään, kirja ei erityisemmin puhuttele.

Kirja on suunnitellun trilogian ensimmäinen osa, ja tarinan päähenkilöinä on kuusi lukiolaistyttöä, jotka törmäävät kummallisiin tapahtumiin ja kummallisiin kykyihin. Paljastamatta juonesta sen enempää lienee turvallista kertoa, että noituudella on iso rooli tarinassa, samoin kuin pahoilla voimilla jotka juonivat kaameita.

Kirja kertoo samalla myös koulukiusaamisesta, ongelmista vanhempien kanssa, yksinäisyydestä, erilaisuudesta, siis nuoren ihmisen elämästä yleensä. Mutta vaikka kirjan kieli on sujuvaa, ja itse asiassa melkoisen yksinkertaista niin että tekstiä voi pitää varsin nopealukuisena, en jaksanut kovinkaan pitkälle. Ei minua varten tämä kirja.

Mutta otetaan kuitenkin tekstinäyte tähän loppuun:

"Kom", säger hon och sträcker ut handen.

Linnéa tar den och kommer upp på fötter. Hon ser sig omkring med uppspärrade ögon.

"Vi måste hämta nån", säger Minoo.

Linnéa stirrar på henne. Hon skakar på huvudet.

"Vi kan inte lämna honom."

"Jag stannar", säger Minoo och ångrar sig genast.

Pimeyden jäljet

Olenkohan lukenut yhtään Inger Frimanssonin romaania? En muistaakseni. Mutta nyt olen, ja tämä ei ollut yhtään hassumpi dekkari: Mörkerspår (MånPocket, 2005; ISBN 91-7001-181-8). Suomeksi teos on ilmestynyt nimellä Pimeyden jäljet.

Kirjaa voisi sanoa psykologiseksi jännäriksi, jossa lukijalle paljastuu hiljalleen kummallinen kertomus sisaruksista ja heidän ystävistään, elämästä jossa on täytynyt löytää keinot selvitä mahdottomasta todellisuudesta. Frimansson ei pelottele vaan kertoo toteavasti, hienovaraisen huumorin ja myötätunnon keinoin.

Mitään kovin ihmeellistä tässä kerronnassa ei ole, mutta toisaalta se toimii, mitään ei ole liikaa tai liian vähän: "Hon tittade ut genom fönstret. Lätta regnstänk. Bäst att ta vantarna och den varma jackan med huvan. Hon lyssnade en stund ut mot traphallen. Det verkade vara tomt där ute nu. Helst ville hon undvika att möta någon. Buster var så stor, han tog så lite hänsyn. Om han anade at någon var rädd blev han extra ivrig och måste absolut fram och hälsa. Liksom for att övertyga personen ifråga om att han inte var farlig. Oftast hade det motsatt effekt."

Täytyy pitää Frimanssonin nimi mielessä, tämä oli oikein mainio tuttavuus.

Öppen grav

Luulen että Kjell Erikssonin tätä dekkaria ei ole vielä suomennettu, mutta voin olla väärässä: Öppen grav (Ordfront, 2010; ISBN 978-91-7037-544-6). Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä on kymmenes ja viimeinen Ann Lindellistä kertova dekkari.

Luin ennen tätä dekkaria aiemman kirjan tässä sarjassa, Auetkoon maa, joka ei mielestäni ollut erityisen hyvä, tyhjäkäyntiä oli paljonkin. Tässä oli samaa vikaa, mutta ei yhtä paljon, ja loppujen lopuksi tarina pysyi kasassa mukavasti.

Kirja kertoo iäkkäästä professori Bertram von Ohlerista, jolle myönnetään lääketieteen Nobel-palkinto. Hiljalleen lukijalle avautuu kuva von Ohlerin perheestä, jossa arvokkaiden kulissien kätköissä on kaikenlaista hämärää ja mätää. Erityisen kummallinen on von Ohlerin suhde taloudenhoitajaansa, josta professori on riippuvainen mutta jota hän kohtelee tylysti.

Eriksson kirjoittaa hidastempoisella tavalla maalaillen, kuvaten ruotsalaisen yhteiskunnan kehitystä viime vuosikymmeninä. Onko enää mahdollista ylläpitää unelmaa siitä, että kenellä tahansa olisi mahdollista menestyä perhetaustastaan riippumatta?

Kirja päättyy mielenkiintoisella tavalla, avoimesti; tässä täytyy myöntää että lunttasin kirjan lopun ennen aikojaan, mutta enpä siitä hirveästi viisastunut, sen verran ovelasti Eriksson lopullisen ratkaisun osasi kätkeä.

Mustat sekunnit

Karin Fossum kirjoittaa kumman kiehtovia dekkareita, tai en minä tiedä onko tämä kirja dekkari ollenkaan, kun rikoksen selvittely on pikemminkin sivuroolissa, olennaisempaa on pohtia ihmisten vaikeutta ymmärtää elämää tässä maailmassa. Romaanin suomenkielinen nimi on Mustat sekunnit, mutta luin sen ruotsinkielisenä käännöksenä: Svarta sekunder (MånPocket, 2003; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-7001-044-7).

Varsin lyhytkin tämä kirja on, hiukan päälle 200 sivua, mutta tässä sivumäärässä pohditaan elämää monelta kantilta, sitä miten pieni vahinko, esimerkiksi hetken herpaantuminen tarkkaavaisuudessa, voi viedä elämän raiteiltaan. Ja miten läheisen menettäminen ja siihen liittyvä surutyö muuttaa ihmistä.

Kirjan keskeisenä poliisihahmona on Konrad Sejer, mutta jotenkin tuntuu siltä että hän ei esiinny tässä kirjassa niinkään poliisina kuin jonkinlaisena kuuntelijana, tai jopa terapeuttina, hahmona jonka kanssa keskustellessaan ihmiset voivat yrittää ymmärtää itseään.

Psykologiseksi jännityskertomukseksikin tätä kirjaa on sanottu, ja onhan se ehkä sellainenkin, mutta itse sanoisin kirjaa yksinkertaisesti romaaniksi, hyvin kirjoitetuksi romaaniksi.

Teksti on luontevaa, toteavaa, mutta samalla sillä tavalla tyylikästä, että sitä lukee ilokseen: "Idas lärare följde med längst bakifrån klassrummet. Alla ville gärna bidra med något, alla hade ett minne av Ida, eller en upplevelse. Alla ville vara den som kände henne bäst. Ständigt tittade de bort mot den tomma bänken. De förstår det egentligen inte, tänkte Sejer. Det har bara gått några dagar. De inser inte att bänken kommer att stå tom ändå till våren. Och blir den upptagen igen, är det bara för att de andra flyttar fram."

Rakas Poona

Karin Fossumin dekkari Rakas Poona on koskettava tarina miehestä, joka matkustaa Intiaan löytääkseen itselleen vaimon, mutta tämä murhataan hänen saavuttuaan Norjaan. Luin kirjan ruotsinkielisenä käännöksenä: Älskade Poona (Månpocket, 2003; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-7643-868-6). Alkuperäisen kirjan nimi on Elskede Poona.

Gunder Jomann ei pääse lentokentälle vastaan vaimoaan Poonaa, vaan lähettää tuntemansa taksikuskin kentälle kyytiä tarjoamaan. Mutta Poona on hävinnyt jäljettömiin, kunnes hän seuraavana päivänä löytyy kuolleena niityltä vain kilometrin päästä Jomannin kotoa.

Fossum pyörittää tarinaansa taitavasti, ehkä osin liiankin tarkoitushakuisesti, mutta teksti on elävää ja uskottavaa: "Han tog fram glasögonen, satte dem på näsan och försökte hålla händerna stilla. Så började hän läsa. Då ljusnade det ute. Ett moln gled långsamt bort och uppenbarade en skinande oktobersol. Det glittrade i gräset. I fågelbadet låg en tunn hinna av is. En hackspett landade vid fönstret. Den satte klorna i talgbollen och började hacka fett och frön med våldsam iver."

Fossum pystyy hyvin kuvaamaan norjalaisen pikkukylän ihmissuhteita ja sitä, mitä seuraa siitä että poliisi yrittää löytää syyllistä henkirikokseen. Rikosta tutkiva poliisi Konrad Sejer on ymmällään, mutta pieni pala kerrallaan alkaa tapahtumista syntyä jonkinlainen kuva. Mutta täysin erehtymätön ei Sejerkään taida olla...

Mielestäni Rakas Poona ei ollut ihan yhtä hyvä kuin aiemmin lukemani Fossumin dekkarit Ken sutta pelkää ja Piru valoa kantaa, mutta laadukas kirja tämäkin oli, ja saattaa olla että Fossumia tulee luettua lisää jatkossa. No, laitoin sarjan seuraavan romaanin Svarta sekunder jo varaukseen kirjastosta.

Piru valoa kantaa

Karin Fossumin dekkareihin alkuun päästyäni tartuin kirjaan När djävulen håller ljuset (Månpocket, 2001; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-7643-757-4). Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Piru valoa kantaa, mutta luin sen ruotsiksi; alkuperäisteos on nimeltään Djevelen holder lyset.

Dekkari kertoo kummallisen tarinan rikoksesta, tai rikoksista, tai rikoksentekijästä, tai rikoksentekijöistä, ja poliisit ovat tässä tarinassa taka-alalla, tai oikeastaan poliisi Konrad Sejer, joka tulee mukaan kuvioihin hyvin myöhään.

Pidin kovasti sarjan edellisestä kirjasta Ken sutta pelkää, jonka luin myös ruotsiksi, ja pistin saman tien varauksen seuraavasta osasta myös, Älskade Poona, jota on kovasti kehuttu ja palkittukin.

Fossumin dekkari on psykologinen jännityskertomus, jossa oikeastaan heti kirjan alussa jo kerrotaan, että rikos on tapahtunut ja kuka sen teki. Mutta hiljalleen Fossum kerii tarinaan auki siihen tapaan, että lukija alkaa ymmärtää tätä tavattoman traagista kertomusta, jossa on vaikea tietää missä syyllisyys alkaa ja mihin syyttömyys päättyy.

Aivan verrattoman taitavaa tarinankerrontaa, eikä ruotsinkielisessä käännöksessä ole moittimista, sen verran mukavasti sitä lueskeli. Otetaan tähän yksi näyte tunnelmasta: "Det är lätt att älska det som är vackert. De troende talar om Guds fullkomliga skapelse med en fjollig glans i ögonen. Men en rad människor är ovanlingt fula. Sådana som jag. [...] Men till och med jag hittade någon, eller kanske Henry hittade mig. Jag blev så overraskad då han friade, så förskräckligt rörd över hur mycket mod han måste ha samlat, at jag sa ja ögönblickligen."

Synkkä, kaunis kertomus, elämästä joka ajautuu raiteille joilta ei tunnu olevan paluuta, ja mitä on tuo valo tunnelin päässä?

Ken sutta pelkää

Tämä Karin Fossumin dekkari on suomennettu nimellä Ken sutta pelkää, mutta luin sen ruotsinkielisenä versiona: Den som fruktar vargen (Forum, 1999; översättning Helena och Ulf Örnkloo; ISBN 91-37-11498-0). Alkuperäisteoksen nimi on Den som frykter ulven.

Dekkarin päähenkilö on poliisi, Konrad Sejer, mutta kestää melko kauan ennen kuin poliisit tulevat tarinaan mukaan. Ja kesti aika lailla ennen kuin pääsin juonesta jyvälle, sen verran erikoisella tavalla Fossum romaanin käynnistää, mielisairaan henkilön näkökulmasta kerrottuna.

Olin jopa jättää kirjan kesken. Mutta se olisi ollut sääli, sillä varsin hyvin tämä dekkari pysyy koossa.

Teosta voi pitää psykologisena jännityskertomuksena, ja psykologialla - tai ehkä pikemminkin psykiatrialla - on teoksen juonessa keskeinen rooli. Samalla Fossum kertoo siitä, miten elämässä voi sattua vaikka mitä, myös sellaisia asioita jotka saavat ihmisen luhistumaan. Ja kuinka kaukana itse kukin onkaan luhistumisesta, jos oikein huonosti kävisi?

Ja toisaalta, missä määrin olisi edes syytä olla kiinnostunut "tavallisista" ihmisistä: "[V]anliga människor [...] - jag menar de som lyckas, de välutrustade, målmedvetna människorna som följer alla regler, some utan svårighet når sina mål, som har perfekta sociala antenner, som navigerar med största självklarhet och som kommer dit de vill, får som de vill - finns det nåt some helst intressant med dem?"

Kirjassa etsitään rikollisia, mutta samalla Sejer etsii itseään, ja Sejerin keskustelut mielisairaalasta karanneen potilaan lääkärin kanssa ovat kirjan kiinnostavinta ja kiehtovinta antia. Poliisi ja psykiatri katsovat maailmaa kumpikin omasta näkökulmastaan, mutta voivatko nämä näkemykset koskaan kohdata toisiaan?

Sen verran hyvä oli tämä Fossumin dekkari, että täytyy kyllä lainata toinen kirja samasta sarjasta; lienevätkö muut yhtä hyviä?

Viides nainen

Henning Mankellin dekkarissa Viides nainen joutuu Kurt Wallander selvittelemään raakoja murhia ja kuolemantapauksia, ja johtolangat tuntuvat vievän tyhjän päälle. Luin kirjan ruotsinkielisenä versiona: Den femte kvinnan (Ordfront, 2002; ISBN 91-7324-909-2).

Mankell pohtii kirjassa kostoa ja sen oikeutusta, ja samalla niitä muutoksia joita ruotsalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut. Eräs teoksen teemoja on se, missä määrin yhteiskunnalliset olosuhteet ovat loppujen lopuksi ne, jotka selittävät rikokset ja niiden syyt.

Yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut, ja poliisiin kohdistuu yhä enemmän arvostelua. Jotkut aktivistit ovat perustamassa vapaaehtoisvoimin toimivia korttelipoliiseja, mistä ei seuraa kuin harmia, varsinkin kun poliisi on jo entisestään ylityöllistetty.

Entä mistä kaikki sitten johtuu? Näin Mankell: ”När jag växte upp var Sverige fortfarande ett land där man stoppade sina strumpor. Jag lärde mig till och med i skolan hur man gjorde. Sen plötslig en dag var det slut. Trasiga strumpor slängde man. Ingen lagade sina trasiga raggsockar längre. Hela samhället förvandlades.”

Niinpä: sukkien parsiminen loppui, ja samalla muuttui yhteiskunta, eikä enää välitetty siitä mitä muille ihmisille oli lupa tehdä ja mitä ei.

Ja löytyy kirjasta muutakin pohdittavaa, esimerkiksi siitä että hyvä tahto ei yksinään riitä tekemään hyvää: ”[…] en god vilja som inte är klädd i förnuft leder till större katastrofer än dom handlingar som bygger på illvilja eller dumhet.”

Kirjassa oli paikka paikoin tyhjäkäyntiä, ja tuntuu että Mankell harhautuu syrjäpoluille, mutta hyvin hän kirjoittaa, ja Wallander on poliisihahmona sopivan inhimillinen ja ristiriitainen, arjen paineessa lukijalle tuttu, niin että tätä kirjaa kyllä lukee mielellään.