Markku Saiha: Luontokuvauksen käsikirja

Markku Saiha on päätoimittajana tässä melkoisen pätevässä valokuvausoppaassa, jossa käydään läpi luontovalokuvauksen eri osa-alueita linnuista selkärangattomiin ja kasveista valokuvausvälineisiin: Luontokuvauksen käsikirja (Docendo, 2012; ISBN 978-952-5912-35-7).



Vierastan luontovalokuvauksen sitä teollista puolta joka suoltaa markkinoille ylenmäärin saturoituja ja kohteen taustat häivytettyjä disneymäisiä tuotoksia, jotka tuntuvat sopivan lähinnä sisustuselementeiksi. Mutta onneksi tämä kirja on sisällöltään paljon monipuolisempi kuin odotin, ja tarjoilee lukijalle monia erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja luontovalokuvaukseen.



Kirjasta lienee hyötyä niin luonnossa pokkarikamera kädessä liikkuvalle tavikselle kuin viimeisintä järjestelmäkamerauutuutta paijaavalle puoliammattilaiselle. Hyvä että tämä kirja on olemassa, tietopakettina tämä on mainio, vähintäänkin siksi että tässä pääsee esille monta eri näkemystä siitä mistä luontovalokuvauksessa on kyse.

Markku Saiha: Itämeren rannalla - valokuvaajan meriselityksiä

Markku Saihan kirja tuntui samalla hyvin tutulta ja aivan uudelta, ikään kuin olisin joitakin tämän kirjan kuvista nähnyt jo aiemmin, ja toisia taas en: Itämeren rannalla - valokuvaajan meriselityksiä (Docendo, 2009; ISBN 978-951-0-35159-8).



Olen aiemmin arvioinut yhden Saihan toimittaman valokuvateoksen, ja olisiko siinä ollut hänen valokuviaan? Tai sitten olen tätä nimenomaista teosta joskus selaillut.

Helmetissä oli joku antanut kirjalle viisi tähteä, ja kohtalainen onnistuminen tämä teos kyllä on, neljän tai viiden tähden arvoinen. Valokuvauksen tekniikasta tässä ei ole kyse, vaan valokuvista jotka kertovat luonnon ja saariston kokemuksesta, ja perinteestä joka on hiljalleen katoamassa.

Teoksen esittelyteksti kertoo hyvin mistä Saihan kirjassa on kyse:

Markku Saiha on aina palannut rantaan, katsellut horisonttiin ja miettinyt merelle lähtemistä. Veneellä, laivalla, talvella kelkalla, suksilla tai kävellen. Valokuvaajana, kalastajana ja Itämeren rannan asukkaana. Meri on aina kuulunut erottamattomana osana hänen elämäänsä. Itämeri muuttuu, ja se näkyy laivaliikenteen kasvuna ja uuden ydinvoimalan syntynä. Kehityksen suunta on selvä ja tahti vakaa. Harva meistä on kuitenkaan havahtunut huomaamaan, että satavuotinen saariston pienkalastajien ammattikunta on katoamassa ja sen mukana on poistumassa merkittävä osa rannikon kulttuuriperintöä ja luonnonmaisemaa. Merelle ei enää syty kalastusvaloja. Ennen sääteli luonto, tänään määrää ihminen. Kirjan vahvat kuvat ovat muistoja matkoista niin tyynelle kuin tuulisellekin Itämerelle. Tuhansista valotuksista on esiin noussut kuvaajalle tärkeitä otoksia, jotka jonain päivänä - muistin jo himmetessä - toivottavasti palauttavat meren suolaisen tuoksun ja veneiden äänet takaisin tajuntaan. Tämä upea ja koskettava kuvateos on myös visuaalinen kannanotto yhteisen Itämeremme suojelun puolesta.

Teoksen kuvissa ja teksteissä on parhaimmillaan eletyn elämän makua, mikä tekee kirjasta kokemuksen joka saa mietiskelemään elämää ja sen muotojen muuttumista pidempäänkin. Elämäntavat ja elinkeinot muuttuvat, säilyykö saaristolaisuus?

Vuoden luontokuvat 2012 - Suomen luonnon vuodenkierto

Markku Saiha on päätoimittajana Suomen luonnonvalokuvaajat ry:n kirjassa, jonka ilmestyminen on merkki syksyn tulosta: Vuoden luontokuvat 2012 - Suomen luonnon vuodenkierto (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39326-0).

Kirjassa on 144 sivua (26 x 31 cm), eikä kokonaisuus hirveästi yllättänyt, jos ei hirveästi tuottanut pettymyksiäkään.

Aivan kirjan lopussa oli kehotus osallistua vuoden 2013 luontokuvakilpailuun, ja ohjeisiin kuului perehtyä aiempien vuosien voittajakuviin. No, ehkä tässä on se resepti jolla kilpailussa pärjätään, ja myös se resepti joka kerta kerran jälkeen tuottaa paketin joka vuodesta toiseen ei juuri muutu tai tuota erityisempia oivalluksia.

Niin, ja onhan kirjan lopussa tietysti kerrottu kuvien tekniset tiedot: Canon jyrää ja muilla kuin järjestelmäkameroilla ei tässä kilpailussa juuri pärjätty muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Sanottakoon nyt kuitenkin, että oli mukana puolisen tusinaa sellaisia valokuvia, joista tykkäsin, ja nämä olivat sellaisia joissa taustaa ei häivytetty sävyiksi isoa aukkoa käyttämällä, vaan kohde ja maisema näkyivät tunnistettavina, sellaisina että voi ajatella tässä olevan kyse tästä meidän maailmastamme eikä keinotekoisesta illuusiosta.