Vuosituhannen sadut

Jos olisin tiennyt, että tämän satukirjan on julkaissut ulkoasiainministeriö, se olisi saattanut jäädä lainaamatta. Hassua tämmöiset epäluulot virastokieltä kohtaan. Mutta kannessa ollut Tomi Kontion nimi kiinnosti tässä kirjassa: Vuosituhannen sadut (Ulkoasiainministeriö, 2007; ISBN 978-951-724-616-3). Muut kirjoittajat ovat Tittamari Marttinen, Eppu Nuotio ja Timo Parvela, ja kuvittaja on Julia Vuori.

Kirja tuntuu olleen jotenkin epäonninen, sillä Helmet-kirjastojärjestelmässä on julkaisijan nimessä virhe, pitäisi olla Ulkoasiainministeriö eikä Ulkoasianministeriö. No, tuo ei vielä mitään, sillä kirjan sivuille 38 ja 42 oli liimattu tekstikappaleiden päälle korjauksina paperilaput. Huolimatonta työtä oikoluvussa ja painatuksessa!

Kirjastosta lainattu kirja meinasi kaiken lisäksi jäädä lukematta, kun toinen vanhemmistä tytöistä sanoi siitä: "Tylsää, tylsää!" Mutta rupesin kirjaa kuitenkin iltasatuina lukemaan, ja pikku hiljaa löytyi ihan kiinnostavia satuja.

Sadun kirjoittaminen ei ole mitään helppoa. Saa miettimään, miten kirjan kirjoittajat ovat ylipäänsä motivoituneet tekemään eläinsatuja kehitysyhteistyön ja kansainvälisyyskasvatuksen hyväksi, esimerkiksi sellaisista aiheista kuin "Luoda globaali kumppanuus kehitykseen" tai "Taistella AIDSia, malariaa ja muita tauteja vastaan".

Kaikki kirjan sadut eivät ole erityisen inspiroituneita, mutta esimerkiksi Timo Kontion "Neuvokkaina neuvolaan" ja Timo Parvelan "Verkkokauppa" eivät olleet hassumpia - tai sanoisiko että ne olivat juuri sopivan hassuja. Ja tytär joka alussa sanoi "Tylsää, tylsää!", hänkin lopulta innostui ja halusi kuulla sadut alusta loppuun.

Austraasian viimeiset lapset

Tomi Kontio nuortenkirja Keväällä isä sai siivet jatkuu trilogien toisessa osassa Austraasian viimeiset lapset (Tammi, 2008; ISBN 978-951-31-4199-8).

Pidin ensimmäisestä osasta, ja luin sen lähes yhdeltä istumalta, mutta jotain puolivalmista siinä oli, ikään kuin Kontio ei olisi ihan itsekään uskonut tarinaansa. Tämä toinen kirja taas on kypsempi, kokonaisempi, ja rosoisuudessaan uskottavampi.

Kaksospojat pakenivat trilogian ensimmäisessä osassa hirveästä Huostolasta ja päätyivät Austraasiaan, joka tuntuu unelmien maailmalta. Mutta kaikki ei ole kunnossa, jotain olennaisen tärkeää puuttuu, ja sitä lapset lähtevät etsimään.

Voisiko olla niin, että hyvyyteen pakottaminen voi olla yhtä paha asia kuin pahuus, ja valinnan vapaus on niin olennainen osa ihmisyyttä että sen puute muuttaa ihmisen joksikin muuksi.

Lapset etsivät varjojaan Austraasian onnelasta, ja etsiminen tuo esille monenlaisia kysymyksiä ihmisyydestä. Kontion ihmishahmot ovat moniulotteisia, ja vaikka tämä kirja on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, kyllä tätä lukee aikuinen, ja pääsee pohtimaan elämisen ehtoja.

Huoneistossa on eläimiä ja muita kirjoituksia

Tomi Kontion kirjoituskokoelma oli hieno tuttavuus: Huoneistossa on eläimiä ja muita kirjoituksia (Tammi, 2007; ISBN 978-951-31-4030-4). Olen lukenut Kontion runokokoelman ja lastenkirjan, mutta nämä kolumnityyppiset tekstit tarjosivat melko lailla uudenlaisen käsityksen Kontiosta kirjailijana.

Mitä nämä kirjoitukset oikeastaan ovat? Teoksesta sanotaan, että pääosa kirjoituksista on ilmestynyt aiemmin Me naiset- ja Metro-lehdissä, mutta kun en näitä kumpaakaan lehteä lue, niin uutta olivat. Kolumniksi kai tätä tyylilajia pitäisi ilmestymispaikan mukaan nimittää, mutta kovin rajoitetulta kolumni tässä yhteydessä tuntuu.

Tarinoita nämä olivat, eräänlaista henkilölukuvaa kirjailijasta näissä piirretään, mutta ei kuitenkaan voi puhua tosielämän kuvauksesta, vaan pikemminkin ajatusten kulkemisesta johonkin suuntaan: "Mutta en minä tiedä, onko minulle tapahtunut mitään, tai maailmalle. Olen vain pannut tapahtumaan. Siitä hetkellisestä näystä, siitä äkkinäisestä viuhahduksesta."

Huumoria näissä tarinoissa on, ja kirjailijan ja runoilijan kuvaa myös uutterasti piirretään, muun muassa alkoholipoliittisena kannanottona, jonka mukaan alkoholin käyttö pitäisi kieltää muilta kuin runoilijoilta, jotka alkoholia työssään tarvitsevat, vähintääkin ollakseen katu-uskottavia.

Ja moneen muuttuu Kontio näissä kirjoituksissaan, milloin puhutaan perhe-elämän tavallisesta autuullisuudesta, milloin seikkaillaan muilla mailla, ja jopa tontuksi muuttuu tekstin päähenkilö.

Lukemisen iloa näissä teksteissä on, ja ehkä on ollut kirjoittamisenkin iloa, tai mistä sen tietää, ehkä se on ollut luomisen tuskaa kaikki.

Keväällä isä sai siivet

Tomi Kontion lastenkirja kelpaa myös aikuisille: Keväällä isä sai siivet (Tammi, 2007; 8. painos; ISBN 978-951-31-4052-6). Kun luin tätä kirjaa, tulivat tyttäreni sanomaan, että heillä on koulussa tuo kirja, ja siitä on otteita äidinkielen kirjassakin. Hyvää kirjallisuutta koulussa tarjotaan!

Tutustuin Tomi Kontioon runokokoelman Ilman nimeä olisivat valoa myötä. Tai tutustuin ja tutustuin, siis huomasin että tämmöinenkin kirjailija on olemassa, ja niinpä lainasin muuta hänen tuotantoaan.

Ja toiseksi teokseksi osui tämä lastenkirja, joka oli saanut Finlandia junior -palkinnon vuonna 2000. Kirja aloittaa trilogian, jonka myöhemmät osat aion myös lukea, jos vain ovat läheskään sama tasoa. Teos Austraasian viimeiset lapset, seuraava trilogiassa, on minulla kirjastosta varattuna.

Kirjan päähenkilöitä ovat kaksoset, Tomi ja Timo Kokko, jotka joutuvat äkkiarvaamatta kummallisten tapahtumien keskipisteeseen. Isä kertoo olevansa muuta kuin onkaan, ja saman tien hän kasvattaa itselleen siivet ja lentää Austraasiaan, jonne hän kannustaa poikiaan myös tulemaan.

No, kohta kaksoset löytävät itsensä huostaanotetuiksi kummallisessa ja pelottavassa Huostolassa, jossa kuri on kova ja rangaistukset vielä kovempia. Mutta lastenkodista löytyy samanhenkisiä tovereita, ja kohta puuhataan kapinaa.

Melkoisen tarinan Kontio näistä aineksista punoo, ja vaikka paikka paikoin teksti oli vähän kulmikasta, kyllä sitä silti mielellään luki. Ja kuten sanottu, trilogiassa on kaksi osaa vielä luettavana.

Five from Finland - Mirkka Rekola, Kai Nieminen, Lauri Otonkoski, Tomi Kontio, Riina Katajavuori

Anselm Hollo on kääntänyt viiden suomalaisen runoilijan tuotantoa englanniksi antologiassa Five from Finland - Mirkka Rekola, Kai Nieminen, Lauri Otonkoski, Tomi Kontio, Riina Katajavuori (Reality Street, 2001; ISBN 1-874400-21-0).

Pidin tästä runojen kokoelmasta kovasti, vaikka lyhythän se on. Mutta silti, yllättävää kyllä, englanninkieliset runojen käännökset avasivat näköaloja suomalaisiin runoilijoihin. Erityisesti tämä koski Mirkka Rekolaa.

Kirjoitin aiheesta englanninkieliseen Light Scrape -blogiini, alla ote siellä julkaistusta postauksesta.

- - -

I have been trying to read and understand Enlish language poetry, but it is hard going. Poetry is not easy to comprehend if you are not a native speaker of the language, at least it is so for me. But there are also differences between the poets and poems, and some poems seem to transcend the language.

I have read Enlish language poems translated into Finnish, and sometimes this works well, but it can also be that a lot is lost in translation.

Going to the other direction, from Finnish to Enlish, I got a big surprise recently. Namely, a certain Finnish poet has been a difficult one to understand for me, even though I have tried to approach her poetry every once in a while.

The poet in question, Mirkka Rekola, has been the topic of many academic treatises and dissertations, and her poems have been described as the "most spacious meeting places in Finnish poetry". There have comparisons to Sappho's "fragments", or the classical Chinese poets' works, but still, I have been baffled.

Slowly I have grown to suspect that in some of her poems the sense of being perplexed may be the key to understanding. It may be that the poems are not puzzles for the mind, but for the emotions, and thus they are spacious, open to a multitude of interpretations.

But anyway, I'm currently reading a book titled Five from Finland, which is a collection of poems translated from Finnish into English by Anselm Hollo. The five poets are Mirkka Rekola, Kai Nieminen, Lauri Otonkoski, Tomi Kontio and Riina Katajavuori.

And now I'm happy, as I suddenly got a sense of Mirkka Rekola's poetry, out of these English translations. The poems are not easy to explain, at least in words, but suddenly there is an open vista in front of me.

Here is a quote from a poem of hers (poetry collection The Wind's Last Year by Mirkka Rekola, translated by Anselm Hollo):

On the right side, on the left,
still on the same street; but no meeting.
Is that why I look at boats,
sketch a prow,
as if to solve this.
...
This I would like to leave: a boat like a leaf,
prow in the air, on its way back.

Rekola is described, as a person and as a poet, in Aarne Kinnunen's book "Fulltime Life" (Päätoiminen elämä, 2011). Kinnunen made an impressive career, serving as Professor Extraordinarius of Aesthetics at the University of Helsinki.

Kinnunen tells in his book why it is stupid to explain the works of an author by their living circumstances. However, he also knew Rekola in person (if she could be known at all), and this all is very interesting, I highly recommend the book.

But Rekola's poems are something else than her life. I don't know what they mean when they say that to become a poet you have to live a poet's life.

Ilman nimeä olisit valoa

Tomi Kontion runokokoelma Ilman nimeä olisit valoa (Teos, 2011) riemastutti. Sopii hyvin pimeän vuodenajan (ja miksei minkä tahansa vuodenajan) keskelle valoa antamaan. Runoissa oli pohtimaan innostavaa leikkisyyttä, syvää arvoitusta.

Moni runoista on aforismimaisen oivaltava, esimerkiksi sanojen eri merkityksistä ponnistava: "että kun kosken / se ei olisi kuin koskisin."

Tämäkin pysäytti: "Ole kaiku, ole kai, kuole." Ja tämä: "Muistot tekevät meistä sen, mitä emme ole."

Moni runo jäi kaivamaan mieltä (ja mieltä kaivamaan), tihkuen ihmetystä näetystä ja näkemättömäksi vielä jääneestä. Kuten esimerkiksi tämä kohta: "eivätkä ne sanat, joita sinusta kirjoitan / ole niitä sanoja, joita kirjoitan."

Nyt on kyllä otettava tämä kirja uudelleen käteen, nyt "on unohdettava omat silmät / peruutuspeilissä."