Lars Kepler: Nukkumatti

Lars Keplerin rikosromaanit jäivät aikoinaan lukutauolle, mutta nyt lainasin niitä kerralla kaksi kappaletta, ja ensiksi tuli luettua sarjan neljäs teos: Nukkumatti (Tammi, 2013; suom. Anu Koivunen; ISBN 978-951-31-7270-1).



Sarjan teokset ovat vetävästi kirjoitettuja, mutta juoneen piilotetut käänteet ovat paikoitellen yliampuvan uskomattomia, vähemmälläkin saisi kirjoitettua lukemaan koukuttavan tarinan. Paikka paikoin hypin tekstissä eteenpäin, mutta luettua tämä dekkari tuli, eikä seuraavakaan sarjan teos tuntunut mahdottomalta ajatukselta luettavaksi.

Lumiselta rautatiesillalta löytyy sekava, pahasti kylmettynyt nuori mies. Hän paljastuu kolmetoista vuotta sitten kadonneeksi Mikael Kohler-Frostiksi, sarjamurhaaja Jurek Walterin oletetuksi viimeiseksi uhriksi. Joku on pitänyt Mikaelia vankina, mutta kuka? Walter se ei ole voinut olla, sillä hän on istunut rikoskomisario Joona Linnan ansiosta koko tämän ajan oikeuspsykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Mikael itse on vakuuttunut, että vangitsija on Nukkumatti. Hän ei muista muuta kuin unettavan hiekan ja pimeässä kilisevät posliiniset sormenpäät.

Jens Lapidus: Rahalla saa

Että tämmöinenkin kirjailija kuin Jens Lapidus on olemassa, ja kirjoittaa kovaksikeitettyjä rikoskirjoja, se tuli jotenkin vaivihkaa tietooni, ja täytyi sitten tarkistaa mitä "Stockholm noir" tarkoittaa, aloittamalla kirjailijan esikoisteoksesta: Rahalla saa (Like, 2010; ISBN 978-952-01-0472-6).



Kirjan henkilögalleria on jotakuinkin luotaantyöntävä, sillä jokainen on siinä määrin epämiellyttävä tyyppi ettei sellaista toivoisi lähiympäristöstään löytyvän:

JW on pikkukaupungin poika, joka on valmis rikoksiin rahoittaakseen leveän elämäntyylinsä. Jorge on diileri, joka aikoo paeta vankilasta kostaakseen pettureille. Mrado on raaka mafioso, joka kykenee äärimmäiseen väkivaltaan turvatakseen bisneksensä. He kaikki päätyvät samoihin piireihin. Pian heitä yhdistää yhteinen päämäärä: kosto miehelle, joka kohteli heitä kaltoin.

Lapidus kirjoittaa varsin tinkimättömän mustavalkoista tarinaa, jossa ojaan joutunut pääsee joko hengestään tai vielä pahemmin allikkoon. Ja kierrokset sen kuin kasvavat ja panokset kovenevat sitä mukaan kuin tarinassa edetään.

Teos oli vähän turhan pitkä, 614 sivua, mutta tuli se luettua, ja jonkinlainen ajatus Lapiduksen kirjoihin palaamisesta myöhemmin jäi kytämään, mutta melkoisesti toipumisaikaa tähän tarvitaan.