Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moranin romaani on melkoisen suosittu Helmetissä, tätä kirjoittaessakin siitä on 87 varausta. Teos kertoo musiikista kiinnostuneen teinitytön aikuistumisesta ja musiikkialan kummallisuuksista, monenlaisilla kommelluksilla väritettynä: Näin minusta tuli tyttö (Schildts & Söderströms, 2015; suom. Sari Luhtanen; ISBN 978-951-52-3537-4).



Suorastaan hulvattomasti Moran kertoo päähenkilönsä pyrkimyksestä päästä musiikkitoimittajaksi, ja tähän liittyvästä tarpeesta pyrkiä näyttämään paljon kokeneemmalta kuin teini-ikäinen nuori voi ollakaan.

Mutta kirjoittaminen sujuu, varsinkin kun asenteena on löytää jokaisesta arvioidusta artistista ja konsertista jotain sellaista jota voi käyttää tiukkana lyömäaseena, ja pian päähenkilömme onkin yksi pelätyimmistä ja vihatuimmista musiikkikriitikoista mitä alan lehdistöstä löytyy.

Vaikka kirjassa on tyttö/naisnäkökulmaa, tuntuu että vähintäänkin yhtä vahvasti on esillä englantilainen luokkayhteiskunta. Romaanista tuli mieleen tuli kaksi poika/miesnäkökulmasta kirjoitettua teosta, jotka olivat hyvinkin samantyylisiä sisällöltään: Ben Brooksin romaani Grow up sekä Brian Conaghanin romaani When Mr Dog bites.

Nolojen juttujen avomielisestä kuvailusta puolestaan tulee mieleen Jenny Lawsonin elämänkerrallinen teos Let's pretend this never happened. Tosin Moranin romaanin saatesanoissa korostetaan moneen kertaan että romaani on puhtaasti sepitteellinen, hmmm...

Ollaan vuodessa 1990. Johanna Morrigan, neljäntoista vanha, on nolannut itsensä paikallis-tv:ssä, eikä Johannana olemisessa ole enää juurikaan järkeä. Hän luo itsensä uudelleen, ja syntyy Dolly Wilde – sanavalmis goottisankari ja kokopäiväinen femme fatale, joka ei sylje lasiin. Hänen missionaan on pelastaa boheemiperheensä vähävaraisuudelta tulemalla kirjailijaksi – ihan niin kuin Pikkunaisten Jo ja Brontën sisaret! – mutta kuolematta nuorena.

Kuusitoistavuotiaana hän jo polttaa, juopuu ja tekee töitä musiikkilehdessä. Hän kirjoittaa tuhmia kirjeitä rokkitähdille, harrastaa kaikenlaista seksiä kaikenlaisten miesten kanssa ja raatelee bändit riekaleiksi lyhyissä arvioissaan.

Mutta entä kun Johanna ymmärtää, että Dolly onkin merkittävällä tavalla puutteellinen? Ovatko levyhylly, julisteseinä ja kirjapää riittäviä meriittejä tytöksi tulemisessa?

Näin minusta tuli tyttö on hauska, tarkka ja sydämen särkevä kasvutarina kirjoista, angstista, musiikista, maailman parantamisesta, maskarasta ja halusta suudella – sekä kekseliäisyydestä ja itsensä löytämisestä sen kaikessa kipeydessä ja kauneudessa. Kerrottuna tavalla, jonka vain Caitlin Moran hallitsee.

Sari Luhtanen: Linssit huurussa

Jatkoin chick lit -kirjallisuuteen tutustumista Sari Luhtasen romaanilla, joka muuten olisi jäänyt huomiotta paitsi että kamera kirjan kannessa herätti kysymyksen, josko tässä kerrottaisiin jotain omaperäistä valokuvaajan ammatista: Linssit huurussa (Tammi, 2014; ISBN 978-951-31-7637-2).



Kuvaus maailmalla uraa tekevästä ammattivalokuvaajasta paljastui pinnalliseksi kertomukseksi muotilehden toimittamisesta ja ihmissuhdekommelluksista. Mutta muutamaan kertaan Luhtanen onnistui sanomaan jotain vallan omaperäistäkin, eikä kuvaus päähenkilöstä ja hänen ihmissuhteistaan ollut kaikilta osin ihan mahdottoman epäuskottava.

Sari Luhtanen: Murusia

Sari Luhtanen tarjoilee ravintola-alasta kertovan chick lit -tarinan, jossa on monenmoista käännettä suuntaan jos toiseenkin: Murusia (Tammi, 2014; ISBN 978-951-31-7714-0).



Kirja käsittelee elämässä menestymisen teemaa, oman paikkansa löytämistä, ja melkoista höttöä sisältö on, mutta sehän on odotettavissa jo teoksen kannenkin perusteella. Muutamassa kohdin kirjassa on terävämpää ja syvällisempääkin sisältöä, mutta pääosin tässä mennään naistenlehtien ja television ruokaohjelmien pintaliitoa. Helppolukuista tekstiä vailla erityistä omaperäisyyttä, sanoisiko että makeaa maha täyteen.

Sari Luhtanen: Kaikkea kaunista

Joskus sitä tulee tartuttua tämmöiseenkin kirjallisuudenlajiin, johon hömppä ja chick lit istuvat kuin mittatilausmekko. Mutta ei tämä yhtään hassummin kirjoitettu ollut tämä Sari Luhtasen romaani Kaikkea kaunista (Tammi, 2013; ISBN 978-951-31-7066-0).



Toinen juttu on sitten se, että kauneudenhoitoala on jotakuinkin oudoin todellisuuden laji johon koskaan voisin ajatella tutustuvani, mutta mikäs siitä, kyllähän tutkivainen mieli uskaltaa näinkin kummalliseen ajatusmaailmaan perehtyä, ainakin näin voisi kuvitella. No, tässä pieni maistiainen romaanista:

— Tämäkö nyt an se tökötti, joka nostaa heltan ylös? Seikku nosti yhtä purkkia ylemmäs ja yritti tihrustaa tuoteselostetta ilman silmälasejaan. — Ei kai tämä ole sitä, mikä on tehty pienten kukkopoikien huulista?

— Jo alle kolmikymppisen iho alkaa vanheta. Fibroblastisolut muodostavat tropokollageenia...

— Sanoit äsken, ettet ole lääkäri. Seikun mielenkiinto asiaan oli jo herpaantunut. — Sano vain, että tämä toimii. Se riittää.

— Se toimii, minä sanoin ja levitin naamiota.

Katsoimme toisiamme peilistä. Meillä oli mahtavat pyyheturbaanit, ja minulla puhdistava vaalea savinaamio ja Seikulla hieman vihertävä levänaamio. Olimme kuin vieraan planeetan lähettiläitä.

— Tulemme rauhallisin aikein, Seikku sanoi ja nosti kätensä ylevästi ylös.

— Onneksi tämän kanssa ei voi hymyillä, minä sanoin happamasti, sillä vitsi oli vanha. — Muuten repeäisin naurusta.

— Nauraminen tekisi sinulle välillä hyvää.