Emma Donoghue: The wonder

Emma Donoghue kertoo terävästi uskonnollisesta fundamentalismista 1850-luvun Irlannissa: The wonder (Picador, 2016; ISBN 978-1-5098-1838-9).



Romaani kertoo sairaanhoitajasta, joka palkataan valvomaan nuorta tyttöä, joka on lopettanut syömisen mutta siitä huolimatta näyttää pysyvän hengissä, kuin ihmeen kautta. Romaani oli erilainen kuin kuvittelin, hyvinkin arkipäiväisen oloinen, kuvaten köyhien ihmisten arkea ja elämää Irlannissa pienessä kylässä. Mitä ihmisen pitää tehdä tilanteessa jossa hyvän tekemiselle ei näytä helppoa ratkaisua löytyvän. Yllätyksiä piisaa, ehkä eniten ihmisten piilevästä hyvyydestä, yhtä lailla kuin ilmiselväksi käyvästä pahuudesta.

An eleven-year-old girl stops eating, but remains miraculously alive and well. A nurse, sent to investigate whether she is a fraud, meets a journalist hungry for a story. Set in the Irish Midlands in the 1850s, The Wonder, inspired by numerous European and North American cases of 'fasting girls' between the sixteenth century and the twentieth, is a psychological thriller about a child's murder threatening to happen in slow motion before our eyes. Pitting all the seductions of fundamentalism against sense and love, it is a searing examination of what nourishes us, body and soul.

Emma Donoghue: Huone

Kirjaston palautettujen kirjojen pinosta tarttui mukaan tämä Emma Donoghuen jännäri, joka koukutti lukemaan teoksen saman illan aikana alusta loppuun: Room (Picador, 2010; ISBN 978-0-330-51902-1). Teos on ilmestynyt suomeksi nimellä Huone (Tammi, 2012).



Helmetin kautta teoksesta löytyi tämä tiivis kuvaus: "Jack is five. He lives with his Ma. They live in a single, locked room. They don't have the key. Jack and Ma are prisoners."

Teos toi mieleen Clevelandin tuoreen tapauksen, jossa mies piti talossaan vankina kolmea naista ja kuusivuotiasta lasta, kunnes yksi naisista sai kiinnitettyä naapurin huomion ja pääsi tämän avulla pakoon talosta. Jon Michaud kirjoitti Clevelandin tapahtumien ja Huone-romaanin yhtymäkohdista The New Yorker -lehdessä: "Much of the power of the novel comes from the discrepancy between the innocence of Jack’s narration and the reader’s horror at what is actually taking place."

Donoghue kirjoittaa romaaninsa viisivuotiaan Jack-pojan näkökulmasta. Jack on elänyt koko elämänsä yhdessä huoneessa, jonka koko on 3,3 metriä kertaa 3,3 metriä. Jack tuntee vain yhden ihmisen, oman äitinsä, ja maailmankuvansa hän on omaksunut muutamasta kirjasta, televisiosta ja äitinsä kanssa käydyistä keskusteluista ja yhteisistä leikeistä.

Viisivuotiaana Jack osaa lukea ja kirjoittaa, mutta hän ei tiedä että muita ihmisiä tai muita lapsia on olemassa. Television tapahtumia hän pitää keksittyinä, aivan kuin satuja.

Lapsen näkökulmasta kirjoittaminen on tavattoman haastavaa, eikä Donoghue tästä selviä ilman kömmähdyksiä, mutta kyllä illuusio lapsen kertomasta tarinasta silti kohtuullisen hyvin pitää kutinsa.

Jackin suhde äitiinsä ja äidin suhde Jackiin on tämän tarinan ydin. Kirjaa voisi sanoa jännäriksi, jossa äiti ja Jack pääsevät yhteisesti laaditulla juonella pakoon vankilastaan, mutta tämä on kuitenkin enemmänkin sivujuonne tarinassa, joka keskittyy pohtimaan maailmankuvan syntymistä, sitä millaiseen myllerrykseen joutuu yhdessä huoneessa elänyt lapsi, joka yhtäkkiä huomaa että seinien ulkopuolella on kokonainen maailma.

Äidin suhde Jackiin on kirjan ydin, se että äiti on aamusta iltaan samassa huoneessa lapsensa kanssa, yrittäen keksiä lapselle tekemistä ja opettaa häntä jollain tavalla ymmärtämään maailmaa kuitenkin siten että hän selviää vankeudestaan neljän seinän sisällä.

Joistakin teoksen teemoista tuli mieleen Saramagon romaani Luola, josta suuresti pidin. Samankaltaiseen syvästi inhimilliseen kerrotaan Donoghue ei kykene, mutta kyllä tämä romaani lukemisen arvoinen on, vähintään ajatusleikkinä siitä millainen olisi lapsuus kymmenen neliön huoneessa, jossa äiti on aina läsnä.