Kari Hotakainen: Den okände Kimi Räikkönen

Kari Hotakaisen elämäkertakirjasta Tuntematon Kimi Räikkönen oli niin paljon varauksia kirjastossa, että varasin ruotsinkielisen version koska siinä varausjono oli lyhyempi: Den okände Kimi Räikkönen (Förlaget, 2018; ruotsiksi kääntänyt Mårten Westö; ISBN 978-952-333-155-6).



Varsinkin kirjan alkuosan kuvaus Kimin lapsuudesta ja uran alkuajoista oli kiinnostavaa, erityisesti se miten hankalaa oli päästä mukaan haastavampiin kisoihin, koska rahaa tarvittiin paljon ja sopimuskuviot olivat monimutkaisia. Nykyisin tilanne taitaa olla jo sellainen ettei köyhemmällä taustalla juuri ole mahdollista näihin kuvioihin päästä vaikka lahjoja riittäisikin.

Hotakainen pitää jonkinlaista etäisyyttä kohteeseensa, vaikka muutamaan otteeseen pääsikin hyvin lähelle, auton takapenkille ja sohvatuolin nurkalle. Mutta yhtä lailla on ilmiselvää että yksityisyydestään Kimi pitää kiinni, eikä muuta mahdollisuutta huippukuskilla taida ollakaan.

Den okände Kimi Räikkönen är berättelsen om en man som har tagit sig från en anspråkslös uppväxt hela vägen till toppen av ett mycket ovanligt yrke. Biografin är inte enbart Kimi Räikkönens version, utan även hans närstående får komma till tals. Andra som bidrar till berättelsen är förare, stallchefer, mekaniker, Räikkönens fysioterapeut, hans manager och ett helt vanligt formel 1-fan.

Boken handlar om Kimis körning, familj, fritid och de dramatiska ögonblick som ledde till att hans liv i dag ser ut som det gör.Den okände Kimi Räikkönen är inte en glansig prydnadsbok, och inte heller en bok enbart för hans fans. Det är en sann berättelse om en man med anspråkslös bakgrund som blir världsmästare, multimiljonär och ett varumärke. Detta är berättelsen om en världskänd, men ännu okänd idrottsstjärna.

Boken är skriven av den prisbelönte och bästsäljande författaren Kari Hotakainen, som under skrivprocessen arbetat nära Kimi Räikkönen. Biografin om Räikkönen är Hotakainens första fackbok. Den är rikt illustrerad med familjefoton och bakom scenen-bilder från Räikkönens racingkarriär. En hisnande färd in i Kimi Räikkönens liv som tål att jämföras med I am Zlatan av David Lagercrantz eller Open av Andre Agassi.

Kari Hotakainen: Henkireikä

Jouduin odottelemaan Kari Hotakaisen romaania kohtalaisen ajan ennen kun sen kirjastosta sain lainaan. Tätä kirjoittaessa romaanista on 1001 varausta, kappaleita 294, joten suosio jatkuu: Henkireikä (Siltala, 2015; ISBN 978-952-234-316-1).



Romaani on tunnelmaltaan mietiskelevä, ja mittakaavaltaan ehkä enemmänkin pienoisromaanin tai novellin tuntuinen kuin suurisuuntaisen romaanin, mikä ei tarkoita etteikö romaanissa olisi syvyyttä ja laajuutta, 199 sivuun mahdutettuna.



Romaani kertoo kuorolaulusta ja rikoksen tekijöistä, parturista ja poliisista, syyllisyydestä ja väkivallasta, elämästä tässä elämässä. Komiikka lävistää tragiikkaa, tai päinvastoin. Kun elämä on mahdotonta kestää, kun kuorma käy liian raskaaksi, kun käsi nousee väkivallantekoon ja askel vie kohti rikoksen tekoa, mitä on jäljellä.

Ja mitä tekoa tässä kaikessa on rikospoliisilla, jolla on erinomainen taito saada epäilyksen alaisilta tunnustus, olkoon teko kuinka outo tai kummallinen tahansa.

Jumalan sana

Kari Hotakainen ei kirjoita hassummin, ja paikka paikoin tämän romaanin teksti suorastaan pakottaa lukemaan lauseita ja kappaleita uudelleen, niistä nautiskellen: Jumalan sana (Siltala, 2011; ISBN 978-952-234-073-3). Mutta kaikesta huolimatta tämä romaani ei oikein vakuuta.

Hotakainen pohtii kapitalismin ja markkinatalouden merkitystä sisältä käsin, kun talouselämän ykkösvaikuttaja lopulta suostuu tv-haastatteluun. Mutta haastateltava juuttuu Lappiin, kun tulivuori purkautuu islannissa, ja autonkuljettaja hälytetään noutamaan yritysjohtaja Helsinkiin.

Matka Lapista etelään muodostaa tämän yhdenpäivänromaanin rungon, mutta matkan varrella pohditaan yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi rahan tekemisen tapoja ennen ja nyt - Kekkosen aikana ja sen jälkeen kun rahamarkkinat vapautuivat.

Paikka paikoin Hotakainen sivaltaa osuvasti, mutta jotenkin hänen päähenkilönsä ei hengitä, vaan tuntuu pahviselta kulissilta. Taitava kirjoittaja tuntuu tällä kertaa jääneen jumiin, tämä autoreissutarina ei lähde lentoon.

Juoksuhaudantie

Tässäpä suomalainen tarina: Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie (2002). Eikä huomiotta jäänyt tämä kirja: Finlandia-palkinto 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 2004.

Tuppaa tuntumaan hankalalta tarttua näin komeasti palkittuun teokseen, siinä ikään kuin änkeää katsomaan sellaista maisemaa jota jo miljoonat silmäparit ovat aiemmin käyneet tuijottamassa ja lukemattomat kamerat ikuistaneet. Mutta sitten, tämä kirja vie kyllä mukanaan. Tarina on myötätuntoisen oivaltava, vaikka meneekin kipeälle alueelle, suomalaisen miehen ja perheen ytimeen: mitä on elämä ilman omaa omakotitaloa?

Tarina on myös sairaskertomus, kuvaus siitä miten ihminen kyvyistään ja tarkoituksistaan huolimatta voi olla aika pirstaleina, eikä paljon tarvita että ihminen alkaa luisua kohti itsetuhon kierrettä: "Nostan katseeni korkeuksiin, irrotan jalat maasta, keinu heivauttaa minut pieneen liikkeeseen. Huimaa. Päivän aherrus on syönyt happea aivoista niin, että pysäyttäessäni liikkeen tuntuu kuin nurmikko lainehtisi hetken."

Vaikka on kipeää lukea tällaista tekstiä, on se myös vapauttavaa. Suomalainen tarina, totta tosiaan.

Minä-kertoja kaunokirjallisuudessa

Olen viime aikoina lukenut kohtuullisen paljon kaunokirjallisuutta, joka käyttää minä-muotoista kerrontatekniikkaa. Ja joskus on ollut vaikea erottaa kirjan kirjoittaja ja kirjan fiktiivinen kertoja toisistaan, vaikka niin pitäisi tehdä.

Minä-muodon käyttäminen ei tee fiktiosta omaelämänkerrallista vaan siinä pätevät samat kaunokirjallisuuden lait kuin muuhunkin kirjallisuuten, kirjoitetaan sitten kolmannessa perspektiivissä tai kaikkitietävässä "jumala-perspektiivissä". Mutta yllättävän vaikea on usein muistaa, että kirjan minä-kertoja on fiktiivinen. Kirjan minä ei ole kirjoittaja itse vaan kirjan hahmo kuten muutkin hahmot.

Aikoinaan luin Lawrence Blockin oppaan kaunokirjallisesta urasta haaveileville, kirjan nimi on Telling Lies for Fun & Profit: A Manual for Fiction Writers. Block viittaa teoksen nimessä siihen, että ammoisista ajoista asti ihmiset ovat kertoneet tarinoita toisilleen, luoneet maailmoja jotka kuvastavat tätä mutta samalla luovat sen uudestaan. Suomessa Kalevala pohjautuu menneeseen suulliseen tarinankertomisen perinteeseen, Seitsemän veljestä taas nosti Suomen romaanikirjallisuuden maailmanluokkaan.

Yksi Blockin suosituksista aloittelijoille on, että lyhyiden tarinoiden, esimerkiksi novellien sijaan kannattaa satsata romaaniin, koska se kirjallisuuden muotona on sallivampi, ja lisäksi käytännössä ainoa vaihtoehto elannon ansaitsemisen mielessä. Novelleille ei löydy markkinoita, ellei kirjoittajalla jo ole nimeä. Mutta koskaan en ole saanut romaania aloitetuksi saati sitten luonnostelluksi.

Lisäksi Block kehottaa kokeilemaan minä-muotoista tarinankerrontaa, koska se puhuttelee lukijaa tehokkaimmin (lukija samaistuu kertojaan) ja siten helpottaa aloittelijan urakkaa. Kunhan vain ymmärtää, että kertoja-minä on aivan eri asia kuin kirjailija. Kertoja on hahmo muiden joukossa.

Kirjailija hyödyntää kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa - ja näinä päivinä varmasti sitä riittää - mutta kirja elää omaa elämäänsä, samoin sen hahmot. Ja vaikka Wikipedia ja netin karttapalvelut tekevät mahdolliseksi saada tietoa mistä tahansa aiheesta ja jopa mennä virtuaalisesti kävelemään kaupunkien kaduille, on paljon sellaista joka kirjoittajan täytyy löytää jostain muualta: haut, maut ja tuntoaisti, puhumattakaan korvien sisällä tapahtumisesta. Ei ole helppoa mennä toisten ihmisten nahkoihin. (Tosin aivotutkimus antaa ymmärtää että juuri tämä taito - mennä toisen nahkoihin, olkoon hän kuka tahansa - tekee ihmisten yhteisöllisen olemassaolon ja kulttuurin mahdolliseksi.)

No, kirjoihin palatakseni, viime aikoina lukemissani teoksissa on minä-kertoja esillä.

Kari Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa kirjoittaja leikkii minä-muodolla: päähenkilönä oleva mummo on "minä", mutta kirjailija itse on myös tarinan hahmo, kolmannessa persoonassa. Fiktiivinen kirjailija, Hotakaisen näköinen mutta ei kuitenkaan hän, ostaa elämäntarinan minä-kertojalta.

Kjell Westön sukukronikassa Älä käy yöhön yksin paljastuu minä-kertoja vasta vähitellen, muiden hahmojen lomassa ja osin muiden hahmojen tarinoiden jälkeen. Westöstä olen ymmärtänyt, että hän viettää teosta suunnitellessaan vuoden kirjastossa (ja varmaan muuallakin) perehtyen kyseisen ajan sanomalehtiin ja vastaavaan aineistoon. Tästä syntyy tavattoman uskottava ajankuva.

Monet nobelistit (kategorista esimerkkiä käyttääkseni) hyödyntävät tehokkaasti minä-kerrontaa. Silloin saakin olla tarkkana mikä on fiktiota ja mikä kaunokirjallisuutta. Luultavasti rajaa on vaikea edes vetää, sen verran kummallinen on ihmisen päänuppi vaikeasti hahmottuvine kokemuksineen ja ajatuksineen. Tiedämmekö miksi toimimme niin tai näin?

Joseph Brodskyn teos Veden peili sopii tästä esimerkiksi, samaten Imre Kertészin keskitysleirikuvaus Kohtalottomuus. Kummatkin nobelisteja, jotka ammentavat kokemuksistaan fiktioon. Ja samaan sarjaan (tosin ilman nobelia) sopii myös W. G. Sebaldin (1944-2001) romaani Saturnuksen renkaat, josta on kyllä toisaalta vaikea sanoa missä määrin se noudattaa romaanin traditiota.

Nuorena haaveilin kaunokirjallisesta urasta Hemingwayn jalanjäljissä, mutta lopulta ymmärsin ettei minulla ole kaunokirjallisuudessa tarvittavaa hulluutta (tai olisiko lahjakkuutta). Muutaman novellityyppisen kirjoituksen olen kyllä puurtanut, eli ihan helpolla en periksi antanut. Ja lukiossa sain moitteita (ja arvosanan pudotuksen) englannin opettajalta, koska en kirjoittanut esseitä vaan fiktiota.

Viimeisin yritelmäni kaunokirjallisuuden parissa oli tieteisnovelli, lähetetty pari vuotta sitten Portti-lehden kilpailuun, jossa teksti sai kunniamaininnan (julkaistu Portissa 4/2006). Tuolloin julkisuudessa puhuttiin paljon Kiinan ihmisoikeustilanteesta, erityisesti kaupunkien ja maaseudun välisestä kuilusta, puhumattakaan sukupuolten välisestä tasa-arvon ongelmasta. Tästä syntyi tarve pohtia asiaa fiktion keinoin.

Vuonna 2002 olin osallistunut asiatekstin kirjoitajana muutaman kollegan kanssa kirjoituskokoelmaan Missä on nainen?. Taisinpa (jos nyt en väärin muista) olla ainoa miespuolinen kirjoittaja teoksessa. Aihe jäi vaivaamaan. Tämä oli osittain taustalla Porttiin kirjoittamassani novellissa.

Valitsin minä-muotoiseksi kertojaksi vallanpitäjiä edustavan hahmon, siis yhteiskunnan vähäosaisia sortavan taloudellis-sotilaallisen eliitin käsikassaran, jonka maailma on sittemmin kaatunut päälaelleen. Oli hurjan vaikea keksiä päähenkilölle uskottavia luonteenpiirteitä, enkä siinä lopulta kovin hyvin onnnistunut, vaikka armeijakokemuksista jotain yritin ammentaa.

Siinä määrin Kiinan tilannetta käytiin läpi lehdistössä, että uutiskuvista sain materiaalia mahdollisen tulevaisuuden yhteiskunnan hahmottamiseen. Eliitti käyttää tarinassa apunaan geneettisesti muunneltuja sotilasjoukkoja, jotka väkivallon tukahduttavat säännöllisesti nousevan vastarinnan, orjallisesti käskyjä noudattaen. Tieteiskirjallisuuden avaaman vapauden turvin yritin hahmotella myös geenitekniikkaa, jolla ihmisiä muokataan vallankäyttäjien tarpeiden mukaisesti. Ja Kiinassa symbolina käytetty tiikeri-hahmo nousi luontevaksi vertauskuvaksi tarinassa.

Novellin päähenkilö kokee henkilökohtaisen kriisin, ja päättää lopulta vaihtaa sukupuolensa kirurgisella operaatiolla miehestä naiseksi, haaveillen oman lapsen synnyttämisestä ja siirtymisestä pois sortajien joukosta. Yritin viitata tarinassa tieteiskirjallisuuden feministisiin teemoihin, yhteiskuntiin jossa sukupuoli menettää merkityksensä (miehiä ei enää tarvita tai sukupuolta vaihdetaan luontevasti osana kulttuuria). Ehkä näitä viittauksia joku lukija tekstistä osaa etsiä.

Täytyy kyllä sanoa, että yritystä oli, mutta lopputulos ei kovin kummoinen ole, joten ura kaunokirjallisuuden parissa ei näytä todennäköiseltä. Mutta kyllähän on tapauksia että kirjallinen ura on alkanut vasta 40- tai 50-vuotiaana, eli eihän sitä koskaan tiedä.

Tästä blogimerkinnästä näkee, että asiakirjoittamisen avulla voi kyllä käydä tärkeitä teemoja läpi - esimerkiksi kirjallisuuden merkitystä tai Kiinan ihmisoikeustilannetta ja sanavapauskysymyksiä - mutta vasta kaunokirjallisuus avaa pohjalla olevan kysymyksen ymmärrettäväksi. Ikävä kyllä minulla sitä taitoa ei näytä olevan.

Suomalaisuudesta ja kirjallisuudesta

Ihan aluksi uutinen: aiemmin mainostamani Helmet-järjestelmä on nyt avannut tietoaineistonsa kaikkien käyttöön. Hieno juttu! Tarjolla on 680 000 kirjan, levyn, nuotin yms. kuvailutiedot, joita kuka tahansa voi hyödyntää.

Sitten kirjoihin. Olen jatkanut lukemista, aiemmin työn alla olleiden Sebaldin ja Sariolan jälkeen. Luin Kari Hotakaisen uusimman romaanin Ihmisen osa (Siltala, 2009), joka oli vallan erinomainen, tosin ehkä kerrontateknisesti turhankin erikoista tavoitteleva.

Mutta hauska kehyskertomus silti - mummo joka myy elämänsä kirjailijalle. Melko iso tarinan kaari kirjassa on, tosin paikoitellen turhankin äksyä toimintaa - punaisia päin 30 km/h ylinopeutta ajava auto ja muuta semmoista tehostetta. Ei silti, hyvin tarina pysyy kasassa.

Hotakaisen jälkeen luin Kjell Westön sukukronikan Älä käy yöhön yksin (Otava, 2009).

Tämä on ensimmäinen Westön teos jonka luin, eikä hassumpi, vaikka joskus kyllä tuntui että kirjoittajan ote hiukan herpaantui aiheesta. Mutta osaltaan kyse voi olla tarkoituksellisesta etäännyttämisen kerrontatekniikasta. Kiinnostava teos, joka käyttää monen näkökulman tekniikkaa tehokkaasti hyväkseen.

Koska en Westöä ole aiemmin lukenut, en myöskään tiennyt että tämä kirja on "Helsinki kvartetin" päätösteos. On syytä lukea myös muita sarjan teoksia. Finlandia-palkinnon voittanut Missä kuljimme kerran lienee ilmiselvä valinta.

En voi olla vertaamatta Westöä Antti Tuuriin, jota myös olen alkanut äskettäin lukea. Aloitin Lakeuden kutsusta ja sen jälkeen luin Pohjanmaan. Lienee syytä jatkaa, sen verran hyviä nämä olivat, kunhan ensin pääsin sisään Tuurin kertomistyyliin.

Mielenkiintoista muuten, että Antti Tuuria on kutsuttu "insinöörikirjalijaksi", samoin kuin Kari Hotakaista ja Hannu Raittilaa. (Ja miksei samaan kategoriaan voisi kuulua myös Antti Hyry, hmmm...) Raittilaa en ole lukenutkaan, varmaan pitäisi.

Westön jälkeen luin Kristina Carlsonin teoksen Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009). Hänhän sai Finlandia-palkinnon teoksesta Maan ääreen, joka kyllä pitäisi lukea. Tämä puutarhuri-tarina tuntui jotenkin hajanaiselta, millä tarkoitan "hajanaisen hajanaista" enkä "yhtenäisen hajanaista" (eli tietoista taiteellista valintaa).

Olisiko kirjoittaja jotenkin yrittänyt liikaa? Tässä oli kovan tekemisen tuntua mutta ei sellaista itsestään selvyyttä kuin parhaissa kirjoissa. Toisaalta paikoitellen teos nousi siivilleen, siinä oli havaintojen tarkkuutta ja yllättävyyttä jota harvoin näkee. Mutta oliko kirja romaani, proosarunokokoelma vai mitä, sitä jäin miettimään.

Luettavien kirjojen listalla on myös Väinö Linnaa. Jotenkin aikoinaan en hänen makuunsa päässyt. Ehkä olin nuorempana liikaa suuntautunut ulkomaiseen maailmankirjallisuuteen, jolloin kotimainen jäi. Tosin kyllä tuli yhtä ja toista kotimaistakin luettua, Antti Hyryä, Veikko Huovista, Pentti Haanpäätä, Mika Waltaria ja monta muuta. Mutta Linna - ehkä hän oli vähän liikaakin kansakunnan kaapin päällä, joten hänet sivuutin. Mutta pitänee ottaa esille nyt vihdoin.

Kun tässä vähän selvittelin lukemisen arvoisia kirjailijoita, huomasin verrata Finlandia-palkinnon saajien listaa Kalevi Jäntin palkinnon listaan: muutamia samoja nimiä kyllä löytyy, mutta oikeastaan yllättävän vähän. Mitä ilmeisimmin monesta "nuoresta lupauksesta" jää tulematta ikoneja kansakunnan kaapin päälle. Kirjallisuuden valtionpalkinto ja Runeberg-palkinto puolestaan ovat ehkä enemmän linjassa Finlandia-palkinnon kanssa, tosin Finlandiaa ei ole saanut muun muassa Juha Seppälä joka kaksi muuta on jo saanut.

Carlsonin jälkeen luettavana oli kevyempää tavaraa, nimittäin Leena Lehtolaisen dekkari Tuulen puolella (Tammi, 1998). Häntä en ollut koskaan aiemmin lukenut, ja vähän tökki. Joillakin kirjoittajilla on kulmikas tyyli johon kestää aikansa sopeutua, ja tämä saattaa olla syy siihen miksi Lehtolaisen tyyli ei oikein puhuttele. Keinotekoisen makuista tekstiä, tekemällä tehtyä, tosin pääosin taitavasti. Kaikesta huolimatta luin teoksen loppuun asti, tosin kornien kohtien yli hyppien.

Lehtolaisen jälkeen palasin nobelisteihin, Joseph Brodskyn omaelämänkerralliselta vaikuttavaan teokseen Veden peili (Watermark, 1992). Runoilijoilla on tapa löytää syvällisiä merkityksiä paikoista, ja tässä kirjassa Venetsia nousee jopa koko inhimillisen kulttuurin symboliksi.

Luettavien kirjojen lista ei tunnu lyhenevän yhtään. Listalla on muun muassa Fernando Pessoa, mutta saa nyt nähdä tuleeko yhtään häntä luettua. Suomalaisiakin klassikkoja on listalla niin monta.