tiistai 30. huhtikuuta 2013

Carol Rifka Brunt: Tell the wolves I'm home

Carol Rifka Brunt kertoo nuoruudesta ja kuoleman kohtaamisesta romaanissa Tell the wolves I'm home (Dial Press, 2012; ISBN 978-0-8129-9292-2). Teos on kehitysromaani ja luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, mutta teemat ovat isoja: ystävyys ja kuolema.


Luin kirjasta vain kolmasosan, alusta ja lopusta, sillä vähän kerrallaan alkoi tuntua että tiedän miten tässä kirjassa tulee tapahtumaan, mistä tässä pohjimmiltaan on kyse. Romaanissa kerrotaan kuolemaisillaan olevasta sedästä, joka maalaa teini-ikäisistä sisaruksista taulua, viimeisenä työnään, ja samalla kyse on sisarten välisestä kateudesta, ja ystävyydestä, voisi jopa sanoa rakkaudestakin:

My sister, Greta, and I were having our portrait painted by our uncle Finn that afternoon because he knew he was dying. This was after I understood that I wasn't going to grow up and move into his apartment and live there with him for the rest of my life. After I stopped believing that the AIDS thing was all some kind of big mistake. When he first asked, my mother said no. She said there was something macabre about it. When she thought of the two of us sitting in Finn's apartment with its huge windows and the scent of lavender and orange, when she thought of him looking at us like it might be the last time he would see us, she couldn't bear it. And, she said, it was a long drive from northern Westchester all the way into Manhattan. She crossed her arms over her chest, looked right into Finn's bird-blue eyes, and told him it was just hard to find the time these days.

"Tell me about it," he said.

That's what broke her.


Niin, ja merkittävää roolia esittää myös AIDS, syy sedän kuolemaan, ja on mukana tietysti myös sedän miesystävä, "joka tappoi sedän". Ja vaikka olin ymmärtävinäni, miten tarinassa tulee käymään, oli loppu silti jonkinlainen yllätys, kasvusta ihmiseksi tässä oli kyse, ja syyllinen sedän kuolemaan, ei sellaista sitten ollutkaan, tai ainakaan syyllinen ei ollut se josta niin ajateltiin.

Susista kirjassa myös puhutaan, tai ovatko nekään susia, ja teekannusta myös on kyse, sen merkityksestä, kohtalosta, ja niin kuin ihmisten elämässä on laita, viisauden hinta ei ole halpa.

Niin, musiikista myös kerrotaan, siitä mitä Mozartin Requiem oikeastaan sisältääkään:

The Requiem was a secret between me and Finn. Just the two of us. We didn't even need to look at each other when he put it on. We both understood. He'd taken me to a concert at a beautiful church on 84th Street once and told me to close my eyes and listen. That's when I first heard it. That's when I first fell in love with that music.

"It creeps up on you, doesn't it," he'd said. "It lulls you into thinking it's pleasant and harmless, it bumbles along, and then all of a sudden, boom, there it is rising up all menacing. All big drums and high screaming strings and deep dark voices. Then just as fast it backs right down again. See, Crocodile? See?"

maanantai 29. huhtikuuta 2013

P. G. Wodehouse: Suurenmoista, Jeeves!

Tämä on P. G. Wodehousen toiseksi viimeinen Jeeves-romaani, joka ilmestyi vuonna 1971 nimellä Much obliged, Jeeves ja suomennettuna Suurenmoista, Jeeves! (WSOY, 1973; suom. Raija Mattila; ISBN 951-0-00828-1). Ja kun muistetaan että Wodehouse syntyi vuonna 1881 oli tässä jo melkoinen kirjailijaura takana päin.



Merkille pantavaa on se, missä määrin Wodehousen kuvaama yläluokkainen elämänmuoto on säilynyt tässä kirjassa samana kuin ensimmäisissä Jeeves-kirjoissa, vaikka joitakin nykyaikaisemman elämän elementtejä onkin mukaan tupsahtanut. Ja tietenkin kyse on samanlaisesta keksitystä todellisuudesta kuin esimerkiksi Liisa ihmemaassa. Wodehouse luo näissä kirjoissa oman maailman, jolla ei ollut täyttä vastinetta todellisuudessa, mutta joka siitä huolimatta määritti sen miten maailmalla suhtauduttiin englantilaiseen yhteiskuntaan ja yläluokkaan.

Kirja on taattua Jeevesin ja Woosterin keskinäistä ilotulitusta, ja se että minäkertojana on Wooster, jolta tuntuu moni yleissivistykseen kuuluva asia menevän totaalisesti yli hilseen on yksi osa kerronnan nautittavuutta. Puhumattakaan siitä, että Wooster kerta kerran jälkeen onnistuu sekoittamaan asiansa niin että tarvitaan Jeevesin harvinaislaatuista älyä ja aloitekykyä solmujen purkamiseen.

Tälläkin kertaa Woosterin pulmat rakentuvat pala palalta, kunnes on jälleen edessä tilanne jossa Wooster on joutumassa pakon edessä naimisiin, ellei jokin ihme saa morsianehdokkaita muuttamaan mieltään. Englannin yläluokkaa - Wodehousen fiktiivisiä ihmistyyppejä - näissä kirjoissa kuvataan erikoislaatuisen viistosta perspektiivistä, voisi sanoa että ymmärtävästi mutta silloin unohtuisi rivien välistä löytyvät naurunpyrskeet.

Kirjassa käydään poliittista kamppailua, seurataan varastetun hopeaesineen kummallisia koukeroita ja yritetään saada joukko ihmissuhdeongelmia setvittyä parhain päin. Niin, ja sanottakoon että tässä kirjassa lopultakin paljastetaan Jeevesin etunimi ja kerrotaan, mitä Jeevesin muistiinpanoille Woosterin toilailuista lopulta käykään.

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto

Jarkko Vehniäinen pistää luontodokumenttien hempeilyn uusiin kuoseihin näissä sarjakuvastripeissä, joissa kaverukset ilves ja kärppä elelevät omanlaistaan luonnonmukaista elämää: Kamala luonto (Zum Teufel, 2010; ISBN 978-952-5754-21-6).


Kirja on pokkarikokoa, sivuja on 176, ja aika mukavasti näistä sarjakuvastripeistä syntyy kokonaisuus. Jotkin tarinat sisältävät useita kohtauksia, mikä kirjamuotoisessa teoksessa käy ilmi paremmin kuin erikseen julkaistuista stripeistä.


Jotain anarkistista tässä huumorissa on, samalla kuitenkin myötäelävää. Olemmeko unohtamassa luonnon kiertokulkuun tosiasiassa kuuluvia lainalaisuuksia etsiessämme "vihreää elämäntapaa"?

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Edgar Wallace: Punainen ympyrä

Edgar Wallacen dekkari - tai oikeammin "salapoliisiromaani" - on kieliasultaan mukavan vanhahtava, mutta kyllä tämä viehättää myös muuten kuin nostalgiasyistä: Punainen ympyrä (WSOY, 1994; suom. Väinö E. Nyman; ISBN 951-0-19820-X). Alunperin teos on ilmestynyt suomennoksena vuonna 1925.


Kielemme on jonkin verran muuttunut kuluneena 88 vuonna, ja varmaankin myös tapakulttuuri on mullistunut. Tosin en tiedä missä määrin suomentaja on keksinyt englantilaista todellisuutta kuvaaville sanoille omia suomenkielisiä vastineitaan. Kirjan hahmot menevät kerran jos toisenkin syömään "väliateriaa", ja varmaan on omaa sivistymättömyyttäni etten vieläkään oikein tiedä mistä väliateriassa on kyse.

Tämä Wallacen dekkari oli aikoinaan erittäin suosittu, jopa niin että Wallacen myöhemmissä dekkareissa oli kansikuvissa punainen ympyrä näkyvillä ikään kuin tuotemerkkinä.

Tarina on melkoisen pitkälle viety kehitelmä salaliittoteoriasta, tarkemmin sanoen rikollisliigasta jonka johtajasta kenelläkään ei ollut tietoa, mutta joka onnistui pelottelemaan varakkaita ihmisiä maksamaan lunnasmaksuja kerta toisensa jälkeen. Samalla dekkari on klassinen kertomus nerokkaan salapoliisin ja tyhmänoloisen poliisin sekä kieron rikollisen välisestä piirileikistä, jossa yllätyksiäkin on luvassa.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kate Atkinson: Started early, took my dog

Kate Atkinsonin dekkarit ovat haastavia, näissä on sisältöä kymmenen perusdekkarin verran, mutta tämä dekkari oli useaan otteeseen jäädä kesken: Started early, took my dog (Doubleday, 2010; ISBN 978-0-385-60802-2).


Pidin taukoa Atkinsonin dekkarien lukemisessa, mutta olihan niihin palattava, sen verran syvän vaikutuksen Jackson Brodie ja kirjojen muut hahmot ovat tehneet. Tämä romaani jäi pitkäksi aikaa kesken kun muut kirjat saivat innostumaan lukemisesta, mutta sitten palasin taas tämän pariin. Mutta kerta toisensa jälkeen pidin taukoa, ja taas palasin lukemaan.

Ehkä syynä tähän oli se, että kirjan hahmot ovat kaikkea muuta kuin mukavia, ja vaikka toisaalta haluaisi näille ihmisille kaikkea hyvää niin Atkinson saa heidän elämänsä ja heidät itsensä sen verran pahasti solmuun, että lohtua ei tunnu löytyvän mistään. Ja silti, jotain valoisaa tässä kaikessa, kaikesta huolimatta, silti on:

When she bought the kid she made a covenant with the devil. She could have someone to love but it would cost her everything. She thought of the Little Mermaid, every step torture, a pain like the piercing of sharp swords. Just to be human, to love.

Kid dipped her wand in Tracy's direction. Granting a wish or casting a spell, hard to tell which. Courtney had knitted herself into Tracy's soul. What would happen if she was ripped away?

This was love. It didn't come free, you paid in pain. Your own. But then nobody ever said love was easy. Well, they did, but they were idiots.


Kirja sijoittuu Leedsiin, missä Jackson Brodie yrittää selvittää adoptiolapsen taustoja, ja missä entinen poliisi syyllistyy lapsen sieppaukseen, ja sitä kautta päätyy pakomatkalle. Atkinson on taitava kirjoittaja, ja tapahtumat nykyajassa ja vuonna 1975 lomittuvat hienosti toisiinsa, mutta tämä taitavuus toisaalta myös häiritsi, tuntui että tässä ollaan liiankin taitavasti hiotun tarinankerronnan kanssa tekemisissä.

Mutta kaikesta huolimatta en pystynyt lopettamaan lukemista, taukojen pitämisestä huolimatta. Kyllä tämä melkoinen romaani on.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Katherine Pancolin kirja on ollut tavaton myyntimenestys ja myös palkittu (Prix Maison de la Presse, 2006), mutta en jaksanut tämän kanssa kovinkaan pitkään: Krokotiilin keltaiset silmät (Bazar, 2012; suom. Marja Luoma; ISBN 978-952-5637-95-3).


Teos on luokiteltu viihdekirjallisuudeksi ja se kertoo elämänmuutoksesta, siskoksista, avioerosta, äideistä ja tyttäristä, yksinhuoltajista, kirjojen kirjoittamisesta, haamukirjoittamisesta, ja mitä kaikea muuta tähän 699-sivuiseen romaaniin nyt sisältyykään.

No, yhtä lukijaa tämä kirja ei varmasti kaipaa. (Lunttasin toki loppuratkaisun romaanista, eli ihan vailla uteliaisuutta en sentään ole.)

torstai 25. huhtikuuta 2013

P. G. Wodehouse: Rauhatonta rahaa

Tämä P. G. Wodehousen romaani ilmestyi suomeksi vuonna 1924 toisena suomennettuna Wodehousen teoksena: Rauhatonta rahaa (Karisto, 1992; 2. painos; suom. Väinö Meltti; ISBN 951-23-3170-5). Teoksen alkuperäinen nimi on Uneasy money.



Käännöksen suomenkieli on kovin vanhahtavaa ja kulmikasta. Mutta hyvin tämän parissa pari tuntia vierähti, Amerikan mantereella, mausteina golf ja mehiläistenhoito (!).

Tarina on tuttua Wodehousea, yläluokkalainen lordi jolla on rahahuolia mutta hyvä luonne, yllättävä perintö joka saa asiat täysin solmuun, sekä tukku eriskummallisia hahmoja ja väärinkäsityksiä, puhumattakaan apinasta ja revolverista, joilla on osansa tarinassa. Ei ehkä parasta Wodehousea, ja käännöksen osalta ei ole kovin paljon syytä kehuihin, mutta kyllä Wodehouse aina mieltä piristää.

Teoksen ensimmäisen painoksen kansikuva oli mielestäni paljon parempi kuin tässä toisessa painoksessa, jonka kuva tuntuu olevan peräisin tupakkamainoksesta. Ja apinakin puuttuu tästä versiosta.

Terry Pratchett: Valon tanssi

Terry Pratchettin Kiekkomaailma-teokset tarjoavat lukijoille sekä huvitusta että hämmennystä, niin taitavasti Pratchett parhaimmillaan tarinaa pyörittää. Tämä on ilmestymisjärjestyksessä toinen Kiekkomaailma-romaani: Valon tanssi (Karisto, 2001; suom. Marja Sinkkonen; ISBN 951-23-4177-8).

Tässä romaanissa alkaa olla viitteitä siitä miten Pratchett kirjoittaa samalla kertaa kevyesti ja vakavasti, ja huumori kytkeytyy syvällisempään pohdintaan maailman olemuksesta.

Tästä teoksesta ei Pratchettin lukemista kannata aloittaa, sillä se on suoraan jatkoa aiempaan teokseen Magian väri, mikä on poikkeuksellista, sillä Kiekkomaailma-teokset ovat hyvinkin itsenäisiä ja niitä voi lukea kohtuu huoletta järjestyksessä kuin järjestyksessä.

Ihan täydessä vedossa Pratchett vielä ole, ja kokonaisuus on hiukan sekava. Monet lupaavasti kehitetyistä sivuhahmoista ihan kuin lässähtävät kesken kaiken. Mutta ei hassumpi romaani siltikään.

Luin tämän englanniksi (The light fantastic) aikoja sitten. Nyt suomeksi uudestaan luettuna tuntui että kovin paljon teoksesta ei ollut mieleen jäänyt.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen on kirjoittanut suositun romaanin, ainakin Helmet-järjestelmän varauksista ja netistä löytyvistä kirja-arvioista päätellen: Hetken hohtava valo (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26465-1). Hiukan yllättäen teos oli saanut Helmetissä vain kolme tähteä (yhdeksän arviointia), mikä voi tarkoittaa sitä että teos jakaa mielipiteet laidasta laitaan.



Tätä kirjoittaessani teoksesta oli varauksia 30, kappaleita 206, ja rupesin lukemaan romaania aikamoiselta takamatkalta, vasta kun kirjastosta tuli ilmoitus että se pitäisi palauttaa kahden päivän päästä, eikä lainaa voinut uusia varauksista johtuen.

Ajattelin, että luen teosta vähän alusta ja siinä se, mutta niin hassusti tässä kävi että luin kirjan yhdessä päivässä, aamusta iltaan, eikä tämä ollut ihan pieni urakka, kyllä näissä 511 sivussa luettavaa riittää.

Ihan kaikkea en tosin lukenut, paikka paikoin hypin tekstiä eteenpäin kun en jaksanut keskittyä, mutta sitten taas oli kohtia jotka imivät sana sanalta ja lause lauseelta niin tiiviisti mukaansa että kaikki muu unohtui.

Olen aikoinaan lukenut Itkosen romaanin Myöhempien aikojen pyhiä, joka jäi mieleen kaihertamaan pitkäksi aikaa, ja samoin taitaa olla tämän romaanin kanssa.

Kirjan kansikuvassa Philippe Petit kävelee teräsvaijeria pitkin vuonna 1974 New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornien välillä. Tämäkin liittyy romaanin tarinaan, mutta lienee syytä olla paljastamatta liikaa.

Romaani on sukukronikka, 1960-luvulta 2010-luvulle, tai kyllähän tässä käydään vuodessa 1959 asti. Minäkertoja on Esa, ja hän kertoo vanhempiensa tarinaa, ja lapsensa, ja purkaa oman elämänsä solmuja tässä samalla. Näin Esa pohtii ajatusta siitä, että rakkaudesta ei voi kieltäytyä, minkä Esan äiti Liisa esitti puolustuspuheenaan sille mitä hänelle oli tapahtunut:

Olen ajatellut sitä mitä Liisa sanoi. En siinä tilanteessa, silloin halusin vain väistää, mutta sitten myöhemmin. Se on totta, rakkaudesta ei oikein voi kieltäytyä. Sitä ei myöskään voi väkisin etsiä, se osuu jonkun kohdalle ja väistää jonkun toisen, eikä rakkaus jakaudu maailmassa tasan - joillekin ihmisille on tarjolla liikaakin rakkautta mutta toiset eivät löydä sitä koskaan. Rakkautta ei ansaita, rakkaus on lahja joka saadaan. Rakkaus on suoja jonka ihminen tarvitsee maailmaa vastaan, rakkaus on energiaa, rakkaus on virtaa. Niin kauan kuin on kytkettynä siihen virtaan, kaikki on hyvin ja kaikki on mahdollista, sellaisetkin asiat joihin ei ikinä olisi kuvitellut pystyvänsä.


Teos alkaa Tšehovin teoksista, siitä miten Tšehov jakaa mielipiteet, toiset eivät voi häntä sietää, yläluokan elämäntavan kuvaaminen on heidän mielestään silmien sulkemista todellisuudelta, kun taas toiset näkevät Tšehovissa taidon kertoa juuri siitä mitä Tšehovilla oli kerrottavanaan, tämä oli se mistä hän osasi kirjoittaa. Ja omalla tavallaan teos myös päättyy Tšehoviin, hänen kuolemaansa, ympyrä on valmis.

Itkonen kertoo ihmissuhteista, niin puolisoiden väleistä kuin vanhempien ja lasten suhteista, ja vaikka tämä tarina voisi olla imelyyttä täynnä, siltä ei tunnu. Itkonen pyrkii minä-muotoisesta kerronnasta huolimatta etäännyttämään kertomuksensa kohteistaan niin että puhutaan ihmisistä ilman että tässä tuntuu siltä kuin mässäiltäisiin elämän vaikeuksilla.

Näkökulma muuttuu luvusta toiseen, välillä kertoo Esa elämästään eri vuosina, hyppien vuosikymmenestä toiseen, välillä taas ollaan kiinni jonkun perheenjäsenen elämässä juuri tässä ja nyt, hetkessä. Kirja puhuu Suomesta, Kuopiosta, Hämeenlinnasta, Helsingistä, ja samalla myös maailmasta joka 1960-luvulta alkaen tulee yhä lähemmäs, liki, niin televisiossa kuin niissä laitteissa joita ihmisille kodinkoneliikkeissä myydään.

Jotain hohtavaa, syvän inhimillistä on tässä romaanissa. Tämä jää mieleen, tässä tuntuu siltä kuin elämä olisi käsillä, sykkisi näissä hetkissä, juuri tässä ja nyt.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

En tiedä vieläkään, kuka Gillian Flynn on, mutta hänen romaaninsa yllätti, tässä on tiukka jännäri jossa on myös syvällisempää pohdintaa: Gone Girl (Crown Publishers, 2012; ISBN 978-0-307-58838-8). Teos on käsittääkseni ilmestymässä suomeksi nimellä Kiltti tyttö.


Kirja kertoo amerikkalaisesta avioparista Nickistä ja Amystä, jotka ovat muuttaneet New Yorkista menetettyään työpaikkansa talouskriisin takia ja ollakseen lähellä syöpään sairastunutta Nickin äitiä. Kyseessä on rakkauskertomus, mutta samalla myös jännitystarina, sillä viisivuotishääpäivänä Amy katoaa kotoaan ja pian johtolangat alkavat osoittaa Nickin suuntaan.

Romaani alkaa näin, ja tätä kelpaa lukea uudelleen myös romaanin luettuaan, niin kierolla tavalla siihen on kirjoitettu useampia kerroksia merkityksiä:

When I think of my wife, I always think of her head. The shape of it, to begin with. The very first time I saw her, it was the back of the head I saw, and there was something lovely about it, the angles of it. Like a shiny, hard corn kernel or a riverbed fossil. She had what the Victorians would call a finely shaped head. You could imagine the skull quite easily.

I'd know her head anywhere.

And what's inside it. I think of that too: her mind. Her brain, all those coils, and her thoughts shuttling through those coils like fast, frantic centipedes. Like a child, I picture opening her skull, unspooling her brain and sifting through it, trying to catch and pin down her thoughts. What are you thinking, Amy?


Muutto uudelle paikkakunnalle ei ollut Amylle helppoa, mistä lähtee keriytymään auki melkoinen arvoitusten polku:

"Should I remove my soul before I come inside?" Her first line upon arrival. It had been a compromise: Amy demanded we rent, not buy, in my little Missouri hometown, in her firm hope that we wouldn't be stuck here long. But the only houses for rent were clustered in this failed development: a miniature ghost town of bank-owned, recession-busted, price-reduced mansions, a neighborhood that closed before it ever opened. It was a compromise, but Amy didn't see it that way, not in the least. To Amy, it was a punishing whim on my part, a nasty, selfish twist of the knife. I would drag her, caveman-style, to a town she had aggressively avoided, and make her live in the kind of house she used to mock. I suppose it's not a compromise if only one of you considers it such, but that was what our compromises tended to look like. One of us was always angry. Amy, usually.


Romaani rakentuu luvuista, joissa on vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmaa, ja tästä palapelista syntyy kiehtova vuoropuhelu. Lukija alkaa pian tajuta, että kaikki ei ole sitä miltä se näyttää, mutta kumpi kertojista on vähemmän epäluotettava?

Kirjassa on sen verran kiehtova ja kiero juoni, joka kumma kyllä samalla valottaa itse kunkin ihmissuhteita mielenkiintoisella tavalla, että enpä usein muista tämmöiseen törmänneeni. Kirja kertoo ihmissuhteista, avioliitoista, ja siitä miten elämä voi ajautua vinoon, vääristyä lähes tuntemattomaksi todellisuudeksi.

We are on the eve of becoming the world's best, brightest nuclear family.

We just need to sustain it. Nick doesn't have it down perfect. This morning he was stroking my hair and asking what else he could do for me, and I said: “My gosh, Nick, why are you so wonderful to me?"

He was supposed to say: You deserve it. I love you.

But he said, “Because I feel sorry for you.”

"Why?”

"Because every morning you have to wake up and be you."


Ei tämä Nobel-tason kaunokirjallisuutta ole, mutta kyllä tämä romaani puhutteli mustanpuhuvassa karuudessaan. Jos olet parhaimmillasi rakastaessasi, ja toiseksi parhaimmillasi vihatessasi, onko näillä tunteilla loppujen lopuksi juurikaan eroa?

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Ilkka Pernu: Totuuksien tavaratalo

Ilkka Pernun kirjoittama Long Playn kolmas artikkeli on täyttä tavaraa, tosin kesti aikansa ennen kuin ymmärsin miten kirjoitus toimii kahdella tavalla, toisaalta abstraktimmalla tasolla pohtien hankaluutta erottaa tietoa luulosta, toisaalta asiaa käytännössä tutkien Magneettimedia-esimerkin avulla: Totuuksien tavaratalo (Hitaan journalismin yhdistys ry, 2013; ISBN 978-952-6686-02-8).



Ensimmäisellä lukemisella huomio kiinnittyi tavaratalo J. Kärkkäisen julkaiseman Magneettimedia-asiakaslehden kummalliseen ja epäilyttävään sisältöön ja taustalla olevaan höpsähtäneisyyteen, jota voisi myös salaliittoteorioiksi kutsua. Vasta myöhemmin alkoi hahmottua se varsinainen aihe, eli miten sama höpsähtäneisyys vaivaa meitä kaikkia, kun emme ehdi tai pysty todentamaan sitä tietoa jonka pohjalta maailmankuvaamme luomme.

Näin Pernu kirjoittaa Magneettimedia-lehdestä: "Magneettimedian mukaan rokotukset aiheuttavat kätkytkuolemia, auringonvalo estää ihosyöpää ja aidsista voi parantua homeopatialla. Ilmastonmuutosta lehti pitää huijauksena."

Eikä tässä vielä kaikki, seuraavassa on lisää esimerkkejä: "Columbinen koulusurmat olivat lavastettuja." "Lentokoneiden taivaalle jättämät jäljet ovat kemikaalivanoja, joiden avulla ihmisiin levitetään myrkkyjä." "CIA kehitti hi-viruksen ja levitti sitä mustiin ja homoihin hepatiittirokotteen välityksellä."

Tavaratalon ja lehden taustalla on Juha Kärkkäinen, ilmeisen mustavalkoisesti ajatteleva ihminen, joka saamastaan palautteesta huolimatta jatkaa lehdessä entisellä linjalla. Näin häntä kuvaillaan: 'Tavaratalon työntekijät luonnehtivat häntä jyrkäksi ihmiseksi. Jos on eri mieltä Kärkkäisen kanssa, hän aloittaa syyttelyn: kuka on kommunisti, kuka feministi, kuka vapaamuurari. [...] Eräs entinen alainen sanoo, että Kärkkäisen kanssa on mahdotonta keskustella ideologisista aiheista. ”Hän ohittaa kaiken, mikä ei sovi hänen omaan maailmankuvaansa.”'

Tässäkin on tietysti syytä lähdekritiikkiin, eikä Pernu esitäkään Kärkkäistä täysin mustavalkoisena, mutta jotain kiehtovaa on tässä tavassa nähdä maailma salaliittona jossa pitää varautua yhteiskunnan romahtamiseen millä hetkellä tahansa. Hyvin samanlaista ajattelua tässä on kuin jenkkilässä niissä piireissä joissa aseistaudutaan, linnoittaudutaan ja kerätään ruokavarastoja maailmanlopun varalle.

Ja samalla kaikki tämä kuvastaa sitä keskustelua mikä läpäisee ison osan netissä käydystä vuoropuhelusta. Jotenkin kummallisella tavalla salaliittoteoriat ja yleinen epäluottamus vallassa oleviin istuvat nettiin kuin kolmas silmä päähän, vai miten tässä pitäisi sanoa.

No, joka tapauksessa on syytä vakavasti miettiä, millainen tämä informaatioyhteiskuntamme todellisuudessa onkaan, ja onko luulo tuhannen tiedon väärtti. Hallitusohjelman tasolla on puhuttu siitä, että Suomi pitäisi nostaa maailman osaavimmaksi kansaksi vuoteen 2020 mennessä, ja tässä epäilemättä riittää haastetta, ainakin tämän Long Playn artikkelin perusteella.

Outi Pakkanen: Muistivirhe

Luin e-kirjana tämän Outi Pakkasen romaanin, jota on sanottu dekkariksikin, mutta oikeastaan kyseessä on eräänlainen perhedraama, identtisten siskojen Merin ja Tuulin välienselvittely: Muistivirhe (Otava, 2009; ISBN 978-951-1-25101-9).


Kirja oli loppujen lopuksi varsin näppärästi rakennettu, vaikka joskus tuntui siltä että tässä jaaritellaan niitä näitä pääsemättä oikein minnekään. Sinänsä kiinnostavaa oli pohtia sitä, miten asiat voi muistaa aivan eri lailla, vaikka olisi sama geneettinen perimä ja perhetausta:

Kukaan ei pysty todistamaan, kumpi meistä muistaa asiat oikein - tai edes sinne päin. Niin sanottua todistusaineistoahan ei ole, koska kenenkään pään sisään ei voi tunkeutua. En usko että edes tiedemiehet kaukana tulevaisuudessa kykenevät siihen.

Muisti on siellä jossakin, aivojen kätköissä. Ja muistot. Meidän tapauksessamme kahdessa täsmälleen samannäköisessä mutta aivan erilaisessa päässä. Jokainen käsittelee muistoja joko tietoisesti tai tietämättään, muokkaa, unohtaa, torjuu, kaunistelee. Siten että niiden kanssa pystyy elämään. Tai että niistä tulee jännittävämpiä. Tai että ne tukahduttavat ja lopulta jopa tappavat.


Mutta loppujen lopuksi aika kevyeksi tämä romaani osoittautui, tuntui kuin tästä aiheesta olisi voinut saada paljon enemmänkin irti, näistä hiukan paperinohuen oloisista hahmoista olisi toivonut syvällisempää kuvausta. No, kyllä tarina sinänsä vei mukaansa, keveydestä huolimatta.

Ja siskosten keskinäiset suhteet, niissä oli paljon pohdittavaa, vaikka melko lailla avoimeksi Pakkanen lopulta jättää romaaninsa, olisiko kyse siitä että kaikkea ei ole lopultakaan ennalta määrätty:

Kun on kysymys identtisistä kaksosista, ulkonäkö saattaa kirjaimellisesti pettää. Sitä ajatellaan helposti, että täsmälleen samannäköiset ihmiset tuntevat ja toimivatkin täsmälleen samalla tavalla.

Ei se pidä paikkaansa, ja sen tosiasian kanssa on joskus äärimmäisen raskasta elää. Koko ajan joutuu ikään kuin katsomaan itseään peiliin samalla kun yrittää epätoivoisesti luoda ihan omaa yksityistä persoonaansa. Yrittää repiä itseään irti, eikä kuitenkaan pääse. On riippuvainen, vaikka haluaisi tulla täysin riippumattomaksi. Tunteet heilahtelevat laidasta laitaan. Rakastaa ja vihaa ja kaikkea siltä väliltä,ja jossakin vaiheessa negatiiviset tunteet saattavat vallata yhä enemmän alaa.

Meille kävi niin. Tai ainakin minulle.


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Greg Bear: The Serpent Mage

Tämän Greg Bearin romaanin kanssa kävi vähän hassusti, sillä tajusin vasta jonkin aikaa luettuani, että teoksen täytyy olla jatko-osa aiemmalle romaanille. Mutta luin tämän silti loppuun, sillä tarina vei mukanaan: The Serpent Mage (E-Reads, 2012; ISBN 9780759209749).


Romaani The Serpent Mage ilmestyi alunperin 1986, ja se on jatkoa romaanille The Infinity Concerto. Bear muokkasi näistä kahdesta romaanista teoksen Songs Of Earth And Power, ja tämä lukemani romaani on tämän päivitetyn version mukainen. Tai näin olin ymmärtävinäni, vaikka täytyy myöntää että kovin selkeästi ei asiasta kerrota kustantajan sivulla.

Oikeastaan tarina toimii yllättävänkin hyvin, sillä aika ajoin Bear kyllä viittaa aiemman teoksen tapahtumiin, mutta sellaisella tavalla että lukija ei joudu aivan kokonaan hämmennyksiin, ja oikeastaan nämä viittaukset toivat tarinaan mystisyyttä ja avoimuutta, kun lukija joutui itse keksimään mistä viittauksissa oli kyse.

Aika ajoin kyllä ihmetytti, esimerkiksi kun ensimmäisen kerran törmäsin siihen että kirjan päähenkilö Michael Perrin ei tiennyt minkä ikäinen hän on: "He descended the stairs in a beige sweat suit, a gift from his parents on his most recent birthday. There had been no candles on his cake, at his request. He did not know how old he was."

Romaani kertoo ihmisten ja Sidhen kohtaamisesta, mistä oli ennustettavissa hyvin kivuliasta:

The Sidhe were like thoroughbreds; their lines had been molded across tens of millions of years, with who could tell what kind of strictures and impositions? Humans, however, had re-emerged from the condition of animals (were animals still), with all the riotous multiformity of nature.

They would not mix comfortably.


Olen lukenut Bearin kirjoittamaa tieteiskirjallisuutta, ja tässä fantasiaromaanissa on myös tieteiskirjallisuuden elementtejä, vaikka ei missään nimessä voikaan puhua siitä että pysyttäisiin tunnettujen luonnonlakien puitteissa.

Michael ymmärtää olevansa jonkinlaisessa roolissa tulevissa tapahtumissa, mutta siitä mikä hänen tehtävänsä tulisi olemaan ei Michaelilla ole käsitystä. Jotain isoa on joka tapauksessa tekeillä:

He stopped and shaded his eyes against the sun, looking south over the city, the tall skyscrapers of downtown Los Angeles faint in the hazy distance. Then he hunkered down and picked up a stick, using it first to break the crusty dry soil of the fire trail into a finer powder, then to write in the powder: "Protect this city from harm."

He had no idea whom he was addressing, or what. He scratched out "city" and replaced it with "land," then scratched that out and replaced it in turn with "world." He would have to start thinking on a much broader scale.


Musiikilla on merkittävä rooli tarinassa, runoudella ja musiikilla, ja Bear osaa kirjoittaa niin että tuntuu kuin lukija kuulisi musiikkia:

"It sounds confused," Kristine said. "All those abrupt key changes."

"Oh, it's worse than that," Moffat said. "It's downright chaotic. There's no way in hell it should work. Psychotropic tone structure or not, it reads like Korngold and Mahler take a vacation with Schönberg and end up on Krakatoa with a gamelan."

"You mean, it's bad?" Michael asked, feeling as if the last firm foundation was about to be pulled from beneath his feet.

Moffat smiled up at the ceiling and closed his eyes. "Not at all," he said. "It's impossible, but it's wonderful. The few sections I've played - masterful. Demonic, but masterful. Liszt with his hair in braids and on LSD."

Kristine laughed, the first time Michael had heard her laugh in weeks. She glanced at him and pursed her lips primly, then shook her head. Serious. Subdued.


Bear tarjoaa mielenkiintoisen ajatusleikin siitä, miksi menneisyyden luovista neroista niin iso osa on miehiä: Sidhe on kaapannut ihmiskunnan parhaat kyvyt omaan maailmansa estääkseen ihmisiä kehittymästä liian vahvoiksi, ja valtaosa näistä kaapatuista ihmisistä on ollut naisia:

These were the best, the ones the Sidhe had thought the most likely to imperil their position as the supreme people on Earth. They had been gathered by the Maln across thousands of years and brought to the Realm... and most of them were women.

Magic is passed through the female. Was that adage, or something like it, true for both Sidhe and humans? And did the proportions of the crowd filling the arena explain a major curiosity about the arts on Earth - the predominance of men?


sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia

Astrid Lindgren oli tavattoman taitava kirjoittaja, mikä käy ilmi tästä klassikkosatujen kokoelmasta, jota luin nuorimmalle tyttärelle iltasatukirjana: Satuja, seikkailuja ja kepposia (WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-38355-1).


Kirjassa on 188 sivua, joten lukemiseen meni parisen viikkoa, ja tytär viihtyi, vaikkakin aika ajoin korjasi kun satuin lukemaan tekstiä väärin. Kirjasta löytyy seuraavat sadut:

  • Tunnetko Peppi Pitkätossun?
  • Punasilmäinen lohikäärme
  • Poju muuttaa Pikkulaan
  • Eemeli ja keittokulho
  • Pontus käy koulua
  • Kultasiskoni
  • Mikko ja Minna
  • Marikki, katso, lunta sataa
  • Hämäränmaassa
  • Luokan paras Kassinen
  • Minä en tahdo nukkumaan!

Kirjasta löytyy niin Peppi Pitkätossu kuin Katto-Kassinen sekä monta muuta hahmoa, osa sellaisia joita en niin kovin hyvin muistanut entisestään.

Mikä Lindgrenissä on ihmeellistä on hänen mutkaton kykynsä kirjoittaa samaan aikaan niin lapselle kuin aikuiselle, ilman että tekstissä on vähäisintäkään väkinäisyyden leimaa.

Sinä iltana Eemeli leikki ahkerasti pikku Iidan kanssa. Hän teki siskolle leikkimökin hakaan kivien väliin. Se oli Iidasta hauskaa ja Eemeli nlpisti häntä vain pikkuriikkisen aina kun halusi piparminttumakeisen. Mutta sitten alkoi tulla pimeä, ja Eemelin ja Iidan oli aika mennä nukkumaan. He kurkistivat oliko äiti keittiössä. Ei ollut. Siellä ei ollut ketään. Vain keittokulho. Se oli pöydällä, ehjänä ja kauniina. Eemeli ja Pikku Iida katsclivat merkillistä kulhoa, joka oli ollut ajelulla koko päivän.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Stella Rimington: Illegal action

Tämä on kolmas lukemani Stella Rimingtonin kirjoittama jännäri, eikä noussut ihan samalle tasolle aiempien kanssa, huolimatta siitä että juoni oli taitavasti rakennettu: Illegal action (Arrow Books, 2008; ISBN 978-0-09-950213-5).

Teoksessa kerrotaan Englannin tiedustelupalveluista, päähenkilö on jälleen Liz Carlyle, joka on siirretty terrorismin vastaisista operaatioista vastavakoilun pariin.

Näyttää siltä, että Venäjä juonii kostotoimia Englantiin muuttaneita oligarkkeja vastaan, mutta selvää näyttöä tästä ei ole, sillä johtolangat johtavat milloin mihinkin suuntaan.

Oligarkkien hulppea elämäntyyli on tarinan keskiössä, oikeastaan minkään tyylinen pröystäily ei tunnu vieraalta näille ihmisille. Ja mitä hurmaavimmankin käytöksen takana piilee kova ydin, joka ei häikäile tarttua tilaisuuteen jos sellainen tarjoutuu.

Saa nähdä, jatkanko näiden dekkareiden lukemista, jotenkin tuntui jo rutiininomaiselta suoritukselta tämä tarina. Mutta eihän sitä tiedä, ehkä tässä vielä innostuu.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Eric Peter Nash: Ansel Adams - the spirit of wild places

Eric Peter Nash kirjoittaa asiantuntevasti Ansel Adamsin elämäntyöstä, mutta ikävä kyllä tämän kirjan ongelmana ovat valokuvat, niiden huono painojälki sekä niiden puuttuminen: Ansel Adams - the spirit of wild places (Smithmark, 1995; ISBN 0-8317-8099-1).



Oli suorastaan raivostuttavaa lukea selkeää ja asiantuntevaa tekstiä, jossa on huomattava määrä viittauksia Adamsin tunnetuimpiin valokuviin - ja sitten huomata, että kyseisiä valokuvia ei tässä kirjassa ollut. Ja moni kuva oli painojäljeltään suorastaan ala-arvoinen.

Ilmeisesti on niin, että kirjaan ei saatu lupaa Adamsin monien tunnetuimpien valokuvien sisällyttämiseksi, vaan sen sijaan käytettiin valokuvia jotka oli halvalla käyttöön saatavissa. Joidenkin kuvien osalta tuli suorastaan puuduttava vaikutelma, kun samasta kohteesta oli monen monta valokuvaa, joiden välillä ei kovin suurta eroa ollut.

Kirjan teksti tarjosi mielenkiintoisia välähdyksiä Adamsin työskentelytapoihin, minkä perusteella Nash selvästi tuntee aiheensa, mutta ne tärkeimmät, valokuvat, tässä valokuvakirjassa jäävät suorastaan hunningolle.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Jim Thompson: Alkoholistit

Jim Thompson vyöryttää liikkeelle alkoholistien kokoontumisajon tarinassa, jossa alkoholistiparantola on menossa konkurssiin ja sen vetäjä on menettänyt uskonsa siihen, että taudista voisi kukaan parantua: Alkoholistit (Like, 1996; suom. Mika Tiirinen; ISBN 951-578-273-2).


Thompsonin rikosromaanin henkilögalleria on melkoisen nyrjähtänyt, ja ihmetyttää että tarina ylipäänsä pysyy koossa: "Tohtori Peter S. Murphy johtaa klinikkaa alkoholisteille, mutta hänen potilaansa uskovat, että ainoa asia, joka heidät voi parantaa on uusi paukku. Kun tähän tahtojen katkeraan kamppailuun lisätään mieshoitaja, joka esittää lääkäriä, naishoitaja, joka on samaan aikaan viettelevä ja viekkaan sadistinen, ja väärässä paikassa oleva potilas, jonka suurin ongelma on aivoista puuttuva palanen, syntyy sekoitus Thompsonin mustinta huumoria."

Tarina on melkoisen lohduton, mutta jotenkin Thompson pystyy rakentamaan tästä alkoholistien ja heidän hoitajiensa ja lääkäriensä kurjuudesta todelta vaikuttavan kuvauksen todellisuudesta, niin että mukana on aimo annos kieroa huumoria.

Kirjan lopussa Thompson vielä pyöräyttää kuviot uusiksi, ja lukija jää pohtimaan, missä määrin romaani perustuu omakohtaisiin kokemuksiin.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Arto Mustajoki: Kevyt kosketus venäjän kieleen

Arto Mustajoki ikään kuin juttelee Venäjästä ja venäjän kielestä mainiossa kirjassa Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-256-9).



Teos on suosittu, siitä oli tätä kirjoittaessa Helmet-järjestelmässä 19 varausta, kirjoja 68 kappaletta. Ja tässä kävi nolosti, sillä en ehtinyt lukea teosta muuta kuin vähän alusta ennen kuin laina-aika tuli umpeen ja teos piti palauttaa.

Pidin Mustajoen selkeästä tavasta hiljalleen lähestyä aihettaan, tarttuen tässä ohessa suomalaisen ja venäläisen kulttuurin piirteisiin, niin yhteisiin kuin toisista poikkeaviin. Sanottakoon tässä vielä, että en osaa venäjää, vaikka aikoinaan TKK:lla suoritin neljä kurssia (yhteensä kahdeksan opintoviikkoa) venäjän opintoja. Kun kieltä ei käytä, sen taito katoaa.

Jokin aavistus tuosta vuosien takaisesta venäjän alkeista heräsi, tosin ei muuttunut osaamiseksi, mutta kuitenkin ikään kuin hiukan unissaan mumisi taustalla kun luin Mustajoen kirjaa. Hyvin tämä on kirjoitettu, ei oppikirjan omaisesti, mutta sillä tavalla että tästä hyvinkin saattaa herätä taito opiskella kieltä ihan tosissaan.

Näin Mustajoki kertoo luvussa "Vodkasta apua" eräästä venäjän ääntämiseen liittyvästä muistisäännöstä, soinnillisuudesta:

Asian taustalla on konsonanttien soinnillisuussääntö. Sen mukaan jälkimmäinen konsonantti vaikuttaa edellisen soinnillisuuteen. Toisin sanoen tapahtuu sopeutuminen eli assimilaatio. Suomen kielessäkin on vastaava ilmiö, mutta emme muuta soinnillisuutta vaan ääntämispaikkaa. Kirjoitamme onpa mutta äännämme [ompa], koska p:n edellä on helpompi ääntää toinen huulten välissä synnytettävä äänne m. Miten sitten vodka liittyy tähän? Venäjäksi sana kirjoitetaan d:llä eli водка (vodka), mutta koska k on soinniton, d menettää sen edellä soinnillisuutensa eli sana äännetään [votka]. Kirjoitusasun д (d) kertoo sanan alkuperästä: pohjana on sana вода (voda,'vesi'). Vodka on siis "pikku vesi”.


Taitaa olla niin, että laitan teoksen uudelleen varaukseen kirjastosta, kun nyt pääsin vähän alkuun.

Jim Thompson: Pimeän tultua, rakkaani

Jim Thompsonin romaanin nimi on osuva, vaikka ihan täysin siitä ei paljastu miten mustanpuhuva tämä jännityskertomus on: Pimeän tultua, rakkaani (Like, 2004; suom. Mika Tiirinen; ISBN 952-471-336-5).


Näin kustantaja kuvaa romaania: "Lievästi psykoottinen William Collins yrittää saada elämänsä oikeille raiteille vapaaksi päästyään. Mutta maailma tarjoaa kouraan vain menolippua helvettiin..."

Collinsin kujanjuoksu on merkillinen sekoitus sympaattista yritystä päästä jaloilleen ja sekoilua, jossa yritykset korjata tapahtunutta kerta kerran jälkeen johtavat huonompaan lopputulokseen.

Kirja kertoo psykoottisuudesta, mutta ei mitenkään liioittelevalla tavalla, ei tässä mitään kauhukertomusta rakennetta. Mutta vähän vino on Thompsonin suhtautuminen maailmaan, juuri sillä tavalla nurinkurinen että lukijaa alkaa mietityttää missä määrin hän itse kokee maailman raiteeltaan menneenä, ehkä on niin että jokainen ihminen on omalla tavallaan irrallaan todellisuudesta, ei vain sitä aina huomaa.

Collinsin hyvät aikomukset kääntyvät pahoiksi kun hän törmää ihmisiin jotka kyllä ovat päänupiltaan normaaleja mutta joilla on kataluuksia mielessään rahan ansaitsemiseksi. He valitsevat Collinsin apulaisekseen pitäen tätä sopivan yksinkertaisena tyyppinä, tajuamatta että Collins on äärimmäisen epäluuloinen ja vihastuessaan erittäin väkivaltainen.

Mutta loppujen lopuksi Collins saa kuin saakin viimeisen tilaisuuden korjata kaikki, ja voisi sanoa että hänestä tulee oman elämänsä - tai pikemminkin ehkä kuolemansa - sankari. Joskus on parempi, että hyvät aikomukset tulkitaan huonoina.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Pekka Himanen: Hakkerietiikka ja informaatioajan henki

Kirjoitin vuonna 2001 arvion Pekka Himasen teoksesta Hakkerietiikka ja informaatioajan henki (WSOY, 2001; ISBN 951-0-25417-7). Jälkikäteen ajatellen en teoksesta tuolloin saanut kovin paljon irti, vaikka olin sen sivuja taittanut roppakaupalla hiirenkorvalle.

Seuraavassa on tuolloisen kirja-arvioni teksti, alunperin arvio ilmestyi Tietoyhteys-lehdessä:

Pekka Himasen teoksen esipuheen on kirjoittanut Linus Torvalds ja jälkisanat Manuel Castells. Teos on saatavissa suomen lisäksi englanniksi (The Hacker Ethic; Random House 2001).

Teoksen keskeinen teesi on protestantismin ansiosta luostareista yhteiskuntaan siirtynyt käsitys kuuliaisesta työnteosta elämän sisältönä. Elämästä tuli ikuista perjantaita. Tämän protestanttisen etiikan vastapainona on hakkerietiikka, jossa keskeisenä arvona ei ole työn teko vaan intohimo. Tämä ilmenee luovuutena niin työssä kuin vapaa-aikanakin. Hakkerille elämä ei ole ikuista perjantaita eikä sunnuntaita, vaan oman tahdon mukaisesti näiden välimaastoa.

Kaikilta osin Himasen näkökulma ei tule näin suppeassa teoksessa perusteltua vedenpitävästi. Lukijan ratkottavaksi jää lukuisia kysymyksiä.

Erityisen kärkevästi Himanen kyseenalaistaa menestykseen pyrkivän ajattelutavan. Ihmiset optimoivat elämänsä jokaisen hetken Tavoitteensa (yleensä raha) saavuttamiseksi. Perhe-elämäkin ulkoistetaan menestyksen saavuttamiseksi. Näin ihmisestä tulee perheensä toimitusjohtaja tai talouspäällikkö. Yksinkertaiset tavoitteet edellyttävät yksinkertaista ihmistä - menestyksen saavuttaminen syö kaiken ajan.

Hakkeri sen sijaan suhtautuu tekemiseen leikillisesti mutta intohimoisesti. Hakkeri ei noudata luostarimaisesti kyselemättä ohjeita ja käskyjä. Sosiaaliset suhteet korostuvat. Vapaa-aikaa käytetään runsaasti, kun siltä tuntuu.

Ovatko hakkerit sitten eliittien eliittiä, jolla on vara valita elämäntapansa? Onko muilla kuin tietotekniikan huippuosaajilla mahdollisuuksia oman elämänsä ehtojen määrittelyyn?

Ehkä hakkerietiikka kuvastaa yleisemminkin nuorten ihmisten uusia arvoja. Palkalla ei ole suurta merkitystä, mutta työssä tulee olla sisältöä ja mahdollisuuksia kehittää itseään. Joku meistä haluaa auttaa ihmisiä löytämään tyylinsä kampaamossa, joku toinen sisustaa yksilöllisiä koteja ja kolmas kirjoittaa avoimia ohjelmakoodeja yhteiseen käyttöön.

Hakkerietiikka on yksi tapa vapautua ansaitsemisen ja uran rautahäkistä. Ehkä menestyksen kahleista voi irrottautua tunnustamalla, että rahalliset arvot eivät ole niitä tärkeimpiä. Eettinen oman elämän tarkastelu voi tarjota mahdollisuuden intohimoiseen oman kohtalonsa toteuttamiseen. 'Tee muille, mitä haluat itsellesi tehtävän.'

Himasen teos tarjoilee myös uhkakuvia jättiläisyritysten hallitsemasta tietoteknisestä maailmasta. Avoimessa hakkerietiikan luomassa yhteiskunnassa tällaiset mammutit kuitenkin jyrätään tien sivuun.


Mikään tieteelliset kriteerit täyttävä teos ei tässä ole kyseessä vaan kirja on popularisoitu esitys joistakin niin sanottuun tietoyhteiskuntakehitykseen liittyvistä ilmiöistä.

Tartuin teokseen taas pitkästä aikaa, julkisuudessa käydyn Himasen tutkimushankkeeseen liittyvän keskustelun innoittamana, ja kirjasta löytyi paljon sellaista joka tuntuisi ennustavan myöhempiä tapahtumia, sitä millä tavalla Himanen on sittemmin toiminut. Mutta tämä jos mikä on mitä suurimmassa määrin jälkiviisautta.

Silti, seuraavassa muutama poiminta.

Himanen rinnastaa kirjassaan hakkerin tekemisen Raamatun luomiskertomukseen:

Kun pimeys muuttuu luovan idean saamisen hetkellä valoksi, Jumala huudahtaa: ”Yes! Se on siinä!” Hän ei ole kuka tahansa: hän on Hän. Seuraa pieni ylpeyden hetki: ”No, multahan näitä syntyy.”


Näin Himanen kirjoittaa tieteellisen työn ja tutkimuksen avoimuudesta sekä itsensä korjaavuudesta:

Pohjimmiltaan auktoriteetiksi nouseminen on avoin kenelle tahansa ja perustuu ansioihin, mutta koskaan ei voi saavuttaa asemaa, jossa vertaiset eivät tarkastelisi hänenkin luomuksiaan aivan kuin kenen tahansa muun luomuksia.


Ja seuraavasti hän pohtii virastokulttuuria:

Virastojen tapa pitää loputtomasti kokouksia, perustaa toimikuntia ja kirjoittaa strategiapapereita ennen kuin mitään tapahtuu on hakkereille vähintään yhtä vieras kuin yritysmäinen vaatimus markkinatutkimuksen tekemisestä ennen kuin voi alkaa vain luoda.


Ja seuraava tuntui erityisen mielenkiintoiselta kohdalta ajatellen Himasen myöhempää kykyä työllistää itsensä oman firmansa kautta konsulttina, tässä käsitellään "kapitalistisia hakkereita":

[…] Hakkerit eivät ole naiiveja. He eivät ole sokeita sille tosiasialle, että kapitalistisessa yhteiskunnassa ihmisen on vaikea olla täysin vapaa, ellei hänellä ole itsellään riittävästi kapitaalia. Kapitalistihan saa vallan toisen elämään juuri rahan kautta. Juuri palkkasuhteessa ihminen menettää usein edellä kuvatun oman elämän ajallisen rytmityksen eikä vallan ja avoimuuden ihannekaan ole hänen päätettävissään. Mutta joka on itse kapitalisti, voi päättää itse elämästään.


Tuntuu, että tämä teos on säilyttänyt kiinnostavuutensa, tai voisi jopa sanoa niin että teoksen sisällölle on avautumassa aivan uusia tulkintoja myöhempien tapahtumien valossa. Mutta sitä en tiedä, olisiko näitä tulkintoja syytä tehdä.

John D. MacDonald: The Green Ripper


John D. MacDonaldin romaani The Green Ripper ilmestyi alunperin 1964, ja nyt se on saatavina e-kirjana Helmet-järjestelmästä (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82679-4).


Teoksen esipuheen on kirjoittanut Lee Child, ja oikeastaan tuli mieleen että kirjan voisi olla kirjoittanut Child eikä MacDonald, siinä määrin se muistutti Childin Reacher-kirjasarjaa. Tai olisiko niin päin, että Child on aika lailla ottanut mallia MacDonaldin teoksista?

Romaanin päähenkilö on Travis McGee, ja tämä on sarjan 18. teos. Kirjan mielialat ovat synkkiä, MacDonald pohdiskelee kasvuun perustuvan elämäntavan rajallisuutta, sitä että maapallo ei kestä enää pitkään tätä menoa. Aikamoisen ajankohtaista ajattelua lähes 50 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa:

"Should I pack?"

"Go ahead. Scoff. What the sane people and sane governments are trying to do is scuffle a little more breathing space, a little more time, before the collapse."

"How much time have we got?"

"If nobody pushes the wrong button or puts a bomb under the wrong castle, I would give us five more years at worst, twelve at best. What is triggering it is the crisis of reduced expectations. All over the world people are suddenly coming to realize that their children and grandchildren are going to have it worse than they did, that the trend line is down. So they want to blame somebody. They want to hoot and holler in the streets and burn something down."


McGeen naisystävä Gretel työskentelee parantolassa, jossa tapahtuu jotain kummallista, mutta ennen kuin asiaan tulee selvyyttä, Gretel sairastuu äkillisesti ja kuolee pian sairaalassa. Kirjan nimi viittaa kuolemaan:

And on the way home she would explain to me how she had outwitted the green ripper. I had read once about a little kid who had overheard some adult conversation and afterward, in the night, had terrible nightmares. He kept telling his people he dreamed about the green ripper coming to get him. They finally figured out that he had heard talk about the grim reaper. I had told Grets about it, and it had found its way into our personal language. It was not possible that the green ripper had gotten her.

Not possible.


Kun käy ilmi, että Gretel oli päässyt jonkinlaisen salaliiton jäljille ja tullut tämän takia myrkytetyksi, McGee lähtee kostoretkelle, liftaten Kaliforniaan jossa omituinen uskonlahko on pitänyt leiriä. Mutta nyt leirissä on jäljellä enää muutaman hengen iskujoukko, joka yrittää houkutella salanimellä esiintyvän McGeen mukaan juoniinsa:

Barry had been trained in Cuba by the DGI and had been a weapons instructor at Baninah near Benghazi in Libya. Chuck had trained at a camp near Al-Ghaidha in South Yemen, along with people from the IRA. Sammy had trained in the U.S. Marine Corps and later in the Cuban training center near Baghdad, where the famous Carlos was an adviser. Persival interrupted to give Carlos's correct name, Ilyich Rameirez Sanchez. Stella had been in the Weather Underground and had trained in their mountain camp in Oregon, and later in Bulgaria.

"How," I said heavily, "how these great people get to go so many crazy places inna worl' anyhow?"

"We selected them, Brother Thomas. We tested them, and we selected them, and we sent them away to be trained and come back to us. We sent them as delegates, most of them, to the World Peace Council meetings in Helsinki, or the World Federation of Democratic Youth in Budapest. You see only a few here. There are scores of them, Brother Thomas. Travel is easily arranged for them. The Church provides the funds, of course. They are pledged to make this a better world. They are saviors of mankind."


Romaani käy huomattavammasti kovemmilla kierroksille kuin aiemmin lukemani McGee-sarjan teokset, siinä määrin että paikka paikoin meno tuntui tarkoituksellisen raa'alta. Aiemmissa lukemissani sarjan kirjoissa on ollut enemmän huumoria ja monipuolisempi maailmankuva kuin tässä, joka tuntui tavattoman mustavalkoiselta. Saapa nähdä, palaanko McGee-sarjan romaaneihin enää tämän jälkeen.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Matti Häyry: Ihminen 2.0 - geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset

Matti Häyry pohtii ihmisarvoa ja ihmisten välistä solidaarisuutta, muun muassa sitä pitäisikö vanhempien käyttää genetiikan keinoja tuottaakseen terveempiä lapsia: Ihminen 2.0 - geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-249-1).



Ihmisarvo, solidaarisuus ja varovaisuus ovat teoksen avainsanoja, ja varovaisuudesta Häyry kirjoittaa näin: ”Varovaisuus vaatii meitä olemaan valppaina niiden tulevaisuuden uhkakuvien suhteen, joita nykyiset tekomme ja tapamme toimia aiheuttavat. Valikointi voisi periaatteessa olla hyväksyttävää joissakin yhteisesti sovituissa tapauksissa, mutta ei ehkä ole viisasta avata ovea samantapaisille mutta huomattavasti vaarallisemmille käytännöille joidenkin vuosien kuluttua.”

Teos siis kurkottaa tulevaan, niihin lääketieteen tarjoamiin mahdollisuuksiin jotka ovat kohta käytettävissämme ja myös niihin joista emme vielä tiedä mutta joihin on syytä varautua jo etukäteen.

Häyry esittää seuraavat seitsemän filosofista ja eettistä kysymystä, joihin hän etsii vastausta, tai pikemminkin Häyry esittelee mahdollisia vastauksia ja niihin liittyviä ongelmia:

  1. Mikä on vanhempien vastuun luonne ja rooli harkittaessa geenitestausta eettisten periaatteiden valossa?
  2. Mikä on lain ja moraalin suhde asennoitumisessa kuurojen alkioiden tuottamiseen?
  3. Mihin rajaan asti ihmisiä voi käyttää välineinä ja ylittääkö pelastajasisarusten tuottaminen tämän rajan?
  4. Mihin rajaan asti ihmisiä voidaan muotoilla ja miksi se olisi väärin kun ihmisiä luodaan kloonaamalla?
  5. Mikä on haavoittuvien ryhmien kuten alkioiden ja riistolle alttiiden naisten moraalinen asema ihmisalkion kantasolujen hankinnassa tutkimusta varten?
  6. Kuinka ennakko-odotukset voivat vaikuttaa toiminnan seurausten arviointiin ja mitä tämä merkitsee keskusteluille geenihoidoista?
  7. Mihin ihmiselämän pidentämisellä pyritään ja kuinka erimielisyydet tästä voivat vaikuttaa kuolemattomuudesta käytäviin keskusteluihin?

Häyry viittaa useisiin tutkijoihin ja filosofeihin, jotka ovat näitä kysymyksiä käsitelleet, muun muassa seuraaviin: Jonathan Glover, John Harris, Leon R. Kass, Michael J. Saldel, Jürgen Habermas ja Ronald Michael Green. Heidän näkemyksensä ovat keskenään ristiriitaisia vaikkakin omilla tahoillaan heitä kaikkia kannatetaan innokkaasti. Näin Häyry: ”Ei ole olemassa Arkhimedeen pistettä, jonka suhteen kantoja voisi universaalisti tyydyttävällä tavalla arvioida. On rakentavampaa etsiä vertailumenetelmiä muilta tasoilta.”

Kukin yllä esitetystä seitsemästä kysymyksestä on haastava ja kustakin Häyry esittää oman tulkintansa, tai vähintäänkin tulkinnan joka pyrkii sovittelemaan näkemyksiä yhteen, tai jos tämä ei onnistu, toteamaan että näkemykset ovat ristiriitaisia ja tämä tulisi huomioida käytännön toimenpiteissä, esimerkiksi lainsäädännössä.

Kuurojen alkioiden tuottamisen kysymys, siis se että jos vanhemmat haluaisivat kuuron lapsen, esimerkiksi siksi että he itse ovat kuuroja, toi mieleeni John Varley tieteisnovellin ”The Persistence of Vision”, joka voitti sekä Hugo- että Nebula-palkinnon vuonna 1979. Novelli on käsittääkseni suomennettu nimellä ”Siintävät silmät” kokoelmassa Hyvästi, Robinson Crusoe.

Varleyn novellissa vaelteleva kertoja, jonkinlainen kulkurihahmo, törmää sokeisiin, kuuroihin ja mykkiin ihmisiin, jotka kommunikoivat omalla kielellään siten että viestintää ei voi näkö- tai kuuloaistin keinoin tulkita tai ymmärtää. Ja tästä herää kysymys tällaisten ihmisten ihmisarvosta ja siitä, mitä voi tulla tilalle jos esimerkiksi jokin aisteista puuttuu.

Toisaalta voi myös argumentoida vastakkaisesta suunnasta, kyseenalaistaen kuurojen alkioiden valikoinnin rinnastamalla sen vamman tahalliseen tuottamiseen. Helpolla tässä ei pääse filosofi eikä asiaa pohtiva maallikko.

Häyryn teos on selkeä ja viisas puheenvuoro tärkeästä aiheesta.

In the spirit of the masters

Tässä on kyseessä valokuvataiteen näyttelyjulkaisu vuodelta 2000, mukana Ralp Gibson, Ismo Kajander, Pentti Sammallahti, Jerry Uelsmann, Timo Laaksonen ja Arno Rafael Minkkinen. Hienoja valokuvia tässä on, ja mainiota pohdintaa valokuvauksesta, mutta jonkin verran sekavalta tämä kirja tuntui: In the spirit of the masters (Keravan taidemuseo, 2000; ISBN 952-9642-23-7).


Teoksessa on sivuja 101, ja tässä sivumäärässä käydään läpi useamman valokuvaajan tuotantoa, osin sellaisella tavalla että itselläni jäi joskus hämäräksi kenen valokuvaajan otoksesta milloinkin oli kyse, kunnes asia pienen selvittelyn jälkeen kirkastui.

Sammallahti ja Minkkinen, nämä olivat itselleni kiinnostavimmat nimet, mutta toki muutkin teoksen valokuvaajat paikkansa ovat ansainneet. Ei hassumpi valokuvateos, mutta näyttelyjulkaisu tämä on, ei varsinaisesti itsenäinen teos valokuvaajista tai valokuvauksesta.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Pentti Sammallahti

Tämän teoksen nimi on sama kuin teoksessa esitettyjen valokuvien tekijä, siis valokuvaajasta ja hänen työstään tässä on kyse: Pentti Sammallahti (Musta taide, Finnfoto, 1996; ISBN 952-9851-10-3). Teos liittyy vuonna 1996 pidettyyn valokuvanäyttelyyn Gallen-Kallelan museossa. Teoksessa on Jukka Mallisen ja Taneli Eskolan kirjoittamia tekstejä valokuvista ja valokuvakirjojen teosta.


Sivuja tässä pehmeäkantisessa kirjassa on 108, joista kahdeksan on taitettuina, jotta leveät valokuvat mahtuvat esille riittävässä koossa. Kirjassa oli jonkin verran kulumisen jälkiä, mutta nautittavaa katseltavaa teos joka tapauksessa oli, eikä painojälkeä voi hirveästi moittia.

Melkoista mustavalkoisen valokuvan runoutta tämä teos tarjoaa lukijalle ja katselijalle. Toisaalta tuntui kyllä myös siltä, että teos oli hiukan irrallinen, ehkä parhaimmillaan se on ollut nimenomaan näyttelyn yhteydessä, siellä saatujen kokemusten herättelijänä jälkikäteen.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Matti Laineen romaani oli saanut Helmetissä peräti viisi tähteä (neljä arviointia), mistä olen eri mieltä, vaikka kyllä tällä teoksella ansionsa on: Pahojen miesten seura (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8982-6).


Laineen romaani sijoittuu jääkiekkomaailmaan, ja olisiko sitten niin että jääkiekon harrastajat ovat teoksesta innostuneet ja sitä viidellä tähdellä kiittäneet, kerronnan ajoittaisesta kankeudesta ja maneerisuudesta huolimatta.

No, minulle kuitenkin kävi niin, että teksti tökki vähän väliä pahemman kerran, tuntui siltä kuin tässä oltaisiin kirjoittamassa kieli keskellä suuta, käyttäen varmuuden vuoksi niitä fraaseja joita kaikki muutkin käyttävät. Alle sata sivua tätä romaania jaksoin, sitten oli lopetettava.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Arja Tiainen: Lapsilta kielletty

Ei tämä Arja Tiaisen runokokoelma hassumpi ollut, vaikka koko ajan vähän mietinkin että miksi tämä on kirjoitettu, mikä tästä tekee otsikon mukaisen teoksen: Lapsilta kielletty (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39318-5).


Teoksessa on 86 sivua, eli runokokoelmaksi tämä on varsin laaja. Seuraava runo sai aprikoimaan, ja tässä on asennetta, niin kuin oli monessa muussakin runossa, mitenkään tasapaksuksi tai tavanomaiseksi ei tätä lyriikkaa tule mieleen sanoa:

Sodan aikana ei oltu masentuneita,
kuoltu infarktiin.
Liikalihavuutta ei ilmennyt kansassa.
Presidentinrouva jonotti silakoita Kauppatorilla.
Mä olen lukenut nainen.
Turha tulla kenenkään tollon yrittämään.
Alkeita en opeta.



Seuraavassa on ote runosta "Pysytellä idealistina", jossa en aluksi huomannut kerroksellisuutta ollenkaan, kunnes tähän palasin ja aloin miettiä että mistä tässä onkaan oikeasti kyse:

...
Idealisti oli naivisti.
Ihanteellinen henkilö. Taivaanrannanmaalari.
Köyhimys, ei kyllä aina.
Sitä voi rutosti rikastua silläkin.

Tarkoitatko etten asu jo kalliisti,
keräile designia, antiikkia.
Aika kallis tämäkin vuokralukaali.

Sitä lajia en ole et takasin huussiin.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Liberalismin petos - esseistinen pamfletti

Timo Hännikäinen ja Tommi Melender pohtivat liberalismia eri muodoissaan, ja samalla määrittelevät - omalla tavallaan - sen mistä nykyisessä poliittisessa keskustelussa on kyse: Liberalismin petos - esseistinen pamfletti (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39137-2).


Ja tähän sopii lainaus kohdasta, jossa kirjoittajat määrittelevät teoksen keskeisiä käsitteitä ja lähtökohtia:

Liberalismin määrittely ei ole koskaan ollut mutkatonta, eikä ole sitä nytkään. Kuten kaikissa aatteissa, liberalismissa on eri koulukuntia, jotka painottavat eri asioita. Nykyhetken kannalta keskeisin on jako talous- ja arvoliberalismiin. Talousliberalismi ajaa mahdollisimman vapaata versiota markkinataloudesta ja haluaa rajoittaa valtion taloudellisen sääntelyn minimiin. Arvoliberalismi taas korostaa suvaitsevaisuutta erilaisia seksuaalisia, etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan ja pitää ihanteenaan sallivaa yhteiskuntaa, jossa yksilö on mahdollisimman vapaa toteuttamaan mielihalujaan sekä tavoittelemaan itselleen sopivinta tapaa olla onnellinen. Klassisessa liberalismissa nämä painotukset menivät enemmän tai vähemmän yksiin, mutta nykyään asia on mutkikkaampi. Talousliberaalin arvomaailma vastustaa kaikenlaista kollektivismia ja libertaristisessa äärimuodossaan samastaa jopa pohjoismaisen hyvinvointivaltion sosialismiin. Arvoliberaali taas saattaa vaatia valtiovaltaa ohjaamaan hyvinkin voimakkaasti yksilöiden elämää erinäisten hyvien päämäärien saavuttamiseksi.


Jos oikein ymmärsin - eli se mitä annoin itseni teoksesta ymmärtää - liittyy pitkälti sellaiseen elämän ja olemassaolon asenteeseen, jossa ihminen ajattelee olevansa oikeutettu kaikkeen mitä haluaa itselleen, olkoon se sitten kuinka kallista tahansa, tai muille ihmisille kuinka hankalaa tahansa.

Mainiona esimerkkinä kirjoittajat tuovat esiin Britannian katumellakat, joissa ryöstelijöille kelpasi kaikenlainen tavara, mutta kirjakauppa jäi ryöstämättä koska kirjoja kukaan ei kaivannut.

Ja onkohan yhtään poliittista puoluetta jota kirjoittajat eivät tähtäimeensä ota. No, perussuomalaisia käsitellään yllättävänkin helläkätisesti, mutta niin demarit kuin kokoomus kuin keskusta saavat tykitystä osakseen.

Kirjoittajien teeseihin kuuluu se, miten taitavasti kulutusyhteiskunnassa kaikki ilmiöt muuttuvat kaupallisesti rahastettavissa olevaksi kuluttamiseksi, myös siinä tapauksessa että kyse on kapinasta vallitsevaa järjestelmää vastaan. Kuka oikeasti haluaa kapinoida tai muuttaa maailmaa, useimmille kyse on vain viihtymisestä, viiteryhmään kuulumisesta ja sen semmoisesta.

Näin kirjoittajat argumentoivat:

Vastuullisen kulutuksen nousu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että länsimaisista kuluttajista olisi tullut klassisen liberalismin ihanteiden mukaisia omilla aivoillaan kypsästi ajattelevia ja vastuullisesti toimivia porvarillisia subjekteja. Eivät ihmiset ole vähemmän ahneita ja itsekkäitä kuin aikaisemmin, heillä vain on sofistikoituneemmat tavat toteuttaa näitä piirteitään ja vaatia mitä milloinkin sattuvat haluamaan. »Meillä on oikeus» -iskulause kuuluu myös vastuullisten kuluttajien sanastoon. Hekin ovat alttiita sille kulutusyhteiskuntaa koossa pitävälle harhalle, että jokainen tarve, jonka pystyn artikuloimaan, synnyttää itsestään selvästi oikeutuksen saada kyseinen tarve tyydytetyksi. Vastuullisen kulutuksen ydinajatuksiin eivät kuulu askeesi, niukkuus ja pidättyväisyys eli kulutuksen radikaali vähentäminen, vaan siinä on pikemminkin kyse hyvän omantunnon pönkittämisestä poliittisesti tyylitietoisilla kulutusvalinnoilla.


Erinomaisen pamfletin Hännikäinen ja Melander ovat kirjoittaneet, tässä on paljon pohdittavaa 141 sivussa. Monesta asiasta olin eri mieltä, samalla kuitenkin oli pakko nostaa kirjoittajille hattua, sillä oli hyvin miellyttävää ajatella olevansa eri mieltä näin hyvin ilmaistujen näkemysten suhteen.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Adrian Mitchell: The Snow Queen

Adrian Mitchell on tehnyt laulunäytelmän, joka perustuu Hans Christian Andersenin satuun. Sain tämän käsiini e-kirjana, ja luulin tätä sadun modernisoiduksi versioksi, mitä se onkin, mutta teatterilavalla esitettävässä muodossa: The Snow Queen (Oberon Book, 2012; ISBN 978-1-84943-641-0). Alunperin näytelmä on peräisin vuodelta 1997.


Kirjan esipuheessa on parhaimpia varoituksia mitä kirjoissa olen ikinä nähnyt:

Warning: The Snow Queen is not too frightening for children, who think it is only a story. But it does scare some adults, because they know it is true.


Näytelmäteksti on varsin räväkkä, mutta oli kyllä jonkin verran vaikeaa hahmottaa miltä se tuntuisi esitettynä. Ilmeisen ison työn Mitchell on tehnyt näytelmän sovittamisessa tekstiksi ja lauluiksi. Löytyisiköhän tästä videoitua esitystä?

No, esityksestä tehty äänite on tehnyt vaikutuksen ja tullut palkituksikin: "Originally produced by the New York State Theatre Institute, the CD of this score won the Benjamin Franklin Award for Best Audio Book."

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo: Himasen etiikka

Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo kirjoittivat artikkelin, joka tuntuu käynnistäneen uudelleen poliittisen keskustelun Suomessa: Himasen etiikka (Hitaan journalismin yhdistys ry, 2013; ISBN 978-952-6686-01-1).



Long Play -lehden toinen artikkeli on tuottanut huomattavan määrän kirjoituksia niin lehdistössä kuin netissäkin. Vihdoin artikkelin luettavaksi hankittuani arvelin, että kovin paljon uutta tekstistä ei enää löytyisi. Mutta kyllä löytyi. Eityisesti viehätti kirjoittajien tapa kirjoittaa aiheestaan, selkeästi, asiallisesti, antaen lukijalle tilaa pohtia ja ymmärtää kaikessa rauhassa ilman turhia huutomerkkejä tai alleviivauksia.

Journalistit hyödyntävät taitavasti Himasen ja hänen lähipiirinsä hiljaisuutta, sitä että oikeastaan mistään ei saa kommentteja asiasta. Toki on niin, että mahdolliset kommentit olisi ehkä voitu tulkita tarkoituksellisen negatiivisella tavalla, mutta se että juuri kukaan rahoitusta saaneen hankkeen tutkijoista ei suostu kertomaan tekemisistään herättää kysymyksiä. Mihin myönnetty raha oikeastaan on käytetty ja tullaan käyttämään?

Mutta sitten on tietenkin muistettava, että Himasen saama 700 000 euron rahoitus on Suomen valtion mittakaavassa suhteellisen pieni rahasumma. Täten on pohdittava missä määrin olennainen on kysymys Himasen saaman rahoituksen taustoista ja rahoituksen käytöstä, puhumattakaan rahoituksella saatujen tulosten relevanssista yleisesti käytössä olevilla mittareilla mitattuna. Varmasti on löydettävissä isompia ja olennaisempia asioita tuumailtavaksi.

Toisaalta sitä ei voi kieltää etteikö Himasen hankkeesta käyty keskustelu olisi ollut harvinaisen osallistavaa suomalaisen poliittisen keskustelun tavanomaiseen iltapäivälehtitasoon verrattuna. Hankkeeseen ja sen rahoitukseen on voinut ottaa kantaa yhtä lailla maallikko kuin ammattitutkija, niin poliittinen aktivisti kuin nukkuva äänestäjä.

Keskustelu konsulttien käytöstä valtionhallinnossa yleisemmin on saanut Long Playn artikkelin myötä uutta ulottuvuutta. Samalla on päästy pohtimaan riippumattoman tutkimuksen (ja ehkä myös riippumattoman virkamieskunnan) merkitystä yhteiskunnan olemassaolon turvaajana. Ei hassumpaa.

Ja sanottakoon vielä, että muutama vuosi sitten olin seminaarissa kuuntelemassa Himasen luentoa. Samat tarinat hän silloinkin esitti, aivan kuin Long Playn artikkelissa kerrotaan.

Himanen kaivoi povitaskustaan kirjeen, taitteli sen auki ja luki ääni väristen von Wrightin juuri ennen kuolemaansa lähettämän viestin. Tämä teki vaikutuksen ainakin minuun. Oli ilmiselvää, että Himanen suhtautui asiaansa tunteella.

Myöhemmin olen pohtinut, että epäselväksi jäi mikä tuo tunteita herättänyt asia loppujen lopuksi oli. Mikä on tämä ”meille kaikille” tarkoitettu viesti fraasien takana? Ehkä kyseessä on yksinkertaisesti vain Himasen viesti ihmisille, siis kyse on Himasen toimimisesta viestin kertojana, toisin sanoen kyse on Himasena olemisesta.

Tuolla luennolla Himanen kertoi myös siitä, miten oli ollut koulussa opettamassa lapsia ja mitä hän sieltä oli oppinut, lähestulkoon samalla tavalla kuin kerrotaan Long Playn artikkelissa. Tosin artikkeli antaa ymmärtää, että on epäselvää, mistä kouluista on kyse ja mitä tarkkaan ottaen Himanen näissä kouluissa on käynyt tekemässä. Tämä jäi aikoinaan askarruttamaan, eikä vastausta tarjonnut Long Playkään, mutta kysymys kyllä löytyi.

John Hoover: Idioottipomo - alaisen selviytymisopas

John Hooverin kirjan nimi oli niin idioottimainen, että pitihän siihen tarttua, vaikka teokselta en paljon odottanutkaan: Idioottipomo - alaisen selviytymisopas (Talentum, 2012; suom. Henriikka Hakumäki; ISBN 978-952-14-1882-2).


Kirja osoittautui varsin erilaiseksi kuin luulin, sillä itseasia se pomo josta teoksessa oikeasti on puhe on se pomo joka näkyy kun lukija katsoo peiliin.

Itsetuntemuksesta tässä on kyse, siitä että yrittää ymmärtää maailman sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin toivoisi sen olevan. Ja lisäksi teoksessa on kyse siitä, että toisesta ihmisestä pahasti sanominen ("pomon panetteleminen" ja niin edelleen) on sitä varsinaista idiotismia.

Näin Hoover aloittaa teoksensa:

Tämä kirja sisältää jäänteet, jotka jouduttiin kaapimaan seiniltä pääni räjähdettyä. Vuosien ajan kirjoitin kirjoja johtamistadosta, luovuudesta ja organisaatioiden suorituskyvystä; matkustelin laajalti ja ylistin innovaation, matalien organisaatioiden, yhteistoiminnallisen johtamisen ja jaetun vastuun hyveitä työpaikalla. Asiakkaani toivottivat minut tervetulleeksi ja nyökkäilivät hyväksyvästi opettaessani yhteistyön ja avoimen kommunikaation periaatteita. He jopa odottivat kohteliaasti, kunnes olin lopettanut ja poistunut rakennuksesta, ennen kuin sivuuttivat neuvoni.

Idioottipomo on minun kostoni.

Vastoin yleistä käsitystä Idiootti, joka huolestuttaa minua kaikkein eniten, ei löydy kulma- tai kattohuoneiston konttorista - se löytyy peilistä. [...]


Hoover näkee, että toisiin ihmisiin - ja ehkä aivan erityisesti esimiehiin - kohdistuva viha on karannut käsistä organisaatioissa. On aika tarttua toimeen:

Useat ihmiset ovat vihaisia ja itsetuhoisia ja syyttävät tästä esimiehiään. He tarvitsevat apua henkilöltä, joka on valmis painamaan Kohteliaisuuskoneiston paussinäppäintä, käärimään hihansa, vuorovaikuttamaan, nauramaan ja itkemään yhdessä työntekijöiden kanssa heidän matkallaan uusiksi ihmisiksi, jotka vilpittömästi arvostavat toisiaan ja ovat omistautuneita heidät palkanneen organisaation menestykselle.


Ensimmäinen askel kohti parantumista on todellisuuden hyväksyminen sellaisena kuin se on:

Säännöt ovat sääntöjä. Jos voisin muuttaa ne, olisin tehnyt niin jo tuhatkunta kertaa. Ne säännöt, jotka voin muuttaa, muutan. Mutta ihmisen käytös on ihmisen käytöstä, ja työn rooli on säilynyt olennaisesti samana aina siitä asti, kun Aatami ja Eeva haukkasivat omenasta liian suuren palan, joutuivat vetämään vaatteet päälleen ja hankkimaan oikean työpaikan. Suurimmalle osalle meistä ongelmia aiheuttaa se, että yritämme rystyset valkoisina matkata sen todellisen työmaailman läpi kuvitellen, että se on sellainen kuin haluamme sen olevan.


Hoover panee itsensä peliin ja kertoo itse olleensa Idioottipomo, ja nyt hän yrittää toipua tästä tilasta, vaikka helppoa se ei ole:

Ennen kuin otin askeleen aktiivisesta ääliömäisyydestä kohti toipumista, en ymmärtänyt, että muiden ihmisten näkeminen tolloina oli myös itseni syytteeseen asettamista. En välttämättä halunnut, että pomoni lopettaisi idioottimaisuutensa, halusin vain itse olla Alpha Idiootti. En varsinaisesti halunnut esimieheni lopettavan minun ärsyttämistäni rangaistuksetta, halusin vain valtaa ärsyttää häntä ja muita ilman rangaistusta. Tehtäväni ei ollut luoda kiltimpää ja miellyttävämpää työympäristöä; himoitsin valtaa tehdä muiden elämästä kurjan.


Hoover tiivistää olennaisen terävästi, esimerkiksi tähän tapaan: "Elämästä tulee mahdotonta hallita, jos yrittää kontrolloida muuta tyhmyyttä kuin omaansa."

Tässä kirjassa on järkeä, vaikka lukija onkin idiootti.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Kramppeja ja nyrjähdyksiä - II-III

Pauli Kallio on kirjoittanut ja Christer Nuutinen piirtänyt nämä sarjakuvat, ja niiden parissa tuli viihdyttyä mukavasti useampikin tovi: Kramppeja ja nyrjähdyksiä - II-III (Jalava, 2000; ISBN 951-887-202-3).



Jotenkin nämä sarjakuvat olivat päässeet unohtumaan, mutta luettuani ensimmäisen sarjakuvakirjan laitoin saman tien tämän toisen kirjan tilaukseen. Sivuja kirjassa on 156, eli luettavaa on melkoinen määrä, ja monen monta elämän ja ihmissuhteiden kuviota tähän teokseen mahtuukin.

Ehkä näiden sarjakuvien viehätyksessä on pitkälti kyse nostalgiasta, hiukan toisin kuin aikoinaan kun niitä lehdestä luin, silloin kyse oli pikemminkin siitä että sarjakuvat jollain tavalla kuvastelivat tuttavapiirin elämän vaiheita, mutta nyt tämä nuorien aikuisten elämästä kertova sarja on muuttunut enemmänkin muistikuviksi menneestä maailmasta kuin viittauksiksi elettyyn elämään itsessään.


John D. MacDonald: Bright Orange for the Shroud

Jatkoin John D. MacDonaldin dekkareiden lukemista, päähenkilönä Travis McGee. Tämä romaani on 21-osaisen kirjasarjan kuudes: Bright Orange for the Shroud (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82667-1). Alunperin teos ilmestyi vuonna 1965.


Kirja kertoo McGee tuttavasta nimelta Arthur, joka ilmestyy McGeen laivan laskusillalle nääntyneenä ja nälkiintyneenä vuosi siitä kun hänet oli viimeksi nähty. Vuotta aikaisemmin hän oli juuri mennyt naimisiin, varakkaana ja menestyksekkäänä miehenä, ja muutos on suuri.

MacDonald pohdiskelee kirjassa tuttavien ja ystävien välistä eroa tähän tapaan:

Arthur fell back into my life on that Tuesday afternoon. Acquaintance rather than friend. The dividing line is communication, I think. A friend is someone to whom you can say any jackass thing that enters your mind. With acquaintances, you are forever aware of their slightly unreal image of you, and to keep them content, you edit yourself to fit. Many marriages are between acquaintances. You can be with a person for three hours of your life and have a friend. Another one will remain an acquaintance for thirty years.


Kirjassa Arthur muuttuu tuttavasta jopa ystäväksi, ja samalla "yksinäinen ritarihahmo", McGee, saa pohdittavakseen millä keinoin Arthurilta huijattu omaisuus olisi saatavissa takaisin, tai edes osa siitä. Mutta huijarit ovat paitsi taitavia myös häikäilemättömiä, eikä McGee selviä yhteenotosta ehjin nahoin.

Vaikka kirjan tekstistä saa vaikutelman, että se on kirjoitettu nopeasti ja kiireessä, on tekstissä paikka paikoin yllättäviä syvyyksiä, esimerkiksi kun MacDonald pohtii miehen ja naisen välistä suhdetta, niitä tekijöitä jotka vaikuttavat siihen että ihmisten tekemät valinnat eivät välttämättä tuota onnellista lopputulosta.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Suosituimpani

Tuli mieleen katsoa, ketkä ne ovat kirjailijat (ja kääntäjät) joiden teoksista olen täällä Valopolku-blogissa eniten kirjoittanut. Ja nämä ne ovat:

John D. MacDonald: Darker Than Amber

Jostain syystä minulta oli kokonaan jäänyt huomaamatta tämmöinen John D. MacDonaldin kirjoittama dekkarisarja, päähenkilönä Travis McGee. Tämä romaani on 21-osaisen kirjasarjan seitsemäs: Darker Than Amber (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82668-8). Alunperin teos ilmestyi vuonna 1966.


Kirjan esipuheen on kirjoittanut Lee Child, ja hän pohdiskelee sitä mikä sai vuonna 1916 syntyneen John Dann MacDonaldin ryhtymään kirjailijaksi, vaikka hänellä oli MBA-tutkinto Harwardista ja toisessa maaimansodassa hän toimi esikuntaupseerina (everstiluutnantti).

Sen sijaan että MacDonald olisi mennyt töihin Pentagoniin tai General Motorsiin, hän rupesi suoltamaan viihdekirjallisuutta, ja tällä työllä hän itsensä myös elätti. Hänen tuotteliaisuutensa oli tavatonta, ja joissakin viihdelukemistoissa oli pelkästään hänen tekstejään, salanimien taakse piilotettuina.

Myöhemmin monet kovaksikeitettyjen dekkarien ja jännärien kirjoittajat ovat kertoneet MacDonaldin olleen heidän esikuvanaan. Ja täytyy myöntää, että vaikka tämänkin romaanin ilmestymisestä on kulunut lähes 50 vuotta, ei se tunnu vanhentuneen juuri ollenkaan.

Ja vaikka MacDonaldin teksti on paikka paikoin hiukan kulmikasta, on siinä usein myös yllättävää syvällisyyttä, suorastaa yhteiskunnallista tai filosofista pohdiskelua, joka kumma kyllä istuu luontevasti MacDonaldin McGee-hahmon luonteeseen.

Lee Child toteaa esipuheessa MacDonaldin olleen usein edellä aikaansa muun muassa ympäristöasioissa:

These two angles show up everywhere in his novels: the need to-maybe reluctantly, possibly even grumpily-stand up and be counted on behalf of the weak, helpless, and downtrodden, which included people, animals, and what we now call the environment-which was in itself a very early and very prescient concern: Janice Gantry, for instance, predated Rachel Carson's groundbreaking Silent Spring by a whole year.

But the good knight's armor was always tarnished and rusted. The fight was never easy and, one feels, never actually winnable. But it had to be waged. This strange, weary blend of nobility and cynicism is MacDonald's signature emotion. Where did it come from? Not, presumably, the leafy block where he was raised in quiet and comfort. The war must have changed him, like it changed a generation and the world.


Tunnetuin MacDonaldin romaani on The Executioners, joka on kahteen kertaan tehty elokuvaksi (Cape Fear).

Child pohdiskelee MacDonaldin mysteeriä, sitä mistä tämä tavaton kiire tuottaa tekstiä oikein oli peräisin:

So where did McGee and MacDonald's other heroes come from? Why Florida? Why the jaundiced concerns? We will never know. But maybe we can work it by mining the millions of words written with such haste and urgency and passion between 1945 and 1986.


Tässä romaanissa McGee on kalastamassa veneessä sillan alla ystävänsä Meyerin kanssa, kun sillalta pudotetaan veteen nainen, betonilohkare rautalangalla jalkoihin kiinnitettynä. McGee sukeltaa pohjaan ja saa naisen pelastettua. McGee yrittää saada selvyyttä mistä oikein on kyse, eikä pelastetun naisen tarina tunnu kaikilta osin ihan paikkansa pitävältä.