Leijat Helsingin yllä

No, nyt se on luettu, Kjell Westön Helsinki-sarja. Viimeiseksi jäi romaani Leijat Helsingin yllä.

Tämä romaani ei kovin paljon uutta tarjonnut, eikä ehkä ollut sarjan paras romaani, tosin ei huonoinkaan. Kertomistyyli oli sekoitus muissa kirjoissa käytettyä, alussa ehkä turhankin kokeileva ja oikeaa uomaa hakeva.

Jälleen kerran Westö pohtii uuden ja vanhan kulttuurin törmäystä, tällä kertaa toisesta maailmansodasta 1990-luvun alkuun. Sitä miten vanha ruotsinkielinen vauraus - joka oli jo otettaan menettämässä - ja uudempi, enemmän pyrkyryyttä sisältävä, kohtasivat ja mitä siitä sitten seurasikaan.

Jälleen kerran päähenkilöllä on hankala isäsuhde, eikä sisarusperheen muilla jäsenillä ole sen helpompaa löytää omaa paikkaansa maailmassa. Ennen kaikkea tarina kertoo ihmisten sokeudesta nähdä muita ihmisiä muuten kuin kalpeina haamuina, olkoon kyse sitten omista vanhemmista, lapsista tai puolisoista. Mutta ehkä tässä kirjassa on optimistisempi sävy, ehkä enemmän sovitteleva ja vähemmän kärjistävä.

Komean romaanisarjan Westö joka tapauksessa on kirjoittanut, lukemisen arvoisen, ehdottomasti.

Isän nimeen

Olen jatkanut Kjell Westön lukemista. Aiemmin olen jo lukenut teoksetMissä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin, joista edellinen on ehdottomasti paras lukemistani, kokonaisuus joka painuu mieleen ja valottaa suomalaisuutta syvällisellä tavalla. Nyt tuli luettua Isän nimeen (Otava, 2000).

Heti lukemisen jälkeen oli pettynyt romaaniin. Aiemmin vihjasin että Antti Tuurissa on formaattikirjoittajan vikaa. Ainakin kertoja-päähenkilö tuppaa pysymään saman kaltaisena kirjasta toiseen.

Mutta olisiko Westöllä vielä enemmän taipumista samaan, ja nimenomaan niin että teosten perusasetelma muistuttaa toisiaan. "Isätön" päähenkilö, tai vähinkäänkin päähenkilö jonka suhde vanhempiin on jotenkin viallinen, ja tästä aiheutuu jatkuva etsimisen ja epäonnistumisen kierre.

Mutta nyt, pari päivää myöhemmin, tuntuu jo paremmalta. Isän nimeen on omaleimainen kirja, myös rakenteeltaan, joka on pienistä katkelmista koottu, ja mielenkiintoisella tavalla peilaa niin kertoja-päähenkilön olemusta kuin hänen Werner-isänsä kohtaloa. Ehkä jotkut asetelmista ovat vähän keinotekoisen haettuja, mutta eletty elämä taustalla kuvastuu, ja sivuilta paljastuva kuva Helsingistä on varsin uskottava, vaikka onkin sepitteellinen.

Lienee syytä jatkaa. Ja kohta onkin koko Helsinki-sarja tullut luettua. Mutta voihan noita kirjoja vielä tulla lisääkin.

Suomen historia - ja mitä siitä opimme?

Olen jatkanut uudempaan suomalaiseen kirjallisuuteen perehtymistä. Kjell Westön Finlandia-palkittu Missä kuljimme kerran: romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi (Otava, 2006) oli raskasta mutta hyvää luettavaa.

Termi "lukuromaani" on tässä hyvä, kuten takakannessa kehuttiin. Teos vaatii lukijalta paneutumista, ihan helpolla siitä ei pääse. Vuoden 1918 tapahtumat, sisällissodaksikin ajankohtaa voisi kutsua, on kirjan keskiössä. Tapahtumien kaari kattaa niin Venäjän ajan Suomen kuin nuoren valtakunnan ensimmäiset ihanat ja kivuliaat itsenäiset askeleet. Westön ote on historioitsijan, mutta onneksi kirjan hahmot eivät ole suoraan historiallisia karikatyyrejä vaan uskottavia ihmisiä uskottavine tavoitteineen ja ongelmineen. Paikka paikoin kirja olisi ehkä vaatinut tiivistämistä, mutta ehkä on niin että kukin lukija löytää kirjasta omansa, eri kohdista vain. Ainakin minä löysin paljon uutta ja ihmeellistä.

Westön ihmishahmot eivät säily ehjinä elämästä, kuten ei kukaan olkoon aikakausi mikä tahansa, mutta vuodet 1905-1939 lienevät kuitenkin olleet aikakautena erityisen kuluttavia. Hyväosaisilla oli ongelmansa, työläisillä omansa. Helsinki kasvoi kaupunkina, kunnes se lopulta alkoi muistuttaa sitä minkä nykyisin Helsinkinä tunnemme.

Westön suhde ihmishahmoihinsa on kirjailijan - välillä hän menee syvälle kokemuksiin, välillä ottaa etäisyyttä ja katsoo laajemmasta perspektiivistä. Mutta hyvin hän osaa kuvata ihmisen roolin maailmassa. Joskus maailma iskee ison särön, ja on vain ajan kysymys milloin särö puhkeaa railoksi. Joskus taas maailma nirhaa ihmistä vähän kerrallaan. Toiset löytävät tavan säilyttää toimintakykynsä; jotkut antavat periksi. Sankareita olemme kaikki, tai ei kukaan.

Westön jälkeen luin Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen (Tammi, 1999), joka myöskin on Finlandia-voittaja. Nyt mennään ajassa vielä taaksepäin, 1870-luvulle, kauas Itä-Siperiaan, jossa pohditaan omituisen väkivallanteon syitä ja seurauksia.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin myöhemmin ilmestyneestä romaanista Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009). Carlson kirjoittaa paljon tiiviimmin kuin Westö, jotenkin kuin runoilija, jonka teksti on katkelmallista, tyylilajista toiseen nopeasti vaihtavaa, kudokselmallista, impressionistista, mutta kaikesta tästä syntyi omalaatuisen uskottava ajan kuva, mutta samalla myös ajattoman ajan kuva - missä määrin maailma on lopulta muuttunut, löydämmekö aina saman uudelleen ja unohdammeko aina saman uudelleen?

Näiden merkkiteosten jälkeen pitäisi perehtyä Väinö Linnaan. Täällä Pohjantähden alla on odottanut pitkään, olisiko vihdoin sen vuoro?

Minä-kertoja kaunokirjallisuudessa

Olen viime aikoina lukenut kohtuullisen paljon kaunokirjallisuutta, joka käyttää minä-muotoista kerrontatekniikkaa. Ja joskus on ollut vaikea erottaa kirjan kirjoittaja ja kirjan fiktiivinen kertoja toisistaan, vaikka niin pitäisi tehdä.

Minä-muodon käyttäminen ei tee fiktiosta omaelämänkerrallista vaan siinä pätevät samat kaunokirjallisuuden lait kuin muuhunkin kirjallisuuten, kirjoitetaan sitten kolmannessa perspektiivissä tai kaikkitietävässä "jumala-perspektiivissä". Mutta yllättävän vaikea on usein muistaa, että kirjan minä-kertoja on fiktiivinen. Kirjan minä ei ole kirjoittaja itse vaan kirjan hahmo kuten muutkin hahmot.

Aikoinaan luin Lawrence Blockin oppaan kaunokirjallisesta urasta haaveileville, kirjan nimi on Telling Lies for Fun & Profit: A Manual for Fiction Writers. Block viittaa teoksen nimessä siihen, että ammoisista ajoista asti ihmiset ovat kertoneet tarinoita toisilleen, luoneet maailmoja jotka kuvastavat tätä mutta samalla luovat sen uudestaan. Suomessa Kalevala pohjautuu menneeseen suulliseen tarinankertomisen perinteeseen, Seitsemän veljestä taas nosti Suomen romaanikirjallisuuden maailmanluokkaan.

Yksi Blockin suosituksista aloittelijoille on, että lyhyiden tarinoiden, esimerkiksi novellien sijaan kannattaa satsata romaaniin, koska se kirjallisuuden muotona on sallivampi, ja lisäksi käytännössä ainoa vaihtoehto elannon ansaitsemisen mielessä. Novelleille ei löydy markkinoita, ellei kirjoittajalla jo ole nimeä. Mutta koskaan en ole saanut romaania aloitetuksi saati sitten luonnostelluksi.

Lisäksi Block kehottaa kokeilemaan minä-muotoista tarinankerrontaa, koska se puhuttelee lukijaa tehokkaimmin (lukija samaistuu kertojaan) ja siten helpottaa aloittelijan urakkaa. Kunhan vain ymmärtää, että kertoja-minä on aivan eri asia kuin kirjailija. Kertoja on hahmo muiden joukossa.

Kirjailija hyödyntää kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa - ja näinä päivinä varmasti sitä riittää - mutta kirja elää omaa elämäänsä, samoin sen hahmot. Ja vaikka Wikipedia ja netin karttapalvelut tekevät mahdolliseksi saada tietoa mistä tahansa aiheesta ja jopa mennä virtuaalisesti kävelemään kaupunkien kaduille, on paljon sellaista joka kirjoittajan täytyy löytää jostain muualta: haut, maut ja tuntoaisti, puhumattakaan korvien sisällä tapahtumisesta. Ei ole helppoa mennä toisten ihmisten nahkoihin. (Tosin aivotutkimus antaa ymmärtää että juuri tämä taito - mennä toisen nahkoihin, olkoon hän kuka tahansa - tekee ihmisten yhteisöllisen olemassaolon ja kulttuurin mahdolliseksi.)

No, kirjoihin palatakseni, viime aikoina lukemissani teoksissa on minä-kertoja esillä.

Kari Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa kirjoittaja leikkii minä-muodolla: päähenkilönä oleva mummo on "minä", mutta kirjailija itse on myös tarinan hahmo, kolmannessa persoonassa. Fiktiivinen kirjailija, Hotakaisen näköinen mutta ei kuitenkaan hän, ostaa elämäntarinan minä-kertojalta.

Kjell Westön sukukronikassa Älä käy yöhön yksin paljastuu minä-kertoja vasta vähitellen, muiden hahmojen lomassa ja osin muiden hahmojen tarinoiden jälkeen. Westöstä olen ymmärtänyt, että hän viettää teosta suunnitellessaan vuoden kirjastossa (ja varmaan muuallakin) perehtyen kyseisen ajan sanomalehtiin ja vastaavaan aineistoon. Tästä syntyy tavattoman uskottava ajankuva.

Monet nobelistit (kategorista esimerkkiä käyttääkseni) hyödyntävät tehokkaasti minä-kerrontaa. Silloin saakin olla tarkkana mikä on fiktiota ja mikä kaunokirjallisuutta. Luultavasti rajaa on vaikea edes vetää, sen verran kummallinen on ihmisen päänuppi vaikeasti hahmottuvine kokemuksineen ja ajatuksineen. Tiedämmekö miksi toimimme niin tai näin?

Joseph Brodskyn teos Veden peili sopii tästä esimerkiksi, samaten Imre Kertészin keskitysleirikuvaus Kohtalottomuus. Kummatkin nobelisteja, jotka ammentavat kokemuksistaan fiktioon. Ja samaan sarjaan (tosin ilman nobelia) sopii myös W. G. Sebaldin (1944-2001) romaani Saturnuksen renkaat, josta on kyllä toisaalta vaikea sanoa missä määrin se noudattaa romaanin traditiota.

Nuorena haaveilin kaunokirjallisesta urasta Hemingwayn jalanjäljissä, mutta lopulta ymmärsin ettei minulla ole kaunokirjallisuudessa tarvittavaa hulluutta (tai olisiko lahjakkuutta). Muutaman novellityyppisen kirjoituksen olen kyllä puurtanut, eli ihan helpolla en periksi antanut. Ja lukiossa sain moitteita (ja arvosanan pudotuksen) englannin opettajalta, koska en kirjoittanut esseitä vaan fiktiota.

Viimeisin yritelmäni kaunokirjallisuuden parissa oli tieteisnovelli, lähetetty pari vuotta sitten Portti-lehden kilpailuun, jossa teksti sai kunniamaininnan (julkaistu Portissa 4/2006). Tuolloin julkisuudessa puhuttiin paljon Kiinan ihmisoikeustilanteesta, erityisesti kaupunkien ja maaseudun välisestä kuilusta, puhumattakaan sukupuolten välisestä tasa-arvon ongelmasta. Tästä syntyi tarve pohtia asiaa fiktion keinoin.

Vuonna 2002 olin osallistunut asiatekstin kirjoitajana muutaman kollegan kanssa kirjoituskokoelmaan Missä on nainen?. Taisinpa (jos nyt en väärin muista) olla ainoa miespuolinen kirjoittaja teoksessa. Aihe jäi vaivaamaan. Tämä oli osittain taustalla Porttiin kirjoittamassani novellissa.

Valitsin minä-muotoiseksi kertojaksi vallanpitäjiä edustavan hahmon, siis yhteiskunnan vähäosaisia sortavan taloudellis-sotilaallisen eliitin käsikassaran, jonka maailma on sittemmin kaatunut päälaelleen. Oli hurjan vaikea keksiä päähenkilölle uskottavia luonteenpiirteitä, enkä siinä lopulta kovin hyvin onnnistunut, vaikka armeijakokemuksista jotain yritin ammentaa.

Siinä määrin Kiinan tilannetta käytiin läpi lehdistössä, että uutiskuvista sain materiaalia mahdollisen tulevaisuuden yhteiskunnan hahmottamiseen. Eliitti käyttää tarinassa apunaan geneettisesti muunneltuja sotilasjoukkoja, jotka väkivallon tukahduttavat säännöllisesti nousevan vastarinnan, orjallisesti käskyjä noudattaen. Tieteiskirjallisuuden avaaman vapauden turvin yritin hahmotella myös geenitekniikkaa, jolla ihmisiä muokataan vallankäyttäjien tarpeiden mukaisesti. Ja Kiinassa symbolina käytetty tiikeri-hahmo nousi luontevaksi vertauskuvaksi tarinassa.

Novellin päähenkilö kokee henkilökohtaisen kriisin, ja päättää lopulta vaihtaa sukupuolensa kirurgisella operaatiolla miehestä naiseksi, haaveillen oman lapsen synnyttämisestä ja siirtymisestä pois sortajien joukosta. Yritin viitata tarinassa tieteiskirjallisuuden feministisiin teemoihin, yhteiskuntiin jossa sukupuoli menettää merkityksensä (miehiä ei enää tarvita tai sukupuolta vaihdetaan luontevasti osana kulttuuria). Ehkä näitä viittauksia joku lukija tekstistä osaa etsiä.

Täytyy kyllä sanoa, että yritystä oli, mutta lopputulos ei kovin kummoinen ole, joten ura kaunokirjallisuuden parissa ei näytä todennäköiseltä. Mutta kyllähän on tapauksia että kirjallinen ura on alkanut vasta 40- tai 50-vuotiaana, eli eihän sitä koskaan tiedä.

Tästä blogimerkinnästä näkee, että asiakirjoittamisen avulla voi kyllä käydä tärkeitä teemoja läpi - esimerkiksi kirjallisuuden merkitystä tai Kiinan ihmisoikeustilannetta ja sanavapauskysymyksiä - mutta vasta kaunokirjallisuus avaa pohjalla olevan kysymyksen ymmärrettäväksi. Ikävä kyllä minulla sitä taitoa ei näytä olevan.

Suomalaisuudesta ja kirjallisuudesta

Ihan aluksi uutinen: aiemmin mainostamani Helmet-järjestelmä on nyt avannut tietoaineistonsa kaikkien käyttöön. Hieno juttu! Tarjolla on 680 000 kirjan, levyn, nuotin yms. kuvailutiedot, joita kuka tahansa voi hyödyntää.

Sitten kirjoihin. Olen jatkanut lukemista, aiemmin työn alla olleiden Sebaldin ja Sariolan jälkeen. Luin Kari Hotakaisen uusimman romaanin Ihmisen osa (Siltala, 2009), joka oli vallan erinomainen, tosin ehkä kerrontateknisesti turhankin erikoista tavoitteleva.

Mutta hauska kehyskertomus silti - mummo joka myy elämänsä kirjailijalle. Melko iso tarinan kaari kirjassa on, tosin paikoitellen turhankin äksyä toimintaa - punaisia päin 30 km/h ylinopeutta ajava auto ja muuta semmoista tehostetta. Ei silti, hyvin tarina pysyy kasassa.

Hotakaisen jälkeen luin Kjell Westön sukukronikan Älä käy yöhön yksin (Otava, 2009).

Tämä on ensimmäinen Westön teos jonka luin, eikä hassumpi, vaikka joskus kyllä tuntui että kirjoittajan ote hiukan herpaantui aiheesta. Mutta osaltaan kyse voi olla tarkoituksellisesta etäännyttämisen kerrontatekniikasta. Kiinnostava teos, joka käyttää monen näkökulman tekniikkaa tehokkaasti hyväkseen.

Koska en Westöä ole aiemmin lukenut, en myöskään tiennyt että tämä kirja on "Helsinki kvartetin" päätösteos. On syytä lukea myös muita sarjan teoksia. Finlandia-palkinnon voittanut Missä kuljimme kerran lienee ilmiselvä valinta.

En voi olla vertaamatta Westöä Antti Tuuriin, jota myös olen alkanut äskettäin lukea. Aloitin Lakeuden kutsusta ja sen jälkeen luin Pohjanmaan. Lienee syytä jatkaa, sen verran hyviä nämä olivat, kunhan ensin pääsin sisään Tuurin kertomistyyliin.

Mielenkiintoista muuten, että Antti Tuuria on kutsuttu "insinöörikirjalijaksi", samoin kuin Kari Hotakaista ja Hannu Raittilaa. (Ja miksei samaan kategoriaan voisi kuulua myös Antti Hyry, hmmm...) Raittilaa en ole lukenutkaan, varmaan pitäisi.

Westön jälkeen luin Kristina Carlsonin teoksen Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009). Hänhän sai Finlandia-palkinnon teoksesta Maan ääreen, joka kyllä pitäisi lukea. Tämä puutarhuri-tarina tuntui jotenkin hajanaiselta, millä tarkoitan "hajanaisen hajanaista" enkä "yhtenäisen hajanaista" (eli tietoista taiteellista valintaa).

Olisiko kirjoittaja jotenkin yrittänyt liikaa? Tässä oli kovan tekemisen tuntua mutta ei sellaista itsestään selvyyttä kuin parhaissa kirjoissa. Toisaalta paikoitellen teos nousi siivilleen, siinä oli havaintojen tarkkuutta ja yllättävyyttä jota harvoin näkee. Mutta oliko kirja romaani, proosarunokokoelma vai mitä, sitä jäin miettimään.

Luettavien kirjojen listalla on myös Väinö Linnaa. Jotenkin aikoinaan en hänen makuunsa päässyt. Ehkä olin nuorempana liikaa suuntautunut ulkomaiseen maailmankirjallisuuteen, jolloin kotimainen jäi. Tosin kyllä tuli yhtä ja toista kotimaistakin luettua, Antti Hyryä, Veikko Huovista, Pentti Haanpäätä, Mika Waltaria ja monta muuta. Mutta Linna - ehkä hän oli vähän liikaakin kansakunnan kaapin päällä, joten hänet sivuutin. Mutta pitänee ottaa esille nyt vihdoin.

Kun tässä vähän selvittelin lukemisen arvoisia kirjailijoita, huomasin verrata Finlandia-palkinnon saajien listaa Kalevi Jäntin palkinnon listaan: muutamia samoja nimiä kyllä löytyy, mutta oikeastaan yllättävän vähän. Mitä ilmeisimmin monesta "nuoresta lupauksesta" jää tulematta ikoneja kansakunnan kaapin päälle. Kirjallisuuden valtionpalkinto ja Runeberg-palkinto puolestaan ovat ehkä enemmän linjassa Finlandia-palkinnon kanssa, tosin Finlandiaa ei ole saanut muun muassa Juha Seppälä joka kaksi muuta on jo saanut.

Carlsonin jälkeen luettavana oli kevyempää tavaraa, nimittäin Leena Lehtolaisen dekkari Tuulen puolella (Tammi, 1998). Häntä en ollut koskaan aiemmin lukenut, ja vähän tökki. Joillakin kirjoittajilla on kulmikas tyyli johon kestää aikansa sopeutua, ja tämä saattaa olla syy siihen miksi Lehtolaisen tyyli ei oikein puhuttele. Keinotekoisen makuista tekstiä, tekemällä tehtyä, tosin pääosin taitavasti. Kaikesta huolimatta luin teoksen loppuun asti, tosin kornien kohtien yli hyppien.

Lehtolaisen jälkeen palasin nobelisteihin, Joseph Brodskyn omaelämänkerralliselta vaikuttavaan teokseen Veden peili (Watermark, 1992). Runoilijoilla on tapa löytää syvällisiä merkityksiä paikoista, ja tässä kirjassa Venetsia nousee jopa koko inhimillisen kulttuurin symboliksi.

Luettavien kirjojen lista ei tunnu lyhenevän yhtään. Listalla on muun muassa Fernando Pessoa, mutta saa nyt nähdä tuleeko yhtään häntä luettua. Suomalaisiakin klassikkoja on listalla niin monta.