Suomen historia - ja mitä siitä opimme?

Olen jatkanut uudempaan suomalaiseen kirjallisuuteen perehtymistä. Kjell Westön Finlandia-palkittu Missä kuljimme kerran: romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi (Otava, 2006) oli raskasta mutta hyvää luettavaa.

Termi "lukuromaani" on tässä hyvä, kuten takakannessa kehuttiin. Teos vaatii lukijalta paneutumista, ihan helpolla siitä ei pääse. Vuoden 1918 tapahtumat, sisällissodaksikin ajankohtaa voisi kutsua, on kirjan keskiössä. Tapahtumien kaari kattaa niin Venäjän ajan Suomen kuin nuoren valtakunnan ensimmäiset ihanat ja kivuliaat itsenäiset askeleet. Westön ote on historioitsijan, mutta onneksi kirjan hahmot eivät ole suoraan historiallisia karikatyyrejä vaan uskottavia ihmisiä uskottavine tavoitteineen ja ongelmineen. Paikka paikoin kirja olisi ehkä vaatinut tiivistämistä, mutta ehkä on niin että kukin lukija löytää kirjasta omansa, eri kohdista vain. Ainakin minä löysin paljon uutta ja ihmeellistä.

Westön ihmishahmot eivät säily ehjinä elämästä, kuten ei kukaan olkoon aikakausi mikä tahansa, mutta vuodet 1905-1939 lienevät kuitenkin olleet aikakautena erityisen kuluttavia. Hyväosaisilla oli ongelmansa, työläisillä omansa. Helsinki kasvoi kaupunkina, kunnes se lopulta alkoi muistuttaa sitä minkä nykyisin Helsinkinä tunnemme.

Westön suhde ihmishahmoihinsa on kirjailijan - välillä hän menee syvälle kokemuksiin, välillä ottaa etäisyyttä ja katsoo laajemmasta perspektiivistä. Mutta hyvin hän osaa kuvata ihmisen roolin maailmassa. Joskus maailma iskee ison särön, ja on vain ajan kysymys milloin särö puhkeaa railoksi. Joskus taas maailma nirhaa ihmistä vähän kerrallaan. Toiset löytävät tavan säilyttää toimintakykynsä; jotkut antavat periksi. Sankareita olemme kaikki, tai ei kukaan.

Westön jälkeen luin Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen (Tammi, 1999), joka myöskin on Finlandia-voittaja. Nyt mennään ajassa vielä taaksepäin, 1870-luvulle, kauas Itä-Siperiaan, jossa pohditaan omituisen väkivallanteon syitä ja seurauksia.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin myöhemmin ilmestyneestä romaanista Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009). Carlson kirjoittaa paljon tiiviimmin kuin Westö, jotenkin kuin runoilija, jonka teksti on katkelmallista, tyylilajista toiseen nopeasti vaihtavaa, kudokselmallista, impressionistista, mutta kaikesta tästä syntyi omalaatuisen uskottava ajan kuva, mutta samalla myös ajattoman ajan kuva - missä määrin maailma on lopulta muuttunut, löydämmekö aina saman uudelleen ja unohdammeko aina saman uudelleen?

Näiden merkkiteosten jälkeen pitäisi perehtyä Väinö Linnaan. Täällä Pohjantähden alla on odottanut pitkään, olisiko vihdoin sen vuoro?