Ylioppilasaineen kirjoittamisen (muinaisesta) taidosta

Aiemmin pohdiskelin kaunokirjallisuuden olemusta ja erityisesti minä-kertojan merkitystä kerrontatekniikassa. Jotenkin asia jäi mieleen, ehkä runsaan kaunokirjallisuuden annostelun takia tai ehkä siksi että on alkukesä, koulut juuri loppuneet, ylioppilaat lakitettu ja niin edelleen.

Ja ehkä näistä ympäristötekijöistä johtuen mieleen palautui kirjoittamisen kokemus reilun parinkymmenen vuoden takaa, keväältä 1984. Tuolloin oli ylioppilaskirjoitukset, ja äidinkielestä kirjoitettiin kahtena eri päivänä kaksi ainetta, jotka opettaja arvioi ja lähetti eteenpäin lopullista tuomiota varten.

Olin ennen kirjoituksia jutellut opettajani kanssa siitä, voiko ylioppilaskokeessa kirjoittaa fiktiota, kuinka huonosti siinä voisi käydä. Tästä on klassinen esimerkki, Paavo Haavikon ylioppilasaine, jonka opettaja antoi meille luettavaksi. Haavikon aine on kaunokirjallinen teksti, proosaruno, mutta sen voi kyllä (vähän tulkiten) nähdä myös esseetekstinä. Muistaakseni arvioijat eivät tekstiä arvostaneet, vaikka se on kirjallinen merkkiteos. Olisikohan Haavikko siitä approbaturin saanut?

En nyt muista kuinka varoittava esimerkki Haavikon tekstin oli tarkoitus olla. Itse otin sen rohkaisuna.

Tätä kirjoittaessani yritin netistä etsiä kyseistä tekstiä, enkä sitä löytänyt, mutta näköjään joku muukin on tekstiin törmännyt.

Täytyy sanoa että äidinkielen opettajani oli erittäin rohkaiseva kaunokirjallisuuden suuntaan. Tosin hän myös toi esille vaaran huonoon arvosanaan, jos ylioppilasaineessa kirjoittaa fiktiota faktan sijaan. Opettajan ehdotus oli, että ainakin toinen teksti olisi essee, toinen voisi olla mitä tahansa.

Mikä nyt jälkeenpäin mieleen elävästi muistuu, on se fiilis kun kirjoitin novellia ylioppilasaineeksi. Oli haikea olo, lukion päättyminen mielessä, tuntematon tulevaisuus edessä. Ja kai myös Haavikon esimerkkiä jollain tavalla pidin mielessä.

Kirjoitin novellissa kävelyretkestä joen rannalla, syksyisessä metsässä, jossa ruskan keltaisiksi ja punaiseksi värjäämät haavanlehdet hohtivat vaaleansinisen syystaivaan kehystäminä. Tuntui että siirryin tuohon maisemaan, elin siinä, ja sieltä käsin pystyin pohtimaan omaa tilannettani, monien tuttujen asioiden loppumista, tuntemattomien alkamista. Tunsin fyysisesti olevani tuon syksyn värjäämän, mutkittelevan joen rannalla, joen jonka uoma aikojen kuluessa on vaihtanut paikkaansa, etsinyt tietään uudelleen ja uudelleen.

Äidinkielen opettaja antoi kummallekin ylioppilasaineelleni saman pistemäärän, mutta laittoi novellin ykköseksi ja esseen kakkoseksi. Lautakunnassa oli järjestys sitten vaihtunut. Kirjoittamani essee "Tavat muovaavat luonnetta ja luonne määrää kohtalon (kiinalainen sananlasku)" julkaistiin Suomen Kuvalehdessä ja myöhemmin kokoelmassa Ylioppilasaineita 1984 (SKS ja ÄOL, 1984).

Tuo novelli, jota vieläkin muistelen, häipyi tuntemattomuuteen, eikä minulla käsittääkseni sitä ole enää tallessa, enkä muista edes sen otsikkoa. Mutta kirjoittamisen kokemus on yhä jossain muistin perukoilla, ja aika ajoin se pulpahtaa esiin. Ikään kuin olisin kävellyt lukion voimistelusalista joen rannalle, niin vahva oli kokemus tarinan sisälle menemisestä. Sellaista ei ole myöhemmin kirjoittaessa tapahtunut.

Jos olen oikein ymmärtänyt, ylioppilaskirjoitusten äidinkielen koe on nykyään hyvin erilainen, painottaen kirjoittamisen eri muotoja. Varmaan niin on hyväkin. Mutta jotain pientä nostalgiaa tuota vanhaa kirjoitustilannetta kohtaan on pakko tuntea. Ainekirjoitus oli kiehtova ja haastava kokemus, ja vaikka sitä sellaisenaan ei ole myöhemmin hirveästi tarvinnut, kyllä se antoi pohjaa kirjoittamisen taidolle.

Nyttemmin kun olen miettinyt fiktion ja faktan yhteneväisyyksiä ja eroja olen tullut paljon vähemmän mustavalkoiseksi. Niinpä ihmettelen, miksi oikeastaan niin kovasti halusin ainekirjoituksessa tuottaa fiktiota, kun fakta on ihan yhtä haastavaa ja yhtä lailla palkitsevaa. Ja ainakin itselleni luontevin kirjoittamisen alue. Se vaatii yhtä lailla luovuutta kuin fiktio, ja yhtä lailla pitää olla selkeä ja ymmärtää asia mistä kirjoittaa.

Kun kirjoittamisesta nyt kerran puhutaan, mainittakoon kaksi kirjaa. Luin Arto Seppälän aforismikokoelman Sateenkaari sekä lyhytproosasta koostetun teoksen Selkeemmille vesille. Jälkimmäinen oli vaikuttava, puhekielisistä monologeista avautui intensiivisiä välähdyksiä elämään meren äärellä. Aforisimikokoelmasta en oikein saanut otetta, olisi pitänyt varmaankin lukea hitaammin ja ajatuksella. Olivatko jotkut katkelmat aforismeja ollenkaan? Omaperäistä tekstiä joka tapauksessa.