Kumma tapa kuolla

Ross Macdonaldin dekkarin kannessa väitetään, että Macdonald on parempi kuin Raymond Chandler ja Dashiell Hammett, ja takakannessa taas New York Timesia lainaten sanotaan, että "Macdonaldin paras kirja ... ja tietysti vuoden paras yksityisetsivädekkari". Kovasti on kehuja kirjalla: Kumma tapa kuolla (Book Studio, 1995; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-611-707-4).

Pidän kaikkien näiden kolmen kirjoittajan dekkareista, ja tietysti osa pitämisestä johtuu näiden kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista, jotka eivät voi olla värittämättä käsitystä niiden maailmasta.

Tämän dekkarin alkuperäinen nimi on lakoninen - The way some people die - ja kuvastaa sisältöä paremmin kuin vähän kumma suomenkielinen nimi. Mutta käännös on kyllä ammattilaisen työtä ja sopii hyvin Macdonaldin sarkastiseen tyyliin, joka paikoitellen on vähän turhankin näppärää mutta useimmiten toimii herkullisesti.

Niin, sekin on syytä mainita, että dekkarin päähenkilö on Lew Archer, kovaksikeitetyn yksityisetsivän eräs arkkityyppi, ja kirja on kirjoitettu Archerin näkökulmasta hänen tajunnanvirtaansa myöten.

Joskus tulee vähän ihmetelleeksikin tekstin oppineisuutta, mutta sujuvaahan tämä kerronta silti on:

Harjanne nousi merenpinnan tasolta loivana rinteenä, joka oli jakautunut siististi sosiaalisiin kerroksiin kuin pienoismalli, jonka sosiologi on rakentanut todistaakseen teoriansa. Matkailijat ja väliaikaiset asukkaat asuivat rannan hotelleissa ja motelleissa. Niiden takana oli kymmenen korttelin levyinen slummivyö, jossa eli ja kuoli väestön tummempi puolisko. Rautatien toisella puolella - kyllä siellä rautatie oli - olivat liikekorttelit, joiden vanhat espanjalaisjulkisivut olivat kuin hapantuneen kakun koristeita. Kaupoissa ja toimistoissa työssä käyvät ihmiset asuivat viisitoista kertaa viisitoista metristen tonttien ruudukkoa, joka vei seuraavat kymmenen korttelia. Rinteillä niiden yläpuolella nauttivat patioistaan ja grillikuopistaan liikkeiden omistajat ja johtajat. Ja harjanteen laella asuivat varsinaiset rikkaat, jotka olivat ostaneet majapaikkansa Pacific Pointista, koska se heidän mielestään muistutti Juan-les-Pinsiä.

Melkoisen ankea on tämä maailma jota Macdonald kuvaa, lohtua ei erityisemmin ole tarjolla, ja Archer tuntuu aika ajoin pikemminkin kaikkitietävältä kertojalta kuin rajoitetulta minähahmolta tarinan pyörteissä:

Minä kiitin. Hiekkasäkin rummutus alkoi uudestaan jo ennen kuin ehdin kuulomatkan ulkopuolelle. Ennen pitkää hän olisi nyrkkeilykone, joka palkattaisiin kahdellakymmenellä tai kahdellakymmenelläviidellä dollarilla saamaan selkäänsä ja lyömään takaisin. Jos hän olisi todella hyvä, hän voisi pysyä pinnalla kymmenen vuotta, nukkua iho keltaisempana kuin Violetilla, syödä paksuja pihvejä aamiaiseksi, panna kovan kovaa vastaan. Sitten seuraisi pudotus takaisin slummikadun kulmaan aivon kokkelina kallon sisällä.

Blue City - likainen kaupunki

Ross Macdonaldin dekkari Blue City - likainen kaupunki (Bookkari, 2009; suom. Jorma-Veikko Sappinen) ilmestyi alunperin 1947. Kirja kuvastelee toisesta maailmansodasta palanneen 22-vuotiaan sotilaan tuntoja. Johnny Winter saa kuulla isänsä kuolleen, ja lähtee etsimään syyllistä läpikohtaisin korruptoituneessa kaupungissa.

Kirja on lyhyt ja intensiivinen. Macdonald paneutuu amerikkalaisen elämänmenon pimeyteen: korruptioon joka manipuloi niin poliitikot, poliisin kuin virkamiehetkin pelinappuloiksi hämäräperäisten bisnesmiesten pelissä. Winter etsii totuutta tapahtuneeseen päivin öin, tuskin hengähtämättä, joutuen niin gansterien kuin poliisinkin takaa-ajamaksi; tosin näillä kahdella porukalle ei suurta eroa kaupungissa ole.

Joissakin Macdonaldin kirjoissa on lukijan yllättävää lyyristä maalailua, mutta tässä kirjassa sitä ei ole juuri ollenkaan. Teos on suurimmaksi osaksi dialogia, jonka avulla kaikki olennainen tuodaan esille, niin kaupungin nykytila kuin Winterin isän murhan taustatkin. Dialogin lisäksi on jonkin verran nasevaa toimintaa, mutta sen Macdonald hoitaa hyvin eleettömästi, minimalistista sanomista käyttäen, sijoittaen ison osan toimintaa dialogiin tai rivien väliin.

Onko Macdonaldin kuvaamalla korruptoituneella amerikkailaisella yhteiskunnalla vastineensa todellisuudessa? Kai täytyy olla, ei tämmöistä sanomisen pakkoa ja intoa tyhjästä voi syntyä. Tuntuu joka tapauksessa siltä, että Macdonald kykenee kirjassaan sanomaa jotain olennaista tästä järjestelmästä jota pidettiin maailman vahvimpana taloutena ainakin vielä jonkin aikaa sitten.

Otetaan vielä tähän loppuun lainaus kirjasta: "Pistooli putosi hänen kädestään ja jäi kiiltävänä matolle. Jarrut kirskahtivat kadun reunassa ulkona ja auton ovi läimähti. Kun katsoin [...] kasvoja, niiden ilmettä alkoi muuttaa suru tai jokin muu voimakas tunne."

Fergusonin tapaus

Keväällä aloin paikkaamaan aukkoa dekkarikirjallisuuden tuntemuksessa lukemalla Dashiell Hammettia. Ja nyt on vuorossa Ross Macdonald, jota Wikipedian mukaan 'pidetään ”kovaksikeitetyn” rikoskirjallisuuden tärkeimpänä nimenä Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin ohella'. Raymond Chandleria olinkin jo aiemmin lukenut.

Ross Macdonaldin tunnetuin hahmo on yksityisetsivä Lew Archer, mutta muitakin päähenkilöitä hänellä on kirjoissaan. Teoksessa Fergusonin tapaus (Book Studio, 2000) päähenkilö on nuori juristi Bill Gunnarson, joka saa puolivahingossa hoitaakseen kinkkisen jutun. Perheenlisäystäkin on tulossa, joten jännitettävää riittää.

Tämän kirjan perusteella Macdonaldin dialogi on sujuvaa ja nasevaa, mutta ei yhtä lailla kärjistettyä ja yllätyksellistä kuin Hammetilla. Toisaalta Macdonaldin tekstissä on paikoin yllättävää runollisuutta: "Kaukana merellä lintuparvi levittäytyi hajanaiseksi jonoksi kuin katkonaiseksi virkkeeksi, jonka merkitys ei koskaan aukea täysin luettavaksi. Ajattelin niitä koko matkan Beverly Hillsiin. Linnut olivat liian kaukana, jotta olisin voinut tunnistaa ne, mutta oli se aika vuodesta, jolloin jotkut vesilinnut muuttivat, en vain tiennyt tarkalleen miksi ja minne."

Mikä näiden kolmen kirjoittajan dekkareissa hämmästyttää ja ihastuttaa on niiden kyky sisällyttää suoraviivaiseen tarinan kerrontaan ja toimintaan hyvinkin moninaista näkemystä ja kokemusta. Macdonaldin teksti tuntuu paikoin ikään kuin runoudelta, jossa hypätään nopeasti näkökulmasta ja tunnelmasta toiseen, ja näiden sävyjen yhteen saattaminen tuo tarjolle vivahteita ja merkityksiä joita voi pohtia pitkäänkin.

Teos Fergusonin tapaus on toisaalta myös mainio esimerkki perinteisestä dekkarista, jossa etsitään tapahtumiin syyllistä monien mutkien kautta, mutta täytyy sanoa - kuten kirjan takakannessa annetaan ymmärtää - että ovelasti Macdonald tarinansa kokoaa. Lukija saa tuntea olevansa fiksu, kunnes Macdonald pistää pakan aika lailla sekaisin viime sivuilla.

Macdonald osaa kirjoittaa, ja tosiaankin, kyllä hän hyvin sopii Hammettin ja Chandlerin rinnalle, mestarillista tekstiä kerta kaikkiaan.