Painajaiskaupunki

Dashiell Hammett oli kovaksikeitettyjen dekkareiden mestari, joka itse ei arvostanut omia kirjojaan, mutta se ei tee hänen tekstiään yhtään sen huonommaksi: Painajaiskaupunki (WSOY, 2004; suom. Kalevi Nyytäjä; ISBN 951-0-29483-7). Tässä tarinakokoelmassa on joukko mainioita novelleja, joista osaa en muista aikaisemmin lukeneeni.

Hammett tiesi mistä kirjoitti, koska hän itse oli toiminut etsivänä, ja kirjoitti siitä mitä tiesi. Teksti ei ole mitenkään tyylittelevää tai maalailevaa vaan suoraa kerrontaa, jossa dialogi ja toiminta kietoutuvat tehokkaaksi paketiksi. Näissä teksteissä ei juuri löysiä ole.

Tässä näyte:

Ja hetkistä myohemmin Tennant, tyttö ja minä kävelimme yhdessä kuin kolme vanhaa ystävystä käytäviä pitkin ovea kohden, ja Tennant pyyteli minulta yhä lupaa saada maksaa hyvitystä illan työstä.

››Teidän kerta kaikkiaan taytyy antaa minun tehdä jotakin››, hän intti. ››Se on vain oikeus ja kohtuus!»

Hänen kätensä painui povitaskuun ja tuli esiin pidellen paksua lompakkoa.

››Kas niin››, hän sanoi, ››antakaa kun minä —››

Kaikeksi onneksi olimme juuri sillä hetkellä laskeutumassa Kearny Streetille vieviä eteiskäytävän kiviportaita - niitä on kuusi tai seitsemän.

››Ei››, minä sanoin, ››antakaahan kun minä —››

Hän oli toiseksi ylimmällä askelmalla, kun nyrkkini lennähti ylöspäin.

Hän lysähti melko veltoksi kasaksi portaiden juurelle.

Kumma tapa kuolla

Ross Macdonaldin dekkarin kannessa väitetään, että Macdonald on parempi kuin Raymond Chandler ja Dashiell Hammett, ja takakannessa taas New York Timesia lainaten sanotaan, että "Macdonaldin paras kirja ... ja tietysti vuoden paras yksityisetsivädekkari". Kovasti on kehuja kirjalla: Kumma tapa kuolla (Book Studio, 1995; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-611-707-4).

Pidän kaikkien näiden kolmen kirjoittajan dekkareista, ja tietysti osa pitämisestä johtuu näiden kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvista, jotka eivät voi olla värittämättä käsitystä niiden maailmasta.

Tämän dekkarin alkuperäinen nimi on lakoninen - The way some people die - ja kuvastaa sisältöä paremmin kuin vähän kumma suomenkielinen nimi. Mutta käännös on kyllä ammattilaisen työtä ja sopii hyvin Macdonaldin sarkastiseen tyyliin, joka paikoitellen on vähän turhankin näppärää mutta useimmiten toimii herkullisesti.

Niin, sekin on syytä mainita, että dekkarin päähenkilö on Lew Archer, kovaksikeitetyn yksityisetsivän eräs arkkityyppi, ja kirja on kirjoitettu Archerin näkökulmasta hänen tajunnanvirtaansa myöten.

Joskus tulee vähän ihmetelleeksikin tekstin oppineisuutta, mutta sujuvaahan tämä kerronta silti on:

Harjanne nousi merenpinnan tasolta loivana rinteenä, joka oli jakautunut siististi sosiaalisiin kerroksiin kuin pienoismalli, jonka sosiologi on rakentanut todistaakseen teoriansa. Matkailijat ja väliaikaiset asukkaat asuivat rannan hotelleissa ja motelleissa. Niiden takana oli kymmenen korttelin levyinen slummivyö, jossa eli ja kuoli väestön tummempi puolisko. Rautatien toisella puolella - kyllä siellä rautatie oli - olivat liikekorttelit, joiden vanhat espanjalaisjulkisivut olivat kuin hapantuneen kakun koristeita. Kaupoissa ja toimistoissa työssä käyvät ihmiset asuivat viisitoista kertaa viisitoista metristen tonttien ruudukkoa, joka vei seuraavat kymmenen korttelia. Rinteillä niiden yläpuolella nauttivat patioistaan ja grillikuopistaan liikkeiden omistajat ja johtajat. Ja harjanteen laella asuivat varsinaiset rikkaat, jotka olivat ostaneet majapaikkansa Pacific Pointista, koska se heidän mielestään muistutti Juan-les-Pinsiä.

Melkoisen ankea on tämä maailma jota Macdonald kuvaa, lohtua ei erityisemmin ole tarjolla, ja Archer tuntuu aika ajoin pikemminkin kaikkitietävältä kertojalta kuin rajoitetulta minähahmolta tarinan pyörteissä:

Minä kiitin. Hiekkasäkin rummutus alkoi uudestaan jo ennen kuin ehdin kuulomatkan ulkopuolelle. Ennen pitkää hän olisi nyrkkeilykone, joka palkattaisiin kahdellakymmenellä tai kahdellakymmenelläviidellä dollarilla saamaan selkäänsä ja lyömään takaisin. Jos hän olisi todella hyvä, hän voisi pysyä pinnalla kymmenen vuotta, nukkua iho keltaisempana kuin Violetilla, syödä paksuja pihvejä aamiaiseksi, panna kovan kovaa vastaan. Sitten seuraisi pudotus takaisin slummikadun kulmaan aivon kokkelina kallon sisällä.

Varjomies

Dashiell Hammettin dekkari Varjomies (WSOY, 1990) esittelee parivaljakon Nick ja Nora Charles, jotka pähkäilevät upporikkaan Clyde Wynantin katoamista ja hänen sihteerinsä murhaa. Kirja ilmestyi alunperin 1934.

Hammettin dialogi etenee nasevana, paljon rivien väliin piilottavana, mutta ei ehkä ihan niin iskevänä kuin joissakin pelkästään miehisen päähenkilön varana rakentuvissa dekkareissa, mutta nautittavaa sanailua tästäkin löytyy. Ja tarinakin etenee pääasiassa dialogin kautta.

Hammett pyörittää lukijaa mysteerin kiemuroihin. Sameissa vesissä tässä liikutaan, gangstereiden ja vankilakundien keskellä, jossa totuus on aina suhteellista ja kytköksissä kunkin omaan etuun.

Kirja ei ole ehkä parasta Hammettia, mutta varsin mielenkiintoista on miten dekkarien tavalliset asetelmat on tässä kasattu vähän poikkeavalla tavalla: utelias ja älykäs Nora Charles selvittelee mysteeriä vähintään yhtä aktiivisesti kuin Nick, jonka kyky ottaa vastaan luoteja ja muita iskuja joutuu koetukselle.

Klassikko, vaikkei olekaan Hammettin tuotannon kovinta kärkeä.

Fergusonin tapaus

Keväällä aloin paikkaamaan aukkoa dekkarikirjallisuuden tuntemuksessa lukemalla Dashiell Hammettia. Ja nyt on vuorossa Ross Macdonald, jota Wikipedian mukaan 'pidetään ”kovaksikeitetyn” rikoskirjallisuuden tärkeimpänä nimenä Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin ohella'. Raymond Chandleria olinkin jo aiemmin lukenut.

Ross Macdonaldin tunnetuin hahmo on yksityisetsivä Lew Archer, mutta muitakin päähenkilöitä hänellä on kirjoissaan. Teoksessa Fergusonin tapaus (Book Studio, 2000) päähenkilö on nuori juristi Bill Gunnarson, joka saa puolivahingossa hoitaakseen kinkkisen jutun. Perheenlisäystäkin on tulossa, joten jännitettävää riittää.

Tämän kirjan perusteella Macdonaldin dialogi on sujuvaa ja nasevaa, mutta ei yhtä lailla kärjistettyä ja yllätyksellistä kuin Hammetilla. Toisaalta Macdonaldin tekstissä on paikoin yllättävää runollisuutta: "Kaukana merellä lintuparvi levittäytyi hajanaiseksi jonoksi kuin katkonaiseksi virkkeeksi, jonka merkitys ei koskaan aukea täysin luettavaksi. Ajattelin niitä koko matkan Beverly Hillsiin. Linnut olivat liian kaukana, jotta olisin voinut tunnistaa ne, mutta oli se aika vuodesta, jolloin jotkut vesilinnut muuttivat, en vain tiennyt tarkalleen miksi ja minne."

Mikä näiden kolmen kirjoittajan dekkareissa hämmästyttää ja ihastuttaa on niiden kyky sisällyttää suoraviivaiseen tarinan kerrontaan ja toimintaan hyvinkin moninaista näkemystä ja kokemusta. Macdonaldin teksti tuntuu paikoin ikään kuin runoudelta, jossa hypätään nopeasti näkökulmasta ja tunnelmasta toiseen, ja näiden sävyjen yhteen saattaminen tuo tarjolle vivahteita ja merkityksiä joita voi pohtia pitkäänkin.

Teos Fergusonin tapaus on toisaalta myös mainio esimerkki perinteisestä dekkarista, jossa etsitään tapahtumiin syyllistä monien mutkien kautta, mutta täytyy sanoa - kuten kirjan takakannessa annetaan ymmärtää - että ovelasti Macdonald tarinansa kokoaa. Lukija saa tuntea olevansa fiksu, kunnes Macdonald pistää pakan aika lailla sekaisin viime sivuilla.

Macdonald osaa kirjoittaa, ja tosiaankin, kyllä hän hyvin sopii Hammettin ja Chandlerin rinnalle, mestarillista tekstiä kerta kaikkiaan.

Kaksi Hammettin dekkaria: Veristä satoa ja Dainin suvun kirous

Kalevi Nyytäjä suomensi Dashiel Hammettin dekkarit Veristä satoa ja Dainin suvun kirous. Kirjat ilmestyivät vuonna 1929 ja suomennettuina 1975-76. Hammettia on paljon kehuttu, ja tunnettu hän lienee erityisesti teoksista tehtyjen elokuvien myötä, Maltan haukka etunenässä. Kirjoittajana häntä on kiitelty uudenlaisen lajityypin luojana, "kovaksikeitetyn dekkarin".

Teokset Veristä satoa ja Dainin suvun kirous ovat siinä mielessä sidoksissa toisiinsa, että Dain-kirjassa viitataan lyhyesti teoksen Veristä satoa tapahtumiin.

Kirjojen päähenkilö tuntuu olevan sama, vaikkakaan kummassakaan dekkarissa ei käy ilmi, mikä hänen todellinen nimensä on. Kirjassa Veristä satoa leikitellään käyntikorteilla, joita etsivä jakelee ympäriinsä, esittäen milloin mitäkin roolia, esimerkiksi ammattiyhdistysaktiivia.

Se käy ilmi, että kyseessä on Continental-etsivätoimiston etsivä, joka saa pomoltaan toimeksiantoja milloin mihinkin. Mikään idealisoitu sankari ei ole kyseessä, vaan lyhyehkö, hiukan pyylevä, keski-ikäinen mies joka elämäntavoiltaan kuuluu selvästi sydän- ja verisuonitautien riskiryhmään.

Hammett tuntuu leikkivän päähenkilön roolilla: Veristä satoa -kirjassa käyntikorteilla ja Dain-kirjassa vuoropuheluissa, joita etsivä käy erään kirjailija-roolihenkilön kanssa. Sekä etsivä että kirjailija epäilevät toistensa sanomisia ja sepittämisiä, mistä voi päätellä että teoksen päähenkilö ei ehkä ihan värittämättä tarinaansa kerro.

Kirjat kertovat kieltolain ja gangsterien ajasta, siis hyvinkin raa'asta periodista Amerikan historiassa. Kovaksikeitetty tarina, mutta rivien välistä voi lukea ettei päähenkilö tunteeton ole. Kummassakin kirjassa päähenkilö yrittää saada vääryyksiä oikaistuksi, toisessa rikollisten valtaamassa kaupungissa ja toisessa vainotuksi joutuneen Dainin suvun jäsenen suhteen.

Melkoinen soppa kummassakin kirjassa syntyy kun etsivä ryhtyy asioita penkomaan ja ihmisiä tuuppimaan. Ja kirjan luettuaan jää ihmettelemään, miten tässä näin nyt kävikään, ja mitä tarina loppujen lopuksi tarkoitti.

Mikä Hammettin kirjassa on silmiinpistävää on dialogin ja toiminnan luonteva sujuvuus. Vaikka Hammett selvästi on tietoinen kirjailijan luomien roolihahmojen keinotekoisuudesta - hän jopa leikittelee tällä seikalla - on naseva kerronta mukaansa tempaavaa. Dialogi, jossa keskustelijat ottavat toisistaan mittaa ja joskus päätyvät aivan yllättäviin lopputuloksiin, on kertakaikkisen nerokasta.

Kolme dekkaria: Kylmät jäähyväiset, Numeropeli ja Luostarin varjot

Tuli luettua enemmänkin dekkareita peräjälkeen, vanhaa ja uutta, hyvää ja huonoa.


Kylmät jäähyväiset / Dashiell Hammett ; suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

Aloitetaan vanhasta ja hyvästä. Luulin lukeneeni Dashiell Hammettia joskus aikoinaan, mutta taitaapa olla että hänen kirjansa ovat tuttuja vain elokuvista - Maltan haukka ja niin edelleen. Mutta Hammett osaa kirjoittaa, terävästi. Ja vaikka monet ovat myöhemmin - näin jälkiviisaasti on todettava - Hammettia matkineet, on hän edelleenkin omaperäinen, alkuperäinen.

Tässä novellikokoelmassa on myös esipuhe, joka ehdottomasti kannattaa lukea: se kertoo millainen Hammett ihmisenä oli, tai ainakin on kertovinaan, läheisen ihmisen sanoin. Melkoinen elämäntarina, näiden kirjojen kirjoittajallekin.


Luostarin varjot / C. J. Sansom ; suomentanut Katariina Kaila

Mennään sitten uuteen ja hyvään: historiallinen dekkari 1500-luvun englannista, Cromwellin ajalta. Kovasti kehuttu, ja olihan tähän sitten tartuttava. Eikä turhia olleet kehut.

Lukija saa kirjan myötä aimo annoksen kuvausta 1500-luvun elämänmenosta, joka oli melkoista, luokkayhteiskunnan murrosvaihetta kun elettiin, mustan surman jälkeen alkanutta varallisuuden uusjakoa uusille rikkaille, kuninkaan (ja Cromwellin) luottomiehille. Katolisen kirkon omaisuutta oltiin uusjakamassa muun muassa luostarien lakkauttamisen avulla.

Eikä luokkaansa saanut unohtaa, koskaan - siitä kumpuaa kirjan keskeinen tarina, luostarissa tapahtunut veriteko jota päähenkilö lähtee Cromwellin käskystä selvittämään.

Ei ihan helppo juttu, mutta hyvä kirja. Ja suomennos on erinomainen, vaikka kymmenkunta kirjoitusvirhettä tekstistä löysinkin, tyyppiä "vihre".


Numeropeli / John Verdon ; suomentanut Marja Luoma

Ja lopuksi: uusi ja huono kirja. Tätäkin John Verdonin dekkaria on kehuttu, mutta oikeastaan ainoa sen positiivinen seikka on että lukija saa kokea olevansa älykäs, sillä tarinan käänteet paljastuvat tekstistä kohtuu aikaisin. Eikä keskeinen tarinan rakennuskivi kovin kovaa tekoa ole - kun sitä vähän pohtii, huomaa että homma ei toimi ollenkaan.

Nopealukuinen, ei kovin vedenpitävä dekkari tämä. Pikaluettavaa.