Brian Wood ja Leandro Fernandez: Northlanders, Book four - The plague widow

Brian Wood on kirjoittanut ja Leandro Fernandez piirtänyt viikingeistä kertovan sarjakuvan: Northlanders, Book four - The plague widow (DC Comics, 2010; ISBN 978-1-4012-2850-7).



Luin kirjastosta löytyneen sarjan ensimmäisen kirjan, mutta kaksi seuraavaa jäivät välistä koska niitä ei löytynyt lainattaviksi. Teossarjan neljäs osa on visuaalisesti näyttävä, mutta melkoisen väkivaltainen kuvaus 1020-luvun Venäjästä, jonne viikingit ovat asettuneet asumaan, mutta kulkutaudit iskevät ja aiheuttavat sekasortoa.

Set in Viking Russia in A.D.1020, "The Plague Widow" examines a year in the life of a remote settlement under siege by a contagious outbreak. The residents of this village are so focused on shutting the outside world out, they don't think about who they're shutting themselves in with. Mixing equal parts crime, history and survival fiction, this is the most brutal NORTHLANDERS story to date.

Catherynne M. Valente: Deathless

Catherynne M. Valenten fantasiaromaani kertoo vaihtoehtoista historiaa 1900-luvun Venäjästä, limittäen toden tuntuisia tapahtumia massiiviseen fantasiaan: Deathless (Corsair, 2012; ISBN 978-1-78033-846-0).



Kirjasta kumpuaa venäläinen mieliala, saman tuntuinen kuin Dostojevskin tai Tolstoin romaaneissa, tai ehkä vielä parempi vertauskuva olisi Gogol. Teksti on jossain määrin raskassoutuista, kuten ehkä olettaa saattaisikin, mutta se ei lukuintoa lopettanut vaan pikemminkin tarinan kaukaisuus, ikään kuin se olisi niin kaukana irrallaan omasta elämänkokemuksesta että teksti ei jaksanut syvästi puhutella. Jaksoin lukea romaania vajaa sata sivua, sitten lopetin.

When a handsome young man named Koshei comes to the house of Marya Morevna in St Petersburg to claim her for his wife, she knows fate has arrived at her door. She surrenders her will, and follows him to his land. Koshei is Deathless, the Tsar of Life, and he is at war with his brother, the Tsar of Death.

Ilkka Remes: Kiirastuli

Olen parin vuoden välein tarttunut romaaneihin joita Ilkka Remes syöttää bestseller-listoille, ja joka kerta on tullut mieleen että olkoon nyt sitten viimeinen kerta. Mutta tuli tämäkin sitten luettua: Kiirastuli (WSOY, 2016; ISBN 978-951-0-42007-2).



Romaani on ilmeisesti osa sarjaa, jossa on kaksi aiempaa osaa. Tätä kirjaa on ilmeisesti markkinoitu trilogian päätösosanakin, mutta niin ei ole sillä tarina jää kesken ja kirjailija lupaa sille jatkoa.

Remes ei ole ihmisten kuvaajana uskottava, mutta asiatekstiä hän osaa kirjoittaa pääosin sujuvasti, peitoten esimerkiksi Dan Brownin, mikä ei kylläkään ole kovin haastava tehtävä. Paikka paikoin romaani tuntui enemmänkin (fiktiiviseltä) tietokirjalta kuin kaunokirjalliselta tuotokselta. Loppuun asti kirja tuli kuitenkin luettua, tekstissä paikka paikoin eteenpäin hyppien. Saas nyt nähdä perunko päätökseni ja vielä kerran palaan Remes-kirjojen pariin.

Romaanin nimessä jäi mietityttämään onko yhtymäkohta Yrjö Jylhän Kiirastuli-teokseen sattumaa vai tarkoituksellista.

Kuinka tolkun ihmisistä tulee kahtiajakautunut kansa, joka kääntyy toisiaan vastaan kunnes idästä koittaa todellinen tuomiopäivän aamu. Pakolaisvyöry kiskaisee Suomen suuren maailman melskeisiin. Samaan aikaan paine Moskovasta kasvaa ennen kokemattomiin mittoihin. Suomi ajautuu itsenäisyytensä ajan vaikeimpien valintojen eteen. Pelastukseksi tarkoitettu valtiojohdon raju päätös repäisee kuitenkin railon kansalaisten välille. Rintamalinjat eivät kulje rajoilla, vaan suomalaisten välissä. Toisen turva onkin toiselle kahle, yhden vapaus merkitseekin toiselle alistumista.Mutta vihapuhe ja someraivo hautautuvat pakokauhuun, kun Kreml turvautuu järeimpään aseeseensa. 1300 kilometriä leveä muuri avautuukin portiksi. Taistelu itsenäisyydestä muuttuu kamppailuksi olemassaolosta.

Ivan Turgenev: Kuningas Lear arolla

En ole Ivan Turgenevia juurikaan lukenut, mutta kun tämä sattui kirjaston hyllyssä silmiin, pitihän se lainata: Kuningas Lear arolla (Otava, 1980; suom. Samuli S.; ISBN 951-1-05660-3).



Teos on uusintapainos vuonna 1886 ilmestyneestä käännöksestä, ja kääntäjä on salanimi.

Pakko on sanoa että tiukasti tämä pienoisromaani tarraa lukijaansa, ensi lauseista alkaen, jotenkin vääjäämättömältä tuntuu tämä kerronta, tarina tilanomistajasta ja hänen lapsistaan sekä siitä, miten hyvät aikomukset kääntyvät tragediaksi.

Turgenevin romaanissa ikään kuin jutustellaan, ja ohimennen kerrotaan tarinaa, mutta ei voi sanoa muuta kuin taituruudeksi tätä kerronnan sujuvuutta. Ja suomenkielinen käännös, se toimii yhä, vaikka vuosia on vierähtynyt, ja jokunen vanhahtava sana pikemminkin lisää tarinan uskottavuutta kuin haittaa lukemista.

Antti Salminen: Lomonosovin moottori

Antti Salminen tarjoilee fragmenttien kokoelman, jossa limitetään tieteiskirjallisuuden teemoja kokeelliseen kirjallisuuteen, välillä runoutta muistuttavaan kerrontaan: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014; ISBN 978-952-305-004-4). Piirrokset on tehnyt Johan L. Pii.



Tapahtumat sijoittuvat tutkimusasemalle Novaja Zemljan tietämissä, mutta teoksen maantiede kuten koko tarina on häilyväistä, epätodellisen tuntuista, ikään kuin koko todellisuus olisi nyrjähtänyt uuteen asentoon. Omaperäinen ja erikoinen on tämä teos, mutta oma kykyni hahmottaa kokonaisuutta herpaantui jossain vaiheessa, enkä jaksanut urakkaa loppuun saakka.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Dmitri Gluhovski kertoo tuhonjälkeisestä maailmasta, jossa eloonjääneet sinnittelevät Moskovan metrotunneleissa: Metro 2033 (Like, 2010; suom. Anna Suhonen; ISBN 978-952-01-0499-3).



Kirja muistuttaa jossain määrin Hugh Howeyn romaania Siilo, mutta metrotunnelit tarjoavat monipuolisemman ympäristön tapahtumille. Siinä missä Howey rajoittui tieteelliskirjallisuuden puitteisiin Gluhovski tuntuu aika ajoin työntyvän puhtaan fantasian alueelle, piittaamatta uskottavuudesta.

Tarina on vetävä, ja päähenkilö Artjom joutuu vastakkain mitä kummallisempien tapahtumien kanssa yrittäessään selvitä hengissä metrotunnelien hirviöiden hyökkäyksistä. Ihmiset käyvät keskinäisiä valtataisteluja samaan aikaan kun yläpuolelta maanpinnalta tunkeutuu tunneleihin ydinsodan tuottamia mutantteja ja hirviöitä.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksom on jäänyt itselleni kovin etäiseksi kirjailijaksi, ja ilman sen kummempia odotuksia tartuin tähän romaaniin, vuonna 2011 Finlandia-palkittuun: Hytti nro 6 (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-39707-7).



Ajattelin suunnilleen niin että ei tämä romaani niin hirveän huonokaan voi olla, mutta voi sentään miten tässä kävi: olin kirjan pauloissa niin että tuskin huomasin mitä ympärillä tapahtuu, tarina vei mukanaan.

Ja vaikka Liksom käyttää monenlaisia keinoja lukijan etäännyttämiseen, mukaan lukien varsin teatraalisia kerronnan keinoja, niin siitä ei pääse mihinkään että tässä on mestariteos joka vie mukanaan, joka ei helpolla otetaan irti päästä.

Romaanissa on jotain samanlaista kuin Kristina Carlsonin teoksessa Maan ääreen, joka teki suuren vaikutuksen yhtä lailla. Liksom piirtää romaanissaan virtuoosin tarkkuudella kuvaa ihmisistä ja pitkästä matkasta, kohtaloista jotka voivat kääntyä miten päin vain, kohtaloista jotka ovat jumittuneet uomaansa toistamaan aina vain samaa tarinaa.

Tämän lyhyen romaanin sivuilla tuntui elävän kokonainen manner, aamusta iltaan, talven keskellä, kevättä odottaen, muutoksen kourissa mutta pohjimmiltaan samana kuin vuosikymmeniä, vuosisatoja sitten, niin kuin ihminen aikojen alusta asti on ollut.

Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle - tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Matti Rämö oli ihan tuntematon nimi ennen tähän kirjaan tarttumista, mutta nytpä tiedän että tässä on polkupyöräilijä joka ei isojakaan haasteita hätkähdä: Polkupyörällä Jäämerelle - tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita (Minerva, 2012; ISBN 978-952-492-582-2).



Rämö pyöräilee kirjassa kuuden viikon aikana 4500 kilometrin matkan. Suomen kesän lämpötila nousee 30 asteeseen mutta Jäämeren rannalla taas ollaan nollan asteen tuntumassa. Monenlaista haaveria matkalla tulee vastaan, takarattaan pinnoja katkeilee vähän väliä ja polkimet hajoavat tämän tästä. Mutta niin vain Rämö jatkaa reissuaan.

Sinnikkäästi Rämö pitää kiinni suunnitelmistaan, ja lukija pääsee makustelemaan millaista on pyöräillä tällaisia pitkiä matkoja seuranaan omat ajatukset, virikkeinä satunnaiset tapaamiset matkan varrella.

Teksti on toteavaa, mutkatonta ja jopa lakonisen asiallista, mutta rivien välissä on näkevinään huumoria, esimerkiksi kun Rämö ihmettelee matkalla kohtaamaansa pyöräilijää jonka mielestä pyöräileminen on hauskaa.

Tässä vielä teoksen esittelyteksti kustantajan nettisivuilta:

Matti Rämö polkaisee neljännessä matkakirjassaan kotipihalta kohti pohjoista. Kuuden viikon ja 4500 kilometrin matka vie Murmanskin kautta tuuliselle tundralle Jäämeren viileään kesään. Leppävirralla Rämö majailee Euroopan suurimmalla hippileirillä, Raatteen tiellä hajoaa poljin. Venäjän erämaasuot hehkuvat valkoista tupasvillaa mutta kaivosvyöhykkeellä odottavat eloton maasto ja panssarivaunujen parkkipaikat. Reitti kulkee neuvostoajan varuskuntien läpi. Norjassa koettelee halla. Ja saamelaisten arvostetumpi asema Tenojoen länsipuolella askarruttaa. Laestadiuksentietä Rämö polkee vajoavaan Jällivaaraan. Porot jolkottelevat seurana, kun maantieteilijä vaeltaa uteliain silmin pikkuteiden hiljaisuudessa. Reissusta tulee tutkimusmatka myös Pohjolan lähihistoriaan sekä omiin mielen maisemiin.

Kirjan lopussa on pitkä luettelo Rämön varusteista matkalla Jäämerelle, ja hyvin mielenkiintoinen lista tämä olikin, ihan tuli mieleen että jos joskus tulee päänuppiin sellainen nyrjähdys että pitemmälle pyöräreissulle pitäisi lähteä, niin tässäpä on aivan ensiluokkaisen hyvä kuvaus siitä mitä pitää ottaa huomioon. Ihan tässä tuli entisaikojen tutkimusmatkailijat mieleen.

Niin, ja sekin ihmetytti että miten Rämö urakastaan oikein suoriutuikaan, raihnaisilla polvillaan (kolmet polvituet päällekkäin!) ja ranteilla jotka eivät sietäneet yhtään kylmää.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Venäläistä kauhufantasiaa? Kyllä, sellaistakin on saatavilla suomeksi käännettynä, ja täytyy sanoa että tämä Sergei Lukjanenkon romaani vei mukanaan: Yöpartio (Into, 2012; suom. Arto Konttinen; ISBN 978-952-264-066-6).



Sanottakoon selvyyden vuoksi että Yöpartio tarkoittaa Valon sotureita jotka partioivat yöllä pitämässä kurissa vampyyreitä, ihmissusia ja pahoja velhoja. Ja kun tähän vielä sotketaan venäläisen nyky-yhteiskunnan koukerot ja aimo annos omaperäistä huumoria, tuloksena on melko lailla omintakeinen fantasiaromaani. Harry Potter on tästä kohtuullisen kaukana. Ja lukijatkin tykkäävät, Helmetissä teos oli saanut neljä tähteä (neljä arviota).

Sanottakoon kuitenkin, että aluksi romaani jäi kesken ja odotti pari viikkoa lukemisen jatkamista, syynä se että romaani koostuu useasta erillisesta tarinasta, jotka kylläkin kytkeytyvät toisiinsa mutta ovat kuitenkin itsenäisesti luettavissa. Jotenkin vain into lopahti ensimmäisen tarinan jälkeen, mutta kun sitten taas jatkoin, luin kirjan kerralla loppuun.

Romaanin päähenkilö on Anton Gorodetski, taidoiltaan melko vaatimaton velho, Yöpartion jäsen joka joutuu vedetyksi mukaan Yöpartion ja Päiväpartion välisiin monimutkaisiin valtapeleihin ja juonitteluihin.

Hyvän ja pahan välille on solmittu liitto, jonka mukaan hyvän tekemisestä seuraa lupa tehdä samanarvoinen paha teko, ja päinvastoin. Kumpikin puoli yrittää päästä niskan päälle, mutta juoniminen on hankalaa kun yliluonnollisiin kykyihin kuuluu myös tulevaisuuteen näkeminen.

Kirjasta on jatko-osa juuri ilmestynyt, nimeltään Päiväpartio. Laitoin teoksen varaukseen, siinä määrin Yöpartio
kiinnosti. Seuraava kirja onkin kerrottu pahan näkökulmasta - ja voinee odottaa, että tästäkin suunnasta löytyy yhtä ja toista yllättävää. Jos hyvä käyttää pahoja keinoja hyvään pyrkiäkseen, niin mitä sitten pahalta voi odottaa...

Arto Mustajoki: Kevyt kosketus venäjän kieleen

Arto Mustajoki ikään kuin juttelee Venäjästä ja venäjän kielestä mainiossa kirjassa Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus, 2012; ISBN 978-952-495-256-9).



Teos on suosittu, siitä oli tätä kirjoittaessa Helmet-järjestelmässä 19 varausta, kirjoja 68 kappaletta. Ja tässä kävi nolosti, sillä en ehtinyt lukea teosta muuta kuin vähän alusta ennen kuin laina-aika tuli umpeen ja teos piti palauttaa.

Pidin Mustajoen selkeästä tavasta hiljalleen lähestyä aihettaan, tarttuen tässä ohessa suomalaisen ja venäläisen kulttuurin piirteisiin, niin yhteisiin kuin toisista poikkeaviin. Sanottakoon tässä vielä, että en osaa venäjää, vaikka aikoinaan TKK:lla suoritin neljä kurssia (yhteensä kahdeksan opintoviikkoa) venäjän opintoja. Kun kieltä ei käytä, sen taito katoaa.

Jokin aavistus tuosta vuosien takaisesta venäjän alkeista heräsi, tosin ei muuttunut osaamiseksi, mutta kuitenkin ikään kuin hiukan unissaan mumisi taustalla kun luin Mustajoen kirjaa. Hyvin tämä on kirjoitettu, ei oppikirjan omaisesti, mutta sillä tavalla että tästä hyvinkin saattaa herätä taito opiskella kieltä ihan tosissaan.

Näin Mustajoki kertoo luvussa "Vodkasta apua" eräästä venäjän ääntämiseen liittyvästä muistisäännöstä, soinnillisuudesta:

Asian taustalla on konsonanttien soinnillisuussääntö. Sen mukaan jälkimmäinen konsonantti vaikuttaa edellisen soinnillisuuteen. Toisin sanoen tapahtuu sopeutuminen eli assimilaatio. Suomen kielessäkin on vastaava ilmiö, mutta emme muuta soinnillisuutta vaan ääntämispaikkaa. Kirjoitamme onpa mutta äännämme [ompa], koska p:n edellä on helpompi ääntää toinen huulten välissä synnytettävä äänne m. Miten sitten vodka liittyy tähän? Venäjäksi sana kirjoitetaan d:llä eli водка (vodka), mutta koska k on soinniton, d menettää sen edellä soinnillisuutensa eli sana äännetään [votka]. Kirjoitusasun д (d) kertoo sanan alkuperästä: pohjana on sana вода (voda,'vesi'). Vodka on siis "pikku vesi”.

Taitaa olla niin, että laitan teoksen uudelleen varaukseen kirjastosta, kun nyt pääsin vähän alkuun.

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälän romaani ei hempeile tunteilla eikä mielistele lukijaansa, melkein kolkolta tuntuu tämä tarinankerronta: Mr. Smith (WSOY, 2012; ISBN 9789510390030). Lyhytkin teos on, 279 sivua, mutta tässä sivumäärässä Seppälä ehtii kuvata melkoisen siivun Suomen historiaa, niin 1900-luvun alusta kuin nykyajan pinnastakin.

Seppälä kirjoittaa taidokkaasti, ja oikeastaan koko kirjaa voisi sanoa jonkinlaiseksi konstruktioksi joka näyttää lukijalle oman fiktiivisyytensä, ja ehkä juuri tästä johtuen on jotenkin todempi kuin selkeästi yhtä yksikäsitteistä tarinaa kertova romaani.

Mutta samalla tuntuu siltä kuin Seppälä rakentaisi linjoja suurteosta varten, eivätkä tarpeet ihan riitä tähän, jotenkin tuntuu siltä kuin kirja olisi voinut olla paljon enemmänkin. Jonkinlainen pettymys tämä itselleni oli tarinankerronnan vaikuttavuudesta huolimatta.

Mutta mieleen teos silti jäi, mitä voinee pitää jonkinlaisena onnistumisena kirjailijalta.

Ihan hirveästi lohtua ei kirjasta löydy, tai voisi sanoa toisinkin: näin karheanrumassa kerronnassa pienikin onnen hetki, pienikin hellyyden ele tuntuu suurenmoiselta. Ehkä tämä on ollut Seppälän viesti lukijalle.

Kovia, kovia olemme me ihmiset, sitä yleensä tajuamatta muuten kuin kipuilemalla, tempoilemalla, ymmärtämättä olla kiinni juuri tässä hetkessä.

Venäjää aikuisille - lyhyt oppimäärä

Hannu Mäkelä kirjoittaa elämästään ja pohdiskelee samalla suhdettaan itänaapuriin: Venäjää aikuisille - lyhyt oppimäärä (Tammi, 2012; ISBN 978-951-31-6457-7). Kirja valottaa ennakkoluuloja puolin ja toisin, niitä mitä suomalaisilla saattaa olla venäläisistä ja mitä venäläisillä saattaa olla suomalaisista.

Kirjan eräänlaisena runkona on kertomus siitä, miten Mäkelä rakastui venäläiseen, nykyiseen vaimoonsa, ja millaista on ollut tutustua puolin ja toisin puolison kulttuuriin, niin Suomessa kuin Venäjällä.

Mäkelä tarinoi sujuvasti, löytäen pienistä ja isoista seikkailuista mielenkiintoista pohdittavaa. Vaikka se, miten miliisit - joista sanotaan "pieni palkka, iso talo" - väijyvät ulkopaikkakuntalaisilla rekisterikilvillä varustettuja autoja, ja pysäyttävät pienenkin rikkeen takia, uhkaillen ajokortin hyllyttämisellä.

Hieno kirja, kertomus siitä miten Venäjä toimii, ja miten ihmiset siellä omaan maahansa suhtautuvat. Oiva lyhyt oppimäärä - ja voisi tätä melkein pakollisena oppimääränäkin pitää, mutta kirja taitaa olla liian hauska oppikirjaksi.

Loimu ja lumi - romaani vuodesta 1812, jolloin Moskova paloi

Harri Tapper ei ole minulle tuttu kirjailija, mutta tähän romaaniin tykästyin nopeasti, niin omaperäisellä tavalla Tapper kirjoittaa historiasta: Loimu ja lumi - romaani vuodesta 1812, jolloin Moskova paloi (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-812-6)

Kirjan päähenkilöinä voi pitää Ranskan ja Venäjän keisareita, Napoleon I:stä ja Aleksanteri I:stä. Kummastakaan Tapper ei piirrä mitenkään imartelevaa kuvaa, voisipa sanoa että tässä pudotetaan patsaita jalustalta. Samalla Tapper tuntuu hallitsevan historian tapahtumat ylivertaisesti, sillä vaikka tarinankerronta on omaperäistä on siinä myös tuttuja juttuja historian oppitunneilta.

Voiko sodasta kirjoittaa huumorilla? No, Tapper siihen kyllä näköjään pystyy, mikä ei tietenkään tarkoita etteikö sodan tragedia kävisi romaanista ilmi. Pikemminkin on niin, että huumori tekee tragedian entistäkin pistävämmäksi.

Venäläisestä sielusta - jos näin voi sanoa - Tapper piirtää kuvaa, joka tuntuu todenmukaiselta vaikka ei imartelekaan. Esimerkiksi virkamiesten lahjonta tuntuu kuuluvan kulttuuriin - lääkärille mennessä saa vammoihin nokkosia balsamin sijaan, jos ei ole millä lahjoa.

Melkoinen tarina tämä on, historiaa kumartelematta mutta sitä ymmärtäen Tapper kertoo niin vallanpitäjien pähkähulluista oikuista kuin maaorjien tarpeesta turvautua huumoriin kestääkseen kohtaloaan.

Oligarkit - helppoa rahaa ja katoavaista valtaa kapitalistisella Venäjällä

Claes Ericson tarjoaa mahtavan tietopaketin Venäjän talousjärjestelmän mullistuksesta: Oligarkit - helppoa rahaa ja katoavaista valtaa kapitalistisella Venäjällä (Docendo, 2011; suom. Maarit Tillman; ISBN 978-951-0-38325-4). Kirjasta löytyy Roman Abramovitš, Boris Berezovski, Mihail Hodorkovski ja monen monta muuta keskeistä vaikuttajaa viime vuosikymmenten Venäjällä.

Ericson on tehnyt perusteellista työtä ja kertoo kiehtovan tarinan niistä kolmesta vaiheesta joissa nyky-Venäjään päädyttiin Neuvostoliiton romahdettua. Ensimmäisessä aallossa omaisuuksia kahmivat ne, joilla oli suhteita Neuvostoliiton aikaiseen valtaeliittiin. Toisessa vaiheessa rikastuivat keinoja kaihtamattomat yrittäjät, jotka hyödynsivät tilaisuuden kuin tilaisuuden voittojen kahmimiseen.

Ja lopuksi, Putinin tultua valtaan, valtion virkakoneista alkoi tiukentaa otettaan, ja moni rikastuneista joutui vankilaan tai luopumaan omaisuudestaan. Poliittisesti aktiivinen ei saanut enää olla jos halusi säilyttää omaisuutensa Venäjällä.

Kirjan kiehtovinta antia ovat lukuisat minielämänkerrat, joissa kerrotaan niin superrikkaista kuin muista Venäjän keskeisistä toimijoista ja vallankäyttäjistä. Raja rikollisen ja liikemiehen välillä on ollut hyvin häilyvä, ja tämä on tarjonnut mahdollisuuden valtiolle järjestää pois kuvioista ne äkkirikastuneet, jotka ovat muodostuneet ongelmaksi vallankäytön kannalta.

Venäjän siirtyminen kapitalistiseen järjestelmään lyhyessä ajassa on hurja kertomus, jossa monet asiat ovat jääneet ja ehkä jäävätkin lopulta täysin selvittämättä, sen verran paljon eri toimijoiden ja kommentaattoreiden kertomukset poikkeavat toisistaan.

Ericson tekee joka tapauksessa erinomaista työtä kirjassaan kertoessaan, mitä tapahtui - ja myös niistä asioista joista ei mitään varmaa tietoa ole.

Vuorilla ei ole herroja

Anna-Lena Laurén kirjoittaa erinomaisia kuvauksia Venäjän vaikutuspiirin valtioista, mistä erinomainen esimerkki on Vuorilla ei ole herroja - Kaukasiasta ja sen kasoista (Teos, 2009).

Kaukasian alue on luonnonkaunista, ja jossain toisessa todellisuudessa voisi kuvitella sinne Sveitsin Alppien kaltaista turistiparatiisia - ja rantojakin alueelta löytyy. Mutta alue on konfliktien pirstomaa, eikä Venäjän alueella harjoittama hajoita ja hallitse -politiikka ole tehnyt tilannetta yhtään paremmaksi.

Mutta mikä ihmeellisintä, inhimillisyys ei ole hävinnyt alueen kulttuureista, vaan ehkäpä jopa jalostunut ja vahvistunut, huolimatta korruptiosta, epäpätevyydestä ja kaikenlaisesta aggressiosta huolimatta.

Tulevaisuus Kaukasiassa ei näytä ruusuiselta, mutta toivon pilkahduksia on siellä täällä.

Ja herroja ei ainakaan kumarreta, kuten jo kirjan nimestä voi päätellä. Ihminen on ihminen, Kaukasiassa.