Jaakko Heinimäki: Taskuetiikka

Jaakko Heinimäki on kirjoittanut pienen, jopa taskuun mahtuvan kirjan niistä valinnoista joita teemme, hyvistä ja huonoista: Taskuetiikka (Kirjapaja, 2012; ISBN 978-952-247-322-6). Eikä tämän kirjan lukemisen valitsemista voi kovin huonona valintana pitää.

Heinimäki pohtii ennen kaikkea hyvää elämää, eikä niinkään ongelmia, jotka hän näkee ongelmallisina:

[...] moraalissa on kyse ennen kaikkea hyvästä elämästä, ja huono elämä, siis ongelmat, on pikemminkin hyvän elämän varjo. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö elämä olisi myös monimutkaista, vaikeaa ja joskus perin ongelmallistakin.

Siis, tiivistäen: "Kyllä me osaamme hyvää kohti ojentua, jos vain viitsimme."

Joskus tuntuu siltä, että Heinimäki tarkoituksella yksinkertaistaa monimutkaiset asiat niin että alkuperäisestä ongelmanasettelusta ei ole paljonkaan jäljellä. Ja toisaalta, ehkä asiat loppujen lopuksi ovat hyvinkin yksinkertaisia:

Hyvätapaisuus liittyy myös keskusteluun työyhteisöjen hyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta. Ihan vain normaalien käytöstapojen palauttamisella saisi paljon hyvää aikaan tulehtuneissa työyhteisöissä.

Heinimäen ajatukset ovat virkistäviä tässä maailmassa, jossa (usein Ayn Randia matkien) tuntuu valtaavan alaa ajatus, että toisista välittäminen ja toisten ihmisten auttaminen olisi jotenkin paha asia. Heinämäki pohtii asiaa luterilaisuuden kannalta, erityisesti siitä näkökulmasta että rikastuminen ei voi olla yritystoiminnan motiivi:

Luterilaisen käsityksen mukaan moraalisesti oikeutettua on kaikki sellainen työ, joka merkitsee hyvän kierrättämistä. Ja vain sellainen. Työn päämääränä on ihmisten yhteinen hyvä. Siksi minkä hyvänsä yrityksen keskeisenä arvona tulisi olla maailman parantaminen.

Hyvä että tämä tulee kerrankin sanottua selvästi. Erityisen selkeästi Heinimäki tuo esille kalvinistisen ja luterilaisen ajattelun perimmäisen eron, sen joka minua eräissä kovinkin (kalvinistiseen tapaan) uskonnollisissa ihmisissä on tavattomasti häirinnyt:

Kalvinistit ja kalvinismin perilliset uskovat Jumalan asentavan uskoontulossa uskovaiselle eräänlaisen moraalidigiboksin, jonka kautta Jumalan ystävät vastaanottavat niin korkealaatuista teräväpiirtomoraalia, että uskosta osattomat eivät osaa sellaisesta edes haaveilla.

Luterilaisuudessa taas luotetaan etiikan asioissa aivan tavalliseen talonpoikaisjärkeen. Lutherin mukaan kuka hyvänsä tervejärkinen pakanakin pystyy ihan ilman jumalallisia lisälaitteita laatimaan vähintään yhtä hyvän normikokoelman kuin kymmenen käskyä, jos vähän vaivautuu miettimään. Eikä hän näin lausuessaan halunnut vähätellä kymmentä käskyä millään lailla, päinvastoin.

Jep, tästä pikkuisesta kirjasta löytyy melkoista tykitystä.

Kymmenen kirjettä ylioppilaalle

Enpä olisi uskonut, että sekalainen kokoelma julkisuudesta tunnettujen henkilöiden kirjoituksia voisi olla näin kiinnostava ja valaiseva: 10 kirjettä ylioppilaalle (WSOY, 2012; ISBN 978-951-0-38386-5).

Tekstien kirjoittajat ovat Anne Moilanen, Arno Kotro, Maija-Riitta Ollila, Paavo Westerberg, Kari Enqvist, Jaakko Heinimäki, Maria Veitola, Kirsi Piha, Antti Nylén ja Riikka Pulkkinen. Teoksen on toimittanut Arno Kotro.

Kirja on sitäpaitsi aika pieni, sivumäärältään (141 s.) ja kooltaan, mutta tähän on saatu mahtumaan hurja määrä erilaisia näkemyksiä elämästä ja maailmasta. Ehkä lähestymistapa, se että on pyydetty kirjoittamaan omista kokemuksista kumpuava kirje ylioppilaalle, on ollut onnistumisen salaisuus.

Näin kirjoittaa Anne Moilanen: "Olen kotoisin maalta, pieneltä paikkakunnalta Kainuun korvesta, jossa vaatimattomuus on hyve. Lapsuudessani itsestään ei saanut tehdä turhaa numeroa, oikeastaan esillä ei olisi saanut olla millään tavalla. Etenkään tyttöjen ja nuorten naisten ei ollut sopivaa erottua massasta."

Kirjan tekstejä voi sanoa kirjeiksi, tarinoiksi, esseiksi, ja monet niistä kyllä myös ponnistavat esseen vaativan lajin tasolle, yhdistämällä yksityistä ja yleistä, konkreettista ja abstraktia, suoraviivaista ja mutkittelevaa ajatuskulkua. Ei kahta samanlaista tekstiä tässä kokoelmassa.

Monet puhuvat yksityisistä asioista, mutta niin että niillä on yleistä merkitystä, esimerkkinä Arno Kotro: "Kyse ei ole pelkästä juomisen lopettamisesta vaan rajummasta maailmasuhteen murroksesta. Ei älyllisestä oivalluksesta vaan napanöyhtäisen minäilyn ja hedonismin vankilasta hiljalleen vapauttavasta henkisestä havahtumisesta. Nöyrtymisestä, riippuvuuksien ja nyrjähtäneen elämänasenteen todellisen luonteen tunnustamisesta. On vaikea löytää sanoja."

Pelon voittamisesta kirjoittaa Maija-Riitta Ollila: "Erityisen pelokas on harvinaisen vapaa tekemään mitä ikinä lystää: kaikki pelottaa joka tapauksessa yhtä paljon. Voikin saman tien pelätä komeasti ja kunnolla. Jos hikoilee pelosta, kolme desilitraa per kainalo on minimi."

Ja entä kysymys siitä, mitä seuraa siitä että valitsen niin tai näin, miten elämälleni käy, sitä pohtii Paavo Westerberg:

Kaikki on valintoja. Nikkilän mielisairaalassa oli aikoinaan hoidettavana nainen, joka oli tehnyt elämästään taulun. Tauluun hän oli merkinnyt kaikki ne kohdat tai hetket, jolloin hän oli mielestään tehnyt elämässään virheen.

Kaikki tekomme ovat lähtökohtaisesti mahdollisia virheitä. Pyrkimyksemme tehdä kaikki oikein sumentaa käsityksemme siitä, kuinka sattumanvaraisista asioista elämässä lopulta on kyse.

Millaista on olla nuori, mitä tulisi ottaa huomioon ammatinvalinnassa, onko oikein rakastaa, mitä tarkoittaa hyvä elämä - kirjassa tartutaan tärkeisiin kysymyksiin, ja myös onnistutaan sanomaan näistä asioista jotakin. Mutta loppujen lopuksi lukijan täytyy löytää itsestään niin omat kysymykset kuin vastauksetkin.