Tässäpä yllättävä lukukokemus, Jyrki Vainosen romaani Swiftin ovella (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-6274-0). Kirja kertoo Jonathan Swiftistä, irlantilaisesta rovastista ja kiistakirjoitusten laatijasta, erikoisen kehyskertomuksen avulla: "Tarina imaisee 1700-luvulle, suoraan päähenkilön nahkoihin. Tai melkein. Lennart Beren siirtyy aikakoneella vain Jonathan Swiftin palvelijaksi, Wattiksi. Pettymys ei silti ole suuri, sillä näinkin hän pääsee tarkkailemaan ihailemansa kuuluisan satiirikon salattua elämää."
Siis tarjolla on aikamatkustusta, toisen henkilön nahkoihin menemistä, ja aikaan liittyviä paradokseja. Näistä lähtökohdista voisi ajatella, että uskottavan tarinan rakentaminen on vaikeaa, mutta Vainonen onnistuu siinä, koska hänen ajankuvansa 1700-luvun Irlannista on niin tavattoman luonteva. Ei turhia kikkailuja tai konstailuja vaan kuvausta aivan kuin olisi tosiaan elänyt tuon ajan henkilöiden elämää.
Tässä on kirjan paradoksi: vaikka aikakoneeseen ei uskoisikaan, niin kirjailijan kyky tavoittaa mennyt on sen verran hämmentävä, että aikakonekin alkaa tuntua luontevalta tässä tarinassa.
Swift on näinä päivinä ehkä tunnetuin romaaneistaan, esimerkkinä Gulliverin retket, sekä joistakin esseistä (tai oikeammin kiistakirjoituksista), muun muassa Irlannin köyhyyttä polemisoineesta kirjoituksesta "A Modest Proposal for Preventing the Children of Poor People in Ireland From Being a Burden on Their Parents or Country, and for Making Them Beneficial to the Publick".
Swift kirjoitti kaikki teoksensa salanimien suojasta tai anonyymisti, mutta Vainosen kirjasta saa käsityksen että nimimerkkien takana piileskellyt kirjoittaja oli Dublinissa julkinen salaisuus. Swiftin onneksi hänellä oli riittävän korkeassa asemassa olevia suojelijoita, jotka myönsivät epäkohtien olemassaolon vaikkakaan eivät julkisesti voineet niihin puuttua.
Mutta kun palkkio kirjoittajan paljastamiseksi on riittävän suuri, ilmiantaako joku Swiftin, jopa joku hänelle kaikkein läheisimmistä ihmisistä?
Vainonen punoo romaanistaan monipolvisen tarinan, jossa näkökulmat vaihtuvat ja ajan kerrostumat, poimut, peilaavat toisiaan. Voiko jo tapahtunutta muuttaa, ja miten se vaikuttaa nykyiseen hetkeen?
maanantai 31. lokakuuta 2011
Swiftin ovella
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Sukujuhlat
Vaikka Håkan Nesseristä olin kuullutkin, vaikkakaan en aiemmin lukenut, niin iloisesti yllätti tämä kirja, Sukujuhlat (Tammi, 2011; suom. Saara Villa; ISBN 9789513159139). Kirjan ensimmäinen puolikas on todella mukaansa tempaavaa tekstiä, eikä tunnu dekkarilta ollenkaan vaan hienosti ihmishahmoihin pureutuvalta kaunokirjallisuudelta.
Kirjan jälkimmäisestä puolikkaasta ensimmäinen puolikas on myös hyvää tekstiä. Tällöin tarinaan astelee dekkarin muodollinen päähenkilö, etsivä Gunnar Barbarotti. Tosin Barbarotti jää kyllä Hermanssonin perheenjäsenten varjoon, sen verran kovasti Nesser lukijansa koukuttaa tämän sukujuhlia viettävän ihmisjoukon salaisuuksiin ja jännitteisiin.
Kirjan viimeinen pätkä rupesi harmittamaan, sillä tarina jää kesken. Ja jotenkin hätäisesti Nesser tämän kirjansa kertomuksen lopettaa. No, tapa se on tämäkin houkutella lukija ostamaan kirjasarjan seuraava osa.
Entä mistä tarinassa on kyse? Toisin kuin moni ruotsalainen dekkari, tämä kirja ei suoranaisesti ole yhteiskunnallisesti kantaa ottava kertomus, vaan pikemminkin se tarttuu ihmissuhteiden kiemuroihin ja kieroutumiin, ja lähtee niistä punomaan melkoisen traagista tarinaa.
Päältä päin Hermanssonin perhe on menestynyt kaikin tavoin, mutta pinnan alla kytee, ja niin kytee kirjan ensimmäiseltä sivulta alkaen.
Nesser on kertojana virtuoosi, sitä ei voi kiistää, mutta kirjan lopun koukerot saivat pettymään tarinaan. Hienovaraisemminkin olisi ihmissuhteiden kiemuroita voinut lähteä purkamaan, nyt tuntuu siltä kuin kirveellä pistettäisiin asioita poikki ja pinoon.
lauantai 29. lokakuuta 2011
Muru
Olen täällä muutamaan otteeseen kehunut Jarkko Sipilän dekkareiden realistista otetta. Tosin olen mennyt myös kritiikkiin.
Sipilän kirja Muru (Crime Time, 2011; ISBN 978-952-5918-24-3) on tästä mainio esimerkki. Jäykähköstä kerronnasta huolimatta tarina imee mukaansa, eikä hahmojen karkeahko tyypittelykään hirveästi haittaa.
Mutta silloin tällöin Sipilä ikään kuin politikoi kirjansa sivulla, esimerkiksi haukkumalla vankeusaikojen lyhyyttä tai tuomioiden lievyyttä. Hän ei edes yritä verhota näitä sanomisia hahmojensa ajatuksiin tai suuhun, vaan kirjoittaa ne niin että ne pongahtavat tekstistä lukijan syliin.
Jos tuollaiseen politikointiin haluaa mennä, ehkä jokin toinen tapa olisi parempi.
Toinen Muru-teosta riipivä asia on se, että kirjan loppu on halki ja pinoon -tyyppinen, jossa tarinan kerronta ikään kuin loikkaa kaikkien vaiheiden yli.
Ja lisäksi Sipilä turvautuu, eikä ensimmäistä kertaa, käänteeseen jossa omankäden oikeus manataan esiin. En tästä hirveästi tykännyt.
perjantai 28. lokakuuta 2011
Hetken hallitsijat - Julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa
Vaalirahakohu, tekstiviestikohu, vihapuhekeskustelu... Tämän kaltaisiin julkisen elämän ryöpsähtelyihin tarttuu Anu Kantolan toimittama kirja Hetken hallitsijat - Julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa (Gaudeamus, 2011; ISBN 978-952-495-207-1).
Kirja pohtii julkisen elämän avautumista ja vapautumista: "Millaista on julkinen elämä yhteiskunnassa, jossa auktoriteetit eivät enää ole entisellään, monet instituutiot horjuvat ja ihmiset valitsevat entistä vapaammin ja yksilöllisemmin oman elämäntapansa? […] Sosiaalinen media on luonteva paikka itseilmaisulle, elämäntyylien etsinnalle ja omien yhteisöjen muodostamiselle."
2000-luvulla tapahtunut muutos on huima: "[S]ähköiset ja painetut viestimet kilpailevat keskenään nopeudesta, kekseliäisyydestä ja kiinnostavuudesta. Julkisuudesta on tullut entistä arvaamattomampaa, viihteellisempää, nopeatahtisempaa ja ärhäkämpää. […] Muutosta voi kutsua julkisuuden notkistumiseksi."
Notkistumisesta on tullut eliittien yleistyvä ongelma: "Yhteisöön tai sen johtajaan kohdistuva kielteinen mediajulkisuus uhkaa yhteisöjen mainetta, oli kyseessä sitten poliittinen, taloudellinen tai uskonnollinen yhteisö. […] Skandaalit ovat merkki siitä, että mikään instituutio ei ole enää pyhä tai tabu, kaikkea voi kritisoida. Samaan aikaan läpinäkyvyyttä vaaditaan kaikilla sektoreilla aiempaa enemmän."
Politiikassa toimijoista voidaan luokitella sukupolvittain eri tyyppisiksi: korkea moderni (syntymävuodet 1939-55), notkistuva moderni (s. 1956-69) ja notkea moderni (s. 1970-). Korkealle modernille on tyypillistä institutionaalisuus, arvovalta, julkisuuden hallinta ja skandaalien välttely. Notkistuvaa modernia puolestaan kuvaa ideologisuus, ammatillisuus, pintajulkisuuden kritiikki ja skandaalien hallinnan vaikeus. Notkea moderni puolestaan tunnetaan liikkuvuudesta, nopeista käänteistä, konsensuksen kritiikistä ja skandaaleista joita tulee ja menee.
Nuori polvi on siis erilaista: "Monet nuoren polven poliitikot eivät […] ota julkisuutta niin vakavasti kuin edeltäjänsä. He eivät enää ole niin riippuvaisia suurten medioiden suomasta palstatilasta ja sekunneista. Sosiaalinen media tarjoaa uuden kanavan, jolla voi luoda aktiivisen suhteen kannattajiin ja ylläpitää samanhenkisten heimoja ja verkostoja."
Myös media, ja toimittajat, ovat notkistumassa, mitä kuvaa Yleisradion Jari Korkki: "[M]uodostan itse oman käsitykseni maailmankaikkeudesta ja puolueet sitten seuraavat sitä parhaansa mukaan, jos pystyvät - ei päinvastoin."
Mutta onko sosiaalinen media paljon porua tyhjästä? "Silloin tällöin kansalaiset ovat saaneet aikaan poliittisia tai kuluttajapoliittisia liikkeitä, joiden tarkoituksena on ratkoa yksittäisiä ongelmia. Jatkuvana ja laajamittaisena tällaista toimintaa ei kuitenkaan vielä harjoiteta."
Kirja lopussa annetaan vielä puheenvuoro Immanuel Kantille: "Julkisuuteen astuminen sekä siellä ajatteleminen ja puhuminen vaativat rohkeutta ja päättäväisyyttä: on katsottava asioita sellaisina kuin ne näyttäytyvät juuri silloin ja tehtävä niistä johtopäätöksiä."
Tässäpä haastetta: miten saadaan synnytettyä sellaista julkista elämää, jossa osaamme käyttää rohkeasti järkeämme?
Yhteenveto: Erinomainen, tutkimuksellinen, rohkea puheenvuoro Suomen julkisen elämän notkistumisesta, sen ongelmista ja mahdollisuuksista.
torstai 27. lokakuuta 2011
Tunteella! - Voimaa tekemiseen
Jarkko Rantanen paneutuu tunteiden kautta tekemiseen kirjassa Tunteella! - Voimaa tekemiseen (Talentum, 2011; ISBN 9789521415463). Lähtökohta on työelämäkeskeinen - "tunteista enemmän voimaa tekemiseen" - mutta myös muita olemisen ja elämisen aihepiirejä pohdiskellaan.
Jonkinlainen "työn sankarin" eetos kirjan taustalla on, mutta ei kuitenkaan ihan kauhean oravanpyörämäisellä tavalla.
Teoksen osassa 1 - "Tunteet ja suorituskyky" - Rantanen perustelee, miksi eri tyyppisiin tunteisiin on syytä kiinnittää huomiota, tavoitteena hyvä suorituskyky: "[V]oisimme tehdä arjestamme ja työelämästämme valtavan paljon parempaa, mielekkäämpää ja tyydyttävämpää, mutta myös tehokkaampaa ja tuloksekkaampaa."
Ihan hirveän kovista arvoista tässä ei onneksi ole kysymys: "Ilman tunteita ei synny mitään. […] [K]un tunteet vähenevät, myös mielikuvitus, aloitteellisuus, luovuus, päätöksentekokyky ja kiinnostuneisuus vähenevät."
Rantanen on valinnut pohdiskelunsa kohteeksi 12 perustunnetta, jotka hän on ryhmitellyt neljään luokkaan: uteliaisuus, hämmennys ja hämmästys; viha, inho ja suru; häpeä (nolostuminen) ja ylpeys; myötätunto, hilpeys, innostus ja VAU:n tunne. Ei hassumpi luettelo!
Entä mitä kannattaisi työelämässä tehdä? Yksi mielenkiintoinen idea on ottaa tunteet mukaan suunnitteluun, miksei vaikka strategiatyötä myöten: "Olemme kollegoideni kanssa kokeilleet yksittäisten tunteiden toimivuutta mitä erilaisimmissa tilanteissa: johtamisen keinona, johtoryhmien vauhdittajana, asiakkuuksien hoitamisessa, markkinoinnin ja viestinnän suunnittelussa, hankalien vuorovaikutustilanteiden kohtaamisessa, palkitsemisessa. […] Rohkeimmat johtoryhmät ovat lähteneet miettimään strategiansa toteuttamista yksittäisten tunteiden avulla."
Ei hassumpi kirja; innostuksen tunne on paikoin aika lailla hollilla kirjaa lukiessa.
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Uusi kultakausi - Sosiaalinen media mullistaa kaiken
Olen loppuviikon Open Agenda -workshopissa Hollannissa. Tähän liittyen muistui mieleen kirja, jossa puututaan datan avoimuuden kysymykseen, ja avoimuuteen yleisemminkin: kirjoittajat toivovat organisaatioihin tietohallintojohtajien sijaan "läpinäkyvyysjohtajia".
Neljän kirjoittajan yhteistyönä on syntynyt tiukka manifesti digisosiaalisesta mediasta: Uusi kultakausi - Sosiaalinen media mullistaa kaiken (WSOY, Barrikadi-sarja, 2011). Tekijät ovat Tanja Aitamurto, Taneli Heikka, Petteri Kilpinen ja Matti Posio.
Kirjan takakannessa on varoitus: "Tämä kirja saattaa horjuttaa maailmankuvaasi ja uskoasi suomalaisiin instituutiohin." - No, vaikka ei horjuttaisikaan, tekijät kyllä parhaansa tekevät tuodakseen esiin ongelmia Suomessa, erityisesti meikäläisessä sisäänlämpiävässä ja uneliaisessa kulttuurissa.
Käsittääkseni kaikki poliittiset puolueet saavat kirjassa haukkuja niskaansa. Tosin yksi toimija tuntuu olevan ylitse muiden, siinä määrin pääministeri Matti Vanhasta ryöpytetään periaatteesta, jonka mukaan keskeneräisistä asioista ei tule keskustella: "[V]altakunnan huipulla luotiin retorinen, poliittinen ja eettinen koodisto, jossa tietoyhteiskunnan kehittyneemmän vaiheen syntymiselle ei ollut edellytyksiä. Suomi tyhmennettiin. [...] Eikä ainoastaan tyhmennetty, vaan mahdollisesti myös köyhdytettiin."
Kirjassa tuodaan esille monenlaisia esimerkkejä suomalaisesta jälkeenjääneisyydestä, muun muassa täkäläinen pysähtyneisyys avoimen julkisen datan hyödyntämisessä: "Suomessa on avattu vähän dataa, ja kauan ja hartaasti suunnitellut edistysaskeleet etenevät hitaasti."
Samaan teemaan liittyy Suomen kyvyttömyys uudistaa demokraattista järjestelmää sellaiseksi, jossa eliitti luopuu vallastaan kansalaisten hyväksi: "Hallinto palvelee kansalaisia toimimalla kansalaisten kumppanina ja mahdollistajana verkostoissa syntyvien ideoiden toteuttajana."
Avoimuuteen liittyy myös henkilökohtaisen toiminnan näkyvyys: vallankäyttö ja -käyttäjät pois kabineteista, kaikkien näkyville ja kommentoitavaksi. Tulevaisuuden poliitikon täytyy olla jatkuvasti näkyvissä sosiaalisessa mediassa; kähmijöitä ei äänestetä valtaan.
Tässä yhteydessä kirjoittajat viittaavat professori Alf Rehnin lausumaan ajatukseen, että tulevaisuudessa ei tarvita tietohallintojohtajia vaan läpinäkyvyysjohtajia: "Verkon läpinäkyväksi tekevää vaikutusta vastaan ei kannata taistella, vaan siihen on sopeuduttava."
Kirjoittajat ovat keksineet fiktiivisen toimijan - Vanhoillisten Keskusliiton - joka pyrkii sulkemaan silmänsä väistämättömältä globaalilta kehitykseltä, siltä että internet teki arjesta globaalin. Ja tähän liittyy muun muassa mediataloihin piintynyt lukijoiden halveksunta: "Google, Wikipedia tai edes Facebook eivät ole saaneet Vanhoillisten Keskusliittoa oivaltamaan, mitä ihmiset haluavat. He haluavat tehdä ja toimia."
Netin mediat ovat avoimia: "Ne kamppailevat aatteista, arvoista, maan ja maailman suunnasta. Ne muodostavat yhteisöjä ja kanavoivat toimintaa. Journalismi palaa näin juurilleen." - Mutta ei Suomessa, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - vielä.
Työelämän mullistuksesta kirjoittajat toteavat: "Työstä tulee vuorovaikutusta [...] itse asiassa juuri kommunikaatio on se palvelu, jota organisaatiot yhä useammin tuottavat." Tässä kirjoittajat viittaavat Esko Kilven ajatukseen: "Organisaation tuottaman palvelun arvo ei enää ole palvelun sisällössä, vaan siinä miten asiakas sitä käyttää."
Tuo edellinen lause on pohdintaa herättävä, yrityselämän mullistava idea. Siis: huomio pitää kiinnittää palvelun ympärille rakentuvaan vuorovaikutukseen.
Avoimuus ja netin ympärille rakentuva ketterä tiimityö tarjoavat mahdollisuuden: "Jotta kestämme läpivalaisevan dialogin kirkkauden, meidän ja organisaatiomme on tehtävä juuri sitä minkä koemme eettisesti kestäväksi. Organisaatio ei kestä muuta, emmekä me kestä muuta yksilöinä."
Kaikesta positiivisesta huolimatta hiukan kyllä mietitytti, ovatko kirjan kirjoittajat kuitenkin loppujen lopuksi rakentamassa hiekalle?
Amerikkalaisen avoimen ja yritteliään toimintakultuuriin ihannointi on paikoitellen hyvinkin kritiikitöntä, eikä kovin konkreettisia ja merkittäviä vaikutuksia tuottavia ideoita kirjasta löydy, Suomeen sovellettuina. Pikemminkin sillisalaattia joka näyttää hyvältä mutta saattaa olla höttöä sisältä.
Auttavatko kirjan opit esimerkiksi terveydenhuollon toimivuuden takaamiseen, tai tuovatko ne lisäpotkua Suomen maailman parhaaksi havaitun koulujärjestelmän kehittämiseen, tai auttavatko ne tiedettä ja tutkimusta toimimaan nykyistäkin paremmin? Enpä tiedä.
Kirjan lopussa Vanhoillisten Keskusliiton oveen kiinnitetyissä teeseissä puhutaan johtamisesta: "Suomi romahtaa, elleivät johtajat ja alaiset kommunikoi hyvin. [...] Keskeneräisistä asioista on alettava keskustella."
Tuossa on mielestäni kirjan olennainen oivallus. Kuinka pitkälle se kantaa, ja kantaako se Suomessa ja Suomea, se jää nähtäväksi.
tiistai 25. lokakuuta 2011
Luova ote huippusuoritukseen - Resonanssi ratkaisee
Urheilijoille ja valmentajille on ollut jo pitkään luontevaa esiintyä yritysten koulutustilaisuuksissa, tai jopa siirtyä yritysvalmennuksen pariin. Mutta onnistuuko sama muusikolle?
Eija Mäkirintalan kirja Luova ote huippusuoritukseen - Resonanssi ratkaisee (Talentum, 2011) ei ole vailla ansioita, ja kirjoittaja on hyvin pätevä, väitöskirjaa myöten. Suurimmat varaukset itselleni tulivat siitä, missä määrin itsensä johtaminen on hyvä muotoilla huippusuorituksen ideaalin pohjalta - eihän kaikki aina voi olla huippusuoritusta, vai voiko?
Monille urheilulajeille ja musiikille tuntuu olevan yhteistä, ainakin näennäisesti, yksilö- ja joukkuesuorituksen yhteispeli. Mutta onko toiminta yrityksessä sellaista että siihen voi käyttää samoja oppeja kuin urheilijoiden tai muusikoiden valmennuksessa?
Kirjan takakannessa sanotaan: "Itsensä johtamista tarvitaan kaikkialla, missä ihmisiä on. Myös toisten ihmisten johtaminen perustuu itsensä johtamiselle."
No, kirjan lähtökohdat ovat kyllä kunnossa, esimerkiksi se mitä seurauksia johtamisvirheistä on liiketoiminnalle: "[K]uinka paljon työelämässä ja organisaatioissa ylipäätään menee voimia ja aikaa johtamisvirheiden korjaamisiin. Millaisia tuloksia voitaisiinkaan saada aikaan, jos tämäkin energia käytettäisiin tuottavaan toimintaan?"
Niinpä - mutta mitä tarkoittaa huippusuoritus? Onko se "110 lasissa" aiemman "100 lasissa" sijaan? Vai onko se asioiden yhteyksien syvällistä ja harkittua hahmottamista, hiljaisen tiedon viisautta, luovuutta joka kumpuaa ajan kanssa käydyistä keskusteluista toisenlaisten ihmisten kanssa?
No, Mäkirintala tuo kirjassaan esille käsitteen "sisäinen tila", jota hän pitää luovan otteen lähtökohtana: "Sisäinen tila lähtee oivalluksesta, että on olemassa vain tämä käsillä oleva hetki - kaikki muu on joko jo mennyttä tai vasta tulevaa. Elämämme koostuu näistä hetkistä. Kun hahmotamme elämämme näiden ainutkertaisten hetkien jatkumona, ei liene yhdentekevää, missä määrin koemme nämä yksittäiset hetket mielekkäiksi ja merkityksellisiksi."
Ei hassumpaa. Luovuuteen liittyen Mäkirintala viittaa Gary Hameliin - hän tuntuu pomppaavan esiin kaikkialla - jonka mukaan yritysten menestys perustuu "60 prosenttisesti" intohimoon ja luovuuteen: "Sen sijaan tottelevaisuuden osuus on nolla prosenttia tässä arvonmuodostusyhtälössä - käskyttävä johtaminen on eittämättä aikansa elänyt; se vain ajaa huipputekijät ulos organisaatiosta."
No, kyllähän noin varmasti on, mutta miten sitten tulee löytää yhteisen toiminnan sisältö - käyttäisinkö tässä termiä "yhteiset sävelet" - jos kerran käskyttäminen ei toimi? Siinäpä kysymys, johon Mäkirintala ei mielestäni täysin pysty vastaamaan. Hän tuo esilleen käsitteen "hyvä suhde", ja kirjoittaa: "Tämän kaltainen suhde vahvistaa edellytyksiä mielekkääseen ja tulokselliseen tekemiseen: sitä antaa tilaa asioiden vain tapahtua asettumatta itse tielle esteeksi."
Jospa näin vain osaisi ja jaksaisi toimia!
Yhteenveto: Mielenkiintoinen kirja johtamisesta. Kirjoittaja on muotoillut monta ajatusta tuoreella tavalla, vaikkakin ne on muualta lainattu. Ainakin tämä kirja saa lukijan mietteliääksi, mikä on varmasti hyvä asia.
maanantai 24. lokakuuta 2011
Saha
Prosessori Markku Kuisman kirja Saha (Siltala, 2011) kertoo siitä, kuinka sahateollisuus nosti "köyhän syrjämaan" moderniksi yhteiskunnaksi. Kuisman kirja on erinomainen tiedekirja, joka kertoo paitsi henkilöistä myös tapahtumien kytköksistä ja yhteyksistä toisiinsa, laajoja kehyksiä unohtamatta.
Kirja vilisee ihmisten nimiä, mutta jotenkin Kuisma onnistuu pitämään langat käsissään koko ajan, lukija ei joudu aprikoimaan miksi ja milloin kustakin asiasta kerrotaan. Toistoa on jonkin verran, mutta sekin on siinä määrin maltillista että auttaa lukijan pysymään kärryillä, eikä toisto hirveästi harmita.
Mistä johtunee, että tämä kirja kiehtoi tavattomasti kun taas koulun penkeillä en Suomen historiasta juurikaan piitannut? Ehkä se oli Kuisman kyky nostaa yleiset trendit ja muutosvoimat selkeästi esille menemättä puuduttavaan tapahtumien listaamiseen.
Sahateollisuus, sitten kun se vihdoin ja viimein alkoi vetää täydellä teholla, nosti Suomen vahvaksi yhteiskunnaksi. Ja vielä 1950-luvun alussa sahatavaralla, sellulla ja paperilla hankittiin yli 80 prosenttia Suomen vientituloista, melkoinen juttu. Eikä tämän teollisuuden merkitystä tulisi tänä päivänäkään aliarvioida.
Mikä Kuisman kirjassa on erityislaatuista on ehkä se, miten hän pystyy tuomaan esille oman aikansa toimijat äärimmäisen fiksuina, yritteliäinä ja erehdyksistä oppivina ihmisinä, jotka eivät yhtään kalpene tämän päivän Angry Birds -tyyppiselle yrittäjyydelle: globaalia asemaa tässä tavoiteltiin. Esimerkiksi rahoitusta haettiin maailmalta, muun muassa brittiläisistä, saksalaisista ja venäläisistä kauppahuoneista.
Mielenkiintoista oli myös se, miten aktiivisia suomalaiset toimijat olivat. Mukana oli toki muualta tulleita yrittäjiä, mutta nämä lähinnä kiihdyttivät kehitystä, jonka kansalliset toimijat laittoivat liikkeelle.
Kaksi kirjan toimijaa jäi erityisesti mieleen. Ensinnäkin teollisuus- ja metsäpoliitikko L. G. von Haartman, joka pyrki säännöstelemään metsäteollisuutta peläten Suomen metsien loppuvan alkuunsa. Muuta suurteollisuutta sen sijaan tuettiin: "[Haartman] oli ollut oikeassa korostaessaan metsävarojen keskeisyyttä ja kestävän kehityksen merkitystä. Hän oli silti väärässä uskoessaan teollisuuden edistyksen toteutuvan sahateollisuuden kuristuslinjalla."
Toinen mieleen painuva henkilö oli J.V. Snellman, joka kannatti maatalouteen perustuvaa kehitysmallia ja ajatteli että hakataan nyt metsät ja investoidaan rahat tulevaa varten: "[A]graarisen kehitysmallin kannattajat olivat puolestaan oikeassa nojautuessaan uudistuvaan maatalouteen ja metsäteollisuuden vuolaisiin vientituloihin. [...] Metsäteollisuus ei kuitenkaan jäänyt väliaikaiseksi rahasammoksi, jonka avulla maa oli nopeasti ja tuottoisasti raivattavissa metsistä sivistyksen hyväksi. Tässä Snellman hengenheimolaisineen oli väärässä."
Sekä Haartman että Snellman olivat väärässä koska käsitys Suomen metsävaroista oli virheellinen. Tähän toi Haartman lopulta korjausta käynnistäessään metsäntutkimusta, ja kun ymmärrys metsävarojen suuruudesta alkoi tarkentua, alettiin myös esteitä purkaa sahateollisuuden tieltä.
Mutta vielä nälkävuosiin 1866-1868 ei sahateollisuuden nousu ehtinyt vaikuttaa. Silloin koettiin Suomessa Euroopan mittakaavassa valtava nälkäkuoleman aalto.
Maailmantalouden suhdanteet ravistelivat Suomea vahvasti, ja vuoden 1873 kesällä kupla puhkesi, kun keinottelu johti pörssiromahduksiin Wienistä alkaen. Syksyllä New York romahti, ja noidankehä syveni syvenemistään. Aluksi puutavaralla oli vielä kysyntää, mutta tilanne synkkeni synkkenemistään, ja vuosi 1878 oli todella synkkä.
Näiden vuosien pitkä lama järjesti Suomen sahateollisuutta uuteen uskoon. Paljon elinkelpoistakin teollisuutta kaatui, mutta ne jotka tästä selvisivät olivat joka tapauksessa vahvoja toimijoita.
Maailmankauppa kehittyi. 1870-romahdus ja pitkä lama 1880-luvulta 1890-luvun alkupuolelle laskivat raaka-aineiden ja elintarvikkeiden hintoja. Parantuneet kuljetusyhteydet toivat yhä uusia edullisia tuotantoalueita markkinoille.
Jotenkin tästä kaikesta tulee sellainen ymmärrys, että nykypäivän "globalisaatio" on melko lailla tuttua suomalaisille. Näiden 1800-luvun lopun tapahtumien parissa pähkäiltiin, mitä kannattaisi tehdä, riskinottoa pyrittiin välttämään, mutta pikku hiljaa Suomi kaikesta huolimatta kasvoi kohti modernia yhteiskuntaa.
Merkillinen tarina, ja totta! Hieno kirja kerrassaan.
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
I. K. Inha, valokuvaaja 1865-1930
Tuomo-Juhani Vuorenmaan ja Ismo Kajanderin kirja I. K. Inha, valokuvaaja 1865-1930 (WSOY, 1981; ISBN 951-0-10155-9) on hieno katsaus Inhan elämäntyöhön ja elämään, sekä erityisesti hänen omimpaan ilmaisualueeseensa, valokuvaukseen.
Monipuolisesti lahjakas - mutta toisaalta myös asiasta toiseen levottomasti poukkoileva - Inha oli ristiriitainen persoonallisuus, joka jätti lähtemättömän jäljen Suomen kulttuurihistoriaan.
Olen törmännyt Inhan valokuviin moneen kertaan, koskaan sen kummemmin kuitenkaan noteeraamatta, että kuka tämä Inha oikein oli miehiään. Tämä teos kertoo Inhan tarinan.
Ja valokuvat, ne ovat kestäneet aikaa. Moneen kertaan tuli mieleen, että tämän kuvan olen nähnyt aiemmin - eikä kyseessä ole ollut välttämättä valokuva, sillä Inhan kuvissa on sellaisia joita hyvin paljon muistuttavia maalauksia riippuu Ateneumin seinillä.
Ja Euroopassakin Inha liikkui kameroineen, ja hienoja otoksia hän sielläkin otti, valokuvaus oli hänellä taidemuotona hallussa, ennen kuin valokuvausta edes pidettiin taiteena.
Inha ikuisti suomalaista maisemaa, perinnettä ja ihmisiä. Vaikka hänen elämänsä oli poukkoilevaa eikä kovinkaan helppoa, Inhan perintö elää edelleen.
lauantai 22. lokakuuta 2011
Fantasia ja fuuga
Roy Fullerin dekkari Fantasia ja fuuga (WSOY, 2. p., 1992; suom. Eero Ahmavaara) käyttää kohtuullisen harvinaista lähtökohtaa: epäluotettavaa kertojaa, ja vieläpä sellaista kertojaa joka ei luota itseensä ja epäilee kaikkea, omista muistikuvistaan lähtien.
Päähenkilö Harry Sinton kärsii syyllisyydestä, neuroottisuuteen asti, ja pitää itseään syyllisenä milloin mihinkin, uskoen siihen että se että hän ei muista tehneensä mitään on osoitus siitä, että hän on todella tehnyt jotakin.
Kirjan lukeminen, kun kertojahahmona on totaalinen neurootikko, ei ole ihan helppoa, mutta aika hyvin Fuller tarinansa ainekset punoo.
Tapahtuvat käynnistyvät, kun Fuller lukee lehdestä kirjailija Max Callisin kuolemasta, jota epäillään itsemurhaksi. Sinton saa päähänsä, että kyseessä on murha ja että hän on syyllinen. Ja koska hän ei muista tehneensä mitään, eikä siksi voi hankkia itselleen takuuvarmaa alibia, ryhtyy hän selvittämään mitä oikeastaan on tapahtunut.
Melkoiseen pyöritykseen Sinton joutuu, ja lopulta poliisikin kiinnostuu hänestä. Hyvää tarkoittavat ihmiset sekoittavat Sintonin päätä entisestään, sillä hän vakuuttuu ettei Callisin kuolema ole ainoa rikos johon hän on syyllistynyt.
Mutta tarinan loppu, se on varsin yllättävä. Käy ilmi että vaikka Sintonin päässään hahmottelemat tapahtumat ovat mielikuvitusta, todellisuus on kummallisempaa kuin voisi olettaakaan. Mainio perinteisen dekkarin variaatio.
perjantai 21. lokakuuta 2011
Viimeinen bussi Woodstockiin
Colin Dexter aloitti Morse-dekkareiden sarjan kirjalla Viimeinen bussi Woodstockiin (Otava, 2003; suom. Ilkka Terho; ISBN
951-1-19507-7). Miten kirjojen Morse eroaa tv-elokuvien Morsesta?
Dekkari oli sujuvasti kirjoitettu, tosin olin huomaavinani siinä jonkin verran aloittelevan dekkaristin ongelmia saada tarina pysymään kaikin puolin koossa, ja jonkin verran Morsen hahmossa oli piirteitä jotka eivät istuneet yhteen. Tai ehkä tässä oli myös kyse siitä, että tv-elokuvien Morse asetti ennakko-odotuksia hahmolle.
No, kirjana siis sujuva, ei kuitenkaan mikään huippuhyvin kirjoitettu dekkari. Luulen että jossain vaiheessa täytyy ottaa jokin toinen Dexterin Morse-kirjoista, myöhemmin kirjoitettu, ja katsoa miten Dexter siinä tarinaansa punoo.
torstai 20. lokakuuta 2011
Digiajan kymmenen käskyä
Douglas Rushkoff antaa kymmenen käskyä digiajan ihmisille kirjassaan Program or Be Programmed: Ten Commands for a Digital Age (OR Books, 2010; ISBN 978-1935928157).
Samasta aiheesta kertoo Nicholas Carr kirjassa The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains ja Jaron Lanierin kirjassa You Are Not a Gadget: A Manifesto.
Rushkoff lähtee liikkeelle siitä, että internet on kaikkialla eikä tätä tosiasiaa vastaan kannata taistella. Sen sijaan on syytä miettiä, annammeko tekniikan sanella miten me toimimme, vai otammeko vallan itsellemme. Jos annamme vallan tekniikalle, paluuta (ja valinnan vapautta) ei sen jälkeen enää ole.
Ruskoff tiivistää asiansa kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: "[Y]ou will either create the software or you will be the software. […] Program, or be programmed. Choose the former, and you gain access to the control panel of civilization. Choose the latter, and it could be the last real choice you get to make."
Tietotekniikan opetuksessa kouluissa on siirrytty ohjelmistojen käyttöön, ei ohjelmistojen tekemiseen. Tällöin opiskelijat pystyvät kyllä käyttämään toisten kehittämiä välineitä, mutta eivät osaa määrittää millä tavalla nämä työkalut tuottavat arvoa käyttäjilleen. Vain pieni eliitti pystyy enää täysimittaisesti hyödyntämään uutta tekniikkaa.
Toisin on esimerkiksi Kiinassa: "[K]ids in other countries […] aren't wasting their time learning how to use off-the-shelf commercial software packages. They are finding out how computers work." Tässä on kyllä sanottava pieni epäilyksen sana: mitä Amerikoissa edellä sitä muualla perässä...
Ruskoffin mukaan ei ole ilman seuraamuksia mitä ohjelmoimaan kykenevä eliitti päättää. Samalla tavalla kuin auto loi amerikkalaisen ostoskeskusyhteiskunnan luovat internetiin rakennettavat sovellukset tulevaisuuden yhteiskuntamallia. Ajattelemme ja toimimme eri tavoin riippuen siitä, millaista tekniikkaa meillä on käytettävissämme.
Sähköposti on esimerkki sovelluksesta, joka helposti orjuuttaa vapauttamisen sijaan. Emme ehdi pohtimaan asioita. Jos vastaamme sähköpostiviesteihin saman tien, miettimättä mitä oikeastaan sanomme, menetämme niiden ihmisten kunnioituksen jotka ovat ruudun toisella puolella.
Eikä tässä vielä kaikki. Kun siirrämme tekemisiämme verkkoon, emme siirrä sinne vain tiedostoja, vaan nykyisin yhä enemmän myös tekemisestämme ja ajattelemisestamme siirtyy verkkoon. Jos emme enää osaa ajatella ilman digitaalisia apuvälineitä - vaikkapa hakukoneita - mitä se kertoo meidän kyvystämme toimia?
Ja samalla kun käytämme näitä välineitä, mukaudumme niihin aivan kuin kuva jota siirretään valmiiksi määritellyllä ruudukolla, jossa sitä ei koskaan saa sijoitettua täsmälleen sinne minne haluaa vaan vain ennalta määritettyihin kohtiin. Tietotekniikka luo ympärillemme suodattimen, joka määrittää maailmamme.
Kaiken lisäksi helposti unohdamme, että faktojen löytämisen helppous ei yhtään helpota faktojen taustan ymmärtämistä. Mutta faktat ilman taustatietoa ovat merkityksettömiä ja pahimmillaan vaarallisia, niillä voi perustella mitä tahansa. Rushkoffin mukaan toivoa kuitenkin on, sillä ainakin osa nuorista ihmisistä on löytämässä kyvyn hahmottaa asioihin liittyviä kokonaisuuksia törmätessään aihepiiriin liittyviin yksityiskohtiin: "[D]eveloping the ability to get the gist of an entire area of study with just a moment of interaction with it."
Toivottavasti näin tosiaan on!
Mutta tässä ei sovi unohtaa, että netti on viemässä kohti keskitttymistä: "Instead of granting power to small businesses on the periphery, the net ends up granting even more authority to the central authorities, indexers, aggregators, and currencies through which all activity must pass."
Lisäksi tekniikka ohjaa kohti persoonattomuutta. Rushkoff on sitä mieltä, että internetissä ei pitäisi toimia anonyymisti vaan aina omana itsenään: "[M]aintaining a strict sense of identity online is liberating, even empowering. We realize that nothing we commit to the net is truly off the record, and learn not to say anything we aren't proud to see quoted, shared, and linked to."
Yhteenveto: Arvokas puheenvuoro tärkeästä aiheesta. Rushkoff onnistuu kertomaan mitä jokainen meistä voi tehdä oman elämänsä hyväksi.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Älyllinen kunto - Tuottavuutta työhön
Leenamaija Otala on kirjoittanut laajan katsauksen aivojen käytöstä työssä: Älyllinen kunto - Tuottavuutta työhön (WSOYpro, 2011). Kirja on selkeä, tosin paikoitellen luettelomainen, ja tarjoilee lukijalle runsaasti tietoa aivojen toiminnasta ja aivojen kunnon ylläpitämisestä.
Kirjan viitataan varsin usein Matthew MacDonaldin suomennettuun kirjaan Aivot - käyttäjän käsikirja (WSOYpro, 2009). MacDonaldin kirja on mainio johdatus aihepiiriin, ja sitäpaitsi sopivan humoristinen ja lähdekriittinen, todeten että ymmärrys aivoista paranee koko ajan ja kirjassa kerrottu ei ole lopullinen totuus.
Otalan kirjassa ei ole MacDonaldin tyylistä huumoria vaan se etenee tiukalla asialinjalla. Kirjassa mainitaan kuitenkin asia, jota voi pitää joko täytenä huuhaana tai ainakin vakavasti otettavana kandidaattina pseudotieteeksi. Tämmöinen juttu oli aivojumpan (Brain Gym) esille tuominen. (Samaan kategoriaan kuuluu NLP, neurolingvistinen ohjelmointi, jota käsittääkseni ei Otalan kirjassa mainita.)
Onneksi Otala mainitse, että "monet aivotutkijat ovat kuitenkin kriittisiä aivojumpan lupauksia kohtaan". Niin pitääkin olla!
Brain Gymistä voi lukea Ben Goldacren tiedekirjasta Bad Science, jossa hän toteaa: "Debunking Brain Gym, let me remind you, does not require high-end, specialist knowledge. We are talking about a programme which claims that 'processed foods do not contain water', possible the single most rapidly falsiable statement I've seen all week. What about soup?"
Vähän asiaa yleistäen voi todeta, että se mitä on yritetty markkinoida brittiläisiin kouluihin on nyt tulossa työpaikoille: kaikenlainen "aivojen aktivointi" ym. hössötys, jossa taustalla on pseudotieteellistä hokkus-pokkusta. Onneksi tämä huuhaa ei välttämättä aina ole suoraan vahingollista, mutta sen välilliset vaikutukset voivat toki olla huomattavan haitallisia.
Jonkin verran lähdekritiikkiä olisi voinut käyttää myös siinä, kun kerrotaan aivotutkimuksen uusista sovelluskohteista markkinoinnissa: '[A]ivotutkimuksen sovellusten tuloksena ovat syntyneet muun muassa "neuroekonomia", "neurojohtajuus", "neuromarkkinointi", "neurobiologia" ja "neuromusisointi". Mahdollisuudet ovat rajattomat.'
Tässä haluaisin kysyä, mikä on tieteellisen tutkimuksen perimmäinen tavoite? Tuoda markkinoille tekniikoita, joilla ihmiset saadaan tehokkaammin markkinoijien koukkuun ja ostamaan yhä lisää tarpeettomia hyödykkeitä? Vai auttaa ihmisiä elämänsä hallintaan lisäämällä ymmärrystä ja mahdollisuuksia oman elämänsä itsesäätelyyn?
Mutta mennään asiaan. Mitä tarkoittaa älyllinen kunto? Näin Otala: "Älyllinen kunto tarkoittaa ihmisen kykyä ymmärtää, muistaa, oppia, suunnitella ja sopeutua."
Otala kuvaa hyvin aivojen dynaamisuutta ja muuntuvaisuutta läpi elämän. Tosin tässä on jälleen hatunnoston paikka MacDonaldin kirjalle Aivot - käyttäjän käsikirja, mistä Otalan esitys ottaa mallia.
Perusasiat menevät joka tapauksessa oikein, muun muassa se että aivot ovat koko ajan sataprosenttisesti käytössä: millään biologisella organismilla ei ole varaa käyttää energiaa sellaisiin kudoksiin joista ei ole hyötyä. (Tässä voisi myös verrata aivoja tietokoneisiin, jotka toimivat aivoihin verrattuna tavattoman tuhlailevasti ja tehottomasti.)
Otala viittaa professori Manfred Zimmermannin mittauksiin, joiden mukaan tietoinen mieli pystyy prosessoimaan kerrallaan 45 bittiä sekunnissa kun taas tiedostamaton mieli käsittelee samaan aikaan 11,2 miljoonaa bittiä sekunnissa.
Näin tarkat luvut herättävät aina epäilystä, ja tämä tutkimuskin on aika vanha, mutta sinänsä oikeansuuntainen väite tässä on: "Älyaivoja kunnioitetaan, vaikka niiden kyky toimia tehokkaasti on varsin rajallinen." Kyseinen seikka on tärkeä niin työtehon kuin luovuuden kannalta: tietoinen mieli ei toimi tehokkaasti häirittynä; alitajunta on vahva voimavara.
Muistin merkitystä Otala käsittelee kohtuullisen lyhyesti, vaikka asia on keskeinen ihmisen toiminnassa: olemme mitä muistamme. Ja koska asioiden siirtyminen pysyvään muistiin vaatii pitkähkön ajan - Otalan mukaan puoli tuntia, muitakin arvioita on esitetty - nykyinen jatkuvien keskeytysten riivaama toimintamalli tarkoittaa sitä, että emme opi uusia asioita kovinkaan tehokkaasti.
Entä ne reseptit: miten pitää yllä älyllistä kuntoa? No: hyvä uni, hyvä ravinto, säännöllinen liikkuminen, stressin hallinta, ihmissuhteet, kiinnostava työ, … Ei siis mitään ihmeellistä tällä rintamalla. No, detaljejakin kirjasta löytyy, mutta ne ovat detaljeja: isot linjat ovat tässä.
Sitten vielä muutama hajanainen huomio.
Kiinnostava oli Otalan viittaus käsillä tekemisen aivoja aktivoivaan vaikutukseen: käsillä tekemiseen liittyy hyvänolon tunne, ja tämä vaikuttaa muun muassa dementoitumisriskin pienenemiseen.
Sari Baldaufilta Otala nostaa esiin "5K-johtamisen": kiinnostus, kannustus, kunnioitus, kuuntelu ja kiitos. Erinomainen muistilista johtamiseen!
Aivojen kuntoon vaikuttaa paljon oppiminen. Työpaikoilla olisi hyvä pohtia ennen kaikkea työssä oppimista, johon liittyy muun muassa tiedon jakaminen, oppimisen arviointi ja oppimistarpeiden tunnistaminen.
Yhteenveto: Otala kirjoittaa tärkeästä aiheesta, eikä ollenkaan huonosti, mutta kirjan luettelomaisuus hiukan häiritsee, samaten jonkinlainen lähdekritiikin puute. Mutta ei hassumpi tietopaketti aivoista. Kun nyt vielä jaksaisi tarttua toimeen…
tiistai 18. lokakuuta 2011
Onnistunut tietojärjestelmäprojekti
Julkaisin 11.1.2011 kirja-arvion teoksesta Miksi tietojärjestelmäprojekti epäonnistuu? - Tositarinoita tuhon teiltä ja onnistumisen siemeniä. Tuskastuin jonkin verran kirjan varoitteluihin ja totesin: "Kannattaako tämmöistä epäonnistumisten kavalkadia sitten lukea?"
Reino Myllymäki et al. ovat kirjoittaneet jatko-osan kirjalleen, ja otsikkona on nyt paljon optimistisempi Onnistunut tietojärjestelmäprojekti - Osa 1: Neuvoja tietojärjestelmää hankkivalle (Reino Myllymäki et al.; CxO Mentor Oy, 2011).
Kirjan esipuheessa viitataan kirja-arviooni: "Tämän kirjan kirjoittamisen laukaisimena toimi ansiokas ja rakentava arvostelu." Kiitokset kiitoksista, ja kiitos myös kirjan arviointikappaleesta.
Näytin tätä uutta kirjaa kollegalle, josko hän olisi ollut siitä kiinnostunut, mutta hän sanoi lakonisesti: "En usko sellaiseen, ei tietojärjestelmäprojekti voi onnistua."
Mutta voisiko kuitenkin onnistua, edes joskus?
Kirjassa annetaan myös varoituksia, tosin aiempaa teosta positiivisemmassa valossa. Pidin sivulta 13 alkavasta listasta, jossa kerrottiin yleisimmistä syistä ongelmiin. Merkittävimmät löytyvät projektin valmisteluvaiheesta: "arkkitehtuurikysymykset 55 %, strategialinkki, projektin laajuus ja tavoitteet, 48 %, prosessit 43 %."
Jep, näin se juuri on. Kuinka usein tiedetään, mitä oikeastaan ollaan tekemässä ja mistä syistä?
Entä mitä sitten kun ongelmiin törmätään?
Kirjoittajat viittaavat Jared Diamondin neljän kohdan listaan syistä yhteiskunnan tuhoutumiseen: 1. ongelmia ei osata odottaa, 2. ongelmia ei havaita, 3. ongelma havaitaan mutta sitä ei tunnusteta tai sen ratkaisemisesta ei päästä yksimielisyyteen, 4. ongelma päätetään ratkaista mutta ratkaisukeinot osoittautuvat tehottomiksi.
Aivan niin: samat syyt jotka ovat kaataneet kokonaisia yhteiskuntia voivat kaataa myös tietojärjestelmäprojekteja.
Tässä yhteydessä voisi ehkä nostaa esiin myös Jim Collinsin kirjan Parhaasta pohjalle - vai vahvana eteenpäin? (Talentum, 2010), joka analysoi yrityksiä viisivaiheisen kriisiytymismallin mukaan:
- 1. menestyksen synnyttämä ylimielisyys
- 2. pidäkkeetön kasvun tavoittelu
- 3. riskien ja vaarojen kieltäminen
- 4. hätäinen pelastuksen etsiminen
- 5. tuholle ja pientoimijaksi antautuminen.
Sopisiko tietojärjestelmäprojekteihin myös tällainen kehityskulku epäonnistumisen selittäjäksi?
Kohdassa "Kehityshankkeen lähtökohdat" lähdetään liikeelle juuri oikeasta asiasta: "Onhan projektille aito liiketoimintatarve?" Harmittavan usein liikkeelle lähdetään juuri väärästä päästä, esimerkiksi vanhentuvasta tekniikasta johon syystä tai toisesta ollaan tyytymättömiä. Mutta onko syytä tehdä iso uudistus, vai ketterä parannus niihin asioihin joista on eniten hyötyä liiketominnalle?
Kirjan paras osa oli mielestäni se, jossa rautalangasta väännettiin esimerkki liiketoimintaan liittyvästä hyödystä (taulukko 2 sivulla 56). Useinhan projektin liiketoimintahyödyissä ei huomioida ollenkaan sitä, että mahdollinen parannus pitää jakaa useamman eri projektin kesken - yksi projekti ei koko hyötyä yleensä voi tuottaa.
Samaten pitää huomioida hyödyn todennäköisyys - 100 % todennäköisyys on varmasti teoreettinen yläraja. Kun jyvitetty parannus ja todennäköisyys kerrotaan keskenään, aletaan lähestyä jotakuinkin järkeviä lukuarvoja.
Kirjoittajat analysoivat ansiokkaasti myös sopimuksen reiluutta, sen pitää olla kaikille osapuolille tasapuolinen ja kohtuullinen, sellainen joka kannustaa pitkäaikaiseen yhteistyöhön: "Yhteistyön lähtökohtana on molempien osapuolten toisiaan kohtaan tuntema ja osoittama kunnioitus erityisesti oman alansa asiantuntijana."
Ja aina voi kysyä - vaikkei saisikaan vastausta - muun muassa parasta ajankohtaa ostaa käyttäjälisenssit tai sitä miten myyjän bonukset muodostuvat.
Entä miten toimittajaa tulee hallita? Kirjoittajat esittävät kolmitasoisen mallin, joka on hyvä: a) operatiivinen taso, b) taktinen taso, c) strateginen taso. Ja joka tapauksessa on heti alusta alkaen syytä käyttää samaa menettelyä joka tulisi vastaan projektin jäätyä taakse ja ylläpitovaiheen alkaessa.
Yhteenveto: Kuten edellä kuvatusta käy ilmi, pidin tästä kirjasta. Milloin osa 2 mahtaa ilmestyä?
maanantai 17. lokakuuta 2011
Ihmisyyden rajalla
Viktor E. Frankl kirjoitti teoksensa Ihmisyyden rajalla (Otava, 1978; suom. Osmo Jokinen ja Eila Sandborg) 50 vuotta sitten, mutta edelleen se haastaa lukijansa. Frankl (1905-1997) oli itävaltalainen psykiatri, joka vietti pitkiä aikoja vankina keskitysleireissä toisen maailmansodan aikana.
Kirjan takakannessa sanotaan: "Keskellä mieletöntä ihmisarvon riistoa hän alkoi pohtia, mikä saa ihmisen pysymään järjissään äärimmäisissä olosuhteissa. Hän päätyi tulokseen, että ratkaisevaa oli, pystyikö löytämään tarkoituksen elämälleen."
Kirja on lyhyt, ja keskitysleirien elämästä kerrotaan katkelmittain, voisiko sanoa jopa "filosofisesti". Frankl kuvaa arkisia leirin tapahtumia, mutta samalla hän ottaa etäisyyttä ja pohtii sitä, mikä saa ihmisen toimimaan niin kuin toimii, ja millä keinoin ihminen voi selvitä mahdottomasta. Useaan otteeseen Frankl viittaa Nietzschen ajatukseen: ""Kun tietää elämälleen miksi, kestää melkein mitä tahansa miten."
Siis: elämän tarkoitus on iso asia!
Keskitysleirin kauheudessa Franklin sisäinen elämä voimistui: "[Mielikuvitus] leikki menneiden tapahtumien kanssa, useinkaan ei kovin tärkeiden, vaan pienten tapausten ja mitättömien asioiden. […] Niiden maailma ja olemassaolo näyttivät kaukaisilta, ja mieli tavoitteli niitä kaivaten: tein bussimatkoja, avasin huoneistoni ulko-oven, vastasin puhelimeen, sytytin sähkövalot. Ajatuksemme liikkuivat usein tällaisissa yksityiskohdissa, ja nämä muistot saattoivat liikuttaa meidät kyyneliin."
Frankl ei tee itsestään sankaria - ja alunperin hän suunnitteli julkaisevansa kirjansa nimettömänä - vaan kertoo että sankarillisimmat ihmiset eivät välttämättä leiriltä selvinneet: "Heitä oli ehkä lukumääräisesti vähän, mutta he antavat riittävän todisteen siitä, että ihmiseltä ei voida ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta - vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä."
Kärsimyksestä tuli tehtävä, jolle ei vangit eivät halunneet kääntää selkäänsä: "[Runoilija] Rilke puhuu kärsimyksestä, joka on kestettävä, samalla tavalla kuin muut puhuvat tehtävästä, joka on suoritettava. Meillä oli kestettävänämme paljon kärsimystä. […] Mutta ei ollut mitään syytä hävetä kyyneleitä, sillä kyynelet todistivat ihmisen suurinta rohkeutta, rohkeutta kärsiä."
Frankl tunnetaan myös niin kutsutun "logoterapian" kehittäjänä. Kirjassa on tästä aiheesta erillinen osuus, jossa Frankl kuvailee kyseisen terapiamuodon olennaisia piirteitä. En tästä erityisesti vakuuttunut, mutta terapian taustalla olevat enemmänkin filosofiset ajatukset kiinnostivat kyllä. Esimerkiksi ajatus "eksistentiaalisen tyhjiön" merkityksestä, ja ajatus siitä että kysymys elämän tarkoituksesta, tai ehkä pikemminkin tehtävästä joka itse kullakin on, on erinomainen lähtökohta pohtimiselle.
Esimerkiksi "itsensä toteuttaminen" on todella köyhä lähtökohta elämälle, siinä ei ole tarkoitusta. Franklin mukaan voimme löytää elämän tarkoituksen kolmella tavalla: "(1) tekemällä jonkin teon, (2) kokemalla jonkin arvon, (3) kärsimällä."
Tästä lähtevä pohdiskelu oli äärimmäisen kiinnostavaa, ja erityisen mielenkiintoinen on kontrasti Franklin ajatusten ja nykyisen kuluttamista ja nauttimista sekä "yksilöllisyyttä" korostavan maailmankuvan kanssa.
Kärsimys voi olla elämän tarkoitus!? Hmmm…
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Syvä uni
Raymond Chandlerin Syvä uni (WSOY, 1965; suom. Seppo Virtanen) oli vaikea aloittaa, en meinannut oikein päästä tekstiin kiinni. Kirjoittaja heitti esiin nokkeluuksia toisensa perään eikä tarina tuntunut lähtevän liikkeelle.
Mutta sitten, muutaman sivun jälkeen, Marlowe-etsivähahmo alkoi saada syvyyttä, ja tarina lähti vetämään, suorastaan hengästyttävään tahtiin.
Chandlerin tyyli on toteavaa, mutta hän käyttää vertauksia jotka vievät yksityisetsivän maailmaan: "Ukkonen jylisi jälleen kukkuloilla. Salaman välähdys heijastui etelään kerääntyneistä mustista pilvimassoista. Pari tunnustelevaa sadepisaraa putosi jalkakäytävälle ja jätti jälkeensä kolikonkokoiset läiskät."
Toiminta on toteavaa, napakkaa: "Työnsin litteän peltisen savukerasian hänen eteensä. Hänen kapeat siistit sormensa nappasivat savukkeen kuin taimen kärpäsen."
Monet ovat tätä tyyliä kopioineet, mutta helppoa se ei ole, tekstistä tulee itsetarkoituksellisen näppärää. Siihen Chandler ei lankea, kirjan alkua ja muutamaa myöhempää poikkeusta lukuunottamatta.
En ihmettele Syvän unen klassikkostatusta - Chandlerin merkkiteos, epäilemättä.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Utö - syksy ja kevät ulkosaaressa
Onko tämä valokuvakirja, päiväkirja vai tietokirja? Tyylilajit menevät sekaisin Juha Laaksosen kirjassa Utö - syksy ja kevät ulkosaaressa (Maahenki, 2011; ISBN 978-952-5870-27-5).
Kirja on hieno, vaikka se ei voikaan yhdellä teemalla kehuskella. Valokuvat ovat pääosin hienoja, mutta eivät kaikkein hienoimpia mitä saaristosta on otettu. Teksti on asiantuntevaa, jutustelevaa, henkilökohtaista, mutta hienompaakin on tarjolla.
Mutta kokonaisuus, se toimii, ja lukija jää kirjan tarinan koukkuun: millaista on muuttaa asumaan Utön saarelle kolmen pienen lapsen kanssa syksystä kevääseen?
Kustantaja kuvaa teosta seuraavasti:
”Utö plus neljä, tuuli yhdeksän metriä lounaasta, tihkusadetta, näkyvyyttä kymmenen kilometriä.” Utö on monelle tuttu merisäästä. Suomen eteläisimmässä asutussa majakka- ja luotsisaaressa säätä ja vuodenaikojen vaihtumista pääsee seuraamaan aitiopaikalta. Tyyntä aamua voi seurata myrskyisä ilta.
…
Radio Suomen Luontoillasta tuttu lintutietäjä Juha Laaksonen seuraa Utön saarella lintujen syys- ja kevätmuuton vaiheita. Hän seuraa saarelaisten elämänmenoa ja kertoo välähdyksiä Utön historiasta.
Kirjassa oli paljon mukavia sattumuksia, tai ainakin sellaisia jotka lukijasta tuntuvat mukavilta. Vaikkapa pieni poika, joka ihastui rantakäärmeisiin niin että kanniskeli kuollutta käärmettä nyrkissään eikä suostunut luopumaan siitä millään, edes silloin kun se haudattiin maahan.
Ja vaikka Utö on ikään kuin kaukana jossain, on se myös lähellä. Lukija alkaa ymmärtää että tässä ollaan keskellä elämää, laivareittien risteämiskohdassa, lintujen muuton keskiössä, sään eturintamassa. Saarella eletään, ja on eletty pitkään. Lintubongareita piisaa, mutta samalla jatkuu myös saaren perinteinen elämänmuoto.
Hieno kirja hienosta paikasta. Todellinen kulttuuriteko, ja hyvin maanläheinen, lähellä ihmistä, lähellä luontoa. Kiinni elämässä.
torstai 13. lokakuuta 2011
Onnellisuuden opas
Timo Airaksinen on kirjoittanut välillä naurattavan ja välillä melkein itkettävän kirjan onnellisuudesta. Kirja sisältää melkeinpä kaikkea mahdollista nykyajan elämänmuodon havainnointia ja kritiikkiä, mutta hyvällä tavalla. Kirja Onnellisuuden opas (WSOY, 2006) asettuu kyllä listan kärkipäähän jos onnellisuutta käsittelevää kirjallisuutta pitäisi joskus valikoida. (Kirjoitin aiheesta aiemmin jonkinlaista kirjallisuuskatsaustakin.)
Kirjan alussa on luettelo onnellisuuden teemaan liittyvistä sanoista. Airaksinen lähtee liikkeelle täydestä vauhdista niin että lukijan on syytä pitää kurveissa tiukasti kiinni.
Sanasta myönteisyys Airaksinen kirjoittaa: "Myönteisyys on hankalien aikojen asenne. Kaikki haluavat olla myönteisen ihmisen seurassa ennen kaikkea siksi, että vaikka hänellä menee huonosti hän jaksaa tästä huolimatta olla vaivaamatta asialla muita. [...] Miten joku jolla on asiat niin huonosti, voi olla niin valoisa? Se on ihanaa."
Airaksisen tekstin kanssa saa olla varovainen, aina lukija ei tiedä miten päin olla, oliko tässä ironiaa vai myötäelävää huumoria vai peräti jonkinlainen kompa. Mutta se on kyllä sanottava, että tässä kirjassa on lauseiden ja rivien välissä tavattoman paljon tilaa lukijan oivallettavaksi.
En vieläkään oikein tajua, miten Airaksinen sai ajatuksensa lentämään niin, että toisaalta prosessit ja projektit ja toisaalta onnellinen sika ja tyytymätön Sokrates (vai oliko se toisin päin?) liittyivät saumattomalla tavalla yhteen. Kai siinä oli kyse jostain sen kaltaisesta, että tavanomaista elämää ei oikein myönnä kukaan haluavansa, mutta toisaalta sellaista elämää jossa kaikki on tavatonta ei juuri kukaan taakakseen kuitenkaan ottaisi.
Siispä: tavallista elämää (prosessia), ja siihen oheen jokin sopiva projekti joka saa näyttämään siltä kuin ihminen olisi jotenkin yksilöllinen (vaikka ei muuta haluakaan kuin sopeutua joukkoon).
Entä miten olla onnellinen, muuten kuin geenien antaman onnenkantamoisen seurauksena: "Ehkä jonkinlainen perustyhmyys auttaa olemaan onnellinen tässä surkeassa maailmassa. Kun on vähän yksinkertainen eikä oikein tajua missä mennään ja miten maa makaa, pystyy olemaan onnellinen erityisemmin yrittämättä. Yksinkertaiset ovat onnellisia, tai ainakin he perivät maan."
Tuo edellinen lainaus oli ehkä vähän osoitteleva, mutta aika hyvin Airaksinen demonstroi ettei oppineisuus, olkoon kyse sitten tieteestä tai aivan erityisesti filosofiasta, tee ketään onnelliseksi, parempi semmoista touhua on välttää.
Ja perusasioita ei sovi vähätellä: "Nälkäisen ja ahdistetun on vaikea nauttia mistään. Laadusta on turha puhua jos perusasiat eivät ole kunnossa. Vasta sitten kun ne ovat voi ottaa zeniläisen asenteen ja halata puuta tai istua laiturilla jalat vedessä ja pää ajatuksista puhdistettuna. Onnea on ettei tarvitse ajatella mitään."
Mielikuvituksesta Airaksisella on paljon sanottavaa, kuten myös taiteesta: "[T]aide ei edisty niin, että meidän taiteemme olisi edistyneisyydessään parempi kuin alkuperäiskansojen primitiiviseksi kutsuttu taide. Taide on mitä se on eikä sitä pidä arvottaa ja luokitella. Taidetta pitää vain arvostaa. Se pitää kokea ja sitä pitää tehdä."
Yhteenveto: Kirja täynnä napakoita lauseita, joiden väleistä avautuu avaria näkökulmia ja kysymyksiä: mitä on olla ihminen ja miksi me jäämme onnellisuutta vaille?
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Samppanjaa yhdelle
Rex Stoutin Nero Wolfe -hahmo seikkailee jälleen, teoksessa Samppanjaa yhdelle, tosin vastentahtoisesti mukaan vedettynä, kun hänen apulaisensa Archie Goodwin joutuu murhan silminnäkijäksi. Päivällistilaisuudessa eräs vieraista saa syanidia samppanjalaissa, mutta näyttää mahdottomalta että joku olisi voinut tehdä murhan.
Tämä Stoutin dekkari ei hirveästi uutta tuo esille hahmoistaan; Wolfe on jääräpäinen kuten aina, eikä loppuratkaisu kaikkein yllättävimpiä ole. Ihan kelpo dekkari kuitenkin, vaikka ajan hammas onkin tähän tarinaan jo melko lailla päässyt puraisemaan.
tiistai 11. lokakuuta 2011
Tee itsestäsi brändi - asiantuntijaviestintä livenä ja verkossa
Katleena Kortesuo on kirjoittanut hyödyllisen kirjan asiantuntijoille ja miksei johtajillekin: Tee itsestäsi brändi - asiantuntijaviestintä livenä ja verkossa (Docendo, 2011). Ja mikä mainiointa, kirja on ytimekäs, hauska ja lyhyt.
Kirja jakautuu ikään kuin kahteen osaan, kuten sen nimikin, brändin rakentamiseen ja viestintään. Nämä asiat kyllä kietoutuvat toisiinsa, mutta oikeastaan tässä on kaksi kirjaa samoissa kansissa, ja brändin luominen jää jonkin verran alakynteen. Ja tämä on mielestäni hyvä, en olisi jaksanut siitä asiasta lukea juurikaan enempää.
Brändi-aiheessa Kortesuo kertoo maailmasta, jossa jokainen asiantuntija on ikään kuin yrittäjä joka kilpailee kaikkien muiden asiantuntijoiden kanssa markkinaosuuksista ja omasta lokerosta markkinoilla: "Jos elät vain osaamisestasi, asiakkaiden tarpeet voivat muuttua, eikä osaamisella enää tee mitään. Etsi sen sijaan ongelma, jonka pystyt korjaamaan tai jota pystyt lievittämään. Tarvittaessa voit muuntaa ja kehittää omaa osaamistasi siihen suuntaan, johon ongelma tuntuu muuntuvan."
Asiantuntijalle brändillä on merkitystä, koska nykymaailmassa yhä useammalla on mahdollisuus päästä huippuasiantuntijaksi: "Kuka tahansa osaava asiantuntija voi tulla kuulluksi ja huomatuksi, kunhan osaa viestiä selkeästi, persoonallisesti ja tehokkaasti — ja osaa valita oikeat kanavat. Ne taas ovat opeteltavissa olevia taitoja, toisin kuin sukujuuret, perintö tai suhteet."
Kortesuo antaa paljon hyödyllisiä vinkkejä verkossa viestintään, esimerkiksi Twitterfeedin. Tosin kirjassa on mainittu on palvelu tai pari, joiden toiminta on jo lakannut tai lakkaamassa - kehitys kehittyy.
Kirjan paras anti liittyy viestintään, niin esiintymiseen kuin tekstien tuottamiseen. Yksi lapsus silmiini osui, väite että pikalukemisella voi hahmottaa tekstin puolikkaina sivuina tai aukeamina – pikalukeminen kun on huuhaata. Toinen asia sitten on tekstin selailu, jota voi harrastaa ihan ilman osallistumista maksullisille pikalukukursseille.
Kortesuo inhoaa dioja, ja aiheesta, mutta antaa tästä huolimatta oivia ohjeita tilanteisiin joissa on jostain syystä kalvoja käytettävä. Mutta päähuomio pitää laittaa asian suusanalliseen esittämiseen: "Parhaissa presentaatioissa teksti tulee puhujan suusta, ei dioilta. Diaesityksen ei edes tarvitse toimia yksinään, vaan se on vain osa esitystä: loppu tulee sinulta."
Kortesuo käsittelee samaan iskevään tyyliin kirjoittamista – kirjoittamista nasevasti ja omaperäisesti. Ja jos kirjoittaminen tai selkeä puhuminen ei onnistu, Kortesuo toteaa: "... unohda ajatus omasta henkilöbrändistä." Eikä kirjoittaminen mitenkään vaikeaa loppujen lopuksi ole. Aloittaa voi vaikkapa lukemisella, esimerkiksi "yleistajuisia laatulehtiä, ei-oman alan tietokirjoja sekä kaunokirjallisuutta".
Yhteenveto: Erinomainen kirja, ja sopii myös niille jotka vierastavat brändi-termin yliviljelyä: tämän kirjan pihvi (vegaaneille soijaleike) on oikeasti olemassa.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Maigret ja Latvialainen
Georges Simenonin dekkari Maigret ja Latvialainen on kestänyt yllättävän hyvin aikaa. Tässä teoksessa Maigret-hahmon olemusta kuvataan ehkä tavallista tarkemmin, ja hän joutuukin varsinaiseen pyöritykseen ja saa takaa-ajon huumassa luodin rintaansa. Mutta periksi Maigret ei silti anna, vaikka nopeus ei olekaan ihan normaalilla tasolla.
Simenonin kirjoittajakykyä on pakko ihmetellä. Palaset osuvat kohdalleen, ihmishahmot saavat syvyyttä ja tarina imee mukaansa.
Aihepiirinä on kansainvälinen rikollisuus, ja tilanne lähtee liikkeelle siitä, että suurhuijari Latvialainen saapuu Pariisiin. Saman tien junasta löydetään mies, joka vastaa Latvialaisen tuntomerkkejä - mutta hotellissa on myös mies, joka vaikuttaa Latvialaiselta.
Tästä Simenon lähtee punomaan tarinaa, josta ei käänteitä puutu, eikä Maigret-hahmolle ominaista jääräpäisyyden ja selväpäisyyden hienovireistä huumoria.
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Teetä ja sympatiaa
Alexander McCall Smithin dekkarisarjan kymmenes osa jatkaa hahmojensa syventämistä. Kirja Teetä ja sympatiaa (Otava, 2011) vie Mma Ramotswen ja Mma Makutsin jalkapallon pariin, selvittelemään syytä siihen miksi jalkapallojoukkue Kalahari Swoopers alkoi pudota sarjataulukon huipulta jatkuvasti alaspäin.
Kuka pelaajista on syyllinen? Etsivät jututtavat joukkueen omistajaa herra Molofololoa, joukkueen kapteenia Ropsia, maalivahti Iso Mies Tafaa ja muita pelaajia.
Ja entä Mma Ramotswen pieni valkoinen pakettiauto, tuleeko viimein aika luopua siitä uuden ja hienon auton hyväksi? Mma Ramotswe etsii keinoa, jolla viimeisillään oleva auto saataisiin taas kuntoon.
Samalla pääsemme perehtymään korjaamon toisen apupojan, tähän asti nimettömän, elämään. Smith kertoo erään perheen tarinan Botswanasta, siitä millainen maa oli ja millaiseksi se on tullut.
Mutta löytyykö apua auto-ongelmaan? Ihan lopullisesti sinetöity ei pienen valkoisen pakettiauton kohtalo taida olla.
Smith on taitava kirjoittaja, teksti polveilee, pohtii, ja löytää arkisista asioista syvällistä ymmärrystä. Tai ehkä kyse on vain siitä, että Smith näkee arjen viisauden, sen merkityksen ihmiselle.
Tämä dekkarisarjan kymmenes osa oli terävämpää, iskevämpää kerrontaa kuin joissakin aiemmissa; toki mistään action-kirjallisuudesta ei voi puhua, mutta hahmoissa on hiukan totuttua enemmän särmää, ihmiset puhuvat toistensa ohi eivätkä kuuntele, ja solmussa olevia langanpäitä on melkoisesti.
Mutta teksti on selkeää, nautittavaa - erinomainen dekkari jälleen kerran Smithiltä. On varmasti lukijoita, joita Mma Ramotswe ja muut kirjan hahmot eivät millään tavalla puhuttele, mutta mitäpä se haittaa: kyllä tämä kirja lukijansa löytää.
lauantai 8. lokakuuta 2011
Kirjaston henget
"Kiehtova kuvaus maailmasta jossa kirjat ovat kaikki kaikessa", näin kuvaillaan Jacques Bonnetin kirjaa Kirjaston henget (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-4873-7). Ja takakannessa sanotaan: "Kirjaston henget on kertomus rakkaudesta kirjoihin ja niiden keräilemiseen. Teos on korvaamaton kirja kirjojen rakastajille, keräilijöille ja kirjatoukille."
Jacques Bonnet puhuu kirjoista monikossa, siis suuresta määrästä kirjoja: hänellä itsellään on kymmeniätuhansia kirjoja, ja tällaisten kirjastojen omistajat ovat hänen teoksensa kohdeyleisöä. Ja kirja tietenkin vilisee viittauksia kirjoihin, hyvinkin eksoottisiin, sekä myös isojen kirjastojen omistajiin, jopa satojen tuhansien kirjojen kirjastoihin, sellaisiin jotka vaativat isoja kiinteistöjä tai useita taloja mahtuakseen.
Bonnet viittaa Pierre Bayardin teokseen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, joka - nimestään huolimatta - on samalla tavalla kirjallisesti äärimmäisen sivistynyt. Näitä kahta kirjoista kertovaa kirjaa kun vertailee niin on sanottava että pidin Bayardin teoksesta paljon enemmän, sen sisäänrakennetusta paradoksista huolimatta.
Ei Bonnet mitään huonoa kirjaa ole tehnyt, päinvastoin, mutta kun itse en ole koskaan innostunut kirjojen keräämisestä, enkä koskaan ole yhtä aikaa omistanut yli tuhatta kirjaa, niin en voi sanoa olevani tämän kirjan parasta kohdeyleisöä. Ajatus siitä, että kirja pitää säilyttää, koska ikinä ei voi tietää tarvitseeko sitä tulevaisuudessa ei itseäni ole koskaan samalla tavalla viehättänyt. On vain hyvin harvoja kirjoja, joihin olen palannut myöhemmin uudestaan. Kierrätys, joka kirjaston tai kirjojen vaihtarihyllyn kautta, se on oma ideaalini.
Mutta isojen kirjastojen omistaminen, siinä on omat kiehtovat piirteensä, esimerkiksi kysymys siitä miten kirjasto tulisi järjestää. Bonnet käy läpi erilaisia vaihtoehtoja aakkosellisesta kirjasarjojen mukaiseen ja toteaa että kaikissa on omat puutteensa: "Minä suosittelen sekoittamaan kirjavalla tavalla monia järjestelyperiaatteita ja noudattamaan suurpiirteisyyttä suhteessa sääntöihin, jotka on valinnut. Tätä periaatetta voi soveltaa yleisemminkin elämään!"
Entä sitten pikalukumenetelmät? No, Bonnetilla on omansa jonka hän hallitsee: "[V]iidenkymmenen vuoden ajan olen kuluttanut suuren osan ajastani lukemalla kaikenlaisia teoksia, kaikenlaisissa olosuhteissa, kaikenlaisiin tarkoituksiin. Se synnyttää erityisen suhteen kyseiseen esineeseen, tässä tapauksessa painotuotteeseen. Kuten mikä tahansa totuttu toiminto (kädentaito, taide tai liikkuminen)." Ja vielä: "Tärkeää ei ole lukea nopeasti, vaan lukea kirja sillä nopeudella, jonka se ansaitsee. […] Dekkarin lukee parissa tunnissa, mutta vaatii useita päiviä laatia oppitunti T. S. Eliotin Aution maan muutamasta sivusta."
Bonnet kääntää hauskalla tavalla hurinkurin kirjailijan ja kirjan hahmojen merkityksen: "Kirjastossani asuu satojatuhansia ihmisiä, osa heistä on todellisia, osa fiktiivisiä. Todelliset ovat niin sanotusti kuvitteellisia henkilöitä kaunokirjallisissa teoksissa, fiktiiviset niiden tekijöitä. Edellisistä me tiedämme kaiken, tai pikemminkin tiedämme niin paljon kuin meidän pitääkin heistä tietää, toisin sanoen sen, mitä henkilöstä on kerrottu romaanissa, sadussa, novellista tai runossa, jossa hän esiintyy. Hän ei ole vanhentunut sen jälkeen kuin kirjailija on hänet luonut, hän on pysynyt ja pysyy ikuisesti samana."
Niin, tässä on hieno pieni kirja joka kertoo suurista kirjastoista joilla on sydän. Ei hassumpi kirja kirjojen ystäville.
perjantai 7. lokakuuta 2011
Runoja maan alta
Matti Särkän runokokoelma Runoja maan alta (Enostone, 2011) kertoo otsikkonsa mukaisesti runoilijan - tai hänen alter egonsa - tunnelmista kellarikerroksen huoneessa, jossa on aaltopahvilla peitetty pieni ikkuna katurajaan. Taustalla on Sisilia mustine vuorineen.
Runot kietoutuvat toisiinsa, muodostavat tarinan - viivan etsinnästä, ihmisenä olemisen kipeydestä.
Tässä ote:
Syön kypsän nespolan suoraan puusta. Istuudun vanhan ystäväni araukarian juurelle. Tässä olen ollut aina, tämä on saari, meren avaruuden keskellä.
Suomalainen melankolia, Sisilialainen maaperä mausteineen ja viineineen, nämä kietoutuvat toisiinsa laavaperäisten vuorten rinteillä. Runoilijan, taidemaalarin elämää kaukana, lähellä.
torstai 6. lokakuuta 2011
Suomalaisia innovaatioita Suomi-konepistoolista Habbo Hotelliin
Kirjan otsikko sekä kiinnosti että epäilytti: Suomalaisia innovaatioita Suomi-konepistoolista Habbo Hotelliin (Gummerus, 2011; ISBN 9789512083688). Kirjoittajilla - Juha Oksanen, Pekka Pesonen, Nina Rilla, Jani Saarinen - näyttää olevan taustaa VTT:llä, mikä ehkä selittää kirjan joitakin valintoja ja painotuksia.
Johtuen kirjan rakenteesta, joka perustuu lyhyisiin kuvauksiin yli 150 innovaatiosta, en oikein saanut otetta siitä, mitä kirjoittajat innovaatiolla loppujen lopuksi tarkoittavat. Miten tuote tai palvelu syntyi, siis miten se innovoitiin? Nyt kerrotaan vain luettelomaisesti yhdestä ja toisesta suomalaisesta oivalluksesta.
Kirjassa on runsaasti teknisiä tuoteinnovaatioita (oikeastaan tekisi jo mieli vaihtaa innovaatio-sana keksinnöksi, mutta menköön). Lisäksi puhutaan palveluista ja sosiaalisista innovaatioista.
Sosiaaliseksi innovaatioksi kai voi lukea Suomen valtion kehittämän neuvolajärjestelmän (1926): "Toiminnalla on ollut kattavia sosiaalisia vaikutuksia, jotka ovat näkyneet lasten, äitien ja perheiden hyvinvoinnin ja terveyden parantumisena." Toinen vastaava on maksuton kouluruokailu (1943), jonka vaikutukset terveyteen ja tapakasvatukseen ovat olleet erittäin merkityksellisiä.
Vuodelta 1964 huomasin Fiskarsin liikennevalojärjestelmän; olen aina vähän ihmetellytkin miksi liikennevalopylväissä lukee Fiskars, mutta historian siipien havinaa tässä on, kohta 50 vuoden ajan.
Itselleni työn puolesta tutumpia asioita ovat Okmeticin piikiekot (1987) ja Azipod-potkurijärjestelmä (1991), joiden kummakin suunnittelussa on käytetty apuna tietokonemallinnusta ja simulointia.
Mielenkiintoinen oli käytettyjä nestepakkauksia hyödyntävä Ecogas-prosessi (1998), joka selittää sen miksi nestepakkaukset voidaan kierrättää paperihylsyjen raaka-aineeksi. Niin muovi, alumiini kuin kuitu hyödynnetään. Hieno juttu!
Mutta jäikö kirjasta mitään käteen? Muutama satunnainen kiinnostava detalji löytyi, mutta ei mitään suurempaa tarinaa tai juonta. Hyvä idea, mutta aiheen syvällisempi käsittely olisi ollut kyllä tarpeen.
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Onnellisuudesta
Sain työkaverilta linkkivinkin Sami Inkisen blogipostaukseen "How we put a number on employee happiness and did something about it".
Mielenkiintoista on se, että vaikka Inkinen puhuu onnellisuudesta, hän käsittelee pääasiassa toista asiaa: työssä viihtymistä ja tekemisen mielekkyyttä. Se miten hän kuvailee asiaa mitattavan on mukavan yksinkertainen tapa, ja luultavasti myös jollain tavalla kytköksissä onnellisuuden tunteeseen.
Mutta mistä esimerkiksi työhön liittyvä motivaatio tulee. Onko se tekemisestä sinällään, vai siitä mitä tekeminen tuo mukanaan? Kukin meistä löytää työn ilon vähän eri tavalla.
Olen tullut siihen käsitykseen, että onnellisuuden "tavoittelu" tai sen mittaaminen ei paranna onnellisuutta. Onnellisuus tulee tekemisestä ja olemisesta, yksinkertaisista asioista kuten siitä että tekee mielekästä työtä toisten ihmisten kanssa.
Nykyään olen aika allerginen onnellisuus-termille vaikka sitä paljon käytetään. (Ja on käytetty pitkään, vrt. esim. USA:n "The Declaration of Independence" jossa heti alussa on sanat "the pursuit of Happiness".)
Se miten esimerkiksi Mihaly Csikszentmihalyi lähestyy onnellisuus-teemaa on mielestäni järkevä näkökulma, siis haastavan tekemisen kautta (flow-ilmiö). Kun osaaminen lähestyy huipputasoa ja tekemisessä on vaikeustasoa, silloin ihminen joutuu tosissaan paneutumaan asiaansa, koko olemuksellaan, ja silloin sellaista abstraktiota kuin onnellisuus ei ehdi miettimään - ihminen on täydellä sydämellä läsnä ajassa ja tekemisessä. Mutta myöhemmin voi ehkä tajuta olleensa onnellinen.
Olen lukenut paljon asiaa käsitteleviä kirjoja, joista osa on ollut hyvinkin hedelmällisiä, vaikkakin vasta ajan mittaan olen niitä oppinut arvostamaan. Keräsin muistini virkistämiseksi jonkinlaista listaa hyvistä lukukokemuksista:
- Mihaly Csikszentmihalyi / "Flow - elämän virta" ja "Hyvä bisnes"
- Carl Honoré / "Slow - Elä hitaammin! Manifesti verkkaisen elämän puolesta"
- Eero Ojanen / "Järjen valossa - elämänviisautta filosofiasta"
- Mari Aulanko / "Kultaisella keskitiellä - Valitse valitseminen"
- Timo Airaksinen / "Onnellisuuden opas"
- Daniel Gilbert / "Stumbling on Happiness"
- Jonathan Haidt / "The Happiness Hypothesis: Finding Modern Truth in Ancient Wisdom"
Aulanko osuu maaliin lauseella "Olisiko mahdollista [että onni löytyy] uskollisuudesta oman elämän tarkoitukselle? Tarkoitus on kuitenkin jokaisen itse löydettävä." Ja Airaksisen kirjaa vielä sulattelen. Olen sen hiljattain ehtinyt lukea mutta paljon jäi pohdittavaa.
Ja vastaesimerkkinä kirja joka on mielestäni täyttä roskaa, ja jopa vaarallista sellaista:
- Chris Prentiss / "Zen ja onnellisuuden taito"
Lukulistalla aiheeseen liittyen on yksi teos:
- Richard H Thaler / "Nudge: Improving Decisions About Health, Wealth and Happiness"
Thalerin kirja on saanut aika vaihtelevia arvioita lukijoilta, enkä tiedä onko se erityisen hyvä lähtökohdastaan huolimatta: "… by knowing how people think, we can design choice environments that make it easier for people to choose what is best for themselves, their families, and their society."
PS. Tätä tekstiä kirjoittaessani nousi mieleen paljon ajatuksia ja kokemuksia, kokonainen kirjo ajatuksia onnen teemaan liittyen, ja hetkeksi todella uppouduin kirjoittamiseen. Oliko se onnea?
tiistai 4. lokakuuta 2011
Tuhat syytä lentää
Runoja suomeen muuttaneelta kiinalaiselta, suomeksi - siinä on lyhyt kuvaus Tao Linin kokoelmasta Tuhat syytä lentää (Enostone, 2011). Kirjailijana ja suomen kielen käyttäjänä Tao Lin on matkansa alussa, mutta tästä huolimatta: syvää, kirkasta, persoonallista runokerrontaa.
Aiempi teos, esikoisteos Suomen taivaan alla (Enostone, 2008) oli ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon saajaksi.
Runoissa häivähtää samanlaisia tunnelmia kuin on Pertti Niemisen suomentamissa vanhoissa kiinalaisissa runoissa. Toisaalta osa runoista tuo mieleen suomalaisen runouden tunnettuja helmiä, vanhoja ja uusia.
Katsottuna kiinalaisen kulttuurin läpi suomalaisuus näyttää tuoreelta, ehkä vähän aralta ja oudolta, mutta myös yllättävän elinvoimaiselta, hyvältä - meillä on onnen sirpaleita.
Pidin tästä kuulaasta runosta, joka oli otsikoitu "Suloista huomata":
Mitä on olla ihminen? Koskettaa itseäni koskettaa muita kuinka suloista
Seuraavassa runossa taas olen kuulevani kaikuja taolaisuudesta, tai ehkä vanhasta kiinalaisesta runoudesta. Otsikkona on "Ajattelu ja todellisuus":
Joskus ajattelemme, että olemme tehneet parhaamme ehkä kaukana parhaasta. Joskus ajattelemme tietävämme ehkä kaukana todellisesta tiedosta ... Voimmeko lähestyä sitä, mikä on totta?
Suomalainen vaikenemisen kulttuuri saa uuden tulkinnan runossa "Hiljaisuus on kultaa":
... hiljaisuus on ihmisissä ei puhuta, ei pussata vaikka halutaan Odotan puheenvuoroa ... Kuka kertoo hiljaisuuden merkityksistä? Kauanko minun pitää odottaa?
Kirjoittaja pohtii suomalaista tasa-arvoa, demokratiaa, koulua, terveydenhoitoa - ja esittää kysymyksen: Entä jos näin ei olisi? Ja lukija miettii: osaammeko ymmärtää, osaammeko arvostaa? On hyvä, että näemme Suomen muiden kulttuurien läpi, jotta ymmärrämme kirkkaammin sen mitä meillä on.
Ihmiskohtalot avautuvat runoissa uudesta näkökulmasta, esimerkiksi runossa "Adoptioprinsessa", jossa Tao Lin kertoo suomeen adoptoidusta tytöstä, jonka kepeä nauru kertoo hänen onnestaan prinsessan maailmassaan. Tao Lin kysyy: "Tiedämmekö siitä toisesta tytöstä, joka myös hylättiin?"
Nämä runot nousevat henkilökohtaisesta kokemuksesta; se antaa niille painon. Toivon, että Tao Lin jaksaa nähdä, ja kertoo meille mitä meidän tulisi nähdä, meidän talven pimeyteen käpertyvien suomalaisten.
maanantai 3. lokakuuta 2011
Aivot - käyttäjän käsikirja
Matthew MacDonaldin kirjoittama opaskirja Aivot - käyttäjän käsikirja (Docendo, 2009) ei ole hassumpi kooste kaikesta mitä aivoista tiedetään.
Sivuhuomautuksena mainittakoon, että mistään en löytänyt tietoa teoksen suomentajasta, joka anonyymiksi jääneenä ansaitsee kuitenkin kehut: hyvää työtä haastavan tekstin kääntämisessä sujuvaksi suomeksi.
Kirjassa lainataan tutkimustuloksia laidasta laitaan - ehkä eniten fysiologiaa, neurologiaa ja psykologiaa - ja tiedelehtiä lukeneelle tai alaan muuten perehtyneelle kirjassa ei hirveän paljon uutta välttämättä ole. Mutta tästä huolimatta teos on mukava lukukokemus, yhdessä paketissa perustieto aiheesta.
Tutkimus edistyy nopeasti, joten kirjan tiedot vanhenevat hiljalleen, vaikka itse kirjan aihe, ihmisaivot, ei miksikään muutu muutamassa vuodessa (tai vuosituhannessa). MacDonald kertoo suoraan, mitkä asiat ovat hyvin tunnettuja ja mitkä tällä hetkellä aktiivisen tutkimuksen kohteena.
Kirjan lukijaa ei välttämättä kiinnosta se, miten ihmisaivot toimivat - vaikka hurjan kiinnostavaa sekin on - vaan pikemminkin se, miten aivoista tulisi pitää huolta, jotta ne pysyvät vireessä ja toimintakykyisinä. Niinpä kirjasta löytyy "[k]äytännön ohjeita, jos tavoitteenasi on tulla terävä-älyiseksi, sanavalmiiksi 90-vuotiaaksi korttihaiksi."
MacDonald kehottaa käyttämään aivoja monipuolisesti, uusia asioita oppien. Jos toimit kuin sohvaperuna, aivoistasi tulee sohvaperunan aivot: "Koulutat aivojasi koko ajan tehokkaammaksi juustonaksunsyönti-, televisionkatsomis- ja murehtimiskoneeksi."
Siispä: "Käytä aivojasi tai menetät ne." "Omaksu jotain uutta." "Pidä kehosi kunnossa auttaaksesi aivojasi." "Anna aivoillesi hyvää ravintoa ja tarpeeksi lepoa."
Aivojen hyvinvoinnin ohella kirjassa on toinen tärkeä teema, se miten aivot muuttavat aistihavainnot äärimmäisen subjektiiviseksi sisäiseksi maailmaksi: "Tällä sisäisellä maailmalla on jonkin verran yhteisiä piirteitä ulkoisen todellisuuden kanssa, mutta ei niin paljon kuin luulisit. Sitä pyörittää käsittelyjärjestelmä, joka on nopea hyppäämään johtopäätöksiin, itsevarmuudessaan autuaan tietämätön erehdyksistään ja helposti narrattavissa. Tämä käsittelyjärjestelmä näkee, mitä odottaa näkevänsä, kuulee, mitä odottaa kuulevansa ja kieltäytyy jääräpäisesti myöntämästä virheitään pienimmässäkään asiassa. Ehkä nautit tästä maailmasta, ehkä et, mutta et voi koskaan astua ulos päästäsi ja saada selkeää kuvaa siitä, mitä ulkomaailmassa todella tapahtuu."
Tuo äskeinen lainaus on vallan verratonta tekstiä, ja sitä piisaa teoksessa runsain mitoin. Esimerkkinä se, miten ihminen muistaa asioita: "[K]un kokoat muiston, se ei luultavasti enää ole samanlainen kuin alkuperäinen kuva. Itse asiassa muisteleminen on luovaa uudelleenkuvittelua. Näin olleen sen lisäksi, että uudelleen kokoon liimatussa muistossa saattaa olla joitakin aukkoja ja siihen kuulumattomia osia, se sisältää myös muutamia täysin uusia paloja."
Entä sitten paljon mainostettu maalaisjärki - se kun johtaa päättelyvirheisiin, joita teemme automaattisesti, vaistomaisesti ja jatkuvasti. Tähän liittyy useita tekijöitä, esimerkiksi "ankkuroituminen", siis se että aivot tarttuvat tilannetta arvioidessaan yksityiskohtaan, eivätkä huomioi kokonaiskuvaa. Vastaavasti "konservatiivisuus" tarkoittaa ihmisten tapaa pitäytyä mielipiteissään uusista vastatodisteista huolimatta. Ja "yliryhmittely" viittaa aivojen tapaan automaattisesti korostaa ryhmien välisiä eroja ja vähätellä ryhmän jäsenten välisiä eroja — logiikan kustannuksella.
Näin se menee: "[A]ivot mieluummin rationalisoivat kuin ajattelevat loogisesti. Sen sijaan, että ne arvioisivat tilanteen perusteellisesti, ne mieluummin hyppäävät vaistomaiseen johtopäätökseen ja keksivät perusteita sen tueksi."
Mutta onneksi on toivoa: "Kriittinen ajattelu on kurinalainen tapa haastaa maalaisjärki."
(Tässä yhteydessä en malta olla toteamatta, että niin sanotusta "maahanmuuttokriittisestä keskustelusta" puuttuu lähestulkoon kokonaan kaikki sellainen, jota voisi kutsua kriittiseksi ajatteluksi.")
Kriittiseen ajatteluun liittyy seuraavia näkökulmia: epävarmuuden hyväksyminen, ennakkoluulojen voittaminen ja pötypuheen paljastaminen. Viimeiseen kohtaan liittyy argumentointivirheiden huomaaminen, siis sellaisten retoristen keinojen tunnistaminen joilla huijataan ihmisaivoja. Tällaisia arveluttavia keinoja ovat arvolatautuneiden sanojen käyttö, hyökkääminen puhujaa eikä väitettä vastaan, auktoriteettiin vetoaminen, vastapuolen kannan vääristäminen ("olkinukke"), maalitolppien siirto, virheellisen valintatilanteen esittäminen, uskomuksen seurausten arvostelu ja kehäpäätelmään turvautuminen.
(Taas sivuhuomautus: kaikki yllä käytetyt arveluttavat keinot ovat useimpien "maahanmuuttokriitikoiden" ahkerasti käyttämiä. Toki niitä käytetään yleisesti poliittisessa toiminnassa kaikenkaikkiaan.)
Kirjassa on myös persoonallisuustyyppiin liittyvä testi, jossa voi tutkia omaa sijoittumistaan viidelle akselille: avoimuus, tunnollisuus, ekstroversio, miellyttävyys ja neuroottisuus. MacDonald kertoo myös erinomaisen selkeästi miten tähän viiden tekijän malliin on päädytty ja mihin sitä ei kannata käyttää. Tein tämän testin ja aika lailla uskottavalta tulos vaikutti, ainakin omasta mielestäni, tosin kyllä se sai aikaan pohdintaakin.
Yhteenveto: Pienistä sivupoluista ja kauneusvirheistä huolimatta tässä on tiedekirja, joka palkitsee lukijaansa. Suosittelen!
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Kultaisella keskitiellä - Valitse valitseminen
Mari Aulanko tarttuu isoon teemaan - elämän tarkoitukseen - kirjassaan Kultaisella keskitiellä - Valitse valitseminen (Kirjapaja, 2009). Takakannessa kysytään: "Osaammeko tehdä oikeita valintoja vai annammeko elämän kuljettaa itseämme kuin ajopuuta?"
Aulanko antaa lukijalle tehtävän: "Pitäisikö jonkin asian olla elämässäsi toisin? Mikä muutos sinun pitäisi tehdä, mieluiten heti? Kirjoita itsellesi muistiin yksi tai kaksi ensimmäisenä mieleesi tulevaa asiaa, vaikkapa kirjan marginaaliin."
No, kirjastokirjan marginaaliin en ruvennut piirtelemään, vaikka se kyllä vähän houkutti, mutta tulin kuitenkin miettineeksi, ja kyllä heti pari asiaa löytyi, ja niitä rupesinkin hoitamaan. Sinänsä pieniä juttuja, mutta turha lykätä.
Erilaisista ihmiskäsityksistä Aulankolla on paljon sanottavaa: "[E]i ole yhdentekevää, millaisen käsityksen mukaan elää. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä pidän oikeana ja vääränä, mitä hyvänä ja pahana, mitä minulle merkitsee vastuu, ja oikeudet."
Aulanko kritisoi ajatusta, jonka mukaan "itsensä toteuttaminen" voisi olla elämän tarkoitus. Tämä ajatus vie tuuliajolle. Aulanko viittaa Hillelin runoon, josta lainaan loppua: "Mutta jos teen sen vain itseni vuoksi, mikä minä silloin olen?"
Itsensä johtaminen, se on usein vaikeaa. Aulanko kertoo siitä, miten hän pääsi irti kahvin juomisesta, eikä enää tarvitse kahvia. Aulanko vihjaa, että tarvitaan kolmisen viikkoa "ehdollistumaan" uudelleen, kun haluaa saada aikaan elämänmuutoksen. Sen jälkeen uusi toimintamalli on vakiintunut.
Ja miksi kaiken elämässä pitäisi olla mukavaa? Eikö olisi parempi hyväksyä väistämättömät asiat ja toimia sen pohjalta? Sillä vaikka omat asiat olisivat kuinka hyvin, aina on toisia joilla jokin asia on paremmin, ja siinäpä sitä sitten kadehdit. Näin Aulanko: "Elämä on kuin räsymatto, taideteos, jossa kuuluukin olla monenvärisiä raitoja. Siellä ovat vierekkäin ilo ja suru, onni ja murhe, tyytyväisyys ja pettymys, elämä ja kuolema, toiveikkuus ja toivon menetys."
Jos elämän tarkoitus on hukassa, lopputulemana on noidankehä. Eikä tässä auta se, että moderni yhteiskunta lietsoo kaikenlaisia, usein kuluttamiseen liittyviä riippuvuuksia: "Yhteiskunnan intresseissä on mainostaa sellaista, mikä vähentää jännityksiä ja saa meidät keskittymään omiin päähänpinttymiimme niin, että meidät huomaamattamme tainnutetaan."
Aulanko viittaa monessa kohtaa Viktor Franklin kirjoituksiin. Pitää tutustua, sen verran fiksuilta ajatukset vaikuttavat. Frankl on kirjoittanut: "[I]hmisen elämä [ei] löydä täyttymystään vain toiminnassa ja ilossa vaan myös kärsimyksessä."
No, mitäpä tuohon sanoisi. Kyllä!?
Ihan vain saivartelemisen vuoksi mainitsen tässä lopussa, että Aulanko viittaa EU:n kurkkujen käyryyttä koskevaan määräykseen. EU:n ns. "kurkkudirektiivi" on kuitenkin myytti - ja kyseinen myytti kumotaan EU:n komission sivuilla. No, kyseisessä kirjan kohdassa on teemana materialistuminen ja samanlaistuminen, ja varmaan EU:lla voi tämän teeman kanssa olla tekemistä kurkuista huolimatta.
Yhteenveto: Erinomainen, tosin paikka paikoin vähän hajanainen, katsaus elämän tarkoitusta pohdiskelevaan filosofiaan, muumejakaan unohtamatta.
lauantai 1. lokakuuta 2011
Maigret ja gangsterit
Olen joskus vuosia, vuosia sitten lukenut yhden tai kaksi Georges Simenonin Maigret-dekkaria, mutta en niistä ihmeemmin innostunut. Nyt palasin Maigretin pariin dekkarilla Maigret ja gangsterit. Kirjassa ollaan suuren luokan rikollisten jahdissa, kun amerikkalaiset gansterit pelaavat pelejään Pariisissa.
Simenonin tuotteliaisuudesta kerrotaan Wikipediassa seuraavasti: "Georges Simenon oli 1900-luvun määrällisesti tuotteliaimpia kirjailijoita: hän kirjoitti yli 400 romaania tai novellia ja kirjoitti työskennellessään noin 70 sivua päivässä."
Näkyykö tämä tekstissä? No, priimaa tuppasi tulemaan, ainakin tämän dekkarin osalta. Aina voi valittaa siitä, että jotkin yksityiskohdat eivät ole täysin yhtäpitäviä kirjan eri osissa tai sitä että paikkojen kuvailu on joskus hyvinkin suuripiirteistä ja tietyt asiat toistuvat toistumistaan, mutta pääsääntöisesti Simenon hoitaa urakkansa mallikkaasti. Eipä kovin monta suomalaista dekkaristiakaan löydy joka hoitaisi homman yhtä tyylikkäästi.
Tässä dekkarissa on toimintaa ehkä enemmän kuin Maigret-tarinoissa yleensä, gansterien Pariisiin tuomaa. Ja Maigret ottaa kunnia-asiakseen selvittää tapahtumat, ei tulisi kuuloonkaan että rapakon toisella puolella sanottaisiin ettei Ranskan poliisi tajunnut mitään siitä mitä oli tapahtumassa.
Mainio, tosin lyhytkestoinen, lukukokemus. Ja ihmetellä täytyy Simenonin kirjoitustahtia, kun tämmöistä tulosta syntyy.