Rex Stout vs. Jarkko Sipilä

Luin vuodenvaihteen tietämissä kolme Rex Stoutin dekkaria, päähenkilönä Nero Wolfe, ja kaksi Jarkko Sipilää. Aikamoinen ero on kirjoissa, ja ehkä yllättäen Rex Stout tuntui paremmalta ja palkitsevammalta.

Mainitaan nyt ne kirjatkin nimeltä. Stoutin teokset olivat Liian monta kokkia (suom. Eila Pennanen), Caesar on kuollut (suom. Eero Ahmavaara) ja Nero Wolfen viimeinen juttu (suom. Kalevi Nyytäjä). Kaikki ovat Stoutin kirjailijauran loppupäästä.

Sipilältä puolestaan luin dekkarit Todennäköisin syin ja Mitään salaamatta. Jälkimmäistä kehuttiin takakannessa tekijänsä parhaaksi, mistä olen vähän eri mieltä; mielestäni teos oli rakenteeltaan ja sisällöltään jonkin verran epäonnistunut.

Kun olen pari kertaa Sipilää kehunut, miksi nyt väitän Rex Stoutia häntä paremmaksi?

Kyse on siitä, että Stout on luonut kirjoissaan maailman - yhtä lailla fiktiivisen kuin Sipilälläkin mutta helpommin fiktiiviseksi tunnistettavan - joka saa lukijan rentoutumaan, tuntemaan että nyt ollaan luovuuden alkulähteillä. (Tästä vielä pari sanaa.) Sipilä taas kirjoittaa nykyaikaan sidottua, kiireistä proosaa, jossa arkipäivän ja poliisityön stressi purkautuu lukijan pääkoppaan. Realistista, mutta lukijalle raskasta.

Mikä Stoutin kirjoissa rupesi miellyttämään on se, että ne ovat ikään kuin käsikirjoja luovuuteen. Päähenkilö Nero Wolfe on kulinarismiin ja orkideankasvatukseen keskittynyt nero, joka ratkaisee salapoliisitehtäviä rahan ansaitsemiseksi, jotta pystyisi keskittymään harrastuksiinsa ja rahoittamaan elämäntapaansa. Melko lailla sitä, mitä monet nykyisin tekevät, varsinkin julkisuudessa nykyään puntaroitu "sukupolvi Z" joka on astumassa työelämään: harrastukset ovat elämän suola jota palkkatulolla rahoitetaan.

Mutta mikä kiinnostavaa, Wolfe on saanut arkielämänsä tiukkaan järjestykseen, sellaiseen kontrolliin että luovuudelle jää aikaa, olkoon kyse ruoasta, orkideoista tai murhien selvittelystä. Kun syödään, niin syödään eikä puhuta työasioista. Kun ajatellaan, niin ajatellaan eikä tehdä muuta. Lisäksi Wolfe delegoi hommia tehokkaasti apulaisilleen, ja samalla vapauttaa itsensä tekemään sitä missä hän on todella hyvä.

Tämä on juuri sitä mitä monet luovuuden - tai esim. flow-käsitteen käyttäjät - esittävät luovuuden lähtökohdaksi. "Luova rakentaa itselleen ensiksi toimivan arjen", taisi joku sanoa.

Sipilän kirjoissa vaivaa lisäksi tietty popularismi, iltapäivälehtilööppitaso, joka tuli erityisen vahvasti esiin kirjassa Mitään salaamatta. Onko omankädenoikeus sallittua missään olosuhteissa? No, vaikea kysymys, mitä Sipilä ei mielestäni pystynyt käsittelemään yhtä tasokkaasti kuin yleensä teoksissaan.

Mutta palataan vielä Nero Wolfeen. Stout kirjoittaa fiktiota, mutta fiktiossa on mielenkiintoinen lähtökohta, ajatus luovuuden rakentamisesta arjen haltuunottamisen kautta. Ihminen on parhaimmillaan keskittyessään yhteen asiaan kerrallaan - mutta miksi se nykypäivänä on niin harvoin mahdollista?