Suomen tieteen vaiheet

Päiviö Tommilan ja Aura Korppi-Tommolan toimittama Suomen tieteen vaiheet (Yliopistopaino, 2003) osoittautui opettavaiseksi - mutta ei liian luennoivaksi - tietopakkaukseksi. Teos pohjautuu WSOY:n 2002-2002 julkaisemaan Suomen tieteen historiaan 1-4, ja kirjoittajina on 28 "oppihistorian asiantuntijaa". Mainittakoon että filosofiasta kertoo Ilkka Niiniluoto, matemaattisista tieteistä Olli Lehto ja kemiasta Pekka Pyykkö, mikä antaa kuvan siitä tasosta jolla tässä liikutaan.

Teoksen aloittaa Jussi Nuortevan laaja-alainen ja laajan aikaskaalan kattava artikkeli "Pariisin maistereista Porthaniin ja Gadoliniin", joka toimii oikein hyvin sekä johdatuksena aiheeseen että pohjustuksena 1800- ja 1900-luvun katsauksille. Hyvänä täydennyksenä on Niiniluodon artikkeli "Suomalaisen tutkimuksen suunnat", joka aloittaa teoksen toisen osuuden, tieteenalojen historian.

Teos antoi paljon ajateltavaa, esimerkiksi tiedepolitiikan suuntausten vaihtelevuudesta Suomessa, esimerkkinä vaikkapa presidentti Urho Kekkosen nyreä suhtautuminen Suomen Akatemiaan. Korkeakoululaitos on mullistunut moneen otteeseen, välillä on hajautettu ja välillä yhdistetty, miten milloinkin tuulet ovat tuulleet. Tältä osin ymmärsin monet asiat ihan uudella tavalla, esimerkiksi kytkennän Kansalaiskorkeakoulun, Yhteiskunnallisen korkeakoulun ja Tampereen yliopiston välillä.

Kirjassa on henkilöhakemisto ja laaja katsaus kirjallisuuteen, mutta aihehakemisto puuttuu, mikä tekee teoksen käsikirjamaisen käytön hiukan hankalaksi. Mutta teoksen selkeä rakenne auttaa silti löytämään halutun tiedon, kun vähän jaksaa nähdä vaivaa.