keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Rosvoparoneista ja suomalaisesta korruptiosta

Markku Kuisman teos Rosvoparonien paluu (Siltala, 2010) on kiinnostava pamfletti, eikä liian pitkäkään. Tosin teos kertaa pitkälti jo muualla käsiteltyjä teemoja, esimerkiksi Nassim Nicholas Talebin esittämää "mustan joutsenen" teoriaa ja Talebin reseptejä finanssikriisin kaltaisten riskien hallitsemiseen.

Aiemmin mainitsemani teos Valta Suomessa (toimittanut Petteri Pietikäinen; Gaudeamus, 2010) tarjoaa tieteellisempää diskurssia samasta aihepiiristä kuin Kuisma, useammasta eri perspektiivistä. Ja parhaillaan luettavanani oleva Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla tuo tehokkaasti esille ne ankarat kasvukivut joita Suomella Suomeksi tulemisessa oli. (Tosin vasta 200 sivua on Linnaa luettuna.)

Kuisma ottaa rivakasti kantaa myös suomalaiseen vaalirahoitusjupakkaan tuoden esiin historian näkökulman. Nykyään suomalaiset lobbarit ovat hämmentävän naiveja amatöörejä entisaikoihin verrattuna. Teollisuus oli viime vuosisadalla aulis voitelemaan päättäjiä ja puolueita etujensa varjelemiseen, kunnes vuosisadan loppupuolella käytäntö vähitellen poistui käytöstä ja taidot alkoivat ruostua.

Kuisma tarjoilee esimerkkejä avokätisestä voitelusta niin J. K. Paasikiven, Urho Kekkosen kuin monen muun entisaikojen politiikon osalta. Kuisman mukaan tähän verrattuna nykypäivänä saa suorastaan hävetä vaalirahoittajien saituutta, mitä muutamalla tonnilla nyt voisi saada aikaan? Kuisma jopa (leikillään?) epäilee että vaalirahoitusjupakassa on kyse demokratian vastaisesta salaliitosta, kun pikkuasioista on tehty härkäsiä.

Tosin ei väärinkäytösten mahdollisuutta tulisi unohtaakaan. Kuisma tuo esille vuoden 1982 presidentinvaalit, joissa oli käynnisteillä vahva lobbaus Ahti Karjalaisen puolesta. Kuisman mukaan oli onni, ettei tällä tiellä edetty alkua pitemmälle.

Ja näissä vuoden 1981 tapahtumissa saattoi olla myös keskeinen syy siihen, miksi teollisuus menetti kiinnostuksensa poliittiseen lobbaamiseen pitkäksi aikaa. Toisaalta nykyään voi olla jo niinkin, että yritysmaailma saa tahtonsa läpi muutenkin, lobbausta ja voitelua ei enää edes tarvita. Riittää että vaikuttaa asioihin riittävän aikaisessa vaiheessa ennen niiden tuloa poliittiseen käsittelyyn.

Kuisma pohtii monipuolisesti valtio-omisteista yhtiötoimintaa, sitä miten eri aikoina on pyritty pitämään kiinni kansallisista eduista, kuten tänä päivänä esimerkiksi valtion enemmistöosuuksista Finnairissa, Fortumissa ja Nesteessä. Mutta ajatus soutamisesta ja huopaamisesta ilman mitään sen kummempaa omistajapolitiikan johdonmukaisuutta nousee väkisinkin esiin.

Finanssikriisi nosti isona kysymyksenä esiin korkeimman yritysjohdon optiojärjestelyt. Aihetta on puitu julkisuudessa muun muassa Fortumin osalta. Mutta olisiko edes mahdollista kehittää reilu palkitsemisjärjestelmä, joka niin palkitsee kuin rankaisee, eikä sysää yritystoiminnan riskiä jonkun muun kuin johdon kannettavaksi?

Jos riskin kantaa joku muu (vrt. Kreikka), on rationaalisella voiton maksimoijalla helppo päätöksenteon tilanne: rahasta niin paljon kuin pystyt ja poistu ajoissa pelistä. Löytyykö tähän lääkettä - ja onko finanssikriisistä opittu - siinäpä hyviä kysymyksiä.

Ydinvoima-asian eduskuntakäsittely tuo finanssikriisin rinnalle toisenlaisen esimerkin riskienhallinnasta (ja sen puutteellisuudesta). Varsin kevyellä menettelyllä voidaan tehdä päätös jolla on vaikutuksia kymmeniksi tuhansiksi vuosiksi. Kukaan päättäjistä ei joudu minkäänlaiseen vastuuseen päätöksensä seurauksista.

EVA luonnollisesti puolustaa terhakkaasti ydinvoimaa, melkein tulee 1900-luvun lobbaus mieleen. No, asialle ei enää ole mitään tehtävissä, päätetty mikä päätetty, viimeistä kopautusta vaille.

Niin, ja mikä mielenkiintoisinta, nykyään tutkijoita vaiennetaan salassapitosopimuksin. (No, tämä nimenomainen juttu on kyllä harmaata aluetta.) Mutta jos tutkimustietoa pyritään panttaamaan, se on aika huono lähtökohta rationaaliselle päätöksenteolle.

Ja vielä lopuksi. Kuisma pohdiskelee mielenkiintoisella tavalla Suomen ja Nokian kohtalonyhteyttä. Nokia on Suomen vuosisataisen teollisen rakennemuutoksen ruumiillistuma. Miten pitkälle eväät riittävät?

Nyttemmin Nokia on saanut kovaa kritiikkiä puolelta jos toiselta, ja pörssikurssi matelee alempana kuin 11 vuoteen.

Yleisesti spekuloidaan, että toimitusjohtaja vaihtuu syksyllä jos muutosta parempaan ei siihen mennessä näy. Tosin en usko että toimitusjohtaja tässä pitäisi vaihtaa, ongelmat ovat paljon syvemmällä Nokiassa. Minne unohtui nöyryys? - Tilalle tuli arrogantti insinööri.

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Ojasta allikkoon, tietoyhteiskunta?

Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) teki reilun työn ja otti arvioitavakseen suomalaisen tietoyhteiskunnan tilan. Rumalta näyttää. Kansanedustaja Jyrki J. Kasvi tähän jo tarttui, ja Suvi Lindén ehätti puolustautumaan, samaten Hansel.

Jotenkin pelottavasti vaikuttaa siltä, että tietoyhteiskunta on jatkuvaa kertakäyttökeksimisen prosessia, jossa mistään ei tule valmista eikä mihinkään tartuta kunnolla. Sopiva esimerkki on Arjen tietoyhteiskunta -sivusto joka alkuinnostuksen jälkeen on jämähtänyt paikoilleen.

Tämmöistäkö tämä sitten tulee jatkossakin olemaan? Kehitetään, kehitetään, kehitetään; mistään ei tule valmista; kehitetään, kehitetään, kehitetään.

Jollain kummalla tavalla tietoyhteiskunnan kehittäminen kuvastaa tietoyhteiskunnan luonnetta yksilötasolla: infoähkyä, vaikeuksia keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, kontekstien jatkuvaan muuttumista, sisällön unohtumista ulkoisten tekijöiden taakse.

Keisarin uudet vaatteet - uudet, uudet, uudet, uudet - sadussa joka ei koskaan lopu; ja jossa kukaan ei koskaan hoksaa hulluutta koska eilisen päivän kommellukset ovat jo eilisen päivän kommelluksia, ketä ne kiinnostavat.

Tässä maailmassa tarvitaan VTV:tä.

Ja kun maailmasta puhutaan, Euroopan komission tiedonanto Euroopan digitaalistrategia ei ole ollenkaan hullumpi summeeraus siitä mitä tarvitsee saada aikaan. Komissio pyrkii sisällön saatavuuden parantamiseen ja yhteentoimivuuteen, kunnioitettavia ja haastavia tavoitteita.

Ehkä meilläkin jotain vielä saadaan tehtyä, kun muu Eurooppa näyttää mallia.

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Suomen historia - ja mitä siitä opimme?

Olen jatkanut uudempaan suomalaiseen kirjallisuuteen perehtymistä. Kjell Westön Finlandia-palkittu Missä kuljimme kerran: romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi (Otava, 2006) oli raskasta mutta hyvää luettavaa.

Termi "lukuromaani" on tässä hyvä, kuten takakannessa kehuttiin. Teos vaatii lukijalta paneutumista, ihan helpolla siitä ei pääse. Vuoden 1918 tapahtumat, sisällissodaksikin ajankohtaa voisi kutsua, on kirjan keskiössä. Tapahtumien kaari kattaa niin Venäjän ajan Suomen kuin nuoren valtakunnan ensimmäiset ihanat ja kivuliaat itsenäiset askeleet. Westön ote on historioitsijan, mutta onneksi kirjan hahmot eivät ole suoraan historiallisia karikatyyrejä vaan uskottavia ihmisiä uskottavine tavoitteineen ja ongelmineen. Paikka paikoin kirja olisi ehkä vaatinut tiivistämistä, mutta ehkä on niin että kukin lukija löytää kirjasta omansa, eri kohdista vain. Ainakin minä löysin paljon uutta ja ihmeellistä.

Westön ihmishahmot eivät säily ehjinä elämästä, kuten ei kukaan olkoon aikakausi mikä tahansa, mutta vuodet 1905-1939 lienevät kuitenkin olleet aikakautena erityisen kuluttavia. Hyväosaisilla oli ongelmansa, työläisillä omansa. Helsinki kasvoi kaupunkina, kunnes se lopulta alkoi muistuttaa sitä minkä nykyisin Helsinkinä tunnemme.

Westön suhde ihmishahmoihinsa on kirjailijan - välillä hän menee syvälle kokemuksiin, välillä ottaa etäisyyttä ja katsoo laajemmasta perspektiivistä. Mutta hyvin hän osaa kuvata ihmisen roolin maailmassa. Joskus maailma iskee ison särön, ja on vain ajan kysymys milloin särö puhkeaa railoksi. Joskus taas maailma nirhaa ihmistä vähän kerrallaan. Toiset löytävät tavan säilyttää toimintakykynsä; jotkut antavat periksi. Sankareita olemme kaikki, tai ei kukaan.

Westön jälkeen luin Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen (Tammi, 1999), joka myöskin on Finlandia-voittaja. Nyt mennään ajassa vielä taaksepäin, 1870-luvulle, kauas Itä-Siperiaan, jossa pohditaan omituisen väkivallanteon syitä ja seurauksia.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin myöhemmin ilmestyneestä romaanista Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009). Carlson kirjoittaa paljon tiiviimmin kuin Westö, jotenkin kuin runoilija, jonka teksti on katkelmallista, tyylilajista toiseen nopeasti vaihtavaa, kudokselmallista, impressionistista, mutta kaikesta tästä syntyi omalaatuisen uskottava ajan kuva, mutta samalla myös ajattoman ajan kuva - missä määrin maailma on lopulta muuttunut, löydämmekö aina saman uudelleen ja unohdammeko aina saman uudelleen?

Näiden merkkiteosten jälkeen pitäisi perehtyä Väinö Linnaan. Täällä Pohjantähden alla on odottanut pitkään, olisiko vihdoin sen vuoro?

torstai 24. kesäkuuta 2010

Steve Jobs - yhden hengen komitea

En ole koskaan ollut Steve Jobsin erityinen ihailija, vaikka täytyy myöntää että hänen ruorissaan Apple on tehnyt ihmeitä viime vuosina.

Applen tuotteisiin minulla on käytännönläheinen suhde: hankin niitä harvakseltaan ja vain silloin kun on todellinen tarve. Minulla ei ole iPhonea tai iPadia, miksi niitä ostaisin? Kotona on kolmisen vuotta vanha iMac, jossa ei ole päivitystarvetta vieläkään. Edellinen työ-Macini kesti käytössä kuusi vuotta; nykyisessä lienee nelisen vuotta jäljellä ennen vaihtotarvetta.

Itseäni eniten tyydyttävä asia Applelta on ollut Mac OS X -käyttöjärjestelmä. Olen käyttänyt kaikkia Mac O X:n versioita 10.0:sta alkaen. Nykyään järjestelmä on niin hiottu kuin toivoa saattaa. Mac OS X:stä on tullut koko ajan sujuvampi ja myös nopeampi - erityisesti koti-Maciin on vuosien myötä tullut lisää puhtia käyttöjärjestelmäpäivitysten myötä. Sisäänrakennettu Unix-friikkini nauttii, tosin nykyään yhä harvemmin, komentorivin mahdollisuuksista. Ja ennen kaikkea: kaikki vain toimii.

Tästä näkökulmasta Applen viime aikojen voittokulku tuntuu melkoisen oudolta. En ilmeisesti ole iPhonen tai iPadin kohderyhmää.

Tosin en taida olla Nokiankaan kännyköiden kohderyhmää, sillä omalla rahalla olen aina ostanut halvinta mitä saa - ja parasta hinta-laatusuhteessa. Nokia 1100 on edelleenkin erinomainen kännykkä, akku kestää ja kännykällä voi puhua ilman kommervenkkejä.

Toivottavasti Nokia jatkossakin tekee puhelin-kännyköitä eikä pelkästään äly-kännyköitä, jotka ovat joskus älyttömiä, kuten työssä käyttämäni E90, johon kyllä olen ajan mittaan jo sopeutunut.

Pohdiskelin toissapäivänä Nokian vaikeuksia pärjätä kilpailussa Applen kanssa. Tästä aiheesta on tullut käytyä useampikin lounaskeskustelu, ilman sen kummempaa valaistumista. Suomalaiset kyllä ovat kännykkäkansaa, esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna meillä puhutaan puheluista paljon suurempi osuus kännyköillä. Mutta se mitä kännykkää käytetään, se voi muuttua nopeastikin. Nokiaa toki neuvotaan rutkasti joka puolella, mutta firman pitäisi kyetä korjaamaan tilanne ihan itse, ilman ulkopuolista viisautta.

Jason Schwartz kirjoitti kommentin Steve Jobsista, ja siinä tuntuisi olevan perää. Hänen mukaansa muut firmat yrittävät keksiä menestystuotteiden reseptiä kaikenlaisten komiteoiden ja asiakaspaneelien avulla. Applelle riittää yhden hengen komitea: Steve Jobs. Hän osaa nähdä, missä on potentiaalia ja missä ei. Ja sitten on tietenkin esiintyminen: Jobs hoitaa homman kotiin aina.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Kelpaako Suomessa huonompikin kännykkä?

Syntyään ulkomainen tuttavani totesi, että Suomessa ollaan protektionistisempia kuin missään muualla. Täällä mainostetaan tuotteen X olevan suomalainen, vaikka sillä ei luulisi olevan mitään merkitystä tuotteen laatuun, joskus nimenomaan päinvastoin. Muualla maailmassa keskitytään mainoksissa tuotteen muihin ominaisuuksiin kuin kansallisuuteen.

Asia jäi vaivaamaan, varsinkin kun pian tämän jälkeen julkisuuteen tuli Vanhasen maitojupakka. Vanhaselle ei kelvannut se, että suomalaista maitoa myytiin ruotsalaisen firman nimissä.

Suomalaisten protektionistisuus pomppasi mieleen kun luin uutisia Nokian ja Applen markkinatilanteesta Suomessa. Kuinka paljon Nokian markkinajohtajuudessa Suomessa on kansallista sisäänleivottua protektionismia ja kuinka paljon Nokian kyvykkyyttä kännyköiden valmistajana? Tai selkeämmin sanottuna: kelpaako Suomessa huonompikin kännykkä kunhan sen valmistaa nimellisesti suomalainen yhtiö (vaikkakin Kiinassa)?

Ylen uutiset kertoi ensimmäisenä, että Nokian valta-asema saattaa olla murtumassa. Applen iPhone vie asiakkaita Suomessakin, eikä Nokialla ole millä vastata kilpailuun. Nyt jo joka viides älypuhelin on iPhone. Ensi kesään mennessä Nokian markkinajohtajuus saattaa olla kalpea muisto vain.

Talouselämä reagoi uutiseen ja toi reilusti esille suomalaisten protektionistisen asenteen otsikoimalla Tyytyäkö Nokiaan vai antautuako iPhonelle? Sami Rainisto kirjoittaa: "Suomen kansantaloudelle hyvinvoinnille on vahingollista, jos suomalaiset ostavat entistä enemmän Nokian kilpailijoiden matkapuhelimia. [...] Aina kun suomalainen ostaa iPhonen Nokian puhelimen sijasta, vaurautta siirtyy amerikkalaisyhtiölle sen sijaan, että se kiertäisi takaisin Suomeen tukemaan suomalaista matkapuhelinsuunnittelua ja valmistusta. Jokainen iPhone-ostos syö pienellä murto-osalla Nokian kannattavuutta."

Kyllähän tässä on dilemma. Ollakko onnellinen iPhonen käyttäjä vai tyytymätön nokialaisen ostaja?

Mutta kai se on niin, että suomalainen on valmis käyttämään huonompaakin kännykkää kunhan se on suomalainen - tai ainakin vaikuttaa suomalaiselta, vaikka olisi Kiinassa tehty.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Kari Enqvist kirjoittaa kuin enkeli; Dan Brown kirjoittaa kuin tohelo

Luin lähes yhteen menoon Kari Enqvistin teoksen Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, jonka vihdoin sain kirjastosta - olin varannut sen toista kuukautta sitten. Tämä on ensimmäinen Enqvistin teos jonka jaksoin lukea loppuun asti, ja hyvä oli. Olisiko Enqvist tullut aiempaa humaanimmaksi, en tiedä, mutta aiemmin pahasti häirinnyt arroganssi oli siirtynyt takavasemmalle, tosin välillä esiin pilkistäen, ja ihminen oli tullut esiin. Enqvist osaa tiivistämisen ja selkeän esittämisen taidon, ja tässä kirjassa hän onnistuu kiteyttämään vaikeita asioita ymmärrettävästi. Atomipommi, kuoleminen ja uskontojen olemassaolo lomittuvat mielenkiintoisesti keskenään.

Enqvistin jälkeen otin käteeni Dan Brownin bestsellerin Kadonnut symboli, joka sekin oli pitkään varattuna kirjastossa kunnes sen sain lainatuksi. Siinä missä Enqvist tähtää ja yltää korkealla, Brown menee riman alta tai pikemminkin pudottaa riman aina kun silmä välttää.

Olen lukenut jonkin hänen aiemmista kirjoistaan, enkä näköjään kerrasta oppinut. Tuo aiempi teos käsitteli tietotekniikkaa niin asiantuntemattomasti että huh-huh.

Tässäkin kirjassa ne asiat joista jotakin tiedän ovat niin alkeellisesti ymmärrettyjä että uskottavuus menee hetkessä. (Esimerkkinä "eristetty" tutkimuslaboratorio jonne ei minkään ulkopuolisten häiriöiden pitäisi tunkeutua, ja siellä sitten soitetaan iPhonella ja selataan nettiä.)

Oletan että yhtä asiantuntematonta on kirjoittaminen kaikkien niiden asioiden suhteen joista en mitään ymmärrä. Eli hokkus-pokkusta koko kirja, enkä usko että Brown edes välittää siitä että teksti on huuhaata, tärkeintä että konsepti myy. Tässä kirjassa teemana on vapaamuurareiden salaisuudet, aiemmissa Vatikaani ja niin edelleen. Resepti näyttäisi olevan: keksi "mystinen" teema ja rahasta sillä.

Parempaa luettavaa kuin Dan Brown on pilvin pimein. Kvanttimekaniikka-teemaa maailmankaikkeuden selityksenä pohdiskelee mainiosti Ian McDonald vuonna 2008 ilmestyneessä romaanissa Brasyl. Jos taas puhutaan salaliittoteorioista ja kätketyistä merkityksistä, Steven Hallin Haiteksti pureutuu aivoja riivaaviin meemeihin intensiteetillä joka on omaa luokkaansa. Ja unohtaa ei sovi viime vuosisadan alkupuolella ilmestynyttä G. K. Chestertonin romaania The Man Who Was Thursday: A Nightmare.

Näissä on hyvää se, että ne suoraan myöntävät tai antavat lukijan ymmärtää, että tarina on sepitettä. (No, Chesterton joutui tämän erikseen rautalangasta vääntämään niille jotka eivät asiaa oivaltaneet.) Mutta Dan Brown väittää fiktiotaan faktaksi, joka on kerta kaikkiaan velttoa meininkiä.

Ehkä täsä on taas syytä palata asiatekstin ja kaunokirjallisuuden teemaan. Nuorena näin asiat mustavalkoisina, eli että asiateksti/tietokirjallisuus ja kaunokirjallisuus eivät toisiaan kohtaa.

Mutta jossain vaiheessa rupesin lukemaan tietokirjallisuutta suuressa määrin, jopa niin että kirjoitin reilusti yli sata kirja-arviota hyvistä kirjoista. (Tätä kirjoitettaessa osa arvioista on netissä nähtävissä, suomeksi ja englanniksi.) Ja samalla vähensin huomattavasti kaunokirjallisuuden osuutta.

Tietokirjallisuuden lukemisen myötä kiinnostuin myös asiatekstin kirjoittamisesta, ja luin kymmeniä oppaita, joista puoli tusinaa ostin omaan kirjahyllyyn. Näistä kaikista edelleenkin parhaalta tuntuu William Zinsserin On Writing Well, ja hänen toinen kirjansa, Writing to Learn, ei ole huono sekään.

Sitä mukaan kuin ymmärsin, miten vaikeaa on kirjoittaa hyvää asiatekstiä, sitä pienemmältä raja faktan ja fiktion välillä tuntui. Tämä näkyy monissa esseisteissä, jotka yhdistävät henkilökohtaisen kokemuksen ja ymmärryksen maailmasta luovalla tavalla, josta on vaikea enää erottaa missä fakta päättyy ja fiktio alkaa. Kyse on todellisuuden hahmottamisesta kirjoitetun sanan avulla.

Mutta se että kirjoittaja - kuten Dan Brown - ei reilusti myönnä kirjoittavansa sepitettä, sitä en voi hyväksyä. Ja sitten on vielä sekin, että hän kirjoittaa niin luokattoman huonosti.

Otsikoin tekstin aluksi "Dan Brown kirjoittaa kuin peruskoululainen", mutta se olisi ollut tavaton solvaus Suomen erinomaista koululaitosta kohtaan, joten korjasin otsikon osuvammaksi.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Akileijoja ja muita mysteerejä


Kuvassa on Malminkartanon mäeltä löytynyt akileija, kukka jolla näyttää olevan vaikka kuinka paljon värejä ja muotoja. Kukka jäi tunnistamatta, kunnes laitoin kuvan kukasta verkkoon ja kysyin mikä tämä on. Vastaus tuli muutamissa tunneissa. Ihmeellinen on ihmisjoukon voima.

Mutta toisaalta - on paljon asioita joita tietoverkon kollektiivinen äly ei pysty ratkomaan. Otetaanpa vaikka Ylen uutinen, jonka mukaan ilmastonmuutoksella on luonnolliset syyt: "Ilmastonmuutos noudattaa edelleen auringosta johtuvaa maapallon historiallista sykliä, arvioivat eri puolilta maailmaa Rovaniemelle kokoontuneet metsäntutkijat. Sadan viime vuoden aikana tapahtunut ilmaston lämpeneminen johtuu tutkijoiden mukaan luontaisesta muutoksesta, koska tuorein kylmä kausi päättyi 1800-luvun lopulla."

Aikamoinen väite, joka on täysin ristiriidassa yleisen tieteellisen käsityksen kanssa. Pitäisikö tähän väitteeseen uskoa? Tai miten siihen ylipäänsä tulisi suhtautua tai ottaa kantaa?

Samasta aiheesta ilmestyi huomattavasti neutraalimpi uutinen, jossa tuodaan esille puiden vuosilustojen merkitys tiedon lähteenä, puissa kun on tuhansien vuosien ilmastotiedot: "... puista paikallistetaan poikkeuksellisen kapeat lustot eli piikkivuodet. Piikkivuodet muodostavat eräänlaisen viivakoodin, jonka avulla jokainen puu voidaan sijoittaa lustokalenteriin vuodentarkasti. [...] Kalenteria voidaan jatkaa niin pitkäksi kuin toisiinsa limittyviä puita löytyy. Pohjois-Amerikan länsiosan vuorilla kasvavasta vihnemännystä on saatu rakennettua noin 8 800 vuotta pitkä vuosilustokalenteri."

Se että tutkijat ovat eri mieltä aivan keskeisistäkin kysymyksistä, ei liene kenellekään yllätys. Mutta miten uutisoinnissa pitäisi tuoda esille yksittäisen tutkijan tai tutkimusryhmän näkemyksen suhde muiden näkemyksiin? Sillä selvää on, että kaikki näkemykset eivät voi olla yhtä tosia ja yhtä perusteltuja, jotkut ovat epäilemättä oikeammassa kuin toiset. Ja tieteellinen tutkimus ja diskurssi (toivottavasti) vie kohti oikeampia näkemyksiä, vaikka se toki voi viedä vuosikymmeniä ja vuosisatoja.

Kun itse en ole juuri minkään alan asiantuntija, en tähänkään vastakkainasetteluun pysty sen kummemmin ottamaan kantaa. Kovasti vain epäilyttää kun yksittäinen tieteellinen mielipide julkisuudessa nostetaan kaikkien muiden konsensusta vastaan. Toki joskus yksinäinen ääni korvessa voi olla oikeassa, mutta mielestäni ei voi silti lähteä siitä että eri mieltä asioista oleva olisi oikeassa tai edes huomion arvoinen. Vaikeita kysymyksiä.

Niin, ja ilmastonmuutokseen palatakseni. Itse olen vähän sitä mieltä että vaikka asia on tärkeä, se ikävä kyllä voi saada meidät sivuuttamaan vielä tärkeämmät kysymykset: ikääntyvän väestön terveydenhuollon, energian ja ruoan riittävyyden sekä ympäristön saastumisen ongelmat. Ilmastonmuutos on kytkeytynyt näihin asioihin, mutta mielestäni yksinomaan siihen keskittyminen ei riitä.

No, lienee syytä lopettaa valvominen tähän. Ilmastonmuutoksen "skeptikot" ja "puolustajat" (voiko niin sanoa?) on ryteikkö johon ei syvälle kannata mennä.

Mutta jos haluaa välähdyksen siitä hulluudesta, joka voi saada jalansijaa laajalti (= USA:n asevoimat ja turvallisuusvirastot), kannattaa lukea Jon Ronsonin teos The men who stare at goats. (Kirjasta on tehty elokuvakin.) Täysin käsittämätöntä touhua - ja kuitenkin jollakin pelottavalla tavalla äärimmäisen käsitettävää. Maailman nykymeno on niin ihmeellistä, että melkein Kafka siinä kalpenee. No, melkein.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Ylioppilasaineen kirjoittamisen (muinaisesta) taidosta

Aiemmin pohdiskelin kaunokirjallisuuden olemusta ja erityisesti minä-kertojan merkitystä kerrontatekniikassa. Jotenkin asia jäi mieleen, ehkä runsaan kaunokirjallisuuden annostelun takia tai ehkä siksi että on alkukesä, koulut juuri loppuneet, ylioppilaat lakitettu ja niin edelleen.

Ja ehkä näistä ympäristötekijöistä johtuen mieleen palautui kirjoittamisen kokemus reilun parinkymmenen vuoden takaa, keväältä 1984. Tuolloin oli ylioppilaskirjoitukset, ja äidinkielestä kirjoitettiin kahtena eri päivänä kaksi ainetta, jotka opettaja arvioi ja lähetti eteenpäin lopullista tuomiota varten.

Olin ennen kirjoituksia jutellut opettajani kanssa siitä, voiko ylioppilaskokeessa kirjoittaa fiktiota, kuinka huonosti siinä voisi käydä. Tästä on klassinen esimerkki, Paavo Haavikon ylioppilasaine, jonka opettaja antoi meille luettavaksi. Haavikon aine on kaunokirjallinen teksti, proosaruno, mutta sen voi kyllä (vähän tulkiten) nähdä myös esseetekstinä. Muistaakseni arvioijat eivät tekstiä arvostaneet, vaikka se on kirjallinen merkkiteos. Olisikohan Haavikko siitä approbaturin saanut?

En nyt muista kuinka varoittava esimerkki Haavikon tekstin oli tarkoitus olla. Itse otin sen rohkaisuna.

Tätä kirjoittaessani yritin netistä etsiä kyseistä tekstiä, enkä sitä löytänyt, mutta näköjään joku muukin on tekstiin törmännyt.

Täytyy sanoa että äidinkielen opettajani oli erittäin rohkaiseva kaunokirjallisuuden suuntaan. Tosin hän myös toi esille vaaran huonoon arvosanaan, jos ylioppilasaineessa kirjoittaa fiktiota faktan sijaan. Opettajan ehdotus oli, että ainakin toinen teksti olisi essee, toinen voisi olla mitä tahansa.

Mikä nyt jälkeenpäin mieleen elävästi muistuu, on se fiilis kun kirjoitin novellia ylioppilasaineeksi. Oli haikea olo, lukion päättyminen mielessä, tuntematon tulevaisuus edessä. Ja kai myös Haavikon esimerkkiä jollain tavalla pidin mielessä.

Kirjoitin novellissa kävelyretkestä joen rannalla, syksyisessä metsässä, jossa ruskan keltaisiksi ja punaiseksi värjäämät haavanlehdet hohtivat vaaleansinisen syystaivaan kehystäminä. Tuntui että siirryin tuohon maisemaan, elin siinä, ja sieltä käsin pystyin pohtimaan omaa tilannettani, monien tuttujen asioiden loppumista, tuntemattomien alkamista. Tunsin fyysisesti olevani tuon syksyn värjäämän, mutkittelevan joen rannalla, joen jonka uoma aikojen kuluessa on vaihtanut paikkaansa, etsinyt tietään uudelleen ja uudelleen.

Äidinkielen opettaja antoi kummallekin ylioppilasaineelleni saman pistemäärän, mutta laittoi novellin ykköseksi ja esseen kakkoseksi. Lautakunnassa oli järjestys sitten vaihtunut. Kirjoittamani essee "Tavat muovaavat luonnetta ja luonne määrää kohtalon (kiinalainen sananlasku)" julkaistiin Suomen Kuvalehdessä ja myöhemmin kokoelmassa Ylioppilasaineita 1984 (SKS ja ÄOL, 1984).

Tuo novelli, jota vieläkin muistelen, häipyi tuntemattomuuteen, eikä minulla käsittääkseni sitä ole enää tallessa, enkä muista edes sen otsikkoa. Mutta kirjoittamisen kokemus on yhä jossain muistin perukoilla, ja aika ajoin se pulpahtaa esiin. Ikään kuin olisin kävellyt lukion voimistelusalista joen rannalle, niin vahva oli kokemus tarinan sisälle menemisestä. Sellaista ei ole myöhemmin kirjoittaessa tapahtunut.

Jos olen oikein ymmärtänyt, ylioppilaskirjoitusten äidinkielen koe on nykyään hyvin erilainen, painottaen kirjoittamisen eri muotoja. Varmaan niin on hyväkin. Mutta jotain pientä nostalgiaa tuota vanhaa kirjoitustilannetta kohtaan on pakko tuntea. Ainekirjoitus oli kiehtova ja haastava kokemus, ja vaikka sitä sellaisenaan ei ole myöhemmin hirveästi tarvinnut, kyllä se antoi pohjaa kirjoittamisen taidolle.

Nyttemmin kun olen miettinyt fiktion ja faktan yhteneväisyyksiä ja eroja olen tullut paljon vähemmän mustavalkoiseksi. Niinpä ihmettelen, miksi oikeastaan niin kovasti halusin ainekirjoituksessa tuottaa fiktiota, kun fakta on ihan yhtä haastavaa ja yhtä lailla palkitsevaa. Ja ainakin itselleni luontevin kirjoittamisen alue. Se vaatii yhtä lailla luovuutta kuin fiktio, ja yhtä lailla pitää olla selkeä ja ymmärtää asia mistä kirjoittaa.

Kun kirjoittamisesta nyt kerran puhutaan, mainittakoon kaksi kirjaa. Luin Arto Seppälän aforismikokoelman Sateenkaari sekä lyhytproosasta koostetun teoksen Selkeemmille vesille. Jälkimmäinen oli vaikuttava, puhekielisistä monologeista avautui intensiivisiä välähdyksiä elämään meren äärellä. Aforisimikokoelmasta en oikein saanut otetta, olisi pitänyt varmaankin lukea hitaammin ja ajatuksella. Olivatko jotkut katkelmat aforismeja ollenkaan? Omaperäistä tekstiä joka tapauksessa.

maanantai 14. kesäkuuta 2010

Uudesta ja vanhasta johtamisesta

Mikael Jungner pistää tuulemaan ja näkyy mediassa. Kauppalehdessä viitattiin 3.6.2010 hänen sanomisiinsa, muun muassa siihen että tarvitaan uutta johtajuutta - vanhasta "kaksisormijärjestelmästä" pitää siirtyä "kymmensormijärjestelmään". Mitä tuo sitten tarkoittaneekaan - varsin mainio tokaisu joka tapauksessa.

Mediassa näkyviä eleitä Jungner pystyy ainakin keksimään, muun muassa työhuoneen oven irrottamisen. Jungnerin mukaan hyvä johtaminen on lääke moneen, vaikkapa eläköitymiseen: "Kun kyykyttäminen loppuisi, myös hinku eläkkeelle kaikkoaisi."

Mutta kaikki johtajat eivät ole Jungnereita tai sellaisia kuin Jungner toivoisi johtajien olevan. Ylen mukaan työpaikoilla ei mene Suomessa hyvin: "Uhkailu työpaikoilla on lisääntynyt. Työsuojelun tietoon tulee jopa päivittäin uusia tapauksia, joissa työnantaja on uhannut työntekijää potkuilla. Asiantuntijoiden mukaan uhkailujen taustalla on taloudellisen taantuman lisäksi myös vääränlainen johtajuus."

Ylen haastattelema Sari Antila kiteyttää asian hyvin: "Jokaisen työpanos on tärkeä. Oli sitten esimies tai ei. Kaikkia tarvitaan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Jokaista on kuunneltava ja mietittävä yhdessä mikä on paras tapa."

Keskitytäänkö johtajakeskeisessä problematisoinnissa liikaa yhteen asiaan? Jos puhutaan vain johtajista, unohdetaan suurin osa yhteisöjen voimavaroista ja nostetaan korokkeelle sitä joka jo valmiiksi siellä on.

Miten pitäisi puhua alaisten roolista organisaatiossa? Voisi sanoa niin, että hyvä alainen ratkoo pulmia: "tarvitaan osaavia ja motivoituneita alaisia, jotka tekevät oikeat asiat oikeaan aikaan". Pitäisikö puhua alaisten roolista organisaatiossa (varsinkin kun useimmat johtajista ovat myös itse alaisia): "Monilta alaisilta puuttuvat alkeellisimmatkin alaistaidot. Huono alainen vaatii esimieheltään tekoja, jotka voisi hoitaa itsekin. Eräs tällainen on vastuunkanto työpaikan yhteisistä asioista."

Asiaa käsittelee mainio kirja Onnistu alaisena. Aikoinaan (vuonna 2007) kirjoitin teoksesta jonkinlaista arviota, eli laitanpa kyseisen tekstin tähän perään.

Miten ymmärrän esimiestäni?

Onnistu alaisena – näin johdan esimiestäni ja itseäni (Markku Silvennoinen ja Risto Kauppinen; Tammi, 2006)

On helppo valittaa, kun organisaatiossa esiintyy ongelmia, mutta entäpä jos ongelmat voisi itse korjata?

Silvennoinen ja Kauppinen ovat kirjoittaneet hyödyllisen teoksen alaisen roolista organisaatiossa. Kirja on lyhyt ja napakka, liitteet poislukien vajaa 150 sivua.

Kirja sopii niin esimiehille kuin alaisille. Parhaiten se puhuttelee keskijohtoa eli niitä joilla on sekä esimiehiä että alaisia.

Useimmissa johtamistaidon kirjoissa ei käytetä alaisen näkökulmaa, mikä ihmetyttää. Silvennoinen ja Kauppinen tarttuvat keskeiseen kysymykseen: miten toimin tehokkaasti organisaationi hyväksi?

Alaisen tulisi nykyaikisissa organisaatioissa olla toisaalta sitoutunut tukemaan esimiestä, toisaalta kyetä itsenäiseen ajatteluun ja rakentavaan kyseenalaistamiseen. Miten nämä osin ristiriitaiset tavoitteet voi tehokkaasti yhdistää?

Kirja toimii samalla käänteisenä esimiehen käsikirjana, sillä se nostaa esille runsaasti käytännön ongelmia, joita johtamistyössä esiintyy.

Kirjoittajat suosittelevat siirtymistä joko-tai ajattelusta (jossa on voittajia ja häviäjiä) rakentavaan sekä-että ajatteluun. Tällöin esimiehelle tarjotaan erilaisia ratkaisumalleja vapaasti keskusteltavaksi ja uusien näkökulmien löytämiseksi. Näin pystytään tuottamaan ratkaisuja, jotka saavat entistä enemmän myös toisten hyväksyntää.

Kuten monessa esimiestaidon kirjassa, teoksessa analysoidaan erilaisia johtamistyylejä ja pohditaan toimintatyylien toisiinsa sovittamisen vaikeutta. Teoksen liitteestä löytyy analyysityökalu, jolla voi arvioida oman tyylinsä.

Teoksessa puhutaan esimiessuhteen toimivuuden lisäksi myös alaisen urakehityksestä. Kannattaako kituuttaa tyytyväisenä nykyisessä tehtävässä? Pitäisikö lähteä reippaasti kokeilemaan uutta? Kirjoittajat ovat sitä mieltä, että koska etukäteen ei voi tietää, mistä pitää ja mistä ei, kannattaa kokeilla uusia mahdollisuuksia.

Teoksen parasta antia ovat osuudet, jossa kytketään yhteen organisaation strategia sekä esimiehen ja alaisen roolit. Miten voin auttaa organisaatiota menestymään tehtävässään paremmin? Miten parannan työtoverieni ja esimieheni tuloksekkuutta?

Usein alainen tuo esille ongelmia, kun pitäisi tuoda esille ratkaisuvaihtoehtoja. Ja vastaavasti esimies lähtee etsimään ratkaisuja, eli tekemään alaisen töitä, kun ratkaisuvaihtoehtojen etsiminen tulisi delegoida alaiselle ja saada tämän osaaminen kehittymään.

Paljon on kiinni asenteista. Jos haluaa saada positiivisia tuloksia aikaan, kannattaa ensin pohtia omia vaikutusmahdollisuuksia. Usein pienillä ajatusmallien muutoksilla onnistuu saamaan aikaan suuria tuloksia.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Kummallisia asioita (ja tutkimuksellisia)

Tv-uutisia myöten kerrotiin kaverista, joka päätti ajaa Hangosta Kuusamoon minikaivurilla. Kuten Yle asiaa kommentoi, "Sosiaalisessa mediassa on syntynyt uusi ilmiö, jossa kannattajiensa tukemana ihmiset lupaavat tehdä erilaisia - joskus myös kummallisia asioita."

Tuskinpa yllytyshulluus mikään uusi asia on, mutta kieltämättä nykyään on mahdollista saada hulluille ideoille kaikupohjaa vaikka kuinka laajalti. Onko kyse sitten jostain uudesta ilmiöstä vai vanhasta tutusta?

Tietotekniikka auttaa skaalaamaan asioita kokonaan uusiin mittaluokkiin, olkoon kyse sitten yllytyshulluudesta tai tutkimuksen tekemisestä. Lainasin aikoinaan eurooppalaista tiedonantoa, joka mukavasti kiteyttää tieteen tekemisen uudet mahdollisuudet: "Kun voimme skaalata kokeita ennennäkemättömille tasoille hyvin pienten, hyvin suurten ja hyvin monimutkaisten asioiden selvittämiseksi, olemme astumassa tieteen uuteen renessanssiin."

Paljonko dataa tällä hetkellä on? Katsauksessa vuodelta 2007 ennustettiin, että digitaalisen datan määrä kasvaa 44-kertaiseksi vuodesta 2009 vuoteen 2020. Tuoretta arviota en löytänyt, mutta vuoden 2009 osalta on puhuttu noin zettatavun suuruusluokasta. Zettatavu on 10 potenssin 21 tavua, toisin sanoen tuhat miljardia gigatavua. (Yhteen cd-levyyn mahtuu jonkin verran alle gigatavu dataa.)

Tämä jos mikä on kummallinen asia, ja asia joka tuntuu ylittävän kaikki kohtuullisuuden rajat.

Olen itsekin tuottanut melkoisen määrän dataa, esimerkiksi valokuvaamalla. Vajaassa kahdessa vuodessa olen ottanut Panasonic LX3:lla reilut 95 000 valokuvaa, siinä on jo jonkin verran dataa. Mutta valokuvat ovat pientä todellisen datavyöryn rinnalla: video- ja kaikenlainen muu seuranta tuottaa jatkuvalla syötteellä käsittämättömän paljon dataa.

Olen viime aikoina ollut palavereissa joissa on pohdittu toisaalta julkishallinnon tietovarantojen hyödyntämistä ja toisaalta tietoteknisten ratkaisujen yhteentoimivuutta. Kummatkin äärimmäisen tärkeitä juttuja.

Tänään VM:ltä tuli lehdistötiedote, jossa viitataan tähän valmistelutyöhön. Asiaan liittyy sekä lakiesitys että työryhmän loppuraportti, joista lakiesitys on aihepiiriltään suppeampi. Kummatkin ovat merkittäviä virstanpylväitä, mutta haasteita riittää, kuten ministeri Kiviniemi toteaa: "Yhteistyön ja yhteistuotannon tulee olla aivan eri tasolla kuin tällä hetkellä. Tähän tuleva lainsäädäntö ohjaa, kun kaikkien tulee noudattaa yhteisiä arkkitehtuureja. Aito yhteistyö ei kuitenkaan synny lain pakottamana. Laki muodostaa siihen kehikon, mutta yhteistyö syntyy yhteisestä tarpeesta ja yhteisestä tekemisestä."

Kun tietotekniikassa pyritään yhteentoimivuuteen, merkittävä haaste on käsitteistön tekeminen yhteismitalliseksi. Ihmiset voivat puhua keskenään "opiskelijasta", "tutkijasta" tai "perheestä", ja asia ymmärretään asiayhteydestä. Mutta tietoteknisissä järjestelmissä tämä ei riitä vaan käsitteet täytyy määritellä yksiselitteisesti. Olen ymmärtänyt että esimerkiksi käsite "perhe" voidaan määritellä puolella tusinalla eri tavalla (kukin asiayhteydessään relevantteja) pelkästään STM:n hallinnonalalla. Työtä ja haasteita siis riittää.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Minä-kertoja kaunokirjallisuudessa

Olen viime aikoina lukenut kohtuullisen paljon kaunokirjallisuutta, joka käyttää minä-muotoista kerrontatekniikkaa. Ja joskus on ollut vaikea erottaa kirjan kirjoittaja ja kirjan fiktiivinen kertoja toisistaan, vaikka niin pitäisi tehdä.

Minä-muodon käyttäminen ei tee fiktiosta omaelämänkerrallista vaan siinä pätevät samat kaunokirjallisuuden lait kuin muuhunkin kirjallisuuten, kirjoitetaan sitten kolmannessa perspektiivissä tai kaikkitietävässä "jumala-perspektiivissä". Mutta yllättävän vaikea on usein muistaa, että kirjan minä-kertoja on fiktiivinen. Kirjan minä ei ole kirjoittaja itse vaan kirjan hahmo kuten muutkin hahmot.

Aikoinaan luin Lawrence Blockin oppaan kaunokirjallisesta urasta haaveileville, kirjan nimi on Telling Lies for Fun & Profit: A Manual for Fiction Writers. Block viittaa teoksen nimessä siihen, että ammoisista ajoista asti ihmiset ovat kertoneet tarinoita toisilleen, luoneet maailmoja jotka kuvastavat tätä mutta samalla luovat sen uudestaan. Suomessa Kalevala pohjautuu menneeseen suulliseen tarinankertomisen perinteeseen, Seitsemän veljestä taas nosti Suomen romaanikirjallisuuden maailmanluokkaan.

Yksi Blockin suosituksista aloittelijoille on, että lyhyiden tarinoiden, esimerkiksi novellien sijaan kannattaa satsata romaaniin, koska se kirjallisuuden muotona on sallivampi, ja lisäksi käytännössä ainoa vaihtoehto elannon ansaitsemisen mielessä. Novelleille ei löydy markkinoita, ellei kirjoittajalla jo ole nimeä. Mutta koskaan en ole saanut romaania aloitetuksi saati sitten luonnostelluksi.

Lisäksi Block kehottaa kokeilemaan minä-muotoista tarinankerrontaa, koska se puhuttelee lukijaa tehokkaimmin (lukija samaistuu kertojaan) ja siten helpottaa aloittelijan urakkaa. Kunhan vain ymmärtää, että kertoja-minä on aivan eri asia kuin kirjailija. Kertoja on hahmo muiden joukossa.

Kirjailija hyödyntää kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa - ja näinä päivinä varmasti sitä riittää - mutta kirja elää omaa elämäänsä, samoin sen hahmot. Ja vaikka Wikipedia ja netin karttapalvelut tekevät mahdolliseksi saada tietoa mistä tahansa aiheesta ja jopa mennä virtuaalisesti kävelemään kaupunkien kaduille, on paljon sellaista joka kirjoittajan täytyy löytää jostain muualta: haut, maut ja tuntoaisti, puhumattakaan korvien sisällä tapahtumisesta. Ei ole helppoa mennä toisten ihmisten nahkoihin. (Tosin aivotutkimus antaa ymmärtää että juuri tämä taito - mennä toisen nahkoihin, olkoon hän kuka tahansa - tekee ihmisten yhteisöllisen olemassaolon ja kulttuurin mahdolliseksi.)

No, kirjoihin palatakseni, viime aikoina lukemissani teoksissa on minä-kertoja esillä.

Kari Hotakaisen romaanissa Ihmisen osa kirjoittaja leikkii minä-muodolla: päähenkilönä oleva mummo on "minä", mutta kirjailija itse on myös tarinan hahmo, kolmannessa persoonassa. Fiktiivinen kirjailija, Hotakaisen näköinen mutta ei kuitenkaan hän, ostaa elämäntarinan minä-kertojalta.

Kjell Westön sukukronikassa Älä käy yöhön yksin paljastuu minä-kertoja vasta vähitellen, muiden hahmojen lomassa ja osin muiden hahmojen tarinoiden jälkeen. Westöstä olen ymmärtänyt, että hän viettää teosta suunnitellessaan vuoden kirjastossa (ja varmaan muuallakin) perehtyen kyseisen ajan sanomalehtiin ja vastaavaan aineistoon. Tästä syntyy tavattoman uskottava ajankuva.

Monet nobelistit (kategorista esimerkkiä käyttääkseni) hyödyntävät tehokkaasti minä-kerrontaa. Silloin saakin olla tarkkana mikä on fiktiota ja mikä kaunokirjallisuutta. Luultavasti rajaa on vaikea edes vetää, sen verran kummallinen on ihmisen päänuppi vaikeasti hahmottuvine kokemuksineen ja ajatuksineen. Tiedämmekö miksi toimimme niin tai näin?

Joseph Brodskyn teos Veden peili sopii tästä esimerkiksi, samaten Imre Kertészin keskitysleirikuvaus Kohtalottomuus. Kummatkin nobelisteja, jotka ammentavat kokemuksistaan fiktioon. Ja samaan sarjaan (tosin ilman nobelia) sopii myös W. G. Sebaldin (1944-2001) romaani Saturnuksen renkaat, josta on kyllä toisaalta vaikea sanoa missä määrin se noudattaa romaanin traditiota.

Nuorena haaveilin kaunokirjallisesta urasta Hemingwayn jalanjäljissä, mutta lopulta ymmärsin ettei minulla ole kaunokirjallisuudessa tarvittavaa hulluutta (tai olisiko lahjakkuutta). Muutaman novellityyppisen kirjoituksen olen kyllä puurtanut, eli ihan helpolla en periksi antanut. Ja lukiossa sain moitteita (ja arvosanan pudotuksen) englannin opettajalta, koska en kirjoittanut esseitä vaan fiktiota.

Viimeisin yritelmäni kaunokirjallisuuden parissa oli tieteisnovelli, lähetetty pari vuotta sitten Portti-lehden kilpailuun, jossa teksti sai kunniamaininnan (julkaistu Portissa 4/2006). Tuolloin julkisuudessa puhuttiin paljon Kiinan ihmisoikeustilanteesta, erityisesti kaupunkien ja maaseudun välisestä kuilusta, puhumattakaan sukupuolten välisestä tasa-arvon ongelmasta. Tästä syntyi tarve pohtia asiaa fiktion keinoin.

Vuonna 2002 olin osallistunut asiatekstin kirjoitajana muutaman kollegan kanssa kirjoituskokoelmaan Missä on nainen?. Taisinpa (jos nyt en väärin muista) olla ainoa miespuolinen kirjoittaja teoksessa. Aihe jäi vaivaamaan. Tämä oli osittain taustalla Porttiin kirjoittamassani novellissa.

Valitsin minä-muotoiseksi kertojaksi vallanpitäjiä edustavan hahmon, siis yhteiskunnan vähäosaisia sortavan taloudellis-sotilaallisen eliitin käsikassaran, jonka maailma on sittemmin kaatunut päälaelleen. Oli hurjan vaikea keksiä päähenkilölle uskottavia luonteenpiirteitä, enkä siinä lopulta kovin hyvin onnnistunut, vaikka armeijakokemuksista jotain yritin ammentaa.

Siinä määrin Kiinan tilannetta käytiin läpi lehdistössä, että uutiskuvista sain materiaalia mahdollisen tulevaisuuden yhteiskunnan hahmottamiseen. Eliitti käyttää tarinassa apunaan geneettisesti muunneltuja sotilasjoukkoja, jotka väkivallon tukahduttavat säännöllisesti nousevan vastarinnan, orjallisesti käskyjä noudattaen. Tieteiskirjallisuuden avaaman vapauden turvin yritin hahmotella myös geenitekniikkaa, jolla ihmisiä muokataan vallankäyttäjien tarpeiden mukaisesti. Ja Kiinassa symbolina käytetty tiikeri-hahmo nousi luontevaksi vertauskuvaksi tarinassa.

Novellin päähenkilö kokee henkilökohtaisen kriisin, ja päättää lopulta vaihtaa sukupuolensa kirurgisella operaatiolla miehestä naiseksi, haaveillen oman lapsen synnyttämisestä ja siirtymisestä pois sortajien joukosta. Yritin viitata tarinassa tieteiskirjallisuuden feministisiin teemoihin, yhteiskuntiin jossa sukupuoli menettää merkityksensä (miehiä ei enää tarvita tai sukupuolta vaihdetaan luontevasti osana kulttuuria). Ehkä näitä viittauksia joku lukija tekstistä osaa etsiä.

Täytyy kyllä sanoa, että yritystä oli, mutta lopputulos ei kovin kummoinen ole, joten ura kaunokirjallisuuden parissa ei näytä todennäköiseltä. Mutta kyllähän on tapauksia että kirjallinen ura on alkanut vasta 40- tai 50-vuotiaana, eli eihän sitä koskaan tiedä.

Tästä blogimerkinnästä näkee, että asiakirjoittamisen avulla voi kyllä käydä tärkeitä teemoja läpi - esimerkiksi kirjallisuuden merkitystä tai Kiinan ihmisoikeustilannetta ja sanavapauskysymyksiä - mutta vasta kaunokirjallisuus avaa pohjalla olevan kysymyksen ymmärrettäväksi. Ikävä kyllä minulla sitä taitoa ei näytä olevan.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Suomalaisuudesta ja kirjallisuudesta

Ihan aluksi uutinen: aiemmin mainostamani Helmet-järjestelmä on nyt avannut tietoaineistonsa kaikkien käyttöön. Hieno juttu! Tarjolla on 680 000 kirjan, levyn, nuotin yms. kuvailutiedot, joita kuka tahansa voi hyödyntää.

Sitten kirjoihin. Olen jatkanut lukemista, aiemmin työn alla olleiden Sebaldin ja Sariolan jälkeen. Luin Kari Hotakaisen uusimman romaanin Ihmisen osa (Siltala, 2009), joka oli vallan erinomainen, tosin ehkä kerrontateknisesti turhankin erikoista tavoitteleva.

Mutta hauska kehyskertomus silti - mummo joka myy elämänsä kirjailijalle. Melko iso tarinan kaari kirjassa on, tosin paikoitellen turhankin äksyä toimintaa - punaisia päin 30 km/h ylinopeutta ajava auto ja muuta semmoista tehostetta. Ei silti, hyvin tarina pysyy kasassa.

Hotakaisen jälkeen luin Kjell Westön sukukronikan Älä käy yöhön yksin (Otava, 2009).

Tämä on ensimmäinen Westön teos jonka luin, eikä hassumpi, vaikka joskus kyllä tuntui että kirjoittajan ote hiukan herpaantui aiheesta. Mutta osaltaan kyse voi olla tarkoituksellisesta etäännyttämisen kerrontatekniikasta. Kiinnostava teos, joka käyttää monen näkökulman tekniikkaa tehokkaasti hyväkseen.

Koska en Westöä ole aiemmin lukenut, en myöskään tiennyt että tämä kirja on "Helsinki kvartetin" päätösteos. On syytä lukea myös muita sarjan teoksia. Finlandia-palkinnon voittanut Missä kuljimme kerran lienee ilmiselvä valinta.

En voi olla vertaamatta Westöä Antti Tuuriin, jota myös olen alkanut äskettäin lukea. Aloitin Lakeuden kutsusta ja sen jälkeen luin Pohjanmaan. Lienee syytä jatkaa, sen verran hyviä nämä olivat, kunhan ensin pääsin sisään Tuurin kertomistyyliin.

Mielenkiintoista muuten, että Antti Tuuria on kutsuttu "insinöörikirjalijaksi", samoin kuin Kari Hotakaista ja Hannu Raittilaa. (Ja miksei samaan kategoriaan voisi kuulua myös Antti Hyry, hmmm...) Raittilaa en ole lukenutkaan, varmaan pitäisi.

Westön jälkeen luin Kristina Carlsonin teoksen Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009). Hänhän sai Finlandia-palkinnon teoksesta Maan ääreen, joka kyllä pitäisi lukea. Tämä puutarhuri-tarina tuntui jotenkin hajanaiselta, millä tarkoitan "hajanaisen hajanaista" enkä "yhtenäisen hajanaista" (eli tietoista taiteellista valintaa).

Olisiko kirjoittaja jotenkin yrittänyt liikaa? Tässä oli kovan tekemisen tuntua mutta ei sellaista itsestään selvyyttä kuin parhaissa kirjoissa. Toisaalta paikoitellen teos nousi siivilleen, siinä oli havaintojen tarkkuutta ja yllättävyyttä jota harvoin näkee. Mutta oliko kirja romaani, proosarunokokoelma vai mitä, sitä jäin miettimään.

Luettavien kirjojen listalla on myös Väinö Linnaa. Jotenkin aikoinaan en hänen makuunsa päässyt. Ehkä olin nuorempana liikaa suuntautunut ulkomaiseen maailmankirjallisuuteen, jolloin kotimainen jäi. Tosin kyllä tuli yhtä ja toista kotimaistakin luettua, Antti Hyryä, Veikko Huovista, Pentti Haanpäätä, Mika Waltaria ja monta muuta. Mutta Linna - ehkä hän oli vähän liikaakin kansakunnan kaapin päällä, joten hänet sivuutin. Mutta pitänee ottaa esille nyt vihdoin.

Kun tässä vähän selvittelin lukemisen arvoisia kirjailijoita, huomasin verrata Finlandia-palkinnon saajien listaa Kalevi Jäntin palkinnon listaan: muutamia samoja nimiä kyllä löytyy, mutta oikeastaan yllättävän vähän. Mitä ilmeisimmin monesta "nuoresta lupauksesta" jää tulematta ikoneja kansakunnan kaapin päälle. Kirjallisuuden valtionpalkinto ja Runeberg-palkinto puolestaan ovat ehkä enemmän linjassa Finlandia-palkinnon kanssa, tosin Finlandiaa ei ole saanut muun muassa Juha Seppälä joka kaksi muuta on jo saanut.

Carlsonin jälkeen luettavana oli kevyempää tavaraa, nimittäin Leena Lehtolaisen dekkari Tuulen puolella (Tammi, 1998). Häntä en ollut koskaan aiemmin lukenut, ja vähän tökki. Joillakin kirjoittajilla on kulmikas tyyli johon kestää aikansa sopeutua, ja tämä saattaa olla syy siihen miksi Lehtolaisen tyyli ei oikein puhuttele. Keinotekoisen makuista tekstiä, tekemällä tehtyä, tosin pääosin taitavasti. Kaikesta huolimatta luin teoksen loppuun asti, tosin kornien kohtien yli hyppien.

Lehtolaisen jälkeen palasin nobelisteihin, Joseph Brodskyn omaelämänkerralliselta vaikuttavaan teokseen Veden peili (Watermark, 1992). Runoilijoilla on tapa löytää syvällisiä merkityksiä paikoista, ja tässä kirjassa Venetsia nousee jopa koko inhimillisen kulttuurin symboliksi.

Luettavien kirjojen lista ei tunnu lyhenevän yhtään. Listalla on muun muassa Fernando Pessoa, mutta saa nyt nähdä tuleeko yhtään häntä luettua. Suomalaisiakin klassikkoja on listalla niin monta.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Ohjelmistot tutkimuksen menestystekijänä (Chipster ym.)

Vaikka aikoinaan jonkin verran koodasin, varsinaista ohjelmistokehitystä en koskaan ole tehnyt, siinä mielessä kuin se kokonaisvaltaisena toimintana käyttäjän tarpeista laadun hallintaan nähdään. Mutta on ollut mukavaa nähdä, mitä osaajat tällä alueella saavat aikaan.

Mainio esimerkki onnistumisesta on Chipster, ohjelmisto mikrosirudatan analysointiin. Analysointityökaluna on R/Bioconductor, johon on kehitetty mainio käyttöliittymä ja välineet raskaankin laskennan tekemiseen superkoneympäristössä.

Chipsterin kaltainen open source -ohjelmisto ei löydä käyttäjiä ilman hyvin hoidettua koulutusta ja tukiverkostoa. Mutta käyttäjälähtöisessä ohjelmistokehityksessä voi parhaimmillaan olla tuloksena "leuat loksauttava" käyttäjäkokemus: voiko tämä oikeasti olla totta?

Chipsterin kaltaisten ohjelmistojen merkitys korostuu jatkuvasti. Tutkimus ei pärjää ilman työkaluja, jolla tähän mennessä jo kerätystä ja tulevaisuudessa - räjähtävässä määrin - kerättävästä datasta yritetään löytää ymmärrystä.

Jos Chipsterin kaltaisiin välineisiin ei riittävästi panosteta, putoaa tutkimukselta pohja pois. Tämä uhka on koko ajan kasvamassa. Mistä saadaan osaajia jotka pystyvät haasteeseen vastaamaan?

torstai 3. kesäkuuta 2010

Julkaisufoorumi ja muita foorumeita


Paljon tapahtuu, ehkä sattuukin. Maanantaina olin Helsingin yliopiston kanslerin Ilkka Niiniluodon vetämässä ohjausryhmäkokouksessa, jossa käynnistettiin Julkaisufoorumi-hanketta. Niiniluoto tiivisti asian Yliopisto-lehdessä näin: "Tärkeä avaus tutkimuksen laadun huomioon ottamiseksi on Tieteellisten seurain valtuuskunnan koordinoima julkaisufoorumi, jossa aloittain arvioidaan tieteellisten julkaisusarjojen laatuluokkia."

Tämän enempää hankkeella ei vielä ole kerrottavanaan, mutta keskustelua luultavasti syntyy kunhan asiassa päästään konkreettisiin toimiin. Julkaisufoorumi on tärkeä asia - ja tärkeä hoitaa hyvin. Kyseessähän ei ole pelkästään tulosohjauksen parantaminen (enemmän rahaa niille joiden tutkimus on laadukkainta) vaan myös kannustaminen siihen, että suomalainen tutkimus kehittyy ja kansainvälistyy. Julkaisufoorumi on luonnollisesti vain yksi tapa parantaa ymmärrystä tutkimuksen laadusta, mutta varsin olennainen. Monessa maassa järjestelmä on ollut jo pitkään käytössä.

Keskiviikkona oli vuorossa opetusministeri Henna Virkkusen tapaaminen. Kollegat pitivät alustuksia ja siinä lomassa keskusteltiin. Oikein mukava tapaaminen, aiheena monenlaiset Suomen tulevaisuuteen liittyvät asiat, erityisesti tutkimusinfrastruktuurit, kansainvälistyminen ja tutkimusdatan hyödyntäminen.

Pienen maan on tärkeä päästä vaikuttamaan siihen miten asiat kansainvälisellä tasolla edistyvät, ja tässä Suomi on onnistunut hyvin, varsinkin sähköisten infrastruktuurien eli e-infran alueella. Monet keskeisistä vaikuttamisen paikoista, kuten ryhmien puheenjohtajuuksista, ovat suomalaisten (tai ainakin Suomea edustavien) toimijoiden käsissä.

Kovin usein ministerien puheille ei pääse - edellinen kerta oli viime syyskuussa STM:n ministeri Risikon tapaaminen. Siellä mukana oli myös Leena Peltonen-Palotie, joka tahdonvoimallaan hoiti tuolloisen tilaisuuden mallikkaasti, vaikka helppoa se ei selvästikään ollut.

Illemmalla keskiviikkona oli Tutkijoiden ja kansanedustajien seuran (TUTKAS) tilaisuus, jossa varattuna oli lyhyt puheenvuoro. Tilaisuuteen oli ilmoittautunut 130 osanottajaa: tutkijoita, kansanedustajia (vain muutama) ja ministeriöiden väkeä.

Mielenkiintoisia tilaisuuksia nämä, tosin kansanedustajia taitaa lähes aina olla paikalla vain kourallinen, yleisö on enemmänkin tutkijakuntaa. Hyvä foorumi siitä huolimatta.

Oheinen valokuva on esityksestäni, tässä ajatuksen poikasena on Suomen erinomainen maantieteellinen sijainti datakeskusten pyörittämiseen. Viileä ilmasto tekee meistä kustannustehokkaita, lisäksi meillä on vihreää energiaa jolla päästään nollahiilijalanjälkeen. Tekijöillä kuten kustannustehokkuus ja vihreys alkaa näinä aikoina olla merkitystä kun tutkimusinfrastruktuurin sijoituspaikkaa mietitään. Puheenjohtajana toiminut kansanedustaja Kimmo Kiljunen jopa kommentoi valokuvaa todeten maiseman kauniiksi ja ennen kaikkea puhtaan oloiseksi.

Seminaari oli oikein mukavaoloinen, keskusteluakin syntyi, tosin vasta loppupuolella. Biolääketieteen esityksissä käytimme kaikki samaa kaavakuvaa yhteistyöstä, ja Markku Kulmala jatkoi oikein mukavasti ilmastoteemasta kun mainitsin Suomen edut datakeskusten sijoituspaikkana.

Komission Karapiperis väitti alustuksessaan että Suomi on mukana vain kymmenessä e-infrahankkeessa, johon oli mukava todeta että pelkästään meillä on 14 EU-hanketta, kaikki tavalla tai toisella e-infraan liittyviä.

Kansanedustaja Sirpa Asko-Seljavaara kommentoi esitystäni biologisen tiedon tallentamisesta että eivät kai ihmiset ikuisesti halua elää; mistä hän lienee tämän keksinyt, ei kai sentään kestävästä kehityksestä?

Inkeri Kerola kommentoi biopankkilakia, josta tuntui olevan hyvin perillä. Tuula Peltonen kommentoi ytimekkäästi, korostaen asian tärkeyttä Suomelle. Outi Alanko-Kahiluoto tuntui humanistina tietävän infroista, ilmeinen tutkijatausta hänellä.

Kaiken kaikkiaan mainio tilaisuus, mukavaa porukkaa paikalla, eikä ainakaan tässä tilaisuudessa läsnä olleita kansanedustajia voi väittää pintajulkkiksiksi jotka eivät asioista mitään ymmärrä. Herätti luottamusta suomalaiseen vallankäyttöön.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Tuhosiko vaalirahasotku julkisen vallan luontevan yhteydenpidon yrityksiin?

Ari Rahkonen Microsoftilta toteaa Kauppalehden haastattelussa: "Vaalirahasotku on kurja juttu, joka on heikentänyt yhteydenpitoa virkamiesten ja poliitikkojen kanssa. Päättäjät ovat nykyään hyvin varovaisia ja pelkäävät leimautumista esimerkiksi meidän kanssa toimiessaan, koska olemme iso ja näkyvä toimija."

Rahkosen mukaan Suomi on jäämässä junasta, koska yhteistyötä Microsoftin kanssa pelätään. Näkyvä IT-alan jätti saa virkamiehet ja poliitikot pelkäämään leimautumista - yhteiset lounaat ja tutustumisretket ovat mennyttä aikaa.

Tässä on syytä miettiä myös Microsoftin julkisuuskuvaa erikseen, ei pelkästään osana suomalaista vaalirahoitussotkua. Microsoftin on vuosien ajan todettu käyttävän markkina-asemaansa väärin. Kilpailijat pyritään nististämään tai ainakin pitämään pois niiltä markkinoilta jotka Microsoftia kiinnostavat. Ehkä tässä on osasyy siihen miksi yhtiöön halutaan pitää jonkinlaista hajurakoa.

Toinen aiheeseen liittyvä juttu on sitten se, että Suomessa on Yrjö Bensonin johdolla julistauduttu avoimuuden - avointen tietojärjestelmien ja avointen toimintamallien - kannattajaksi ja tästä näkökulmasta Microsoftin ratkaisut - Rahkosen mainostamat "innovaatiot" - eivät juuri vakuuta.

Asiaa sivuaa uutinen, jonka mukaan Tieto Oy liittyy Red Hat -yhtiön kumppanuusohjelmaan, siis panostaa vahvasti avoimen lähdekoodin ratkaisujen tarjoamiseen. Perinteisestihän tämän kaltaiset IT-yhtiöt ovat asemoituneet elämään Microsoftin ekosysteemissä, nyt näyttää elämää olevan paljon muuallakin.

Jotenkin aihepiiriin liittynee myös se, että Google haluaa eroon Windowsista, muun muassa jatkuvien tietoturvaongelmien vuoksi.