José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi

José Saramago on suuri suosikkini, vaikka hänen tekstinsä lukeminen tekeekin aika ajoin kipeää, vähän samalla tavoin kun on Dostojevskin laita. Mutta tällä kertaa jaksoin lukea romaania vain vähän matkaa alusta: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (Tammi, 2012; suom. Sanna Pernu; ISBN 978-951-31-6232-0).

Kyse ei ole myöskään suomennoksesta, sillä olen aiemmin kehunut Sanna Pernun työtä, ja tässäkin teksti oli sinänsä hyvin suomennettu. Mutta jostain syystä en vain saanut kiinni tarinasta, fiktiivisen Ricardo Reis -hahmon kuljeskelusta yhtä lailla fiktiivisen Fernando Pessoan maailmassa.

Ehkä kirjan sivumääräkin, 539 sivua, aiheutti jonkinlaisen ennakkoväsymyksen, tai sitten vain tämä ajankuvaus, ajassa ja paikassa harhaileva kerronta, jossa maaginen realismi ja yhteiskunnallinen romaani nivoutuvat yhteen, ehkä tämä tarina eksytti minut jollekin sivupolulle.

Joka tapauksessa täytyy laittaa tämä romaani muistiin, ehkä jokin kerta vielä palaan siihen. Samoin kävi aikoinaan Dostojevskin joidenkin teosten kanssa, ne avautuivat vasta vuosien päästä ensimmäisestä yrityksestä lukea.

Elefantin matka

José Saramagon Elefantin matka (Tammi, 2011) on Los Angeles Timesin mukaan "Saramagon elämänmyönteisin, leikkimielisin, humoristisin ja taianomaisin kirja". Tuo on hyvä luonnehdinta, vaikkakin ensimmäistä adjektiivia ehkä lukuunottamatta leikkimieltä, huumoria ja taikaa löytyy kyllä Saramagon muistakin teoksista. Mutta syvällinen pessimismi maailman tilasta tuntuu puuttuvan tästä, vuonna 2008 ilmestyneestä teoksesta.

Kirjailija kertoo kirjassaan löyhästi tositapahtumiin perustuvan kuvauksen siitä, kuinka Salomo-niminen elefantti matkaa hoitajansa Subhron kanssa Portugalista Itävaltaan 1500-luvun puolivälissä. Kirja pohtii yhtä lailla nykyaikaa kuin tuolloista aikaakin, sitä mikä antaa ihmiselle - tai norsulle - olemassaolon aiheen, ja miten ihminen - tai norsu - mieltää paikkansa maailmassa.

Luin kirjan lentokoneessa Helsingin ja Brysselin välillä, ja aika kului kuin siivillä. Erinomainen, hyvälle mielelle saatteleva kirja, joka ehkä ei ole Saramagon paras kirja, mutta varmasti lämminhenkisin.

Ja suomentajalle Sanna Pernulle kiitokset erinomaisesta työstä.

Luola

En ole päässyt kuin puoliväliin Saramagon romaanissa Luola, mutta mestariteokselta tämä vaikuttaa. (Aiemmin olen jo arvioinut useita kirjoja: a, b, c.)

Kirja kertoo keramiikan tekemisestä perinteisillä menetelmillä - käsin isossa uunissa. Monessa mielessä tästä tuli mieleen Antti Hyryn Finlandia-palkittu romaani Uuni, josta kirjoittelin toiseen blogiini, englanniksi. Hieno teos, tosin näin kirjan jo osin unohtaneena tulee kyllä mieleen, että tiivistämistä kerronnassa olisi voinut olla - vaikkakin koko teoksen teema on tiivistämättömyys, asioiden esittäminen ilman dramatiikkaa.

Mutta miten sitten Saramago pärjää saman kaltaisen teeman kanssa, uuden ja vanhan elämänmuodon kohtaamisen kuvaamisessa. Kun en kirjaa vielä ole loppuun asti lukenut, arvio on luonnollisesti alustava, varsinkin kun Saramagolla on kyky yllättää ja kääntää asiat erilaisiksi romaanin loppupuolella.

Joiltakin osin Luola on helpompi kirja kuin monet muut Saramagon romaaneista, hän ei viljele yhä laajasti omaa erikoista kerrontaansa - jossa dialogi on kirjoitettu sisään tekstiin ihan kuin olisi kyse puhutusta eikä kirjoitetusta tekstistä. Joiltakin osin kerrantatapa on jopa "tavanomaista", tosin Saramagon lempeä pessimismi leimaa tekstiä kaikkialla.

Ja jotenkin Saramagon ja Hyryn otteessa tekstiin on jotain yllättävän samanlaista - nyt vastako sen huomasin? Tosin Saramago on tietoisemmin tekemässä kaunokirjallista romaania, ja hänen rönsyilynsä aiheen sisällä eivät ole satunnaisia rönsyjä vaan ilmeisen tarkkaan harkittuja tapoja syventää tekstiä ja tarpeen mukaan etäännyttää lukijaa hahmoista, auttaa lukijaa ymmärtämään laajempi tarina suppeamman kertomuksen ympärillä.

Mutta mitä teoksen loppupuolella tapahtuu? Sitä en vielä tiedä, mutta odotettavissa lienee jännitteiden kasvua kun perinteinen, katoamassa oleva maaseudun elämäntapa kohtaa Keskuksen modernin ja uuteen teknologiaan käpertyneen, vaihtoehdot pois sulkevan todellisuuden.

Loppusanat: Teoksen nimi olisi voinut olla sama kuin Hyryllä, Uuni, mutta parikymmentä viimeistä sivua muuttivat koko tarinan, tekivät sille uuden alun ja syvensivät kertomusta. Jälleen kerran Saramago osasi yllättää.

Paljastaa ehkä sopii, että lopun yllätys liittyy Platonin luolaan, sekä konkreettisessa että vertauskuvallisessa mielessä, ja jos lukee teoksesta vain lopun, ei kyllä kykene ymmärtämään sen merkitystä.

Ja mikä se merkitys on? Ehkä voisi sanoa, että teoksen Keskus - jonne päähenkilöt joutuvat lopulta muuttamaan - on tiivistetty vertauskuva nykyisestä elämänmuodosta, siitä miten ostoskeskus/huvipuisto/asumislähiö on muuttumassa olemisen keskeiseksi ymäristöksi - mutta mitä ihmiset menettävät kun he siirtyvät elämään tällaisessa maailmassa? Ja onko olemassa vaihtoehtoa muuhun?

Loppu muistuttaa Le Guinin novellia "The Ones Who Walk Away from Omelas", mutta viisaampana, seesteisempänä versiona.

Yleisestikin voisi sanoa, että teoksen päähenkilöt ovat viisaita, omassa rajoittuneessa inhimillisyydessään viisaita, sellaisia hahmoja joita harvoin kukaan pystyy uskottavasti ja kiinnostavasti kuvaamaan. Mutta Saramago tässä onnistuu, ilman turhaa sentimentaalisuutta tai teeskentelyä.

Teos on lempeä, vaikka pohjautuukin pessimistiseen näkemykseen maailmasta, mutta sentään sen keskiössä on viisautta, joka ehkä auttaa korjaamaan - tai lievittämään - elämän vaikeutta. Kaikkeen tottuu. (Ja joitakin asioita ehkä voi oppia muuttamaan.)

Kaikkien nimet

Saramagon romaani Kaikkien nimet on jälleen osoitus mestarin kyvystä tiivistää ihmisen elämä olennaiseen - ja samalla rönsyillä läpi koko inhimillisen kulttuurin. "Lempeäksi pessimismiksi" on kutsuttu Saramagon tapaa kirjoittaa, ja se osuu kohdalleen.

Saramago on erilainen kuin Dostojevski, joka myös on pessimistinen, mutta hyvin terävällä tavalla, ja hän tunkeutuu ihmisyyden ongelmiin niin tiukasti ja peräänantamattomasti, että lukijalla tekee kipeää. Vaikka tässä on kyse Saramagon kirjasta, niin lainaanpa Dostojevskia romaanista Kirjoituksia kellarista:

Niinpä esimerkiksi minä en hiukkaakaan hämmästyisi, jos tulevan yleisen järkevyyden keskelle äkkiä ties mistä ilmestyy joku karkean tai pikemminkin taantumuksellisen ja pilkallisen näköinen herrasmies, joka panee kädet lanteilleen ja sanoo meille kaikille: miten on, hyvä herrasväki, eiköhän potkaista koko tämä järkevyys kerralla kasaan, niin että kaikki nämä logaritmit lentävä helvettiin ja me saamme taas elää oman tyhmän tahtomme mukaan! Eihän se vielä mitään, mutta katkerinta on se, että hän varmasti saisi kannattajia: ihminen on sellainen.

Mutta miten tämä nyt sitten liittyy Saramagoon? Ehkä siten, että hän hyvin ymmärtää ihmisyyden harmaita ja karkeita piirteitä, muttei samalla tavalla - jotenkin ivallisesti, tai ainakin terävän älyllisesti - kyseenalaista ihmisen olemassaoloa kokonaan. Jostain löytyy lempeä ymmärrys kaikkein pahimpia ja kummallisimpiakin oikkujamme kohtaan.

Oikukas kuolema

Olen edelleen jatkanut Saramagon lukemista, nyt teoksella Oikukas kuolema (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 2008).

Ensin pari sanaa suomennoksesta: ensiluokkaista työtä jälleen kerran. Kirjalaisen taito kääntäjänä on huima, monet ilmaisut tuntuvat istuvan suomen kieleen luonnollisesti vaikka kyse on portugalilaisista sananlaskuista ja sen sellaisista.

"Seuraavana päivänä kukaan ei kuollut." Saramago leikittelee ajatuksella, mitä tapahtuu jos ihmisten kuoleminen lakkaa, eikä kukaan kuole päiviin, viikkoihin tai kuukausiin. Romaani on Saramagon omaleimaisen huumorin värittämää yhteiskuntasatiiria, tällä kertaa ehkä vähemmän monimutkainen kuin yleensä - tai parempi olisi ehkä sanoa että teos on "suoraviivainen" kuten päähenkilökin, tuoni (ja tuoni nimenomaan pienellä alkukirjaimella).

Saramagon teoksia voisi sanoa polveilevaksi jaaritteluksi, elleivät ne olisi niin nerokkaita ja lukemaan houkuttelevia. On ihme miten helpon oloiselta Saramagon kirjoittaminen (ja lukeminen) tuntuu, vaikka hän käsittelee teoksissa hyvin vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä, erityisesti sitä mitä valtiolle ja yhteiskunnalle tapahtuu äkillisessä katastrofitilanteessa.

Sillä katastrofi se on jos kuoleminen äkkiä loppuu, eikä kestä kauan kun sekä sotavoimat että rikolliset ("maphia") ovat kädet täynnä työtä asian kimpussa. Sairaalat täyttyvät henkihieverissä olevista, vanhainkodit ovat tupaten täynnä koska "luonnollista poistumaa" ei enää ole, ja niin edelleen.

Ja tietyssä mielessähän tätä tulevaisuutta kohti ollaan menossa Suomessakin, "eläkepommin" ja yhä enemmän ikääntyvän väestön myötä, joten Saramago tarttuu todelliseen yhteiskunnalliseen teemaan mutta hyvin omaperäiseen tyyliin.

Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, ellei tuonta sellaiseksi lasketa, ja sivuhenkilötkin ovat luonnosmaisesti hahmoteltuja. Mutta tästä huolimatta teoksen kaari kantaa, ja lukijalla on ikään kuin suora yhteys kirjailijaan, joka monessa kohdin puhuttelee lukijaa suoraan, kertoo pähkäilyistään kertomuksen suhteen, siitä miten hän päätyi tiettyihin kirjallisiin ratkaisuihin.

Saramagon kirjoitustyyli ja teosten rakenne tuo mieleen varhaisen romaanitaiteen mestariteokset, Cervantesin, Gogolin ja Dostojevskin kaltaiset kirjoittajat, jotka käyttivät hyväkseen kaikenlaisia kirjallisia keinoja, tekivät monenlaisia sivupolkuja, puhuttelivat lukijaa ja niin edelleen. Myöhemmin romaanista - alunperin englanniksi "novel", "uusi" - tuli vakiintunut, formaattimainen teoslaji, jota kirjailijat joko noudattivat orjallisesti tai pyrkivät rikkomaan erilaisista, usein teoreettisen oloisista näkökulmista.

Mutta Saramago ikään kuin palaa romaanitaiteen juurille, vaivattomaan ja omaperäiseen tapaansa. Nobel-komitea oli ehdottoman oikeassa palkinnon hänelle myöntäessään.

Kirjallisuuden ymmärtämisestä

Olen viime kuukausina lukenut paljon kirjallisuutta, niin suomalaista kuin ulkomaalaista, pääosin kuitenkin suomen kielellä. Eräänlainen alkusysäys tähän oli Pekka Vartiaisen teos Länsimaisen kirjallisuuden historia, joka ansiokkaasti ja perusteellisesti pohdiskeli kirjallisuuden - ja nimenomaan kaunokirjallisuuden - kehittymistä 1900-luvun puoliväliin asti.

Luin myös Milan Kunderan teoksen Romaanin taide, joka tarjosi kirjailijan omaperäisen näkökulman romaanin kehitykseen taidemuotona. Kunderan mielestä romaani on kriisissä, koska siitä on tullut formaatti, kaavoihinsa kangistunut tuote joka ei enää uudista itseään. Kunderan mukaan romaanin historiasta löytyy kehityspolkuja, jotka olisivat voineet johtaa uudenlaiseen, elävään romaanitaiteeseen, mutta niitä ei lähdetty kulkemaan. Esimerkiksi Kafka tätä yritti, mutta seuraajia ei löytynyt.

Tästä perspektiivistä nähden on mainiota, että sellaisia kirjailijoita kuin Saramago löytyy, jotka tarttuvat romaaniin ja tekevät siitä uuden näköisen piittaamatta formaatin vaatimuksista. Ehkäpä romaanilla on tulevaisuutta. Tosin J. M. Coetzeen romaani Elizabeth Costello antaa ymmärtää, että umpikujaa ei ole olemassa ratkaisua, mutta tästä voi lukija olla toista mieltä.

Vartiaisen ja Kunderan innoittamana olen kesän aikana lukenut kymmeniä kirjoja, useimmat niistä erinomaisia, tosin mukana on ollut muutama pettymyskin. Ja alan vähitellen aavistaa, mitä nykyajan romaanitaide yrittää sanoa, millaisten kysymysten kanssa se painiskelee.

Samalla olen uudestaan havahtunut muun muassa Dostojevskin ja Gogolin teosten merkitykseen, kuten myös suomalaisten klassikoiden ansioihin. Nähdä saa, kuinka pitkälle innostus kirjallisuuteen kestää, mutta hyvällä mielellä on nähtävä tähänastiset lukukokemukset. Kyllä maailmasta - vielä näin kummallisesta kuin nykymaailma - voi kertoa romaanin avulla.

Sain juuri käsiini Pierre Bayardin teoksen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, joka esittää edellä kirjoittamaani nähden vastakkaista näkemystä. Bayardin mielestä kirjojen lukeminen kokonaan on vaarallista, koska se estää omaa ajattelua. Hänen mielestään kirjoja tulisi pääsääntöisesti vain selailla, ja jättää suurin osa teoksesta lukijan oman mielikuvituksen varaan. Melko provosoiva näkökulma äkkiseltään ajatellen.

Jossain määrin ehkä olen samaa mieltä. Olen ottanut ajattelun haasteen vastaan sillä tavalla, että pyrin kirjoittamaan ajatuksiani auki teoksen luettuani. Silloin tulee käynnistettyä omaakin aivotoimintaa.

Kertomus näkevistä

Jokin aika sitten luin Nobel-kirjailija José Saramagon romaanin Kertomus sokeudesta. Teoksen teemoja jatkaa komeasti romaani Kertomus näkevistä (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 2007).

Teos on mielikuvituksekas poliittinen satiiri, jolle on aivan heti löydä suoraa vertauskohtaa, vaikka Gogolin Kuolleet sielut ja Dostojevskin Idiootti tulivat jossain määrin mieleen.

Tarina on herkullinen: vaaleissa äänestysprosentti on lähes 100, mutta äänistä 83 prosenttia on tyhjiä. Syntyy poliittinen kriisi vailla vertaa (ja täynnä tragediaa). Saramagon keskeinen kysymys on: mitä tapahtuu, kun ihmiset oppivat tulemaan toimeen ilman poliitikkoja ja poliittista koneistoa?

Portugalilainen kirjailija José Saramago eli lähes 90-vuotiaaksi, mutta hänen luomisvoimansa ei hellittänyt. En olisi uskonut, että vaalilautakunnan toiminnasta saisi kirjoitettua sivukaupalla viihdyttävää ja kiehtovaa proosaa, mutta siinä Saramago onnistuu, heti teoksen ensi riveiltä alkaen.

Tosin voi olla, että kestää aikansa ymmärtää kirjoittajan sanoma, jos ei ole hänen tyyliinsä kirjoittaa aiemmin tutustunut. Näin tästä todetaan Wikipediassa: "Saramagon kieli ja lauserakenne ovat vuolaita ja jäljittelevät ihmisen ajatuksia: yksi virke voi olla koko sivun mittainen. Keskusteluissa vuorosanat on eroteltu toisistaan ainoastaan pilkulla ja isolla alkukirjaimella, joten toisinaan on vaikeaa saada selville, kenen sanoma mikäkin vuorosana on."

Voi myös jokin hetki vierähtää ennen kuin pessimismiä valaisevasta myötäelävästä huumorista pääsee selville. Ja kuten aina satiirin ja ironian ollessa käytössä, lukija helposti kompastuu omiin ennakkoluuloihinsa.

Vaikka Kertomus näkevistä on jatkoa romaanille Kertomus sokeudesta, tämä ei käy ilmi ennen kuin puolivälissä romaania, kun yhtäkkiä aletaan puhua aiemmista tapahtumista.

Teoksen loppupuolella tarinan langanpäät vedetään yhteen, minkä Saramago tekee uskomattomalla taituruudella, puhuttelemalla lukijaa ja pohtimalla miten kertomus tulisi saattaa loppuun, mitkä tekijät siihen vaikuttavat ja mikä olisi todennäköisin tapa jolla asiat kehittyisivät eteenpäin, ja mitä lukija tästä todennäköisesti ajattelee.

Kertomus sokeudesta

Nobel-palkittu portugalilainen kirjailija José Saramago kuoli äskettäin, mutta hänen teoksensa elävät edelleen. Romaani Kertomus sokeudesta (suom. Erkki Kirjalainen; Tammi, 1997) on täynnä arvoituksia, eikä kirjan luettuaan ole ihan varma mitä tuli juuri luettua.

Saramagon kirja on ensinnäkin keskitysleirikuvaus, jossa sokeus-epidemian uhrit (äskettäin sokeutuneet) eristetään yhteiskunnasta, pyrkien rajoittamaan epidemian etenemistä. Keskeinen tapahtumapaikka on entinen mielisairaala, jonne teoksen keskushenkilöt, sokeutunut silmälääkäri ja hänen vaimonsa eristetään. Lääkärin vaimo on ainoa näkevä sokeiden keskuudessa - hän seurasi miestään vankeuteen väittäen olevansa myös sokea.

Paniikin ja kaaoksen takia "yhteiskunnan hyväksi" tehdyt toimenpiteet muuttuvat epäinhimillisyydeksi jossa ihmisten kestokyky joutuu äärimmäiseen koetukseen. Vartijat pelkäävät saavansa tartunnan ja ampuvat suoraan kohti, jos epäilevät jonkun yrittävän pakoon. Lopulta yhteiskunta ympärillä romahtaa, ja vangit (ne jotka ovat yhä elossa) pääsevät vapaiksi ja yrittävät sopeutua maailmaan, jossa on vain sokeita.

Silmälääkärin vaimo on ainoa näkevä, mutta hänkin kokee tulevansa sokeaksi kun ympärillä on pelkästään sokeita. Sen verran tehokasta on Saramagon kerronta, että itsekin kesken lukemisen havahduin siihen, että luulin olevani näkevä mutta sokea, kunnes maailma ympärillä korvasi kirjan todellisuuden.

Olen lukenut aiemmin pari kirjaa jotka käsittelivät natsien keskitysleirejä, Markus Zusakin teoksen The Book Thief ja Imre Kertészin teoksen Kohtalottomuus. Vertailu näihin teoksiin tuo mielenkiintoisen perspektiivin Saramagon teokseen. Luulen että hän tarkoituksella hyödyntää näitä (ja muihin vastaavia) todellisuudessa tapahtuneita asioita, vaikka ei niihin suoraan viittaakaan kerronnassaan.

Saramagon teos on myös tieteiskirjallisuutta. Ajatus epidemian lailla ihmisestä toiseen leviävästä (hyppäävästä) sokeudesta on tarinan keskeinen kantava ajatus ja tieteiskirjallinen elementti. Mutta muuten teos ei hyödynnä kuvitteellisia elementtejä tarinassaan - maailma on sellainen kuin se tunnemme, yhteiskunta sellainen että voisimme sen omaksemme ymmärtää. Toki toinen tieteiskirjallinen ulottuvuus liittyy yhteiskunnan romahtamiseen sokeus-epidemian aiheuttaman kriisin takia. Teoksen syvällisempi yhteiskuntakriittinen ja filosofinen aines antaa kuitenkin ymmärtää, että sokeus on kerronnallinen elementti, ehkä myös vertauskuva jostakin joka on vaikea muuten lukijoille välittää.

Teoksen voi katsoa olevan myös sota- tai jännityskirja, sen verran intensiivistä kerronta on. Mukana on yhteiskunnasta eristettyjä sairaita, ja tiukat käskyt saaneita sotilaita joilla on kovat piipussa ja jotka ovat valmiita myös käyttämään väkivaltaa.

Toisaalta teoksen varsinainen väkivalta ei synny niinkaan sotilaiden aktiivisesta toiminnasta, joka on pitkälti kulisseissa, vaan siitä että sokeat eristetään muista ihmisistä ilman huolenpitoa, eikä heille juuri toimiteta edes elämisen perusedellytyksiin lueteltavia hygieniatarvikkeita, säännöllisestä ruoasta puhumattakaan.

Teoksen voi lukea myös elokuvakäsikirjoituksena, sillä siitä huolimatta että se kertoo sokeista, on se samalla myös hyvin visuaalinen kirja, lääkärin vaimon kautta, joka ainoana näkevänä sokeiden keskellä pystyy näkemään kurjuuden täydellisyydessään: kaduilla lojuvat koirien syömät ihmisten ruumiin, ulostekasat, hylätyt ajoneuvot, ryöstetyt liikkeet, ihmisten saastaisen ulkomuodon. Teos lähestyy kauhuelokuvien kuvastoa jaksoissa joissa kerrotaan ruoan etsimisestä kaupungissa jossa on jäljellä vain sokeita ja jossa makkarasta leviävä tuoksu voi saada aikaan ympäristössä leviävän kiihkon ja paniikin.

Saramagon teos on vahvaa yhteiskuntakritiikkiä, kertomus siitä miten helposti yhteiskunta murenee ja miten vaikea on rakentaa toimivaa yhteiskuntakoneistoa romahtaneen sijalle. Kuvaus siitä, miten vaikeaa sokeiden on esimerkiksi jakaa (vähäistä) ruokaa tasapuolisesti keskenään on teoksen keskiössä, ja tuloksena on kaaos, jossa toiset ryöstävät ruoan lähes kirjaimellisesti toisten suusta. Ja lopulta sokeiden keskuudessa syntyy rikollisten diktatuuri, kauheus kauheuden keskellä, asia joka on läpeensä kammottava mutta samalla uskottava.

Edellä mainittujen asioiden lisäksi Saramagon teos on filosofinen tutkielma. Paikka paikoin kirjoittaja keskeyttää varsinaisen tapahtumisen kuvaamiseen ja ottaa etäisyyttä aiheeseensa, luoden sille samalla syvällisempää ja laajempaa merkitystä.

Kuten kaikesta edellä olevasta voi päätellä, Saramagon teos teki suuren vaikutuksen. Hänen kerrontatekniikkansakin sopii erinomaisesti aiheeseensa - nopealla silmäyksellä teoksessa ei ole lainkaan dialogia, mutta se onkin kirjoitettu sisään tekstiin, repliikit toinen toisensa perässä, pilkuilla erotettuina, aivan kuin koko kertomus olisi tarkoitettu luettavaksi ääneen, ilman normaalien typografisten keinojen mahdollisuutta.