Saramago on erilainen kuin Dostojevski, joka myös on pessimistinen, mutta hyvin terävällä tavalla, ja hän tunkeutuu ihmisyyden ongelmiin niin tiukasti ja peräänantamattomasti, että lukijalla tekee kipeää. Vaikka tässä on kyse Saramagon kirjasta, niin lainaanpa Dostojevskia romaanista Kirjoituksia kellarista:
Niinpä esimerkiksi minä en hiukkaakaan hämmästyisi, jos tulevan yleisen järkevyyden keskelle äkkiä ties mistä ilmestyy joku karkean tai pikemminkin taantumuksellisen ja pilkallisen näköinen herrasmies, joka panee kädet lanteilleen ja sanoo meille kaikille: miten on, hyvä herrasväki, eiköhän potkaista koko tämä järkevyys kerralla kasaan, niin että kaikki nämä logaritmit lentävä helvettiin ja me saamme taas elää oman tyhmän tahtomme mukaan! Eihän se vielä mitään, mutta katkerinta on se, että hän varmasti saisi kannattajia: ihminen on sellainen.
Mutta miten tämä nyt sitten liittyy Saramagoon? Ehkä siten, että hän hyvin ymmärtää ihmisyyden harmaita ja karkeita piirteitä, muttei samalla tavalla - jotenkin ivallisesti, tai ainakin terävän älyllisesti - kyseenalaista ihmisen olemassaoloa kokonaan. Jostain löytyy lempeä ymmärrys kaikkein pahimpia ja kummallisimpiakin oikkujamme kohtaan.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti