Leijat Helsingin yllä

No, nyt se on luettu, Kjell Westön Helsinki-sarja. Viimeiseksi jäi romaani Leijat Helsingin yllä.

Tämä romaani ei kovin paljon uutta tarjonnut, eikä ehkä ollut sarjan paras romaani, tosin ei huonoinkaan. Kertomistyyli oli sekoitus muissa kirjoissa käytettyä, alussa ehkä turhankin kokeileva ja oikeaa uomaa hakeva.

Jälleen kerran Westö pohtii uuden ja vanhan kulttuurin törmäystä, tällä kertaa toisesta maailmansodasta 1990-luvun alkuun. Sitä miten vanha ruotsinkielinen vauraus - joka oli jo otettaan menettämässä - ja uudempi, enemmän pyrkyryyttä sisältävä, kohtasivat ja mitä siitä sitten seurasikaan.

Jälleen kerran päähenkilöllä on hankala isäsuhde, eikä sisarusperheen muilla jäsenillä ole sen helpompaa löytää omaa paikkaansa maailmassa. Ennen kaikkea tarina kertoo ihmisten sokeudesta nähdä muita ihmisiä muuten kuin kalpeina haamuina, olkoon kyse sitten omista vanhemmista, lapsista tai puolisoista. Mutta ehkä tässä kirjassa on optimistisempi sävy, ehkä enemmän sovitteleva ja vähemmän kärjistävä.

Komean romaanisarjan Westö joka tapauksessa on kirjoittanut, lukemisen arvoisen, ehdottomasti.