tiistai 19. maaliskuuta 2019

Näkymättömät metsät

Metsä on astia josta juomme, hengitämme. Tästä tulisi puhua, tulevaisuuden näkymättömistä metsistä, silmuina uinuvista puista, koeputkissa rakentuvista lehvästöistä, huomispäivästä jonka asukkaat yhä nukkuvat. Puut ovat jalat joilla seisomme - kaadammeko metsiämme ajattelematta kaikkia niitä askeleita jotka meidän on vielä otettava? Syövytämmekö hapoilla maisemasta vihreän rikkauden, kesän toivon, puhtaan tuulen havisevat purjeet?

Miten vanha metsä onkaan ja miten muuttuva, moninainen! Tämä ihmisyyden tahaton etuvartio on levinnyt laajalle, se on koti jossa askaroimme. Muutosten kourissa metsä on säilynyt ajattomana; se pysyy missä voi, se levittäytyy minne mahdollista, mutta pilviä se ei halua vangita, aaltoja voittaa, vuoria tasoittaa; metsä elää vain itseään, se on kasvikunnan yhteys joka tuo kodin eläimille; metsä on istukka johon on hyvä kiinnittää napanuora. Mutta me ihmiset leikkaamme nuorat poikki miekalla, haluamme kävellä pystyssä vapaina, tunkeutua syvemmälle ja päästä pois kauemmaksi. Me näemme kahleita; metsä ottaa kahleetkin syleilyynsä, elää niitä myöten. Meillä on kiire, metsällä kaikki aika.

Jokaiseen puuhun on rakennettu kello; näin taitavia olemme me ajanrakentajat, me kahleiden murtajat ja ovien lukitsijat. Metsä sairastaa meitä - tuo jättiläinen, virtojen kaltainen, jähmeä mutta koskina ryöppyvä muutosten kivettymä, hitaasti samana pysyvä pesä, lämmin sammaloitunut käsi; tuo vaeltaja joka on kulkenut pois ja palannut jälleen, kiivennyt vuorille ja laskeutunut toisella puolella laaksoihin, löytänyt tuntemattomien vesien rantoja, ylittänyt meriä, kasvattanut sukua itselleen kaikkialla - tuo sisaremme potee keuhkokuumetta. Kuka nyt ottaa kaiken hoitaakseen, me ihmisetkö kannamme puiden taakan, kasvatamme vihdoin itsellemme juuret?

Ihminen rakentaa: yhdestä tiilestä tulee uuni, seinät, talo, kaupunki, valtio - alkuun päästyään ihminen rakentaa koko tulevaisuuden. Osaammeko rakentaa myös tuhansista muutoksista kasvaneen metsän, puun, neulasen, solun? Onko huominen tiilen ja ihmisen? Uuneissamme kaatuu puita sankarivainajina, ja vainajien luu ja veri pukee ja lämmittää meitä; vuoret on valloitettu, kauppaa käyty, ja maailma on käsissämme kuin maasta tongittu tryffeli. Me häädämme alivuokralaisemme nurkista lojumasta, tunkiolle joutaa kaikki mihin kompastumme.

Tehtaistamme virtaa tulevaisuus tynnyreissä sopivina annoksina. Me menemme metsään, tähtäämme, mittaamme, näemme suorissa pystyissä rungoissa kasvun ja optimaalisen tuloksen ihanteet, sijoitamme yhtälöihin, saamme tuloksia, mutta hukkuuko metsä puihin? Liian vähän on kaavoissamme muuttujia, kovin ankaraa tietomme. Opimmeko vähitellen näkemään silmillämme salattuja säikeitä tuhatkerroksisessa metsäverkossa? Kykenemmekö ulottamaan ymmärryksemme yhtä kauas kuin kätemme terävät kynnet ovat tarttuneet?

Ajaudumme tulevaisuuteen puisin keuhkoin, neulasviitta harteille kierrettynä. Emme tiedä, onko huomispäivä terästä, räjähtäviä laserpulsseja, meitä itseämme muokkaavia geenivaihdokkaita. Elämme kahdessa maailmassa, rajapinnalla jossa yhtyvät luonnon menneisyys ja luomamme nykyisyys. Kätemme on miekka, se on sahanterä, sähköä, genetiikkaa, laservaloa, mutta toiseen käteemme unohtuneena elää valon ja pimeän pehmeä kukka, maan kasvun viisas taito, tuhatkuorisen sipulin sydän, miljoona lehteä elämää. Me voimme leikata tämän kukan kädestämme - mutta se olisi samaa kuin katkaista keuhkovaltimo. Elämme veitsen terällä, kummallakin puolella pimeys - emme kysy, mikä on oikeutemme muuttaa maailmaa, onko se lähtöisin turvattomuudesta ajan upottavassa virrassa. Yrittääkö ihmiskunta piilottaa pelkonsa, sairautensa ja epäonnistumisensa satametrisiin torneihin, taivaan teräksisiin haukkoihin, sähkön lasille piirtämiin unelmiin?

Tarkkaan mitatut metsät, valitut puut, auringonvalolle rakennettu ansa jota kiivaasti kasvatetaan tarpeitamme varten - onko tämä tulevaisuutemme metsä, kuollut temppeli tuotannon jumalille? Ajetaanko haukat pois, muuttavatko tilalle rattaat ja varikset, kulttuurimme luonnolliset seuralaiset? Putoaako taivaalta petollinen syövyttävä sade, liukenevatko maasta pois sen elintärkeät ainekset, puhaltaako näivettävä tuuli neulaset mukaansa, viekö vapaaksi riistäytynyt karja sorkissaan vähäisetkin maanrippeet? Tai tunkeutuuko runsaasti lannoitettuihin hyötymetsiin eliö jota ei kyetä puista häätämään, meitäkin sitkeämpi tilaisuuteen tarrautuja? Hallitsemmeko nämä tekniikan jumalat ja luonnon pikkupirut jotka olemme herättäneet?

Maailmamme keinotekoisuus on voimamme ja heikkoutemme; meidän täytyy jatkaa eteenpäin, kasvattaa puutteiden ja katastrofien paikkaamiseksi uusia rakenteita; tiemme on ennen kulkematon, pitkä ja eksyttävä, autio tulevaisuus jolle ei ole vertailukohtaa; olemme arponeet itsemme loputtomaan jonoon kohti vierasta taivaanranta. Tämä suunta voi tuoda ratkaisun - ehkä kaikki muuttuu keinotekoiseksi, jokaisen muodon ja toiminnan taustalla piilee ihmisen muokkaava äly. Kenties metsä antaa meille viimeisen perintönsä: opettaa meidät elämään auringosta, antaa syntymisen salaiset kaavat ja rakenteiden avaimet, juurtuu abstrakteiksi tietopuiksi koneidemme sisuksiin. Tai ehkä löydämme paikkamme luonnollisessa ympäristössä, sopeudumme rinnakkaiseloon tämän taivaankappaleen haavoittuvaisessa biosfäärissä, tajuamme tietomme rajat emmekä syöksy mahdottomuuden maanrepeämään. - Tai ehkä ihmisyyden demoni antaa tulevaisuutensa metsälle, leikkaa itsensä pois maisemasta, ja vähitellen aika parantaa maailman sydämeen isketyt haavat.

Meidän täytyy lähteä luotamme ja syventyä tekoihimme; on otettava selvää maailmamme muutoksesta ja tilasta, on kerättävä tietoa - mutta tärkeintä on kuunnella maata, kasvattaa viisautta. On juurrutettava ajatus vihreistä juurista ihmismielen maaperään. Olemme pölyhiukkasia maapallon pinnalla ja maapallo on tyhjyyden virtauksissa kulkeva itiö, virtoihin häviävä - kysymys on, löydämmekö aikaa etäisyyteen tähyilylle, opimmeko hallitsemaan rakentamaamme koneistoa joka kiitää tuhon kynnystä kohti. Opimmeko kulkemaan ympärillemme katsoen, sirottelemaan elämän keitaita käsiemme lyömiin haavoihin, näkemään paitsi vasemman myös oikean kätemme tekojen seuraukset? Emme saa olla välinpitämättömiä mitään mahdotonta tehtävää kohtaan: olemme tulleet kauas, menneisyys on syntynyt yhden hetken kivusta piittaamatta.

Metsä on kestävä, koeteltu muoto, säilymismekanismi tässä pienessä kolossa maailmankaikkeuden tuulisessa tähtiyössä. Metsä on sitkeä seitti joka pitää koossa maapalloamme, sieppaa yläilmoista valoa, rakentaa miljoona linnoitusta hyökkäyksiä vastaan joka päivä. Jos revimme metsän juuriltaan, tuhoamme itsemme. Voivatko ajatuksissamme elävät syntymättömät metsät löytää siemenensä, muotojen runsaus kertautumistaan kertautua, seitti vahvistua kestämään avaruuden iskut ja piirityksen? Kirkastuvatko planeettamme kasvot esiin hapuilevan tunnustelumme jälkeen, osaammeko kuunnella maan sydäntä ja keuhkoja? Lähteekö metsä jonain päivänä ihmisen mukana tähtiin? Ajatelkaamme toisia metsiä, syntymättömiä, suurenmoisia metsiä täynnä vahvoja siteitä ja yhteenkuuluvuutta; etsikäämme juuria ja lehviä joilla liitymme luonnolliseen kiertokulkuun; koettakaamme löytää uomat joita pitkin voivat virrata valon ja pimeän maan voimat juurillemme repimättä ja riistämättä.

Tulevaisuutta en tiedä, puhun teille kuvitelmistani: seison virran rannalla, jalkojeni alla hioutuneita puunkappaleita ja onttoja kaislanpätkiä kuin avoimia huiluja; seison käsi tyhjänä rannalla ja katson metsän läpi syntyviin metsiin. Minulla on tuhat neulasta päässäni, kuuntelen hiljaista kaislahuilun melodiaa, ääretöntä; kädessäni on metsä, näytän sitä teille, kaikki silmät ovat sokeat; olkoon teille tämä käteni metsä täynnä elämää, liikettä, tuulen kierrättämiä tuoksahduksia, neulasia valon kehtoina, lehtiä jotka juovat maan suonista, oksiin purkautuvaa mahlaa, pesiä, verkkoja ja koloja tuhansille asukkaille. Näe tässä metsässä risteys tuhanteen suuntaan, kudos jonka silmä kutoo, älyn mysteeri ja seuralainen, naavainen vaate ja ravinto. Olkoon tämä metsä kotisi, olkoon se siivilä joka täyttää mielesi, seuratkoon se sinua kuin jatkuvasti väreilevä lehvästön valo jo varjo, olkoon sen ote kuin näkymätön käsi kädessäsi. Anna metsän kasvattaa juuret rintakehääsi, upota varpaasi soraan ja turpeeseen.

------

(Osallistuin vuonna 1987 Nuorten sarka -lehdessä olleeseen kirjoituskilpailuun, aiheena "Metsät, metsätalous ja metsäteollisuuden näkymät ensi vuosisadalla". Kirjoitukseni voitti Suomen kilpailun, osana YK:n alajärjestöjen ECE:n ja FAO:n julkistamaa maailmanlaajuista kirjoituskilpailua. Palkintona oli matka Geneveen maiden voittajien yhteiseen tilaisuuteen. Tekstiä ei ole aiemmin netissä julkaistu, skannasin sen koneella kirjoitetun tekstin kopiosta.)

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Anna-Lena Joners Larsson: Vihan morsian - tosikertomus

Anna-Lena Joners Larssonin tarinan on "muistiin merkinnyt" Jessika Devert, mitä se sitten tarkoittaneekaan, mutta melkoisen uskottavasti tässä kerrotaan äärioikeiston nurjasta ja väkivaltaa ihannoivasta ajattelumaailmasta: Vihan morsian - tosikertomus (HarperCollins Nordic, 2017; ISBN 978-91-509-2679-8).



Kirjan eräpäivä jo häämötti kun siihen tartuin. Ajattelin tätä äärioikeisto-teemaa sivuavaa romaania vähän vilkaista, mutta kirjahan onkin ihan kiinnostava: "Tosikertomus nuoren naisen tiestä äärioikeistoon ja takaisin hyväksyvään maailmaan". Paljon päähenkilön elämässä oli kummallisten päähänpistojen sanelemaa, mutta toisaalta jonkinlainen logiikkakin tapahtumissa oli.

Se miten päähenkilö lopulta ymmärtää natsien ajatusten harhaisuuden on eräänlainen valaistumisen hetki, vaikka loppujen lopuksi tuntui siltä ettei kertoja tilannetta kovin ihmeellisenä pitänyt, kunhan jatkoi elämäänsä, nähden muut ihmiset ihmisinä, ihonväristä ja syntymäpaikasta välittämättä.



Nimeni on Anna-Lena Joners Larsson ja olin natsi yhdessä vaiheessa elämässäni. Anna-Lena oli kyllästynyt harhailuun ja löytänyt vihdoin kotiin. Hän oli tavannut Erikin, joka sai hänet nauramaan, elämään ja uskomaan jälleen rakkauteen. Se, että Erik oli natsi ja laulaja valkoinen ylivalta -yhtyeessä, ei merkinnyt mitään. Hän ei kuitenkaan tiennyt silloin, että Erik esittelisi Anna-Lenalle aivan uuden maailman kaukana hänestä itsestään ja ystävistään.

Vihan morsian -kirjassa Anna-Lena Joners Larsson kertoo elämästään natsina, mutta myös kuinka hänen lapsensa antoivat uuden näkökulman elämään sekä natsiliikkeestä irtautumisen vaikeudesta.



tiistai 26. helmikuuta 2019

Lois McMaster Bujold: Shards of honor

Myönnettävä se on että tämän Lois McMaster Bujoldin romaanin kaltaiset teokset olivat aikoinaan syy minkä takia lakkasin kirjastoa isommin käyttämästä, syynä se että näitä teoksia ei kirjastosta löytynyt, mutta onneksi oli englanninkieliseen tieteiskirjallisuuteen vihkiytyneitä kirjakauppoja: Shards of honor (Baen Books, 1986; ISBN 978-1-6257-8029-4).



Myöhemmin tilanne muuttui vielä paremmaksi, Amazonin ja muiden verkkokirjakauppojen myötä, ja kodin kirjahylly täyttyi hälyttävää tahtia. Sittemmin on myös kirjaston valikoima mukavasti täydentynyt, ja tämä nimenomainen romaani, kirjasarjan aloittava, löytyi Helmetin e-kirjojen valikoimasta.

Ja tästä se alkaa, Barrayar-romaanien sarja, joka aikoinaan oli itselleni melkoinen kokemus. Ja on se sitä vieläkin, ehkä siksi että aikoinaan tämän ja muiden vastaavien kirjojen kautta pääsin pähkäilemään suurenmoisia visioita maailman tulevaisuudesta. Nykyisin tilanne on toisin, ilmastonmuutoksen, luonnonvarojen ylikäytön ja saastumisen myötä. Kuvitelmaako tämä kaikki oli?



When Cordelia Naismith and her survey crew are attacked by a renegade group from Barrayar, she is taken prisoner by Aral Vorkosigan, commander of the Barrayan ship that has been taken over by an ambitious and ruthless crew member. Aral and Cordelia survive countless mishaps while their mutual admiration and even stronger feelings emerge.



keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Gina Ardito: Eternally Yours

Harvoinpa tällaista hömppää osuu silmiin, mutta se on myönnettävä että Gina Arditon kuolemanjälkeistä "elämää" käsittelevä fantasiaromaani on niin paksua soppaa että hädin tuskin ehdin sivun verran teosta lukea kun jo pahaa teki: Eternally Yours (Createspace Independent Publishing Platform, 2012; ISBN 9781478132448),



Teos on jonkinlainen romanttinen komedia, jonka tyylilajissa pyritään huumoriin, tuonpuoleisen maailman byrokratiaa unohtamatta. Parempi unohtaa koko kirja, kunhan siihen vain pystyisi.



If they weren’t already dead, working together would probably kill them.

After one too many disappointments, Jodie Devlin took her own life. Until a new future can be created for her, she serves as one of Death’s bounty hunters, retrieving souls who haunt Earth. She’ll need smarts, charm, and trickery to convince these specters to give up the ghost and move on. These same skills come in handy for dealing with her bull-headed, know-it-all trainer.

Luc Asante’s wife ordered him taken off life support, condemning him to employment in the Afterlife. Now he’s saddled with a trainee who’s as soft-hearted as he is hard, as impulsive as he is methodical. In a place where perfection is the norm, she flaunts her flaws just to drive him nuts.

When the two confront the secrets of their past, only the ultimate sacrifice can save them both.



tiistai 19. helmikuuta 2019

Ha-Joon Chang: Taloustiede - käyttäjän opas

Ha-Joon Chang osaa kirjoittaa selkeästi, ja tässä hän tarjoaa taloustieteen peruskurssin ellei enemmänkin: Taloustiede - käyttäjän opas (Into, 2015; suom. Marja Ollila; ISBN 978-952-264-420-6).



Kirja on varsin monipuolinen ja valaiseva kokoomateos "kaikesta" mikä kytkeytyy niin sanottuun taloustieteeseen. Chang myös ottaa kantaa, tai vähintäänkin antaa lukijalle valmiuksia ajatella itse taloustieteellisistä kysymyksistä. Kirjasta löytyy mm. kommentti talouden depolitisoinnista: se on demokratian vastaista. Ei ole niin että taloustiede antaisi vain yhden ratkaisun tai totuuden.







Mitä on taloustiede? Mitä se voi ja ei voi kertoa maailmasta? Miksi taloustieteellä on väliä?

Menestyskirjailija Ha-Joon Changin Taloustiede - käyttäjän opas kertoo, miten globaali talous toimii ja miksi kuka tahansa voi ymmärtää sitä. Se valottaa, mitä taloustiede merkitsee 99 prosentille maailman ihmisistä, miksi numerot eivät ole objektiivisia ja mitä näkemyksiä eri talousteorioiden takana piilee. Kirja käy mukaansatempaavasti läpi taloustieteen historian teollisuuden ja Venäjän vallankumouksista kapitalismiin ja vapaisiin markkinoihin ja selvittää simppelein, arkisin esimerkein, miten taloustiedettä voi soveltaa todellisessa elämässä.

Eteläkorealainen Ha-Joon Chang on maailman tunnetuimpia taloustieteilijöitä. Hän opettaa Cambridge Universityssä ja on Guardianin kolumnisti. Prospect Magazine nimesi Changin yhdeksi maailman kymmenestä tärkeimmästä ajattelijasta, ja hän on voittanut Wassily Leontief -palkinnon talousajattelun rajojen rikkomisesta. Changin kirjat ovat myyneet miljoonia kappaleita ympäri maailman ja niitä on käännetty yli 34 kielelle.