Pölkky

Mikko Rimmisen romaani sai välillä raivon partaalle: jatkuuko tätä haahuilua vielä pitkäänkin? Ja melkein samaan syssyyn tuntui siltä, että näin hienoa kieltä voisi lukea loputtomiin: Pölkky (Teos, 2007; ISBN 978-951-851-124-6).

Pölkky kertoo nimettömäksi jäävästä miehestä, joka saapuu yöllä Helsinkiin ja saa hoidettavakseen Kaisaniemessä olevan luistinradan jäädyttämisen. Kertoja pyörittelee tästä asetelmasta kummallisen tarinan, jossa otetaan kantaa vaikka mihin asioihin, ikään kuin (ja juurikin) miehen tarina olisi vain tekosyy lähteä jaarittelemaan niitä näitä.

Eikä Rimminen jätä hyödyntämättä tätäkin asetelmaa: "[O]nhan tunnettua että käyttökelpoiset romaanihenkilöt ovat käyneet siinä mitassa harvinaisiksi, että näiden kintereillä noljakoi alituiseen koko joukko tarinankipeitä kertojia vaanimassa tilaisuutta tarttua toimeen."

Rimmisen huumori on jotensakin vinoa, ja jotenkin hän kerta kerran jälkeen löytää näkökulmia joissa maailma näyttää venähtäneen tavalla tai toisella: "[H]änen katsantokulmastaan näytti poika oikeastaan niin pieneltä, että hiekassa olisi yhtä hyvin voinut törröttää tatti tai, lähinnä johtuen pojan olemusta leimaavasta terhakkaalla tavalla vakavoituneesta yleisilmeestä, jokin muu kiinteämaltoinen sieni."

Aika ajoin koin olevani tavattoman väsynyt polveilevaan kerrontaan ja temppuiluun sanomisen kanssa. Suurimman osan aikaa kertojalla tuntui olevan aikaa vaikka minkälaiseen pohdintaan, kunnes taas hypättiin päähenkilön toimiin kiinni sekunnintarkasti asiasta raportoiden.

Mutta kyllä tämä romaani toimii, barokkisuudestaan huolimatta. Ja vaikka joku voisi pitää romaania hyvin pitkäksi venytettynä vitsinä, kyllä tässä jotain olennaista on, kun vain keksisi vielä mitä.

2 x Rimminen

Mikko Rimmisen kaksi runokokoelmaa on laitettu yksiin kansiin: 2 x Rimminen (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-6649-6). Runot ja proosarunot ovat ilmeikkäitä, teoksessa on vahva runoilijan ote elämään. Ja jotenkin on maailma syrjällään, auki, niin että lukija voi kurkistaa ihmisen sisään.

Kirjasta löytyvät kokoelmat Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja (vuodelta 2000) ja Sumusta pulppuavat mustat autot (vuodelta 2003).

Eipä tässä voi sanoa juuri muuta kuin että tykkäsin. Runot ovat niin tiiviitä, että niitä ei oikein voi lainata kuin kokonaisina, mutta otetaan yksi näyte: "Jätin kengät vesirajaan. Ne eivät seuranneet minua."

Rimminen leikittelee sanojen merkityksillä, esimerkiksi "melkein koski" avaa runon kontekstissa polkuja ajatella moneen suuntaan, monenlaiseen elämän todellisuuteen.

Kyllä tykkäsin. Jos nyt runoista ylipäänsä voi tykätä, sen verran kovaa ne joskus tökkäävät kylkeen.

Pussikaljaromaani

On lottovoitto syntyä suomalaiseksi, tai ainakin suomea osaavaksi. Sen verran suurenmoinen kokemus on lukea sellaista kirjaa kuin Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani (2004), joka noteerattiin muun muassa Finlandia-ehdokkuudella. Kirja on niin täynnä hykerryttävää - tosin myös viiltävän paljastavaa - huumoria, että ei tiedä mistä ottaisi esimerkkejä.

Otetaan nyt vaikka tämä tilannekuva kirjan alkupäästä: "Autoja tuli. Niitä myös meni. Välillä ne seisahtuivat suojatien eteen huudattamaan torviaan. Raitiovaunu jyrisi pysäkille ja ulosti siihen läjän ihmisiä. Joku aamu-uninen jäi suojatielle sorkkimaan puhelintaan sen näköisenä kuin olisi yrittänyt kauko-ohjata sillä maailmaa ja sai aikaan lisää meteliä."

Ja entä tämä sitten: "Nurkassa räpätti mykkä televisio. Se näytti kuvaa jostain kovasti arabialaisen näköisestä jalkapallo-ottelusta. Kun tuli maali, stadionillinen valkoisiin kaapuihin piilotettuja luonnonilmiöitä rupesi vellomaan rytmikkäästi ylös ja alas niin kuin joku nopeutettu ituviljelmä, joka ei oikein osaa päättää kasvaako täysimittaiseksi vai ei."

Entä mistä kirjassa on kyse, paitsi hykerryttävästä tekstistä joka tarjoaa maailmaan jotensakin vinon katsantokulman. No, syrjäytyneistä, niistä jotka eivät enää jaksa edes yrittää vaan elävät päiväänsä hetkestä hetkeen mitenkuten kykenevät, näppeihin osuvat lantit ja setelit hetikohta olueksi ja siideriksi muuttaen. Ja kuitenkin, Rimmisellä on omalaatuinen kirjoittajan ääni, joka saa nämä syrjäytyneet tuntumaan ihmisiltä, ehkä enemmän ihmisiltä kuin kaikki ne jotka oravanpyörässä palkkaansa tienaavat tai yrittäjän riskiä kantavat.

Kirja on pussikaljaromaani, mutta samalla se on ihmisyyden ylistys: älkää ylenkatsoko vähäisiämpiäkään lähimmäisiänne.

Otetaan vielä yksi lainaus: "...alkoi olla joltisenkin epäselvää että minkälainen tila siinä nyt oikein vallitsi, siinä kuin kuitenkin kaikesta huolimatta tuli ikään kuin osa-aikaisena tolkunmiehenä taulukoineeksi niitä tapahtumisia, vähän niin kuin realiteettipohjalta, ja sitä kun sitten antoi hoksottimien esteettä prosessoida niin se kaikki tosiolevainen rupesi jotenkin klenkkaamaan takaisin näyttämölle, ensin tuli pimeä ja perässä kaikki se tunnistettava maailmallinen, huutavat paloautot ja huutavat ambulanssit ja huutavat poliisiautot ja kaikki muu huutava, ja sitten äkkiä jonkinlainen valkeus."

Oho! Kyllä on siinä kirjailijalla kyky kirjoittaa.

Nenäpäivä

Mikä olisi paras tapa hyödyntää lento Helsingin ja Brysselin välillä? No, mahdollisuuksia on vaikka kuinka, mutta melkoisen hyvä vaihtoehto on lukea Mikko Rimmisen romaani Nenäpäivä (Teos, 2010). Teos on kyllä saanut jo siinä määrin kehuja, Finlandia-palkintoa myöten, että kehtaako tässä enää siitä paljon sanoakaan, mutta ehkä sitä voi yrittää.

Kuten sanoin, luin teoksen Helsingin ja Brysselin välillä. Aloitin jo lentokentällä kun jostain kumman oikusta pääsin melkeinpä kävelemällä turvatarkastuksesta läpi. Ja viimeisen sivun luin kun kone lähti laskeutumaan Brysseliä kohti. Mistään pikalukemisesta ei ollut kyse, hyvin tässä ehti nautiskelemaan kirjoittajan kielestä, ja lukea vielä Hbl lentokoneaterian ohessa.

Mikä kirjassa sitten on niin hyvää? Kai se on niin, että hyvä kirjoittaja pystyy kirjoittamaan mistä tahansa aiheesta. Ja tässä on erittäin hyvä kirjoittaja, ja vaikka aihe on haastava - syrjäytyneen ihmisen elämä - niin se kohdataan sellaisessa vinossa kulmassa että itse kukin tulee pohtineeksi myös oman elämänsä kiemuroita ja koukeroita ja kaikenlaisia sokeita pisteitä.

Ja sitten on se kieli, valloittava suomi joka kerta kaikkiaan saa hykertelemään. Rimminen käyttää kieltä joskus melkein itsetarkoituksellisen virtuoosisesti, mutta jollain kummalla tavalla hän saa kaiken tuntumaan ikään kuin päähenkilö nyt tässä vahingossa ajattelisi elämästään romaanin. Paikka paikoin tulee mieleen Saramagon tyyli kirjoittaa, mutta omaperäinen Rimminen on, alkuperäinen ja tavattoman selkeä.

Niin, ja on kirjoittamisessa jotain joka muistuttaa myös Antti Tuurista - lähinnä se miten Rimminen piilottaa päähenkilön melko lailla näkymättömiin, niin ettemme tiedä hänestä juuri muuta kuin mitä parhaillaan tapahtuu, ikään kuin hänellä ei olisi aiempaa historiaa. Pikku hiljaa asioita paljastuu, mutta oikeastaan lukija koukutetaan uteliaisuuden avulla tarinaan lukemaan, koko ajan tuntuu että olennaisia asioita piileskelee pinnan alla.

Kirjan päähenkilö on yksinäinen - tämmöistä yksinäisyyttä harvoin pääsee kirjan sivuilta kokemaan, vaikka kyllähän meistä itse kukin yksin on kohtalonsa kanssa, mutta tässä mennään kyllä yksinäisyyden syville alkulähteille saakka.

Ja kaikki myötäeläen, jollain kummalla tavalla nyrjähdykset hyrinäksi kääntäen.

Kyllä on mahtava juttu, se että Suomessa löytyy Finlandialla palkittavaksi sellaisia kirjoja kuin Antti Hyryn Uuni ja nyt Nenäpäivä. Ihan tässä kummastuttaa, mistä kaikki tämä viisaus oikein tuleekaan meihin suomalaisiin.

Fiksuja olisimme, jos vielä ymmärtäisimme yhdessä hyvin elää. Tai kuten Rimminen toteaa: "... kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijoittaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme."