Nenäpäivä

Mikä olisi paras tapa hyödyntää lento Helsingin ja Brysselin välillä? No, mahdollisuuksia on vaikka kuinka, mutta melkoisen hyvä vaihtoehto on lukea Mikko Rimmisen romaani Nenäpäivä (Teos, 2010). Teos on kyllä saanut jo siinä määrin kehuja, Finlandia-palkintoa myöten, että kehtaako tässä enää siitä paljon sanoakaan, mutta ehkä sitä voi yrittää.

Kuten sanoin, luin teoksen Helsingin ja Brysselin välillä. Aloitin jo lentokentällä kun jostain kumman oikusta pääsin melkeinpä kävelemällä turvatarkastuksesta läpi. Ja viimeisen sivun luin kun kone lähti laskeutumaan Brysseliä kohti. Mistään pikalukemisesta ei ollut kyse, hyvin tässä ehti nautiskelemaan kirjoittajan kielestä, ja lukea vielä Hbl lentokoneaterian ohessa.

Mikä kirjassa sitten on niin hyvää? Kai se on niin, että hyvä kirjoittaja pystyy kirjoittamaan mistä tahansa aiheesta. Ja tässä on erittäin hyvä kirjoittaja, ja vaikka aihe on haastava - syrjäytyneen ihmisen elämä - niin se kohdataan sellaisessa vinossa kulmassa että itse kukin tulee pohtineeksi myös oman elämänsä kiemuroita ja koukeroita ja kaikenlaisia sokeita pisteitä.

Ja sitten on se kieli, valloittava suomi joka kerta kaikkiaan saa hykertelemään. Rimminen käyttää kieltä joskus melkein itsetarkoituksellisen virtuoosisesti, mutta jollain kummalla tavalla hän saa kaiken tuntumaan ikään kuin päähenkilö nyt tässä vahingossa ajattelisi elämästään romaanin. Paikka paikoin tulee mieleen Saramagon tyyli kirjoittaa, mutta omaperäinen Rimminen on, alkuperäinen ja tavattoman selkeä.

Niin, ja on kirjoittamisessa jotain joka muistuttaa myös Antti Tuurista - lähinnä se miten Rimminen piilottaa päähenkilön melko lailla näkymättömiin, niin ettemme tiedä hänestä juuri muuta kuin mitä parhaillaan tapahtuu, ikään kuin hänellä ei olisi aiempaa historiaa. Pikku hiljaa asioita paljastuu, mutta oikeastaan lukija koukutetaan uteliaisuuden avulla tarinaan lukemaan, koko ajan tuntuu että olennaisia asioita piileskelee pinnan alla.

Kirjan päähenkilö on yksinäinen - tämmöistä yksinäisyyttä harvoin pääsee kirjan sivuilta kokemaan, vaikka kyllähän meistä itse kukin yksin on kohtalonsa kanssa, mutta tässä mennään kyllä yksinäisyyden syville alkulähteille saakka.

Ja kaikki myötäeläen, jollain kummalla tavalla nyrjähdykset hyrinäksi kääntäen.

Kyllä on mahtava juttu, se että Suomessa löytyy Finlandialla palkittavaksi sellaisia kirjoja kuin Antti Hyryn Uuni ja nyt Nenäpäivä. Ihan tässä kummastuttaa, mistä kaikki tämä viisaus oikein tuleekaan meihin suomalaisiin.

Fiksuja olisimme, jos vielä ymmärtäisimme yhdessä hyvin elää. Tai kuten Rimminen toteaa: "... kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijoittaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme."