Aila Meriluoto: Vihreä tukka

Että tämmöinenkin kirja on! Ja vähällä oli jäädä lukematta, sillä uusin kirjastolainan kolmesti ja nyt kirja piti pakosti palauttaa. Mutta viime hetkellä rupesin lukemaan, ja luin kerralla loppuun asti, Aila Meriluodon lastenromaanin Vihreä tukka (WSOY, 1982; ISBN 951-0-11368-9).

Kirja on lyhyt, 137 sivua, mutta Meriluoto onnistuu kertomaan melkoisen tarinan näillä sivuilla. Kirjasta tuli mieleen Ursula Le Guin, toinen suosikkikirjailijani, jonka tieteiskirjoissa ja fantasiatarinoissa on jotain samanlaista outoa väistämättömyyttä. Toiseksi vertailukohdaksi sopisi Doris Lessingin romaanisarja Canopus In Arcos, vieraiden sivilisaatioiden kuvaamisessa.

Tarkoitan tässä myös sitä, että Meriluodon romaani on kansainvälistä tasoa, kovaa kansainvälistä tasoa.

Meriluoto kertoo oudosta maailmasta, joka ehkä on tämä meidän omamme, eikä kuitenkaan ole. Ja väreistä on kyse, vihreästä tukasta joka on kielletty, ja harmaasta kylästä jossa eletään hissukseen, varoen tekemästä väärin.

Kirja kertoo rohkeudesta olla oma itsensä, erilaisista elämänkatsomuksista, siitä mitä kannattaa tavoitella ja miten nähdä elämässä kauneus. Jotenkin kummallisella tavalla Meriluoto kertoo elämänkokemuksesta, joka eroaa ihmisten maailmasta suuresti, mutta joka silti on tuttua, kuin tämän olisi unessa joskus elänyt.

Hieno tarina, niin lapsille kuin aikuisille, tarina siitä kuinka suurinkin mahti maailmassa voi olla sisältä tyhjää täynnä, ja kuinka elämä voi voittaa, kuolemassakin.

Ja myös elämästä, elämisen tavasta, siitä on kyse:

Mikään ei tapahtunut ihmeenä, taikatemppuna, yhdessä hetkessä. Siinä kai se ydin olikin: asioitten piti saada kasvaa ja kypsyä hoputtamatta, luonnollisesti kuin ruoho ja hedelmät. Silloin varmasti oli menossa minne pitikin. Sikäli kuin tiesi minne piti.

— Ei maailma ole suora viiva, sanoi Galdaramas ja nojasi mukavasti selkänsä Kurkurran keittiötuoliin. — Liikkuminen on ainoa rehellinen ohjenuora. Tuhat pientä erillistä liikettä mikä minnekin, ukkovarvas tuonne ja pikkuvarvas tänne ja olkapäät ihan eri päin, ja kokonaisuus siitä kumminkin syntyy. Suunta. Mutta ei ole pakko joka mättääseen kompastua. Ne voi kiertääkin ja silti matka joutuu.

Duinon elegiat

Rainer Maria Rilke on jotenkin tuntunut kirjailijalta, jolla ei ole minulle mitään annettavaa, mutta niin siinä kävi että tulin tarttuneeksi hänen teksteihinsä, kiitos kollegan joka sanoi Rilken tekstissä olevan jotain oleellista äänestä, olemassaolosta ja läsnäolosta.

En tiedä miksi olen vältellyt Rilkeä, olisiko syynä erään tuttavani hurahtaminen Rilken runouteen, sain siitä allergian ja Rilken lukeminen tuntui siltä kuin pukeutuisi goottivaatteisiin.

Nyt yhdistin Rilke-teemaan kiinnostukseni Aila Meriluotoon. Lainasin kirjastosta Rilken runokokoelman, ja kas vain, tässä on potkua: Duinon elegiat (WSOY, 1974; suomeksi tulkinnut Aila Meriluoto; ISBN 951-0-06331-2).

Seuraavassa on muutama katkelma elegioista; ne ovat kylläkin sellaisia runoja, joista on vaikea lainata yhtä tiettyä kohtaa, kokonaisuus on se joka merkitsee, hahmo joka syntyy runon osasten tarttuessa (tai törmätessä) toisiinsa:

Aika jo on hedelmällisemmiksi käydä
vanhojen tuskien. Aika on että me lempien
luovumme lemmitystä ja kestämme sen vavisten:
niin kuin nuoli kestää jänteen ja kimmotessaan
on enemmän kuin itse. Ei pysymistä missään.

...

Ken näyttää lapsen sellaisenaan? Ken
vie hänet tähtiin, välimatkan mitan
hänelle käteen antaa? Harmaan, kovan leivän
ken lapsenkuolemaksi muovaa - taikka 
suun pyöriöön sen jätttää, siemenkodan 
kauniista omenasta? … Murhaajat
on helppo käsittää. Vaan tämä: kuolema,
kokonaan, elämää jo ennen
noin hiljaa sisäistää ja suuttumatta, on
kuvata mahdotonta.

...

Vaan moukareitten välissä 
kestää sydämemme
kuin hampaitten lomassa kieli
yhä vain ylistää.

Luulenpa, että Rilkeen on vielä palattava.

Tämä täyteys, tämä paino

Aila Meriluodolta on ilmestynyt kokoelma Tämä täyteys, tämä paino (Werner Söderström Osakeyhtiö, 2011), runoja vuosilta 2006-2010, koostajana Eila Kostamo yhdessä Meriluodon kanssa. Syvää runoa!

Tässä katkelma runosta joka käsittelee elämän komiikkaa:

Tämä kaikki on unta,
terävää unta,
koska kaikki pistää,
unohduskin.
Minä unohdan ja muistan
samalla kertaa.
Kaikenlaista oppii,
kun oppimiskyky on lakannut.

Ja lyhyt runo, mistä se sitten kertookaan:

Odota. Odota vielä.
Valo himmenee.
Hymyilee salaperäisesti.

Tietää.

Jotenkin tässä hiljentyy, kuulemaan, näkemään. Elämä. Se on.

Taru Käärmeestä ja Liljasta

J. W. von Goethe kirjoitti teoksen Taru Käärmeestä ja Liljasta vuonna 1795, ja aikaa kyllä vierähti ennen kuin se vihdoin ilmestyi suomeksi, Aila Meriluodon suomentamana vuonna 1982, uusintapainos 2004.

Meriluoto kirjoittaa teoksesta seuraavasti: "Tämä värikäs ja arvoituksellinen unitarina pystyy varmasti sellaisenaan imeytymään lukijan vereen, perusuteliaisuuteen, siihen jota ei ole vielä loihdittu päivänvaloon tietoisuuden rannikolle."

Tuo luonnehdinta on aika lailla se, mitä teoksesta voi sanoa lainaamatta sitä pitkähköjä pätkiä. Aika ajoin tarinalla tuntui olevan selkeäkin juoni, mutta sitten mukaan tuli elementtejä jotka saivat kaiken tuntumaan oudolta, ikään kuin olisi siirrytty toisenlaiseen todellisuuteen.

Tarinasta voi esittää - ja on esitetty - tulkintoja mielin määrin, mutta lienee turha enää uutta yritystä lähteä tekemään. Tarina on sellainen kuin se on, kokonaisuus, josta itse kukin löytää sen mitä löydettävissä on.

Aarre - ehkä katinkultaa, ehkä ei - parin vuosisadan takaa.

Pommorommo

Pommorommo on pieni aarre 54 vuoden takaa. WSOY julkaisi Aila Meriluodon kirjoittaman lastenkirjan vuonna 1956. Meriluoto totesi kirjasta myöhemmin: "Tää oli mun rakkaudentunnustukseni Laurille."

Lauri - joka kirjan lopussa esiintyy tällä nimellä - on Lauri Viita, Meriluodon puoliso jonka mielisairaus, skitsofrenia, vei mennessään. Mutta kirja on lastenkirja, josta sain Helmetin ansiosta käsiini alkuperäisen painoksen, ajan patinoimana ja hiukan kosteudesta kärsineenä.

Kirja alkaa seuraavasti: "Me ollaan viiden vanhoja ja meille aina tapahtuu, ja meidän käskettiin kirjoittaa kirja siitä että tapahtuu. Tai eihän me osata kirjoittaa, mutta me puhutaan semmoiseen koneeseen, ja siitä koneesta sitten joku kuulee ja kirjoittaa."

Kirjassa on hauskaa lapsenmielisyyttä, eikä ollenkaan aikuisen alentuvaan tyyliin, vaan lasta ymmärtäen ja aikuisten maailmaa ihmetellen, välillä niin tarkkaan ja osuvasti havainnoiden että suupieltä kutittaa. Kirjan on kuvittanut Kauko Salmi, mukavalla lapsenomaisella tyylillä, joka tekstiä mainiosti täydentää. Mutta kuvakirja tämä ei ole vaan kirjoitettu tarina, ja sellaisena mainio.

Toinen asia sitten on, missä määrin tarina enää nykypäivän lapsia kiinnostaa. Se on ajankuva, joskin melko ajaton, mutta silti ehkä enemmänkin tuon ajan aikaa ja lapsia (ja aikuisia) puhutteleva kuin tämän päivän maailmaan istuva.

Mutta teemat ovat tärkeitä, lapsena oleminen, mielikuvitus, asioiden tulkitseminen pienen ihmisen näkökulmasta, aikuisten vaikeus ymmärtää lapsia ja asettua heidän näkövinkkeliinsä ja käsitykseensä ajasta ja maailmasta. Sen Meriluoto osaa, herkästi havainnoiden. Samalla tulee piirrettyä myös kirjailijakuvaa Lauri Viidasta, joka "menee päänsä sisään" tekemään työtä, joka on vähän pelottava mutta sitten kuitenkin tosi mukava lasten kanssa touhuamaan.

Ja entä se Pommorommo? - Hys, sitä nimeä ei saa sanoa, se on pelottava ja ihmeellinen ja jos sen joskus pääsisi näkemään, niin... Mutta entäs jos kaikki onkin vain kirjasta karannutta, auki jääneen kirjan sivuilta, ja mitäs jos "Mummi Muhkea ja Riikka alkavat siivota ja sitten ne siivoovat ja siivoovat joka nurkan ja kaikki avonaiset kirjat löydetään ja suljetaan. Se on kyllä selvä. Mutta kuinka sinun sitten käy?"

Lauri Viita: Kootut runot

Lauri Viidan Kootut runot (WSOY, 2008; 1. painos ilmestyi 1966) on ison kirjailijan pienikokoinen kirja, runoilijan elämäntyö: vähän yli 300 sivua. Aila Meriluoto totesi Lauri Viidan elämänkerrassa, että kirjalliset tuotokset olivat ikäänkuin sivujuonne Viidan tuotteliaisuudessa. Viita puhui kuulijansa pyörryksiin, tunnista tuntiin, joskus päiväkaupalla.

Oli myös mielenkiintoista nähdä, miten vähän Viidan mielisairaudesta loppujen lopuksi näkyy runoissa - paitsi niiden vähyydessä ehkäpä. Vaikkakin Meriluoto oli tästä sitä mieltä, että viimeisinä vuosinaan Viita oli vain varjo entisestään. Mutta silti hän pystyi vakuuttamaan kuulijansa ideoillaan - ainoastaan hänet aiemmin tunteneet tajusivat tragedian syvyyden.

Kirjan esipuheessa pohditaan Viitaa runoilijana, käsittelemättä juuri ollenkaan Viidan myöhempiä elämänvaiheita ja mielisairauden vuosia. Runoilijana Viita oli vakuuttava loppuun asti, ehkä kuitenkin elämänkerran pohjalta on luettavissa oireita sairaudesta runoihin, joita muuten ei niistä osaisi etsiä tai havaita, esimerkiksi "oman kielen" luomisen ilmiö tai saman alkukirjaimen toistuva käyttö, joita voi pitää poikkeavan aivotoiminnan oireina. Toisaalta Viita jo kokoelmassa Betonimylläri osoitti erityisen omaleimaista virtuoosista kielenkäyttöä, joten on vaikea päättää mihin nerous päättyy ja mistä sairaus alkaa.

Koulussa ja lukiossa opettelin joitakin Viidan runoja, jotka ovat pysyneet mielessä siitä asti. Runo Kevät on sellainen:

Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa,
lantajuova järven jäällä —
kesä tulee, ihanaa!

Runo Tikanpolkka näyttää miten virtuoosinen Viita on sanojen käytössä:

Tikka päätään puuhun nakkaa,
muttei loukkaa,
koskei lakkaa,
vaikka jäistä kuusta hakkaa,
jotta koko kumpu kolkkaa
tikanpolkkaa
— — —

Ja vielä lopuksi yksi näyte, runoilijan lopputaipaleelta, runo Ei pidetä kiirettä, istutaan:

Ei pidetä kiirettä, istutaan.
Ei hätäillä, annetaan mennä;
ei maata somemmin ainoakaan
satelliitti lennä.

Iso runoilija!

Lauri Viita - Legenda jo eläessään

Aila Meriluoto kirjoitti unohtumattoman kirjan kirjailijasta josta sopii sanoa "iso mies tuli pieneen kylään". Teos Lauri Viita - Legenda jo eläessään (WSOY, 1988) oli kustantajan tilaustyö Meriluodolta, ja millainen se onkaan! "Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti."

Panu Rajala lainaa paljon Meriluodon tekstiä tuoreessa kirjailijakuvassaan Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (WSOY, 2010). Jotkin asiat jotka Meriluoto antaa ymmärtää rivien välissä tai sivuuttaa liian kipeinä saavat selityksensä Rajalan kirjassa.

Mutta kirjana on Meriluodon teos aivan toista luokkaa kuin Rajalan teos. Tämä on kaunokirjallinen merkkiteos vaikka onkin tosipohjainen. Runoilija osaa sanoa tiukasti ja suoraan, oivaltaen, jotenkin elämää suurempana itsekin.

Viita ymmärsi oman neroutensa, mutta ei kuitenkaan oikein osannut suhtautua siihen, eikä varsinkaan akateemiseen sivistyneistöön: "Se huomio, että hän, työmies, reilusti ylitti nämä ihanne-olennot, professoreita myöten, sekä herätti hänen halveksuntansa että korotti suunnattomasti hänen itsetuntoaan."

Meriluoto jäi Viidan jalkoihin, sopeutui jopa elämään etäisessä saaressa pienen lapsen äitinä ilman mitään mukavuuksia: "Lauri osti Tokosesta sylen koivuhalkoja ja kylältä osuuskaupasta minulle paksut kumirukkaset sekä hakkasi jäähän avannon, jossa sopi huuhdella lapsenpyykkiä." Tässä yhteydessä tuli sytykkeinä poltettua Meriluodon 11 tyttöaikaista päiväkirjaa, ikään kuin kuvastaen halua "päästä koko omasta minuudestani".

Viita muuttui koko ajan aggressiivisemmaksi, mutta lasten kanssa hän tuli toimeen: "Laurin tunne-elämä oli rikkoutunut jo varhaisessa vaiheessa, jostakin syystä se melkein kokonaan keskittyi aggressioksi. Vain pienet lapset, omat tai muitten, siinä ei ollut sanottavaa eroa, vapauttivat hänestä varauksetonta lämpöä, kärsivällisyyttä ja huumorintajua. Lapset — tai muuten avuttomat. [...] En tiedä onko häijyä ajatella, että tämä ihmisluokka ei koskaan sivunnut Laurin rajua kilpailuviettiä — tosiasia se kumminkin lienee."

Lauri puhui puhumistaan, jopa siinä määrin että hänen julkaistut kirjalliset tuotoksensa tuntuvat vain sivujuonteelta hänen äänekkäälle elämälleen, mutta mielisairauden myötä puheesta katosi todellinen syvällisyys: "Opin itse tiedottomasti varsin tehokkaan tekniikan: lakkasin kuuntelemasta. Oli mahdottomuus kestää tuota kovaa, hedelmättömästi jauhavaa ääntä vuorokausikaupalla koko ajan mukana eläen. [...] Laurilla säilyi loppun asti kyky 'ottaa' ihmisiä, ehdottomasti dominoida seurassa. Vain vanhat ystävät, joilla oli vertailutaustaa, tajusivat tragedian syvyyden."

Lyhyt mutta suuri kirja isosta miehestä.

Lasinkirkas, hullunrohkea

Tässä se on, vaikkakin vain katkelmittain: runoilija ja elämä. Panu Rajalan Lasinkirkas, hullunrohkea - Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta (WSOY, 2010) ei ole kattava elämänkerta, vaan pikemminkin katkelmallinen kokoelma tapahtumia Aila Meriluodon (s. 1924) elämästä.

Kirjassa on kehystarina, jossa Panu Rajala keskustelee Meriluodon kanssa, teoksen alussa Takatakan piilopirtissä Pieksämäellä ja lopussa Arkadiankadulla. Tämä hiukan häiritsi itseäni, mutta onneksi edes Panu Rajala ei pysty kaappaamaan valokeilaa itselleen: Meriluoto pistää elämänkerturin tehokkaasti ruotuun.

Luin Meriluotoa jonkin verran lukioiaikoinani, eikä pelkästään siksi että hänet mainittiin Lauri Viidan yhteydessä, mutta muutamasta mieleen jääneestä runosta huolimatta - esikoiskokoelma Lasimaalaus oli kyseessä - en häntä sen ihmeemmin tuolloin noteerannut.

Mutta nyt vihdoin ymmärsin, että paitsi Meriluoto teki merkittävän uran ei pelkästään runoilijana vaan myös kääntäjänä, ja eräs suosikkini, Harry Martinsonin Aniara, on Meriluodon suurenmoinen suomennos. Ilman Martinsonin apua suomennos ei olisi onnistunut, ja Martinson muisti kääntäjäänsä Nobel-palkinnon saatuaan, todeten sen olevan yksi harvoista ensiluokkaisista käännöksistä toisille kielille.

Sitäkään en tiennyt, että Meriluoto käänsi Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjoja suomeksi, merkittävä kulttuuriteko tämäkin. Muitakin lastenkirjoja Meriluoto käänsi, muun muassa Kasper, Jesper ja Joonatan sekä Kolme iloista rosvoa.

Parhaana kirjanaan Meriluoto pitää elämänkertaa Lauri Viita, legenda jo eläessään, jonka hän kirjoitti WSOY:n pyynnöstä. Skitsofreniaan sairastunut Viita oli Meriluodon aviomies ja neljän lapsen isä, ja monessa mielessä ratkaiseva hahmo: "Lauri Viita ei ollut kirjailija, hän oli luonnonmullistus."

Elämä Viidan kanssa ei ollut helppoa, varsinkin mielen järkkyessä, eikä ollut varmaan kumpi sortuu, Viita vai Meriluoto. Mutta Meriluoto jaksoi, neljän lapsen kanssa, vaikka kirjallinen anti jäikin vähäiseksi näinä vuosina, lähinnä lastenkirjaan Pommorommo, josta Meriluoto toteaa: "Tää oli mun rakkaudentunnustukseni Laurille."

Viita poltatti uunissa niin Meriluodon päiväkirjat - yhtä lukuunottamatta - kuin lasten syntymätodistukset. Mielialahäiriöt veivät hänet lopulta mielisairaalaan, mutta kerta kerran jälkeen hän palasi piinaamaan Meriluodon perhettä, kunnes hän muutti Ruotsiin.

Myöhemmästä tuotannosta Rajala nostaa esiin vuonna 1980 ilmestyneen runokokoelman Talvikaupunki, joka nosti Meriluodon kriitikoiden ylistämäksi runoilijaksi pitkän tauon jälkeen.

Meriluoto on käyttänyt omaelämänkerrallisia aineksia niin runoissaan kuin proosassaan, eikä ole erityisesti vältellyt julkisuutta, joten hänestä tiedetään suhteellisen paljon, jopa siinä määrin että raja teosten ja niiden kirjoittajan välillä voi hämärtyä. Mutta Rajalan elämänkerta - jos tätä voi sellaiseksi sanoa kaikessa katkelmallisuudessaan - tarjoaa silti uudelta tuntuvia välähdyksiä kirjailijaan, joka edelleen on virkeä ja nokkela ja elämässä kiinni. "Terveisiä elämästä, tältä kohtaa."