keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Joko tunnet tämän tutkijan? - esseitä akateemisesta työstä

Keijo Räsänen on toimittanut mainion artikkelikokoelman tutkijan työstä: Joko tunnet tämän tutkijan? - esseitä akateemisesta työstä (Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu, 2010; ISBN 978-952-60-1026-7).


Teoksessa on 138 sivua, eli luku-urakkana tämä artikkelikokoelma on maltillinen, varsinkin kun teksti on kiinnostavaa ja selkeästi kirjoitettu, myös kielenhuollon näkökulmasta.

Kirjassa puhutaan tutkijana olemisesta, tutkimustyön merkityksestä, yliopistoista, ammatti-identiteetistä ja ajanhallinnasta kiireen keskellä. Lainaanpa tähän Helmet-järjestelmästä löytynyttä teoksen sisällysluetteloa:

Tiittala, Pirjo. Väärä ikä ja sukupuoli akateemiseen työhön?
Schmidt, Tiina. Korkeakoulutuksen tavoitteet ja seuraukset - oma paikkani korkeakoulutuksen historiassa
Aula, Hanna-Mari. Hyveiden jäljillä tutkija-identitettiä etsimässä
Linna, Paula. Oman praksiksen etsintää kirjoittamisen kautta
Brandenburg, Cecilia von. Vierailla mailla - kirjoittamisen tärkeydestä taiteen kentässä
Anttonen, Markku. Projekti tutkijan kotina?
Nummelin, Johanna. Kuka määrittelee mitä tutkija tutkii?
Jalas, Mikko. Refleksiivinen ammattikäytäntö ja poliittinen sitoutuminen
Huovinen, Annamari. Kyllä töitä pian tekis, ajatukset ajan vie - akateemisesta työstä ja ajanhallinnasta
Räsänen, Keijo. Kuka näitä kertomuksia tarvitsee ja kuuntelee?


Hanna-Mari Aula pohtii opiskelijan ja tutkijan rooleja, niiden välistä eroa, erityisesti jatko-opiskelijan näkökulmasta:

Työtehtäväni sinänsä sallisivat minun kehittää vahvaakin tutkijaidentiteettiä, mutta yliopiston hallinnolliset rakenteet, palkkaus ja yliopistoon juurtunut retoriikka kahlitsee minut opiskelijan rooliin. Voidaan toki kysyä, mitä väliä sillä oikeastaan on, koenko itseni jatko-opiskelijaksi vai työtä tekeväksi tutkijaksi? Sillä on kuitenkin väliä minulle, koska se aiheuttaa identiteetti-ristiriitaa ja murtaa minäkuvaani. Sillä on väliä siksi, että työn tekeminen jatko-opiskelijana ei mahdollista minulle tällä hetkellä sellaista ammatti-identiteettiä, johon voisin samaistua.


Cecilia von Brandenburg puolestaan pohtii sellaisia kirjoittamisen muotoja, jotka latistavat oman persoonan, esimerkkinä institutionaalinen kielenkäyttö:

Joudun ylittämään vaarallisen rajan, jossa kirjoittamisen itseyteni kyseenalaistuu. Ministeriöiden ja muiden instituutioiden raporteissa kirjoitukseni kulku muuttuu persoonattomaksi, normitetuksi "jargoniksi". Olen siirtynyt oman kenttäni ulkopuolelle, vieraan maan rajalle, jossa korkeaarvoiset tahot edellyttävät tekstini olevan huomattavasti kankeampaa, normitetumpaa, kuin miten se meidan taidekasvatuksen alamme omassa tutkimuskirjoittamisessa ilmenee.


Erinomainen kokoelma artikkeleita, jokaisella kirjoittajalla on sanottavaa, oman näköisestä näkökulmasta. Kyllä näitä kertomuksia tarvitaan.

Holtiton mies

J. P. Donleavyn romaanilla on yhä kova maine, mutta en ole täysin vakuuttunut siitä onko maine aiheellinen: Holtiton mies (Tammi, 2000; 3. painos; suom. Erkki Haglund; ISBN 951-31-1975-0).

Romaanin kääntäjäksi sanottiin alunperin Pentti Saarikoskea, mutta myöhemmin paljastui että Saarikoski ei käännöstä koskaan saanut tehtyä vaan sen annettiin tehtäväksi Erkki Haglundille, joka nyt myös mainitaan virallisesti kääntäjänä.

Englanniksi teoksen nimi on The ginger man, mutta suomenkielinen nimi osuu minusta erinomaisen hyvin kohdalleen.

Holtiton mies on kirjana melkoisen holtiton, ja tämmöinen asiasta toiseen haahuilu kyllä rupeaa rasittamaan pitkän päälle. Kyllähän tässä varsinainen sattumusten kavalkadi on menossa, onnenpotkua toivotaan mutta enemmänkin kohti yhä kurjempaa oloa tässä romaanissa mennään.

Tässä näyte tekstistä: "He saapuivat Gearyyn. Aivan noiden katujen alapäässä meri loiskuu ja läikkyy. Ja täytyy kumartua että mahtuu näiden pilvien alle. Rakas rouva, kallistakaa korvaanne, minulla on teille jotakin sanottavaa. Tällä rannalla kalat menevät piiloon ja kätkeytyvät. Minä kiipeilin täällä. Vangitsevat pieniä otuksia näihin kristallisiin kivenkoloihin. Kuten minut. Kunnes ottavat kauhistuttavan auringon pois ja antavat minulle syvyyden sylin."

Kirja on boheemielämän kuvaus, ja siinä kerrotaan vastuuttomasta elämäntavasta mustan huumorin keinoin, ja kai kirjan voi sanoa myös kuvaavan tietynlaista 1940-luvun lopun juurettomuutta, elämää ilman paikkaa maailmassa. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Irlantiin, Dubliniin, mutta kirjassa viitataan myös amerikkalaiseen elämäntapaan useaan otteeseen.

Huumoria tässä kirjassa kyllä on, mutta sen verran mustaa se on, ja absurdia, että yliannostus on vaarassa, enkä kyllä kovin monta sivua kerrallaan pysty tämmöistä tekstiä lukemaan.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Architecture Principles - The Cornerstones of Enterprise Architecture

Danny Greefhorst ja Erik Proper ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen, tosin melko teoreettisen kirjan kokonaisarkkitehtuurista: Architecture Principles - The Cornerstones of Enterprise Architecture (Springer, 2011; ISBN 978-3642202780).

Kirjassa annetaan kokonaisarkkitehtuurille montakin määritelmää, ja samalla määritellään teoksen tarkoitus, joka pyrkii olemaan kohtalaisen kattava esitys kokonaisarkkitehtuurimalleista ja niiden käytöstä:

The purpose of enterprise architecture is to align an enterprise to its essential requirements. Its meaning is that it provides a normative restriction of design freedom toward transformation projects and programs. Key elements of enterprise architecture are concerns, models, views, architecture principles and frameworks. Enterprise architecture addresses the properties that are necessary and sufficient for it to be fit for its mission. Architecture principles are the cornerstones of enterprise architecture. They fill the gap between high-level strategic intents and concrete designs. They provide an anchor in a sea of change.


Otetaan tähän vielä muutama määritelmä:

ARCHITECTURE These properties of an artifact that are necessary and sufficient to meet its essential requirements.

ENTERPRISE-ARCHITECTURE The architecture of an enterprise. As such, it concerns those properties of an enterprise that are necessary and sufficient to meet its essential requirements.

REFERENCE-ARCHITECTURE A generalized architecture, based on best-practices.


Kirjassa puhutaan tietenkin myös arkkitehtuuriperiaatteista, kohdearkkitehtuurista ja niin edelleen.

Kirjoittajien mukaan kokonaisarkkitehtuurissa muodostetaan yrityksen (tai julkishallinnon organisaation) kehittämisestä "insinöörimäinen" (engineering based) tehtävä, jossa on kolme keskeistä tekemisen polkua: Asses, Aim ja Act. Nämä kolme A-alkuista verbiä voisi kääntää suomeksi diagnoosiksi, tähtäämiseksi ja toteuttamiseksi.

Arkkitehtuuriperiaatteiden määrittämiseksi kirjoittajat esittelevät seuraavat lähtökohdat:

Goals & objectives targets that stakeholders seek to meet‚ many of these will be embedded in the strategy of the enterprise.

Values fundamental beliefs shared between people in an enterprise.

Issues problems that the organization faces in reaching the goals.

Risks problems that may occur in the future and that hinder the enterprise in reaching its goals.

Potential rewards chances and their potential reward for enterprises.

Constraints restrictions that are posed by others inside or outside the enterprise, including existing normative principles.


Riippuen tilanteesta periaatteet voivat olla yleisiä tai yksityiskohtaisia: "Goals & objectives are targets that stakeholders within and outside an enterprise seek to meet. They can be very high-level, such as decrease costs. They can also be very specific, such as decrease IT development costs with 10 % within one year."

Kirjassa käsitellään myös organisaatiokulttuuria ja sitä, että insinöörimäinen ajattelu, joka on kokonaisarkkitehtuurin lähtökohtana, ei ole ainoa tapa hahmottaa organisaation ja sen kulttuurin kehittämistä ja muutosta. Tässä yhteydessä kirjoittajat puhuvat eri "värisistä" ajattelumalleista, mistä esimerkkinä vihreä ja valkea ajattelumalli:

Greenprint thinking is based on the idea that people change when they are motivated, and one enables them to learn and increase their leaming abilities. In this mindset changing is very close to learning, and the end-result is strongly dependent on the ability to learn.

Whiteprint thinking is based is on the fact that things also change by themselves, and that change is a permanent process. This process can be controlled by taking away obstacles, critically observe, interpret what is going on and focus on meaning. Meaning, motivation and will of individuals and groups prevail.


Kuten sanottu, kirja on melko teoreettinen, ja koska kokonaisarkkitehtuuri on mallien ja soveltamistapojen osalta hyvinkin hajanainen alue, ei kirjasta sinänsä ole käsikirjaksi tai yleispäteväksi analyysiksi kokonaisarkkitehtuurimenetelmän käytöstä. Kiinnostavia näkökulmia se joka tapauksessa tarjoaa.

Kuolema oopperassa

Donna Leon aloitti Guido Brunetti -dekkarisarjan romaanilla Kuolema oopperassa (Otava, 2001; suom. Titia Schuurman; ISBN 951-1-17403-7). Brunetti on selkeästi tutunoloinen hahmo tässä kirjassa, aivan samanlainen kuin lasinvalmistusta käsitelleessä dekkarissa Haurasta lasia, joka oli ensikosketukseni Leonin kirjoihin.

Kirjassa tunnelmoidaan menemättä kuitenkaan makeiluun, varsin realistisella tavalla Leon kuvaa Venetsiaansa:

Brunetti päätti kävellä kotiin voidakseen nauttia tähtikirkkaasta taivaasta ja autioista kaduista. Hän pysähtyi hotellin edessä ja mietti matkan pituutta. Kaikkien venetsialaisten mieleen painunut kaupungin kartta kertoi hänelle, että lyhin tie kulki Rialton Sillan kautta. Hän oikaisi Campo San Fantinin poikki ja jatkoi kapeiden katujen labyrinttiin, joka jatkui sillalle päin. [...] Sitten hän oli veden äärellä, silta oikealla puolellaan. Miten tyypillisen venetsialainen se olikaan: kaukaa se näytti ylhäiseltä ja eteeriseltä, mutta lähempää katsottuna se seisoi tukevasti kaupungin mudassa."

Ei ollenkaan hassumpaa, kyllä tämmöisiä dekkareita kelpaa lukea. Ja oopperan ystäville on tällä dekkarilla tavanomaista enemmän tarjottavaa, kun tunnetun kapellimestarin syanidimyrkytyksen syyllistä yritetään löytää. Dramatiikkaa ja jännitteitä tietysti löytyy kohtuullisessa määrin musiikkimaailmasta, mutta mihinkään ylitseampuvaan maalailuun Leon ei tältäkään osin syyllisty.

Leon kuvailee kirjan ihmisiä mukavan maanläheisellä tavalla, tuoden esille sen miltä kuvailun kohde näyttää kulloisestakin näkökulmasta. Brunettin vanhin poika esitellään näin:

[Raffaele] ... oli viidentoista, pitkä ikäisekseen ja muistutti Brunettia ulkonäöltään ja eleiltään. Missään muussa suhteessa hän ei muistuttanut ketään perheenjäsentä ja olisi varmasti kieltänyt sen mahdollisuuden, että hänen käytöksensä muistuttaisi kenenkään elävän tai kuolleen ihmisen käytöstä. Hän oli aivan omin päin saanut selville, että maailma on mätä ja systeemi epäoikeudenmukainen ja että vallanpitäjät ovat kiinnostuneet yksinomaan vallasta. Koska hän oli ensimmäinen, joka oli koskaan tajunnut tämän niin voimakkaasti ja puhtaasti, hän halusi välttämättä tuoda esille laajan halveksuntansa kaikkia niitä kohtaan, joita ei ollut vielä siunattu hänen selkeällä näkemyksellään.

Oopperasta Leon tarjoaa monenlaisia näkemyksiä, esimerkiksi tämän selityksen sille miksi Wagnerista niin pidetään:

»Hän piti kaikesta mistä se toinenkin», signora Santina sanoi avoimen halveksivasti. »Mutta kyllä hän muutenkin piti Wagnerista. Kaikki he pitävät. Se johtuu siitä synkkyydestä ja tuskasta. Siitä he pitävät. Luulen että he pitävät kärsimyksestä. Omastaan tai toisten.»

maanantai 29. lokakuuta 2012

Galen Rowell - a retrospective

Galen Rowell oli vuorikiipeilijä ja seikkailija, joka otti valokuvia paikoista jotka olivat lähes mahdottomia päästä. Voisi sanoa että Rowell otti valokuvia yhtä lailla jalkojensa kuin silmiensä avulla. Rowellin urasta kertoo komea teos Galen Rowell - a retrospective (Sierra Club Books, 2006; ISBN 978-1-57805-115-1). Esipuheen on kirjoittanut Tom Brokaw.


Rowell menehtyi pienlentokoneonnettomuudessa vaimonsa kanssa vuonna 2002, mutta Rowellin lasten avustuksella ja Sierra Clubin toimittajien avulla on saatu aikaan näyttävä katsaus Rowellin elämään ja uraan valokuvaajana.

Sivuja kirjassa on 287, ja suurikokoinen teos on vaikuttava eikä valokuvien painojäljessä juuri ole moitittavaa.

Skannerillani ikävä kyllä oli vaikea saada tähän oheen näytettä kirjasta, sen verran iso teos on kyseessä.

Galen aloitti uransa kiipeilijänä, joka otti valokuvia kiipeilysuorituksistaan, mutta ajan mittaan hän tuli yhä tunnetummaksi nimenomaan valokuvaajana. Ja hänellä oli erinomainen taito tiivistää olennainen valokuvaksi. Nämä kuvat puhuttelevat edelleen.

Vuoren huipulle

Arne Dahlin tuotantoa kehutaan kovasti, ja mikäs siinä, mutta hänen dekkarinsa ovat jättäneet kylmän olon, ainakin tähän asti: Vuoren huipulle (Otava, 2005; suom. Kari Koski; ISBN 951-1-19865-3).

Tälläkin kertaa tuntuu siltä, että Dahlin jännäri uhkaa käydä ylikierroksilla, sillä aineksia on vaikka millä mitalla: huliganismia, itäeurooppalaisia rikollisia, poliittisia ääriliikkeitä ja vieläpä epäily että poliisien joukossa on joku joka vetää välistä.

Kirja kertoo poliisin niin sanotun "A-ryhmän" uudelleen muodostamisesta, aiemmin tapahtuneen katastrofin jälkeen. Mutta kun vankilassa tapahtuu räjähdys ja teollisuusalueelta löytyy rikollisjoukkioiden välienselvittelyn jäljiltä puoli tusinaa ammuttua ihmistä, tarvitaan A-ryhmää jälleen kerran.

Dahl on taitava juonen punoja, eikä hän välttämättä ole kovin huono ihmistenkään kuvaajana, mutta jotain kylmän tarkoituksellista tässä tarinassa tuntuu taas olevan. Ehkä tämä kirja on kuitenkin tähänastisista lukemistani siinä mielessä parempi, että välillä Dahl malttaa hidastaa kerrontansa tahtia, rauhoittuu sen sijaan että koko ajan ryntäisi eteenpäin.

Toinen juttu sitten on kirjan pituus, 382 sivua, jossa on satakunta sivua liikaa, sellaisia rönsyjä ja yksinpuheluja, jotka oikeastaan eivät tarinaan liity eivätkä lukijaa erityisemmin kiinnosta.

Ja sekin on vielä sanottava, että teknisissä yksityiskohdissa (rikollisten käyttämää tekniikkaa kuvatessaan) Dahl tuntuu olevan muutamassa kohdin aika lailla tyhjän päällä; ehkä juoni on vaatinut tietyntyyppistä tekniikkaa, mutta aina se ei ole ihan uskottavasti kuvattua.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

California girl

Pidin kovasti T. Jefferson Parkerin romaanista Vaitelias Joe, joten lainasin myös dekkarin California girl (Karisto, 2006; suom. Risto Raitio; ISBN 951-23-4788-1). Mutta vaikka yritin olla suopea tälle kirjalle, en pystynyt siitä innostumaan, jotenkin tämä ei vain toimi.

Kirja kertoo 1960-luvun Kaliforniasta, jossa sodassa ollut sukupolvi törmää lastensa kapinointiin, ja pitkätukat huumeita käyttävät rokkia kuuntelevat nuoret vähät piittaavat vanhempiensa mielipiteistä. Mutta huumeisiin kytkeytyy pian rikollisuutta, ja hommaan sotkeutuvat hämärät kulttijohtajat kuten Timothy Leary ja Charlie Manson, joilla kummallakin on rooli tässä romaanissa.

Kirja kertoo veljeksistä, joistä yhdestä tulee pappi, toisesta poliisi, kolmannesta lehtimies ja neljäs lähtee Vietnamiin CIA:n salaisiin tehtäviin. Mutta Parker ei oikein saa pidettyä hahmojaan uskottavina ja tarinaansa elossa, tämä ei vain toimi.

Ehkä Parker yrittää liikaa, ja vaikka hän selvästi yrittää tehdä selkoa 1960-luvun tapahtumista itselleen ja lukijoilleen, jotenkin puolivillaiseksi tämä romaani jää.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Tiede haltuun puolessa minuutissa - viisikymmentä maailmaa muuttanutta ajattelumallia

Paul Parsons on toimittanut 160-sivuisen yleistajuisen tiedekirjan, jossa pyritään selkeään ja tiiviiseen esitykseen aiheesta kuin aiheesta: Tiede haltuun puolessa minuutissa - viisikymmentä maailmaa muuttanutta ajattelumallia (Atena, 2012; suom. Antti Immonen; ISBN 978-951-796-821-8).

Luonnontieteellisten teorioiden lisäksi kirjassa on tunnettujen tiedemiesten "muotokuvia", kertomuksia siitä millä tavalla he ovat parantaneet ihmiskunnan ymmärrystä maailmasta: Einstein, Darwin, Hawking jne.

Teos on mielenkiintoinen johdatus luonnontieteisiin, eikä ajatus siitä että keskeiset tieteen ajattelumallit voidaan annostella puolen minuutin pätkinä ole loppujen lopuksi ollenkaan hassumpi. Yksi keskeinen asia per aukeama, kyllä tämä toimii.

Suomennos on pääosin onnistunutta työtä. Esimerkiksi näkyvän valon taajuuden yhteydessä käytetään biljoona-sanaa aivan oikein suomalaisen käytännön mukaisesti (10^12).

Mutta ihan kaikki ei ole onnistunut, termodynaamiikan yhteydessä on kiteytys ”Lordi Kelvinin terävä kuvaus lämmön luonteesta todistaa, ettei mikään maksa mitään”. Tätä rupesin ihmettelemään, koska teksti johtaa harhaan. Englanninkielisessä alkuteoksessa lukee ”nothing ever costs nothing”, siis kaksoisnegatiivi, mikä suomennettuna olisi ”ettei mikään ole koskaan ilmaista” eli juuri päinvastoin kuin kirjan suomennoksessa on laita.

Muutenkin suomentamisessa on ollut haasteita, sillä englanninkielisessä alkuteoksessa on käytetty sanaleikkejä, jotka suomeksi eivät välttämättä toimi yhtä hyvin.

Sähkömagnetismin (kirjassa sähkömagneettisuus) yhteydessä englanniksi sanotaan ”A battery, a loop of wire and a magnet can provide a very moving experience”, mikä on käännetty varsin mukavasti: ”Paristo, johtokela ja magneetti voivat suoda kirjaimellisesti hyvin liikuttavan kokemuksen!”, mutta silti tämä tuntuu tyylillisesti jotenkin epämukavalta suomelta.

Joistakin lauserakenteista tuli tunne, että olisiko toinen tapa parempi, esimerkiksi ”siihen asti, että ryhdymme mittaamaan” vs. ”siihen asti, kunnes ryhdymme mittaamaan”. No, oma kielitajuni ei aina välttämättä ole sekään kohdallaan.

Tieteelliset termit on pääosin yritetty suomentaa, mutta joissakin kohti pisti silmiin suomentamattomuus, esimerkiksi ”saada otetta subatomisesta hiukkasesta”, voisiko tämä olla ”saada otetta atomia pienemmästä hiukkasesta” tms.

Näistä pienistä moitteista huolimatta on syytä nostaa hattua kustantajalle tämän tiedekirjan julkaisemisesta, toivottavasti siitä tulee uusi, korjattu painos.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Linnunpöntönrakentaja

Jyrki Vainonen kertoo lintujen elämästä, niiden havainnoinnista, ja erityisesti omasta intohimostaan pönttöjen tekemiseen: Linnunpöntönrakentaja (Atena, 2012; ISBN 978-951-796-854-6). Pikkuruinen kirja on ulkoasultaan mainio, sillä se muistuttaa – mitenkäs muuten – linnunpönttöä.

Pönttöharrastus sai alkunsa lintujen pesien etsimisestä: ”Vuosien kuluessa minulle harjaantui niin sanotu pesäsilmä (sen sukulaisia ovat esimerkiksi sieni- tai kasvisilmä). […] [S]aatoin viettää viikon tai kaksi tarkkailemalla punarinta- tai pensastaskuparia löytääkseni niiden pesän, oli se sitten piilotettu metsänreunan koloon lahokannon alle tai kuivien heinien sekaan ojanpientareelle.”

Kun laittaa linnunpöntön pihalle tai metsään, tietää mistä pesiviä lintuja kannattaa etsiä. Ja pönttöjen rakentaminen ei ole ihan tuore taito: ”[A]mmoisina aikoina […] esimerkiksi sotkalle (telkälle) tai uivelolle ripustettiin uuttu linnun munittamiseksi ja munien keräämiseksi ravinnoksi.” - Nykyään pöntönrakentamisen motiivit ovat kylläkin toisenlaisia.

Vainonen pohdiskelee syntyjä syviä, erityisesti sitä miten ihmeellistä on linnun kehittyminen, ”hirmuliskon kutistuminen tuollaiseksi lilliputiksi”, ”syvältä mannerlaattojen puristuksista […] on pohjoisiin havumetsiin lopulta pyrähtänyt puukiipijä, reilu kymmensenttinen höyhenpallo täynnä vuosituhantista hiljaista sirinää.”

Ja kun rakentaa pöntön, suhtautuu niiden asukkeihin uudella tavalla, ”siitä tulee ikään kuin jäsen rakentajan perheeseen”: ”Kuin huomaamatta pöntöstä tulee huone rakentajansa psykologiseen taloon, osa huolehtimisen piiriä, rakkauden ja välittämisen lastenkamari.”

Omakohtaisten kokemusten ja muisteluiden lisäksi kirjasta löytyy myös ohjeita, esimerkiksi linnunpönttöjen kokotaulukko ja kunkin kokoisessa pöntössä tavallisimmin pesivien lajien luettelo. Hieno kirja, epäilemättä sellainen josta eniten löydettävää on lintuharrastajilla ja pöntörakentajilla, mutta näin asiastaan innostunutta kerrontaa lukee mielikseen ihan kuka tahansa.

torstai 25. lokakuuta 2012

Calling Invisible Women

Jeanne Ray on kirjoittanut romaanin, jonka asetelma on kiehtova - näkymättömäksi muuttuva nainen - mutta joka jotenkin ei kuitenkaan pysynyt koossa: Calling Invisible Women (Crown, 2012; ISBN 978-0307395054). Sain teoksen e-kirjana käsiini Helmetin kautta.


Paikka paikoin kirja on hyvinkin hauska, ja siinä on mainioita pistoja arkitodellisuuteen, siihen missä määrin me oikeastaan näemme ympärillämme olevia ihmisiä:

We waited until we heard the back door close and then we looked at each other, which is to say I looked at Gilda and she looked at the top of my sweater, "I'm still not here, right?" I said.

"Maybe men can see you and women can't."

"I'm sitting here, a sweater, a pair of pants, no head, no hands. He just didn't notice?"

"No," she said sadly. "He didn't."

"Okay." I got up off the floor. "I'm going to go call the doctor."

"I can drive you over as soon as I get back."

"I still know how to drive. I'll wear some glasses and a hat. The one thing we can be sure of is that nobody's going to notice."


Tarinan kaari ei kuitenkaan minua sytyttänyt. Mutta voi olla että en vain nähnyt tätä kirjaa.

Nämä ovat minun virtani - runoja 1955-2000

Lawrence Ferlinghetti alkoi kiinnostaa, kun löysin netistä hänen runonsa "In Goya’s Greatest Scenes We Seem to See...", jossa kritisoidaan amerikkalaista moottoriteiden ja mainosten dominoimaa kulttuuria. Häneltä on suomennettu kokoelma runoja, joka oli saatavilla kirjastosta: Nämä ovat minun virtani - runoja 1955-2000 (Sammakko, 2002; suom. Markku Into; ISBN 952-5194-34-5).

Kokoelman runot on valittu alkuteoksista These are my rivers, A far rockaway of the heart ja How to paint sunlight. Sivuja kokoelmassa on 92, eli kovin laaja se ei ole, mutta mielenkiintoinen kylläkin. Muutama virhe kirjassa oli, sillä sivuille liimatuilla paperilapuilla oli korjattu kohtia, jossa osa tekstistä oli vahingossa mennyt seuraavan sivun alkuun.

Kokoelmasta löytyi kuin löytyikin myös tuo alunperin kiinnostuksen herättänyt runo, suomennettuna se on nimeltään "Goyan vaikuttavimmissa näyissä me ikään kuin näemme..." Tosin täytyy sanoa, että alkuperäisversio tuntui vaikuttavammalta, vaikka suomennus oli oikein pätevää työtä.

Runossa "Alati uhmaten mielettömyyttä..." oli mainio luonnehdinta runon lopussa:

Ja hän
     pikkuinen charleychaplin-miekkonen 
                                       joka ehkä sieppaa tai sitten ei
         kauneuden puhtaan ikuisen hahmon
                         raajat levällään olemassaolon tyhjyydessä

Eikä tämäkään ollut hassummin:

muovisten vessanistuinten suudelmankestävä maailma
tampaxeja ja taxeja
       huumehörhöjä ja las vegasin neitsykäisiä
       hylättyjä intiaaneja ja leffahulluja matroonia
       epäroomalaisia senaattoreja ja ei-aseistakieltäytyjiä

Ferlinghetti kirjoittaa runoa kuin puhuisi, niissä on spontaani tuntu, kuin ne olisi tallennettu suoraan ajatuksen kielestä, ilman sen kummempaa muokkaamista. Mutta näin ei liene laita, vaan tarkasta suunnittelusta ja harkitusta sommittelusta lienee kuitenkin kyse.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

A Bridge of Time

Tämä Lou Tortolan romaani ei ollut hassumpi, vaikka se yhdistelikin tieteiskirjallisuutta ja historiallista romaania melko kankealla tavalla: A Bridge of Time (Sigmastudio Publishing, 2002; ISBN 978-8890094507).


Latasin tämän ilmaisen kirjan Free-Ebooks.net-palvelusta, enkä kovin paljoa siltä odottanut. Tarkistin jälkikäteen teoksen arviot Amazon.com-palvelusta, ja se oli saanut siellä neljä ja puoli tähteä 15 arvioijalta, joten tästä oli tykätty.

Lainataanpa tähän vielä kirjan esittelyteksti: "Was it physics, mysticism or maternal bonds that transported William back into 19th Century America? Will his love for his modern day family be strong enough to grant his return passage to the second millennium or will the Natural Bridge tie him to a past he never knew?"

Kirjassa kerrotaan ajassa taaksepäin matkustavasta Williamista, jonka elämänkohtalo kietoutuu hänen sukunsa aiempaan historiaan. Samalla kerrotaan Williamin perheestä nykyajassa ihmettelemässä isän kummallista katoamista Natural Bridge -luonnonnähtävyyden lähettyvillä.

Vähän keinotekoinen romaanin aikamatkustamista kuvaava kehyskertomus on, mutta historiallinen ajankuvaus tuntui kohtuullisen uskottavalta. En kirjaa jaksanut ihan kokonaan lukea, mutta harpoin sen kyllä läpi alusta loppuun.

Tuomarimentaliteetti ja kansan oikeustaju - oikeudenkäytön representaatiot suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja mediassa käytävässä oikeudenmukaisuuskeskustelussa

Etukäteen voisi ajatella, että ei ole mitään puuduttavampaa luettavaa kuin oikeusoppineen (tuomari Eero Yrttiaho) sosiologisen kulttuuritutkimuksen alalta tekemä väitöskirja, mutta tämä oli mielenkiintoista ja kiehtovaa luettavaa: Tuomarimentaliteetti ja kansan oikeustaju - oikeudenkäytön representaatiot suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja mediassa käytävässä oikeudenmukaisuuskeskustelussa (Lapin yliopisto, 2000; ISBN 951-634-747-9).

On mainiota, että tällaisia kirjoja löytyy kirjastosta, tosin Helmetistä oli saatavilla vain yksi kappale, joka oli itselläni lainassa ja siihen oli jollakulla jo varauskin.

Ihan helppoa teksti ei ole, kyllähän väitöskirjaan kuuluu teoreettinen viitekehys, joka ei tässä ole ihan niitä helpoimmin hahmotettavia johtuen väitöskirjan poikkitieteellisestä luonteesta. Mainittakoon vielä teoksesta käytetty englanninkielinen otsikko, joka oli jotenkin helpommin ymmärrettävä kuin suomenkielinen: ”The mentality of the judge and the sense of right and wrong among people”.

Väitöskirjssa on kyse tuomarien ajatusmaailmasta ja siitä miten ihmiset siihen suhtautuvat: ’Tutkimusongelmani on se, kuinka tuomarimentaliteetin sisältö representoituu kaunokirjallisuudessa ja mediassa suhteessa kansan oikeustajuun. Jos uskoo, että ”tuomarin mentaliteetti on tuomarin henkinen työkaluvalikoima, ne psyykkiset keinot ja tavat, joilla hän luonteensa, oppinsa, ympäristönsä ja maailmankuvansa painamana suorittaa työtehtäviään”, saa jonkinlaisen lähtökohdan tuomarimentaliteetti-käsitteen hahmottamiseen.’

Yrttiaho viittaa useaan otteeseen Jukka Kemppiseen, muun muassa hänen väitöskirjaansa, jossa pohditaan tuomarien kielenkäyttöä: ”Käyttämällä asiaproosan yleisestä tyyliopista jokseenkin jyrkästi poikkeavaa kieltä tuomarit varmistavat, etteivät ulkopuoliset kilpaile heidän kanssaan, ja samalla he ottamalla omien kirjoitustensa tulkintaoikeuden torjuvat päätösten asiasisältöönkin kohdistuvan kritiikin.”

Tuomarien kielenkäyttö on yksi mielenkiintoinen väitöskirjan ulottuvuus. Mutta varsinainen väitöskirjan painopiste on se, miten (suomalaisessa) kaunokirjallisuudessa on tuomareiden professiota käsitelty. Yrttiaho on poiminut kirjallisuudesta merkittäviä klassikkoteoksia, mutta on hän poiminut aiheeseen liittyvää materiaalia myös populaarimmasta kirjallisuudesta, esimerkiksi Mauri Sariolan ja Matti Yrjänä Joensuun dekkareista ja näihin kirjoihin liittyvistä julkisista kommenteista.

Yrttiaho kertoo mielenkiintoisesti suomalaisen lakimieskunnan historiasta, jossa Venäjän vallan alaisuuteen siirtyminen oli olennainen käännekohta. Aatelissuvut ja sotilasprofessio menettivät merkitystään, mutta aateliset myös sopeutuivat Suomeen perustetun keskushallinnon mukanaan tuomaan muutokseen: ”Aatelisnuorukaiset ryhtyivät innolla oikeustieteen opintoihin, ja ennen pitkää Suomen virkamieskunnan huipun miehittivät tuomarikoulutuksen hankkineet aatelissäädystä lähtöisin olevan miehet.”

Ja niin kävi, että lähes kaikki Suomen tärkeät virkamiehet olivat pian lakimiehiä: ”Upseerin ammatti aatelissäädyssä korvautui lakimiesvirkamiehen ammatilla.”

Mutta kirjallisuus ei kohdellut tuomareita silkkihansikkain, pikemminkin päinvastoin: ”Usein kirjallisuuden tarinoissa on täysin epäselvää, kumpi on suurempi roisto, tuomari vai tuomittava. […] Tuomarille on langennut useimmiten vihattavan herran rooli, perinteisesti. Kai Laitisen mukaan herra- ja pappisvihalla on suomalaisessa realismissa tunnuspiirteen asema.”

Oli kiehtovaa lukea pohdintaa siitä, miten tuomareihin liittyviä viittauksia löytyy kirjallisuudesta jopa niin, että teokset viittaavat toisiinsa, esimerkkinä Sariolan romaani Susikosken omatunto, jossa viitataan Veikko Huovisen novelliin ”Erään murhan motiivit”, jonka taas voi katsoa poimineen ”ukkotuomarin” hahmoon piirteitä Mika Waltarin Jälkinäytöksestä.

Suomalaiset lukijat arvostavat todentuntuisuutta, esimerkiksi Sariolan teksteistä on pidetty, koska ”se on nimenomaan meidän oikeuslaitos ja poliisi”, ja vastaavasti Joensuuta on arvostettu, koska ”tää kirjailija on poliisi itse”.

Joenpellon romaanista Tuomari Müller, hieno mies Yrttiaho on poiminut hahmottelua tuomarinprofession edustajien itsekritiikistä: ”Oli monta kohtaa, jossa laki ja asetukset olivat väärät, kohtuuttomat tai epämääräiset. Koko lakikirja oli vain reikäinen taulu, jota teennäiset lauserakenteet pitivät koossa rispaantuvien lankojen tapaan. Hän näki aukot, koska ei ollut tyhmä. Ikinä hän ei haluaisi istua käräjillä. Jonkun kauppakirjan hän saattaisi tehdä joskus, ehkä toimittaa perunkirjoituksen, jos tunsi ihmiset.”

Väitöskirjassa on tavattoman paljon aineistoa, ja se tarjoaa ajatuksia liittyen muun muassa mediatutkimukseen, kaunokirjallisuuteen ja juristien stereotypioihin. Esimerkiksi kohta 4.7, "Suomalaisen kirjallisuuden oikeudenkäyntikuvaukset", on mainio, sopivan perusteellinen sortumatta kuitenkaan turhaan laveuteen.

Väitöskirjaa voi suositella luettavaksi niin kaunokirjallisuuden harrastajille (mukaan lukien dekkarien ystävät) että mediakritiikistä kiinnostuneille tai sitä harjoittaville blogi- ym. kirjoittajille. Erinomainen teos.

tiistai 23. lokakuuta 2012

The Tryst

Olen selannut ilmaisten e-kirjapalvelujen ihmeellistä tarjontaa. Ja tosi ihmeellistä se onkin, ainakin tästä Kim Allisonin romaanista päätellen: The Tryst (2012; ASIN B008MB26BA).

Tämä kirja on esimerkki lajityypistä, joka ei ole minua varten, mutta lukijoita ilmeisestikin riittää sillä miksi Free-Ebooks.net-palvelu muuten olisi sitä tyrkyttänyt ladattavaksi?

Amazon-palvelussa teos on saanut kolme tähteä, mutta arviot menevät täysin ristiin: viisi tähteä ja yksi tähti, ei mitään siltä väliltä.

Kirjan genre on jonkinlaista kartanoromantiikkaa, tai miksi tätä oikein sanoisi kuulostamatta kovin ilkeältä. Luulenpa että tämä lainaus kirjan lopusta selittää mistä lajityypistä on kyse:

"It's a good thing you're so rich," she purred, "because I fear you're going to be spending lots of money replacing the clothes you're always ripping off of me."

"Money well spent, my darling," he murmured, his fingers roving her body greedily, "every last coin."

Sarvipää

James Lasdunin romaanissa on vain 212 sivua, mutta siihen on ahdettu niin psykoterapiaa, kafkamaisia tilanteita kuin mytologian hahmoja: Sarvipää (Tammi, 2005; suom. Seppo Loponen; ISBN 951-31-2604-8). Jotenkin tuli sellainen fiilis, että tämä tarina on tuttu, mutta voihan olla niinkin että tarina on kopioitu muualle tästä kirjasta.

Kirja päähenkilö tuntuu olevan aika lailla hukassa elämässään. Hän on yliopistossa töissä, ja tuntuu osaavan hommansa, mutta syystä tai toisesta hänen elämänsä tuntuu alkavan murentua palasiksi. Kuka häntä vainoaa?

Kirja on yhdistelmä dekkaria, jossa etsitään syylistä, ja psykologista romaania, jossa lukijalle pala kerrallaan selviää mitä oikein onkaan tapahtumassa. Melkoinen soppa Lasdunin romaanissa kyllä onkin.

Mutta jotenkin tarina jätti kylmäksi, johtuisiko se kliinisen toteavasta kerronnasta, jossa ei kovin paljon lämpimiä sävyjä ollut, tai sitten kolkosta lopputulemasta jonka lukija alkaa hahmottaa jo varsin aikaisessa vaiheessa.

maanantai 22. lokakuuta 2012

The Elements of Photography: Understanding and Creating Sophisticated Images

Angela Faris Belt on kirjoittanut oppikirjan valokuvaajille, sellaisille jotka haluavat tehdä oman portfolion ja haluavat ymmärtää syvällisemmin, miten valokuva syntyy ja toimii: The Elements of Photography: Understanding and Creating Sophisticated Images (Focal Press, 2008; ISBN 978-0240809427). Sain teoksen käsiini e-kirjana Helmet-järjestelmästä, eikä sen lukeminen ihan mahdotonta ollut tietokoneen näytöltä.


Kirja palvelee kahta yleisöä, niitä jotka opiskelevat valokuvauksen teknistä taitoa opistoissa ja vastaavissa opinahjoissa, ja niitä jotka opiskelevat taidevalokuvuausta. Beltin mukaan kumpikin lähestymistapa on puutteellinen.

Teknillisiä taitoja painottavassa koulussa unohdetaan valokuvauksen sisältöön liittyvän tradition merkitys: "[Photographers] are undereducated in the areas of photography and art history, visual literacy, critical theory, and aesthetics. These indispensable aspects of photographic study simply do not permeate most technical school curricula."

Vastaavasti taidevalokuvauksen opetuksessa unohdetaan itse valokuvan ottamisen taito:

On the other side of the educational spectrum, photography programs situated within Fine Art Departments emphasize the communicative nature of photographs — their content, theoretical and historical positioning, and meaning — but they do so often at the expense of time spent practicing the medium's technical/mechanical side — its equipment and materials and their specifications, benefits, and limitations. The students of these programs produce images filled with intelligence, insight, passion, and depth, much of which is often lost owing to sheer lack of sophisticated technical accomplishment. Again, to quote Misha Gordin, “The blend of a talent to create a concept and the [technical] skill to deliver it," is the necessary balance of ingredients for making successful photographs.


Toisin sanoen näkemystä löytyy mutta työkalujen käyttöä ei hallita: "[T]hey may have volumes of insight to share with the world about a subject, but they lack the proper tools needed to successfully convey it to others."

Kirjan lähtökohta on kiinnostava, mutta jotenkin tuntui mekanistiselta tämä kokonaisuus, vähän kuin tässä tuunattaisiin myyntikelpoiseksi tavaraa jonka joku on tuottanut.

Sinänsä kyllä kiinnosti kirjan neljän kokonaisuuden lähtökohta, eikä tämä kirja vailla ansioita ole, nämä ovat kaikki valokuvaajan kannalta kiinnostavia asioita:

This book identifies and examines four elements inherent to every image created through the action of light. These elements are: the photographic frame and its borders; quality of focus as determined by the aperture or lens; shutter speeds and their effects in relation to time and motion; and the physical media used to create the aggregate image. These elements do not operate in a hierarchical or sequential manner; they each play a unique role as they combine to form a coherent visual statement. This book explains the nature of these four elements of photographic grammar as well as how to control them technically; it demystifies their visual outcomes; and it examines their compositional, communicative, and conceptual implications.


Toisaalta sitten on sanottava, että oma lähestymistapani valokuvaukseen on melko lailla päinvastainen kuin tässä kirjassa kuvattu, en ole kiinnostunut kuvien (tai valokuvaportfolioiden) tekemisestä myyntikelpoiseksi, vaan valokuvan ottaminen on tapa pysähtyä katsomaan maailmaa, mielellään niin että tietoinen mieli hiljenee ja kuva tulee otetuksi vaistonvaraisesti, niin ettei asiaa tarvitse ajatella.

Silti, teos oli kiinnostava, ja kyllä sitä voi suositella kaikille jotka ovat valokuvauksesta ja valokuvan ottamisesta vähänkin enemmän kiinnostuneita.

Sata vuotta opintojen tiellä - KY 1911-2011

Jemina Sohlstén-Nederströmin KY-historiikille annettu nimi on klassikko, mutta pitänee hyvin paikkansa: Sata vuotta opintojen tiellä - KY 1911-2011 (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25173-6). Helsingin kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan historian lisäksi kirjassa kerrotaan asioista laajemminkin, niin Suomen historiasta kuin ylioppilaskuntien toiminnasta muutenkin.

Opiskelijaelämän muuttumisesta sadan vuoden aikana saa historiikistä mainion kuvan, olin vaikuttunut tästä vaikuttavan kokoisesta teoksesta. Sivuja on 384, eli maltillisesti, mutta raameiltaan kirja on sen verran iso että siihen mahtuu suurikokoisia valokuvia ja tekstiä usealle palstalle.

Mitenkään siloteltuna KY-historiikkiä ei voi pitää, siinä kerrotaan niin huippusaavutuksista kuin aallonpohjista.

KY-talon historia on hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa alussa oli saada asioita järjestettyä. Rahankeräys takkuili, tonttikaupat eivät onnistuneet suunnitellusti, ja kaiken lisäksi KY-talon peruskivi muurattiin 12.8.1939 vain kolme viikkoa ennen toisen maailmansodan syttymistä. Pommeja putosi Helsinkiin, mutta KY:n uusi talo kuitenkin säästyi tuhoilta.

KY:n historiikki kertoo paljon suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä sadan vuoden aikana, ja historiikistä tulee selkeästi esille kauppatieteiden pragmaattinen lähtökohta, jossa akateemisia perinteitä on kyllä luotu, mutta viralliseen tärkeilyyn on suhtauduttu pilke silmäkulmassa. Yrittämistä on ollut - monessakin mielessä - yllin kyllin, eikä tulos ole aina ollut kovin kaunista, mutta ainakin on yritetty.

Tämä teos on kiehtovaa luettavaa kaikille niin historiikeistä yleensä kuin ylioppilaskunnista erityisesti kiinnostuneille.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Snuff

Terry Pratchett on julkaissut ahkerasti kirjoja Kiekkomaailma-teossarjassa, ja vaikka aika ajoin tarinoissa tuntuu olevan toistoa ja pientä väsymystä, parhaimmillaan teksti on tavattoman terävää ja oivaltavaa, ihan toista luokkaa kuin esimerkiksi Harry Potterit. Hyvä esimerkki tästä on romaani Snuff (Doubleday, 2011; ISBN 978-0-385-61926-4).

Kirjan päähenkilö on Sam Vimes, joka joutuu kohtaamaan sellaista mitä hän ei ikinä olisi toivonut kohdalleen osuvan. Vimes joutuu lähtemään lomalle poliisin toimestaan, kahden viikon reissulle vaimonsa maaseutukartanoon.

Mutta missä on poliisi, siellä on rikollisia, vai menikö sanonta toisin päin? No, joka tapauksessa ei kauan kestä, ennen kuin Vimesillä on ratkottavanaan henkirikos, tai itse asiassa kokonainen joukkomurha.

En tiedä kuinka hyvin tähän romaaniin pääsee sisälle, ellei ole lukenut aiempia Vartiostosta tai Kiekkomaailmasta kertovia kirjoja lukenut. Romaani Snuff on jo 39. sarjan teos.

Pratchett sirottelee romaaneihinsa viittauksia kirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin, ja kun tarina on sijoitettu aatelisväen maaseutukartanoon, materiaalia on runsaasti tarjolla, ja viittauksia löytyy niin Wodehouseen kuin Jane Austeniin.

Humoristina Pratchett on omanlaisensa, hänen käsissään tuntuu englannin kielestä löytyvän loputtomasti kummallisuuksia, ja toisaalta hän osaa järjestää henkilöhahmonsa sen laatuisiin tilanteisiin että niissä yhtä aikaa itkettää ja naurattaa. Tällä kertaa puhutaan olennoista, jotka on ajettu ulos yhteiskunnan laidaltakin, ja kysymykseksi nousee, millaisia oikeuksia on ajattelevilla olennoilla jotka itse eivät omia oikeuksiaan osaa vaatia.

Joissakin kohdin teosta tuntui kuin Pratchettin ote olisi hiukan lipsunut, mutta hyvin kirja kyllä pysyy kasassa, huolimatta tavattomasta tapahtumisen määrästä. Mutta teosta ei kylläkään voi suositella ensikosketukseksi Pratchettiin, aloittaa voi vaikkapa romaanista Vartijat hoi!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Viulun ääni

Andrea Camilleri osaa kirjoittaa napakoita dekkareita, eikä tämä 219-sivuinen tarina ole poikkeus: Viulun ääni (WSOY, 2006; suom. Helinä Kangas; ISBN 951-0-31675-X). Dekkarin sankari on Salvo Montalbano, joka Sisiliassa joutuu murhaa selvitellessään melkoisen poliittisen pelin kiemuroihin.

Camilleri pyörittää henkilögalleriaansa herkullisesti, tosin tässä kirjassa ehkä hiukan vähemmän onnistuneesti kuin sarjan aiemmissa teoksissa. Murhatun naisen salaisuus paljastuu vähän kerrallaan, ja samalla Camilleri luo kuvaa sisilialaisesta yhteiskunnasta, sen pelisäännöistä tai niiden puutteista.

Tällä kertaa Montalbano sotkee asiansa, kun hän murtautuessaan (!) luvatta taloon tulee löytäneeksi murhatun naiseen ruumiin. Niinpä ei auta muuta kuin lavastaa rikos jolla poliisit saadaan paikalle tutkimaan taloa. Varsin herkullinen asetelma, normaaliin poliisidekkariin nähden nurinkurinen lähtökohta.

Kirjan nimessä oleva viulu toimii avaimena murhaan, mutta monen monta kertaa joutuu Montalbano palaamaan lähtöruutuun ennen kuin totuus selviää. Ja siinä sivussa Montalbano junailee poliisilaitoksen valtapeliä mieleiselleen mallille, ei tosin valtaa kahmiakseen vaan työrauhan saadakseen. Melkoinen velikulta tämä Montalbano kyllä on.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Kylmää kyytiä

Kuvittelin, että T. Jefferson Parker olisi kirjoittanut kokonaisen sarjan dekkareita joiden päähenkilö on poliisi Tom McMichael, mutta tämä onkin ainoa laatuaan: Kylmää kyytiä (Karisto, 2004; suom. Tero Kuittinen; ISBN 951-23-4547-1). Parker on kylläkin tuottelias kirjailija, mutta moni hänen teoksensa on yksittäiskappale, toisin kuin monilla muilla dekkareiden kirjoittajilla.

Parker maalailee kiinnostavasti San Diegon maisemia ja tunnelmia, ja McMichael on varsin kiinnostava hahmo poliisiksi. Teoksen keskeinen teema on irlantilaisen ja portugalilaisen suvun pitkään jatkunut vihanpito, joka leimahtaa uudelleen kun Braga-suvun päämies Pete Braga murhataan julmasti. McMichael saa tapauksen selvitettäväkseen, vaikka hän on sukunsa takia osittain jäävi asiassa.

Kirja on hitusen liian pitkä, siinä on ajoittaista tyhjäkäyntiä, mutta Parker pystyy luomaan kirjansa hahmoihin kiinnostavuutta ja elävyyttä, ja juonikin on hyvin rakennettu, vaikka enemmän tässä on kyse ihmisistä kuin tarkalleen rakennetusta juonesta. Tosin romaanin loppuun on rakennettu toimintaelokuvaa muistuttava kohtaus, joka tuntui lähestulkoon päälleliimatulta. Olisi tarinan huipennuksen voinut muutenkin hoitaa.

Sen verran hyvin Parker kirjoitti, että lienee syytä lainata lisää Parkerin dekkareita. Tosin tässä kirjassa oli aika paljon samoja teemoja kuin dekkarissa Vaitelias Joe, vaikkakaan ei häiritsevässä määrin.

torstai 18. lokakuuta 2012

Chris Weston: Nature photography

Chris Weston on kirjoittanut näyttävän kirjan luontokuvauksesta, ja se on saatavilla e-kirjana Helmet-järjestelmästä: Nature photography - insider secrets from the world's top digital photography professionals (Elsevier, 2008; ISBN 978-0240810164). Toki ammattivalokuvaajien työstä kertovia kirjoja on paljon saatavilla, mutta Westonin kirja ei ole ollenkaan hassumpi esitys aiheesta.


Kirja on isokokoinen ja sivuja on 287, formaattina pdf+drm, mikä vähän harmitti koska olisin mieluummin tutustunut kirjaan epub-muotoisena. Jostain syystä Adobe Digital Editions -lukuohjelma takkuilee, esimerkiksi hyppii yli useammasta sivusta vaikka tarkoitus olisi vain vaihtaa seuraavalle sivulle.

Joka tapauksessa ammattikuvaajien työstä ja kuvauskeikalle valmistautumisesta kirja antaa erinomaisen esityksen. Teollisuudenalaa tässä kuvataan, sillä siitä luontokuvauksessa on kyse ammattimaisessa muodossa. Huolellinen valmistautuminen, hyvät suhteet muihin toimijoihin ja perehtyminen kohteeseen, siinä avaimia onnistumiseen.

Näin Weston kuvaa valmistautumisen ja etukäteen tehtävän tutkimuksen merkitystä:

There is often an assumption that photography is simply a matter of showing up. Indeed, there is a well-worn cliché that states, “The secret to photography is f/8 and be there.” Unfortunately,what the author of these words failed to mention was, exactly where is “there“? Planning and research play a hugely influential role in the success of any professional photographic assignment, whether it is commercial, advertising, social, or, my field and the principal subject of this book, wildlife and nature photography. For example, how would I know when to travel to photograph puffins on the English coast or coastal bears in Alaska if I didn't first do my research? And how great a fool would I feel if I headed for the Farne Islands or Skomer Island in February, when all the puffins had migrated north, or to Katmai National Park in March, before the bears congregate for the summer salmon run?



Ja verkostoituminen, sillä on suuri merkitys. Suomessahan meillä on tästä erinomaisena esimerkkinä Hannu Hautala, joka on auliisti auttanut muita valokuvaajia ja samalla luonut aivan ainutlaatuisen verkoston jota kautta voi pysyä selvillä siitä mitä kulloinkin tapahtuu. Mutta näin kirjoittaa Weston:

Networking with peers and others in associated professions also helps. For example, a few years ago, while photographing brown bears, I spent some time working with a biologist in Alaska. We became good friends and that friendship has enabled me to work with other biologists in other specialty fields and geographic locations, without whom my assignments would have been far more difficult to complete. In many ways the process is identical to that of any business venture — it's not what you know, it's who you know.

Secret asset

Tiedustelupalvelu MI5:n entinen johtaja Stella Rimington kirjoittaa dekkareita, päähenkilönä MI5:n virkailija Liz Carlyle. Sarjassa toinen dekkari on nimeltään Secret asset (Hutchinson, 2006; ISBN 0-09-180019-6). Tätä teosta ei tietääkseni ole suomennettu, toisin kuin sarjan ensimmäistä, nimeltään Riskirajoilla, joka ei ollut hassumpi.

Kirjaa voisi kutsua jännäriksikin, mutta enemmän tässä ollaan perinteisen dekkarin mukaisessa tarinankerronnassa, jossa johtolangat ovat vähissä ja ristiriitaisia mutta niiden perusteella yritetään selvittää, kuka on syyllinen.

Sarjan ensimmäinen osa oli melko suoraviivainen, siinä ei ollut epäselvää kuka on hyvis ja kuka pahis, mutta tällä kertaa liikutaan hämärämmillä alueilla, kun kesken mahdollisten islamistiterroristien seurannan käy ilmi, että MI5:een on ehkä soluttautunut IRA:n myyrä.

Carlyle saa tehtäväkseen jututtaa MI5:n niitä virkailijoita, joihin myyrän tuntomerkit näyttäisivät sopivan. Samaan aikaan MI5 yrittää kuumeisesti selvittää, mitä terroristiepäilyt ovat tekemässä. Joku tuntuu vuotavan heille tietoa seurantaoperaatiosta.

Itseäni kyllä ihmetyttää tämä Rimingtonin taito kirjoittaa - ei hän nyt mikään ylivertainen ole, mutta ei ollenkaan huono, hyvää ammattikirjailijan tasoa. Ja Rimington on ollut sentään MI5:n johtaja, mitä ei ensiksi tulisi mieltäneeksi hyväksi lähtökohdaksi kirjailijan uralle. Mutta kyllä tämä toimii, ja katu-uskottavuus on kirjailijalla ainakin kohdallaan.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Barbary

Luin e-kirjana tämän Vonda N. McIntyren alunperin vuonna 1986 ilmestyneen tieteisromaanin: Barbary (Book View Cafe eBook, 2011; ISBN 978-1-61138-082-8). Kirja on joiltakin osin vanhentunut, esimerkkinä lentokenttien turvatarkastusten koventuminen, mikä saa juonen tuntumaan nykypäivänä epäuskottavalta.


Mutta toisaalta joitakin osin kirja on hämmentävän todentuntuinen, esimerkiksi sen suhteen miltä avaruusasemalla pyörimällä aikaansaatu keinotekoinen "painovoima" todellisuudessa tuntuu, ja miten se eroaa gravitaatiosta maapallolla.

Kirjan kohdeyleisönä lienee tieteiskirjallisuudesta kiinnostunut nuoriso, sillä päähenkilö on avaruusasemalle matkustava tyttö ja hänen kissansa. Vanhemmalle lukijalle tarina ei ehkä tarjoa aivan yhtä paljon, mutta luin kyllä kirjan alusta loppuun, välillä muutaman sivun harppoen.

Kirjan juoni on melko tuttu tieteiskirjallisuudesta, ensikohtaaminen toisten älyllisten rotujen kanssa, mutta mitään isoa avaruusoopperaa tässä ei rakenneta, vaan tarina liikkuu päähenkilön, hänen perheensä ja lemmikkinsä ympärillä. Aikuisten maailma on jonkin verran taustalle häivytettynä, mikä tyylilajiin hyvin sopii.


Kuolema katsoo kohti

Kuolema katsoo kohti on Peter Jamesin dekkari, jonka luin alkuperäisversiona Looking good dead (Macmillan, 2006; ISBN 1-4050-4842-5). Muistaakseni olen yhden aiemman Roy Grace -dekkarin lukenut, olisiko se ollut Not Dead Enough (suomeksi Kuolema ei riitä), eikä siitä nyt mitenkään mieleenpainuvaa kuvaa jäänyt.

Tämä dekkari puolestaan jumitti siinä määrin, että lunttasin lopusta loppuratkaisun, ja sitten silmäilin dekkaria sieltä täältä saadakseni käsityksen miten asiat johtivat lopputulokseen. En tiedä, mikä tässä mättää, mutta jotenkin en vain päässyt samalle aaltopituudelle tarinan kanssa.

Sinänsä lähtökohta on mielenkiintoinen: mies löytää junan penkille jätetyn nimettömän DVD-levyn, laittaa sen koneeseensa ja törmää väkivaltaiseen materiaaliin, videoituun rikokseen. Seuraavaksi rikolliset uhkailevat miestä ja tämän perhettä ja kieltävät menemästä poliisin puheille.

Tästä lähtee liikkeelle kohtuullinen karuselli tapahtumia, mutta ongelmana on se ettei James oikein pysty vakuuttamaan ihmishahmoillaan, jotka kaikki tuntuvat jotenkin muovisilta, tekemällä tehdyiltä.

tiistai 16. lokakuuta 2012

iPad for photographers

Saatuani käyttööni iPadin olen tutustunut joihinkin käyttöoppaisiin selvittääkseni, mitä tällä vehkeellä oikein voikaan tehdä. Kirjastosta löytyi lainattavaksi Ben Harvellin opaskirja iPad for photographers (Ilex, 2012; ISBN 978-1-907579-77-6).

Koska kirja on ilmestynyt 2012, ajattelin sen olevan hyvin ajan tasalla, mutta aika on jo vähän jättänyt, sillä teoksessa puhutaan iPadin kahdesta ensimmäisestä versiosta, ei uusimmasta iPadista.

Varsin mukavasti Harvell kertoo iPadin hyödyistä valokuvaajan käytössä. Kyse ei ole kameran korvaamisesta iPadillä vaan iPadin käytöstä valokuvaajan työn tukena: valokuvien käsittelyssä, siirrossa, julkaisemisessa, muistiinpanojen tekemisessä, kartanluvussa ja niin edelleen.

Uuden iPadin kertakaikkisen hieno näyttö on sellainen asia, joka on muuttunut oppaan julkaisemisen jälkeen, ja iOS:n uudessa versiossa jotkut asiat toimivat toisin, mutta pääosaltaan teos on hyödyllinen, joskin ehkä epätasainen katsaus iPadin hyötykäyttöön.

Yksi ruumis liikaa

Ellis Peters oli Edith Mary Pargeterin kirjailijanimi, ja tällä nimellä hän julkaisi lukuisan määrän kirjoja, mukaan lukien vuosien 1135-1150 Englantiin sijoittuvia dekkareita, joista tämä on 20 kirjan sarjassa toinen: Yksi ruumis liikaa (Otava, 1989; suom. Juhani Karve; ISBN 951-1-10848-4).

Kirjan etsivänä toimii luostarin veli Cadfael, joka hoitaa puutarhaa mutta sekaantuu siinä sivussa monenlaisten mysteerien ratkomiseen. Tällä kertaa ongelmana on 94 teloitetun sotilaan joukosta löytynyt ylimääräinen ruumis, jonka joku oli kekseliäästi yrittänyt hävittää kätkemällä sen muiden joukkoon. Mutta tarkkasilmäistä Cadfaelia ei tälläkään kertaa huijata.

Peters kirjoittaa mainiosti vuosisatojen takaisesta luostarielämästä. Cadfael on sopivalla tavalla kokenut ja reipasotteinen hahmo kirjojen päähenkilöksi, voisi häntä yksityisetsiväksikin kutsua. Luostari tarjoaa mainion kotipesän Cadfaelille, mutta tässä kirjassa hän tuntuu kohtaavan arvoisensa vastustajan, niin oveluudessa kuin rohkeudessakin.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Amped

Sain e-kirjana käsiini Daniel H. Wilsonin tieteisromaanin Amped (Doubleday, 2012; ISBN 978-0385535151). Kirjan kannessa viitattiin Wilsonin toiseen romaaniin, Robopocalypse, ja kuvittelin aluksi että nämä teokset liittyvät toisiinsa. Mutta ei tässä kirjassa roboteista ole kyse, vaan ihmisistä, joiden aivoihin on kytketty tietokoneavusteisia toimintoja.


Kirjan asetelma ei ollut hassumpi: mitä tapahtuu, jos osa ihmisistä harppaa kyvyiltään muiden edelle aivoihin asennettujen piirien ansiosta. Alunperin pyrkimyksenä oli sairauden tai vamman kompensointi, esimerkiksi epilepsian, sokeuden tai henkisen jälkeenjäännin hoitaminen.

Ihmisellä on halu keksiä kaikenlaista, luoda fiksuja työkaluja, parannella itseään:

It's the technology, see? We can't get away from it. Anywhere you find people, you find it. Clever little contraptions. Cunning strategies. We're toolmakers born and bred; and even if you don't believe in anything else, you'd better believe in that. Because that's human nature.


Nämä "parannetut" ihmiset osoittautuvat ylivoimaisen kyvykkäiksi henkisiltä ominaisuuksiltaan, ja hyppäävät parhaimman promillen luokkaan. Vastaavasti sotilassovelluksissa parannuksilla saadaan aikaan ylivertainen reaktiokyky ja taistelukunto.

Miten "tavallisen" ihmisen käy tässä tilanteessa? Wilsonin kirjassa parannetuilta ihmisiltä riistetään oikeudet muun muassa koulunkäyntiin ja omistamiseen, heistä tehdään vapaata riistaa kenelle tahansa ilman että yhteiskunta heitä suojaa:

Legalized discrimination. Around a hundred thousand amped kids being sent home from school across the nation. Nearly half a million amped adults wondering if they've still got a job. And a couple hundred million normal people, celebrating.


Luin kirjaa vajaa satakunta sivua, kunnes hyppäsin teoksen loppuun ja lunttasin loppuratkaisun. Ei hassumpi tarina, mutta kovin syvälliseksi romaania ei voi väittää kiinnostavasta alkuasetelmasta huolimatta.

Fledgling

Octavia E. Butler on jäänyt mieleen kirjailijana, olisiko romaanin Wild Seed ansiosta, ja tästä johtuen lainasin vampyyreistä kertovan romaanin Fledgling (Warner Books, 2007; ISBN 0-446-69616-1).

Butlerille kirja on hyppäys vähän outoon lajityyppiin, mutta toisaalta kirjan teemat muistuttivat kovasti niitä samoja mitä muistikuvissani oli ennestään, erityisesti rodun käsitettä, naisen ja miehen olemusta ja yhteisöllisyyttä.

Butler "rationalisoi" vampyyritarinoiden kliseitä niin että polttaville krusifikseille ja peilistä näkymättömille vampyyreille ei romaanista löydy tilaa.

Mutta päiväsaikaa kaihtavat nämäkin vampyyrit, lukuunottamatta uusinta sukupolvea, sillä vampyyreihin on geneettisesti saatu istutettua tummaihoisten ihmisten geenejä. Ja tästä lähtökohdasta Butler lähtee kehittelemään varsin rivakkaa tarinaa, jossa toimintaa piisaa kunnon vampyyritarinan tyyliin.

Sanottakoon Butlerista sen verran vielä, että hänet palkittiin moneen otteeseen, muun muassa MacArthur-säätiön Genius-apurahalla vuonna 1995. Pitänee palata hänen tuotantoonsa, tämä romaani palautti mieleen että Butler tosiaankin osasi kirjoittaa.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Potshot

Robert B. Parkerin kovaksikeitetty dekkari oli nopealukuista pikaruokaa, eikä sieltä terveellisimmästä päästä: Potshot (No Exit Press, 2001; ISBN 1-84243-032-7). Päähenkilönä on kovaotteisen yksityisetsivän prototyypppi Spenser, joka on esiintynyt myös tv-sarjassa ja tv-elokuvissa.

Bostonissa asuva Spenser joutuu tällä kertaa matkustamaan länsirannikon aavikolla sijaitsevaan Potshotin pikkukaupunkiin, jota vainoaa rikollisjengi ilman että paikallinen poliisi pystyy tekemään asioille mitään. Tästä kehittyy oikein ison mittaluokan välienselvittely, kun Spenser värvää avukseen sarjan aiemmissa kirjoissa esiintyneitä kovanaamaisia tyyppejä rikollisjengin kukistamiseen.

Oman käden oikeutta on tässä kirjassa runsain mitoin, samaten genreen kuuluvaa vallanpitäjien vähättelyä ja organisoituneella rikollisuudella pelottelua.

Jännää on, että Spenser-hahmoon kuuluu myös ajoittain osuvaakin standup-komiikkaa, ja että Spenser on kirjallisesti erittäin sivistynyt hahmo ja pudottelee klassikkotekstien lainauksia, esimerkkinä Robert Frostin runous. Ehkä tästä syystä jaksoin kirjan loppuun asti, vaikka muuten tarina on kyllä totaalisesti aivot narikkaan -tasoa.

lauantai 13. lokakuuta 2012

When the thrill is gone

Walter Mosley kirjoittaa napakoita ja kovaotteisia dekkareita amerikkalaisesta ei-valkoihoisten ihmisten maailmasta, mistä on malliesimerkki romaani When the thrill is gone (Weidenfeld & Nicolson, 2011; ISBN 978-0-297-86549-0). Olen aiemmin lukenut muutamia Easy Rawlins -dekkareita, mutta tässä oli päähenkilönä Leonid McGill, vähän samantyyppinen henkilö hänkin.

Mosley on ladannut dekkariinsa ehkä turhankin paljon aineksia, ja lukeminen tuntui hankalalta kun en ollut lukenut yhtään aiempaa McGill-dekkaria. McGill liikkuu "isommissa" kuvioissa kuin Rawlins, yläluokkaisten ihmisten ja vallankäyttäjien maailmassa, unohtamatta kuitenkaan sitä miten ihonväri vaikuttaa ihmisen asemaan amerikkalaisessa todellisuudessa.

Tarinassa on monenmoista juonenkuviota, muun muassa vaimojensa murhista epäilty miljardööri, ammattitappajia, organisoitunutta rikollisuutta ja niin edelleen. Hyvin Mosley langanpäät kasassa pitää, mutta tarinan uskottavuus kyllä rakoilee aika ajoin.

Jonkinlaista elämänfilosofiaakin Mosley tarjoilee McGillin nimissä, ja kovin samanlaiselta se vaikuttaa kuin Rawlins-kirjoissa. "Ei elämästä selviä hengissä" -tyyppisiä ajatuksia tässä on, ja samalla "elämä on ihmisen parasta aikaa" -tyyppistä lakonisuutta.

Voi kyllä olla, etten toiseen McGill-dekkariin enää tartu, sen verran kaukaiselta ja itselle vieraalta tämä tarina loppujen lopuksi tuntui, vaikka kirjoittajan taito teki vaikutuksen.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Under Attack

Olen jatkanut e-kirjapalvelujen valikoimista löytyvien "aarteiden" etsimistä, ja niinpä törmäsin Hannah Jaynen romaaniin nimeltä Under Attack Kensington, 2011; ISBN 978-0758258939). Kirja kuuluu sarjaan Underworld Detective Agency (UDA), josta en nyt sen enempää osaa sanoa kuin että tätä juttua on tarjolla ilmeisesti aika lailla enemmänkin.

Niin, se mikä tässä kiinnostaa on kuinka näissä tarinoissa yhdistellään asioita joiden yhdistäminen toisiinsa tuntuu mahdottomalta, siis naistenlehtien vinkit ja kovaksikeitetty jännitys puhumattakaan vampyyreistä ja muista yliluonnollisista elementeistä.

Toisaalta, tarkemmin ajatellen, mikä minä olen tästä mitään sanomaan, ehkä nämä asiat kuuluvat luontevasti toisiinsa. Joka tapauksessa minut seuraava teksti saa leveästi hymyilemään:

It's nearly impossible to get hobgoblin slobber out of raw silk.

I know this because I had been standing in the bathroom, furiously scrubbing at the stubborn stain for at least forty-five minutes. If I could do magic, I would have zapped the stain out. Heck, if I could do magic I would zap away the whole hobgoblin afternoon and be sinking my toes in the sand somewhere while a tanned god named Carlos rubbed suntan lotion on my back. But no, I was stuck in the Underworld Detection Agency women's restroom - a horrible, echoey room tiled in Pepto pink with four regular stalls and a single tiny one for pixies - when my coworker Nina popped her head in, wrinkled her cute ski-jump nose, and said, "I smell hobgoblin slobber."

Did I mention vampires have a ridiculously good sense of smell?

Nina came in, letting the door snap shut behind her. She used one angled fang to pierce the blood bag she was holding and settled herself onto the sink next to me.

"You're never going to get that out, you know," she said between slurps.

I huffed and wrung the water from my dress, glaring at Nina as I stood there in my baby-pink slip and heels. "Did you come in here just to tell me that?"


Onko tämä sitä niin sanottua chick-lit kirjallisuutta? No, ei kai sitten, sillä Wikipedian mukaan "Chick lit tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti." - Tässä kirjassa huumori tuntuu tahattomalta, enkä nyt sanoisi että tässä keveyttäkään niin hirveästi olisi. Heh.


Lapissa kuolleetkin puhuvat

Aslak Aapan seikkailutarina tarttui mukaan kirjaston palautettujen kirjojen kärrystä: Lapissa kuolleetkin puhuvat (Amanita, 2010; ISBN 978-952-5330-34-2). Jonkin verran kirjan alku kangerteli, ja olin jo jättää kesken, mutta sitten tarina lähti vetämään, ja kyllä kirja tuli ihan loppuun asti luettua.

Jonkinlaista veijaritarinaa tässä viritellään, kaverista joka joutuu vääränlaisten liikekumppanien seuraan - virolaisten roistojen, kuinkas sattuikaan - ja lavastaa velkojistaan irti päästäkseen kuolemansa Lapissa.

Mutta pian on melkoinen soppa valmis (ja tässä koetellaan lukijan kykyä uskoa ihmeellisiin sattumuksiin). Virolaisten lisäksi soppaan sotkeutuu niin turisteja kuin natsien aarre kymmenien vuosien takaa.

Erämaistakin tässä kerrotaan, ja koko ajan lukija saa ihmetellä miten tarinan päähenkilö selviää pulmasta kuin pulmasta ja osaa tai oppii asian kuin asian, ihan kuin Ihmemies konsanaan.

Mutta ei tässä mitään, veijaritarina tässä on kyseessä, ja semmoisena ei ollenkaan hassumpi.

torstai 11. lokakuuta 2012

To walk the night

Mitä tästäkin nyt sanoisi, E.S. Mooren vampyyritarinasta jonka päähenkilönä on Kat Redding, vampyyri joka tappaa vampyyreja, ihmissusia ja heidän ihmispalvelijoitaan: To walk the night (Kensington, 2012; ISBN 978-0758268723).

Sain kirjan käsiini e-kirjana, ja ihmeissäni sitä selasin. Tarkastin vielä, että Amazon.com-palvelussa kirja oli saanut kolme ja puoli tähteä, eli kirjasta on tykätty ja sitä luettu. Joopa joo.

Jo kirjan esittelyteksti kertoo, missä mennään:

Kat Redding is the very thing she hunts: a vampire, thirsting for blood, capable of killing any creature unlucky enough to get in her path. The difference is, Kat kills her own kind in order to protect human Purebloods. She's good at what she does. Good enough to earn the nickname Lady Death - and the enmity of every bloodthirsty being around.


Melkoista meininkiä siis on luvassa. Mutta jotenkin tuli sellainen fiilis tästä tyylilajien yhdistelmästä kuin katsoisi polkupyörän selässä pelattavaa koripallo-ottelua: hei, ollaanko tässä ihan tosissaan?

No, toisaalta voi kyllä miettiä missä määrin esimerkiksi Mustanaamio-sarjakuvissa kuvataan todellista maailmaa. Muistan miten lapsena olin näiden sarjakuvien pauloissa, kunnes sitten tajusin kuinka höpsö on trikoisiin pukeutunut sankari ja hänen koiransa, anteeksi, sutensa. (Puhumattakaan Mustanaamion erikoisesta maantieteestä.)

Olen viime aikoina tutustunut monenmoisiin e-kirjoja tarjoaviin palveluihin, sekä Helmet-järjestelmäst löytyviin palveluihin että netistä löytyviin ilmaisia kirjoja tarjoaviin kaupallisiin palveluihin kuten Apple iBooks, Kobo ja Free-eBooks.net.

Niiden valikoima on kyllä erikoinen, eikä tämä kirja edes ole sieltä erikoisimmasta päästä. Tai ehkä kyse on vain siitä, että näissä e-kirjakaupoissa käy selkeästi ilmi, mitkä ovat ne kirjat joita ihmiset oikeasti lukevat. Ja millaisia kirjoja siis kannattaa kirjoittaa jos aikoo niillä itsensä elättää...

Pakko tähän on vielä lainaus kirjasta ottaa, siitä miten tyylitietoinen Kat-vampyyrimme onkaan:

Sometimes I wished I could just wear jeans and a T-shirt when on the job. It would be far more comfortable that way, but the thought of trying to get bloodstains out of blue jeans was enough to keep me from really considering it.

Besides, it was a fashion statement. I had to look good when I was killing someone. It was only polite.

I checked to make sure the clip of my gun was full before slamming it into place and holstering the Glock. I had both of my knives hidden in their sheaths at my belt, and my sword was hanging at my side.

Everything seemed in order, yet I still felt overwhelmingly underequipped. I was taking a risk going to the Den. I felt as though I should be taking far more firepower with me to balance out what would inevitably be a severe numbers disadvantage.


Ja ehkä tähän loppuun sopii myös tunnelmakuva siitä miltä vampyyrintappajasta tuntuu rentoutua rankan työpäivän, anteeksi, työyön jälkeen:

I took a long soak in the tub to help ease the stress that had built up over the last few days. I was absolutely wired after my night. I scrubbed hard at my skin, trying to remove all traces of blood and wolf scent. Even though I couldn't smell it on me, just the thought had my nose twitching.

My leather coat had protected me from the worst of the scrapes during my fight with the werewolf. It was pretty roughed up, but it was still wearable. The tear in it pissed me off to no end. I would either have to get it fixed or break down and buy a new coat.


Tätä lukiessa on kyllä vaikea pitää naamaa peruslukemilla. Vähän samalta tuntuu kuin Mustanaamio-sarjakuvia katsoessa nykyään. Mikäs se olikaan se vanha viidakon sanonta, olisiko ollut tämä: "Herätä pimeässä ja nähdä Mustanaamio - mikä kaamea kohtalo konnille." Jep, hymyilyttää.

PS. Se hyvä puoli e-kirjoissa on, että vaikka niissä olisi kopiointi estetty (kuten yleensä on), voi kirja-arviossa tarvittavan pienen lainauksen saada aikaan kohtuu helposti: ota ruutukaappaus ja syötä se tekstintunnistus-ohjelmaan. Ihan täydellinen tulos ei ole mutta pienellä editoinnilla homma hoituu.

Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinsonin dekkari Ihan tavallisena päivänä oli sen verran mukavaa luettavaa, että lainasin sarjan seuraavan teoksen: One good turn - a jolly murder mystery (Doubleday, 2006; ISBN 978-0-385-60800-8). Wikipedian mukaan kirja ilmestyy suomeksi syksyllä 2012 nimellä Kaikkein vähäpätöisin asia (suom. Kaisa Kattelus).

Kirjan nimellisenä päähenkilönä on Jackson Brodie, mutta Atkinson aloittaa tarinansa kautta rantain, ja oikeastaan unohdinkin että kyseessä on Brodie-dekkari, kunnes tarinassa tultiin vaiheeseen jossa Brodie ryhtyi selvittelemään kummallisia sattumuksia: autoilijan pahoinpitely, hukkunut nainen, hämäräperäinen siivousfirma ynnä muuta kummallista.

Ihan yhtä hyvin tarina ei rullannut kuin sarjan ensimmäisessä osassa, mutta kyllä minä tästäkin pidin, ja laitoin oitis seuraavan osan varaukseen. Atkinson osaa kirjoittaa, ja tarinankerronta on paljon tusinadekkaria syvällisempää. Eikä sekään ole huono juttu, että Brodiesta on kasvamassa moniulotteisempi hahmo kuin alunperin arvasinkaan.

Lisäys: Näköjään kirja on nyt ilmestynyt suomeksi, ja siitä on ilmestynyt kirja-arviokin.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Tokion tuhkaa

Kenzo Kitakata on ilmeisen taitava kirjailija, ja tämän kirjan tyylilajia on vaikea määritellä. Kaunokirjallisuutta, kyllä. Rikostarina, kyllä. Kovaksikeitetty dekkari, no melkein. Mutta ei anneta määrittelyn vaikeuksien häiritä, tämä on melkoinen teos: Tokion tuhkaa (Karisto, 2006; suom. J. Pekka Mäkelä; ISBN 951-23-4787-3).


Joku oli antanut teokselle viisi tähteä Helmet-järjestelmässä. Itse en ihan niin korkealle kirjaa nostaisi, neljä tähteä saattaisi olla kohdallaan. Mutta toisaalta...

Teos on suomennettu englannikielisestä käännöksestä Ashes, joten on hiukan epävarmaa kuinka lähellä käännös on alkuperäistä japaninkielistä romaania. Uskottavalta teksti kyllä tuntuu, varsinkin siinä vaiheessa kun kerronta siirtyy minä-muotoon, japanilaisen gansterin näkökulmaan.

Tokion alamaailmasta tässä kerrotaan, hyvin kyynisellä tavalla, vaikkakin lukija pystyy aistimaan myös kirjailijan tarkoituksen, kertomuksen elämäntavasta ja elämänkohtaloista joissa ei kovin paljon inhimillisyyttä lopulta ole jäljellä:

Kävimme toistemme päälle. Vain kerran. Niin minä olin suunnitellut. Jotakin kuumaa viilsi kylkeäni. Ja tiesin, että oma puukkoni upposi lihaan.

Tunsin veren. "Helkkari!” Hengitin syvään. En vaivautunut ajamaan Kajitaa takaa. Hän kirkaisi ja pakeni.

Se siitä. Moottori ei käynnistynyt heti, ja hän oli paniikissa. Lopulta se lähti käyntiin ja hän kaasutti matkoihinsa.

Kajitan reidessä oli varmasti aika syvä haava. Sugimoto huolehtisi kyllä lopusta.

Palasin autolle ja leikkasin paitani auki mukaani ottamillani saksilla, peitin haavan sideharsolla ja teippasin sen kiinni. Se ei ollut syvä, kylläkin pitkä, ja verta oli vuotanut paljon.

"Täytyy ehkä ommella se kiinni."

En voinut mennä lääkärille tikattavaksi. Hoitaisin homman itse neulan ja langan avulla. Olin ommellut kerran aikaisemminkin haavan kiinni.

Riskirajoilla

Enpä tiennyt, että tiedustelupalvelu MI5:n entinen johtaja Stella Rimington kirjoittaa dekkareita, mutta niinpä on laita, ja sellainen on suomennettukin: Riskirajoilla (WSOY, 2005; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 951-0-30712-2).

Kirjassa toimitaan - kuinkas muuten - MI5:n tiedustelutoiminnan keskellä, ja päähenkilö on tarmokas MI5:n naispuolinen virkailija - kuinkas muuten - Liz Carlyle.

Mitenkään erityisen nokkela tai yllätyksellinen tämä tarina ei ole, oikeastaan kirja muistuttaa pikemminkin perinteistä dekkaria kuin tiedustelupalvelusta kertovaa jännäriä, mutta aika hyvin tarina pysyy kasassa.

Joissain jännäreissä tarinan olennainen elementti on henkilöhahmojen epäluotettavuus, mutta tässä kirjassa on melko lailla perinteinen lähtökohta: lukija tietää että Carlyle on "hyvien" puolella, ja varsinainen jännitysmomentti syntyy siitä pystyvätkö hyvikset selvittämään maahan soluttautuneiden terroristien kaavailut.

Mikä kirjassa on erinomaista on englantilaisen kulttuurin, ihmisten ja maantieteen tarkka kuvailu, eikä aina erityisen imartelevassa valossa: "Olemme nyt tekemisissä brittien kanssa, ja britit ovat kostonhimoista kansaa. Heitä ei ollenkaan vaivaa katsella, miten vanhukset nääntyvät nälkään kunnan asunnoissa tai kuolevat hoidon puutteessa sairaaloiden saastaisilla käytävillä, mutta auta armias, jos joku muu taittaa hiuskarvankaan edes jonkun vähäväkisen päästä, eli se sitten kalastaja tai vanha nainen, he ajavat syyllistä takaa maailman ääriin."

Kyllä tämä dekkari luetuksi tuli, ja sarjan seuraavankin teoksen laitoin varaukseen kirjastossa.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Mustapukuinen mies

Ilpo Koskela on toimittanut hienon kokoelman Ari Kutilan (1981-2010) strippisarjakuvia: Mustapukuinen mies (Arktinen Banaani, 2012; ISBN 978-952-270-040-7).




Oikeastaan tässä ei sanoja tarvita. No sanotaan se, että annoin teokselle täydet viisi tähteä Helmet-järjestelmässä.

Kuka ampui Ötzin?

Runoilija Vesa Haapala ja graafikko Markus Pyörälä ovat tehneet komean kirjan, jossa kansi antaa odottaa varsin räväkkää sisältöä. Ja melkoisen ruumiinavauksen kirja tekeekin suomalaisen yhteiskunnan pahoinvoinnista: Kuka ampui Ötzin? (Otava, 2012; ISBN 978-951-1-26105-6).

Kirjan runoista ja grafiikoista osa muistuttaa tietokirjan kuvitusta tarkkoine yksityiskohtineen ja termistöineen, osa taas on pitkälle abstraktoituja hahmoja jostain runon ja grafiikan välimaastosta. Mutta kokonaisuus kyllä toimii.

Paikka paikoin kirjan runoissa mennään kuin autokuskin tajunnanvirrassa ajeltaessa Vantaan suunnalla, välillä taas ollaan kauppakeskus Jumbon vilinässä ja kommentoidaan sarkastisesti ihmisten käyttäytymistä, ja lukija löytää itsensä kommentoinnin kohteista.

Tässä on autoilijan tajunnanvirtaa Unikkotieltä: "[...] olen länsimainen autoileva subjekti, huolestunut luonnosta ja irrallaan kaikesta ja samalla hieman modernistinen tajunnanvirtamainen subjekti ja suomalaiskansallinen autoileva juntti, vakava metaeettinen älykkö, jolla ei ole yhteiskuntanäkemystä, ja sitten joku toinen subjekti on työntyä risteyksessä alle [...]"

Ja tässä ote runosta "Mielenrauhaa CD": "Kaupungilla tavataan laitteita, joskin vielä esitetään ihmistä. Puhutaan palveluista, on tuo tekemisen meininki. Ne joilla on joustot liikkuvat ketterimmin. Epäilemättä osinkotulo on tärkeämpää kuin toimeentulo."

Jossain runoissa mennään nonsensen lähelle, enkä oikein ymmärtänyt näiden merkitystä, ellei sitten kuvana siitä pahoinvoinnin kierteestä minkä maailmamme tähänastinen kehitys on ladannut syliimme. Näin sitä mennään:

Sinun uiguurin huntusi, sinun liguurin luusi,
sinun nuttusi uikutus kuin ursusi murtuisi,
kuin urimnurmi kuivuisi, kuin riisuttu hivus
kuulisi tunnit. Sinun surusi Rumi, rubiinimuisti.

[...]

Näissä runoissa, tässä kirjassa, tutkitaan runouden rajoja, ja joskus mennään ryskyen metsään, mutta ei runoa ilman riskiä. Ja vaikka paikka paikoin tuntui että runoilijalla on liikaakin asennetta, ainakin sitä on, ja lukijalla tuntuu kylkiluissa.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Cirkeln

Mats Strandberg ja Sara Bergmark Elfgren ovat kirjoittaneet nuortenkirjan, joka on ilmeisesti kohderyhmässään valtavan suosittu: Cirkeln (Pocketförlaget, 2012; ISBN 978-91-86675-96-7). Ja melkein yhtä ilmeistä on, että jos ei kuulu kohderyhmään, kirja ei erityisemmin puhuttele.


Kirja on suunnitellun trilogian ensimmäinen osa, ja tarinan päähenkilöinä on kuusi lukiolaistyttöä, jotka törmäävät kummallisiin tapahtumiin ja kummallisiin kykyihin. Paljastamatta juonesta sen enempää lienee turvallista kertoa, että noituudella on iso rooli tarinassa, samoin kuin pahoilla voimilla jotka juonivat kaameita.

Kirja kertoo samalla myös koulukiusaamisesta, ongelmista vanhempien kanssa, yksinäisyydestä, erilaisuudesta, siis nuoren ihmisen elämästä yleensä. Mutta vaikka kirjan kieli on sujuvaa, ja itse asiassa melkoisen yksinkertaista niin että tekstiä voi pitää varsin nopealukuisena, en jaksanut kovinkaan pitkälle. Ei minua varten tämä kirja.

Mutta otetaan kuitenkin tekstinäyte tähän loppuun:

"Kom", säger hon och sträcker ut handen.

Linnéa tar den och kommer upp på fötter. Hon ser sig omkring med uppspärrade ögon.

"Vi måste hämta nån", säger Minoo.

Linnéa stirrar på henne. Hon skakar på huvudet.

"Vi kan inte lämna honom."

"Jag stannar", säger Minoo och ångrar sig genast.

Kukkulan kuningas

Jo Nesbøn kirja tarttui mukaan, vaikka olin miettinyt etten hänen dekkareitaan enää lue. Mutta takakannen teksti sai kiinnostumaan kirjasta: Kukkulan kuningas (Johnny Kniga, 2009; 2. painos; suom. Outi Menna; ISBN 978-951-0-34705-8).

Romaani kertoo kykyjenmetsästäjästä, headhunterista, nimeltä Roger Brown, joka löytää elämänsä keikan, monessa mielessä. Tapahtumapaikkana on 2000-luvun alun Oslo, eikä rekrytoinnin raadollisessa maailmassa jätetä yhtäkään temppua käyttämättä. Ja elämäntyylin tuottamien rahaongelmien takia Brownilla on oma sivubisnes, jossa ollaan tiukasti lain väärällä puolella.

Tässä Nesbøn kirjassa on samanlaisia ongelmia kuin muissakin hänen kirjoissaan, esimerkiksi Harry Hole -dekkareissa. Kai Nesbø tavoittelee "kansainvälistä tasoa", mikä tarkoittaa että mennään ryminällä eteenpäin ja tarinassa on pakko olla kaikenlaista erikoisefektiä, esimerkiksi sotilastoimintaa ja sen sellaista.

No, sinänsä hyvin tarina kirjassa pyörii, valtataistelua käydään siitä kuka on "kukkulan kuningas", siis rekrytointifirmojen ykköstyöntekijä, ja samalla pohditaan myös vallan- ja rahanhimon seurauksia.

Onko näillä markkinoilla elettävissä normaalia elämää? Ja mitä tapahtuu, kun tulee koston aika?

Kovin on kylmä tämä tarina, voisiko jopa sanoa moraaliton. Sitä ristiriitaisemmalta tuntuu, että kirjan tekijänpalkkiot on osoitettu - tai näin kansiliepeessä väitetään - kehitysmaissa toteutettavaan lukutaitokampanjaan.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Kellopeli, eli, Kuinka kaikki vedettiin käyntiin

Philip Pullmanin kertomus on satu, ja samalla se on satu kertomuksesta: Kellopeli, eli, Kuinka kaikki vedettiin käyntiin (Tammi, 2005; suom. Helene Bützow; ISBN 951-31-1143-1). Pienen 62-sivuisen teoksen on kuvittanut Peter Bailey, sopivan vanhanaikaiseen tyyliin.

Kirjassa kerrotaan kellosepistä, tarinankertojista, ja monet kauhukirjallisuuden teemat on otettu sadun käyttöön, esimerkiksi robotti-teema ja kuolleista herättäminen.

Mutta jotenkin pikkunäppärältä sormiharjoitukselta tarina loppujen lopuksi vaikutti, ei siinä ollut sellaista suurta sydäntä - niin sanoakseni - kuin saduissa parhaillaan on.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Öisin olemme samanlaisia

Anja Snellmanin runokokoelma kertoo ihmissuhteista, menneistä ja nykyisistä, ehkä tulevistakin: Öisin olemme samanlaisia (Siltala, 2011; ISBN 978-952-234-059-7). Runokirjaksi tässä oli melko paljon sivuja ja runoja, ja siis luettavaakin. Mutta jotenkin vaisu olo näistä runoista jäi.

Voi olla, että nämä runot pitäisi pystyä lukemaan jotenkin syvemmällä tavalla, tai sitten niissä on jotain sellaista johon en vain pysty tarttumaan, asettumaan.

Mutta otetaan kuitenkin katkelma runosta, kyllä näissä selvästi runoudesta on kyse:

Rakkaus on hylätty koira
joka ulvoo portin takana kadonnutta pantaansa,
liekö koskaan kenellekään kuulunutkaan.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Heights of Madness

Luin - tai pikemminkin selasin - tämän e-kirjan, ja harmittelin sitä että valokuvat puuttuivat, ne olisivat tuoneet tekstiin eloa. Mutta ei tämä Jonny Muirin kirja ihan vailla kiinnostavuutta ole: Heights of Madness (Metro Books, 2009; ISBN 978 1 85782 849 8).

En olisi lukenut tätä matkakirjaa, ellei tekijän nimi olisi tuonut mieleen John Muiria ja hänen kirjaansa Pitkä kävely Meksikonlahdelle.

Mutta siinä missä John Muir pohdiskeli syvällisiä kysymyksiä luonnon ja ihmisen suhteesta, Jonny Muir ryntää eteenpäin kohteesta toiseen juuri pysähtymättä miettimään minne on menossa ja mistä tulossa. Vaikeuksia riittää, mutta ymmärtääkö ihminen kokemaansa?

No, melkoinen urakka kuitenkin kolmen kuukauden aikana: "Heights of Madness is the story of that odyssey: a continuous cycling and walking adventure between the summits of the UK’s 92 counties. Starting in Cornwall and finishing in Inverness-shire 92 days later, I cycled 4,400 miles and walked another 600 miles, scaling the equivalent of 14 Mount Everests."

Jonny Muirin reissusta on tehty karttoja ja valokuvia sisältävä opaskirjakin: The UK’s County Tops: Reaching the Top of 91 Historic Counties, jossa kerrotaan kirjassa kuvattujen kohteiden sijainnit tarkkoine reittiohjeineen. Enkä yhtään ihmettelisi että joku haluaisi samalla tavalla itseään haastaa.

Kirjan lopussa Jonny Muir ihmettelee vaellusviettiään: "There will be other grand adventures I'm sure. For now I'm happy to satisfy my yearnings with short-term fixes: dashing up Munros, pedalling along Scotland's west coast and exploring untouched beaches. But that Linn of Dee urge - the desire to walk away from it all again - still consumes my fantasies. There will come a point when I won't be able to resist it any longer."

Jos oikein ymmärsin, vaellusvietti on pitänyt Muiria otteessaan eikä hän malta pysähtyä. Elämäntapa tämäkin on.

East of the West

Miroslav Penkovin novellikokoelma kertoo Itä-Euroopasta, Bulgariasta, maasta monen kulttuuriin ja eri vallanpitäjien puristuksessa: East of the West (Sceptre, 2011; ISBN 978-1-444-73371-6). Novellit ovat herkkiä, traagisia, mystisiäkin. Niissä kohtaavat fasistit ja kommunistit, kristityt ja muhamettilaiset, vanha ja uusi aika.

Aivan täydellisiä novelleja nämä eivät ole, kerronnassa on jonkinlaista itsetarkoituksellista menneen maailman ja kulttuuriin ihannointia, mutta näiltäkin osin Penkovin teksti on kyllä melkoisen terävää.

Ja melankoliaa näissä tarinoissa myös on, ehkä lähinnä ulkomaille lähteneen kaipuuta vanhaan ja entiseen, sitä todella kuitenkaan itselleen haluamatta. Kulttuurit törmäävät, mutta missä ihminen on kotonaan, siitä näissä tarinoissa on kyse.

torstai 4. lokakuuta 2012

Automies

Raimo Pesonen on kirjoittanut lyhyen romaanin, jossa puhutaan autolla ajamisesta ja oikeastaan autossa elämisestä, miehestä auton ratissa: Automies (Siltala, 2012; ISBN 978-952-234-119-8). Tai en tiedä kasvaako tämä teos oikeastaan romaanin mittoihin, pienoisromaaniksikin tätä voisi kutsua.

Annoin romaanille neljä tähteä Helmet-järjestelmässä, ensimmäisenä arvioijana, ja vaikka olisin voinut antaa kolme (tai kaksikin) tähteä teoksen tietynlaisesta alimittaisuudesta johtuen, kyllä neljä tähteä sittenkin tuntuu oikealta, sen verran hyvin Pesonen parhaimmillaan kirjoittaa.

Seuraavassa on lainaus kirjan tekstistä, ei mitenkään erityisen silmiinpistävästä kohdasta, mutta sellaista tekstiä joka kertoo Pesosen turhia krumeluureja välttävästä kerronnasta:

Tiet halkaisevat loputtomat metsät ja vaarat, kairautuvat korkeammista kumpareista läpi ja kaikkein hankalimmat ne kiertävät, mutta eivät pysähdy koskaan. Puntti, joka ei Kehä ykkösen sisäpuolelle koskaan vapaaehtoisesti tule, on sanonut että runokirjat on syytä pitää kaukana hänestä, mutta katulamppujen valaisema sateenkiiltävä betoni taivaalle kohoavassa rampissa on sellaista runoutta jota hänkin ymmärtää. Siihen on helppo yhtyä. Ymmärtämättömät puhuvat sorateiden romantiikasta, käsittämättä kuinka lähellä pintaa saattaa vaania niljainen savikerros joka nousee tilaisuuden tullen ylös ja heittää pahaa aavistamattoman ratinkääntäjän tieltä.


Mieskirjallisuudesta tässä romaanissa on kyse. Ja mainittakoon se vielä, että kirjassa esiintyy myös aseita, ja kun kerran ase tarinaan tupsahtaa, sitä myös käytetään, ehkä vähän erikoistehostemaisella tavalla, mutta kyllä sekin tähän kertomukseen luontevasti istui.

Jäljettömiin

Tim Krabbén romaanin ansioita ei voi kiistää, mutta millään en tästä pystynyt pitämään, niin hyytävä tarina on kyseessä: Jäljettömiin / (Like, 2003; suom. Titia Schuurman; ISBN 952-471-129-X).

Kirjan takakannessa lainataan kirja-arviota, jonka mukaan "se, joka uskaltaa ottaa tämän kirjan matkalukemiseksi, tarvitsee rautaiset hermot", ja näin tosiaan on. Vähän sama kuin ottaisi laivaristeilylle mukaan Estonian onnettomuudesta kertovan kirjan.

Romaani on lyhyt, 125 sivua, oikeastaan siis pienoisromaani, ja tarina käynnistyy siitä kun kaksi nuorta pysähtyvät moottoritien varrella huoltoasemalle, ja toinen nuorista katoaa jäljettömiin. Mitä tapahtui? Kahdeksan vuotta myöhemmin jäljelle jäänyt nuori päättää tehdä asialle jotakin...

Kirja tarjoaa psykologista jännitystä, mutta ei mitenkään mässäilevässä määrin, voisi jopa sanoa että tässä kuvataan tapahtumia etäännytetyllä tavalla, pitämällä vähän väliä kuvattaviin ihmisiin. Ja rikollisen mieleenkin tässä mennään, sillä tapahtumia kuvataan myös syyllisen näkökulmasta; tosin syyllinen on ehkä väärä sana tämmöisessä tapauksessa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Tiedon valtakunnassa: Helsingin yliopiston kirjasto - Kansalliskirjasto 1640-2010

Rainer Knapas on kirjoittanut vaikuttavan historiikin, josta kirjojen, kirjastojen tai tieteen ystävä löytää varsinaisen aarreaitan: Tiedon valtakunnassa: Helsingin yliopiston kirjasto - Kansalliskirjasto 1640-2010 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012; ISBN 978-952-222-272-5). Teoksen on käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Suvikumpu.


Minulle kävi kirjan kanssa nolosti, sillä kirjastosta lainattuna se odotti lukemista, kunnes eräpäivä oli ovella; joku oli kirjan itselleen varannut ja palauttaa se piti vaikka teki kipeää.

No, ehdin kirjaa jonkin verran sentään lukea, ja vaikutuksen se teki. Sivumäärä on 461, mutta kokonsa ja paksun paperinsa vuoksi kirja tuntuu massiiviselta tietopaketilta.


Sekin olisi pitänyt tietää, mutta en vain tiennyt, että aikoinaan kirjat olivat (tietysti!) haluttua sotasaalista, ja sellainen on myös nykyisen Kansalliskirjaston lähtökohta:

Turun kymnaasista siirrettiin sen koko kirjakokoelma, 21 volyymia, uuteen akatemian kirjastoon 1640. Ensimmäinen merkittävä kirjalahjoitus akatemian kirjastoon saatiin kenraali Torsten Stålhandsken leskeltä Christina Hornilta. Kyseessä oli noin 1000 niteen sotasaaliskirjasto, jonka kenraali oli ryöstänyt Tanskasta Århusin piispa Morten Madsenilta (lat. Martinus Matthiae). Stålhandske oli itse kuollut Tanskassa 1644 ja oli ilmaissut toiveen, että koko kirjakokoelma, joka piispallisen alkuperänsä vuoksi käsitti lähinnä teologiaa, sijoitettaisiin uuteen Turun akatemiaan.

Vuonna 1648 kuningatar Kristiina muisti akatemiaa 87 volyymin lahjoituksella, jonka teokset olivat peräisin Kuninkaallisen kirjaston kaksoiskappalekokoelmasta ja Määrin kirjallisesta sotasaaliista. Osa näistä teoksista tuli alun perin Olmüzin jesuiittakollegiosta, jonka ruotsalaiset olivat valloittaneet 1642, osa oli anastettu 1645 Dietrichsteinin kirjastosta Nikolsburgista. Kuninkaallinen kirjasto lahjoitti lisäksi 295 teosta, jotka oli sidottu 315 volyymiksi.


Mielenkiintoista oli myös se missä määrin arkkitehtuuri määritti kirjastojen olemusta. Varsinkin kansalliskirjastot olivat kansallisvaltion merkittäviä symboleja, ja tämä näkyi vaikuttavassa ja tarkkaan harkitussa arkkitehtuurissa.

Toivotan onnellisia lukuhetkiä kirjan seuraaville lukijoille - kirjaston kautta tämäkin kirja löytyy.

Piin elämä

Yann Martelin romaania on kehuttu ja palkittu (Man Booker -palkinto 2002) ja kirjastojen Helmet-järjestelmässäkin sillä oli viisi tähteä (viideltä arvioijalta). Mutta en jaksanut lukea kirjaa loppuun, tämä ei kiinnostanut: Piin elämä (Tammi, 2007; suom. Helene Bützow; ISBN 978-952-459-792-0).

Kirjaa mainostetaan seikkailulla, jonka kuluessa nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta. Toisin sanoen jonkinlainen Robinson Crusoe -tarina tässä on kyseessä, absurdilla tavalla kerrottuna.

Ihmisen ja eläimen suhteestä tässä kirjassa kerrotaan, samaten uskonnoista, sillä päähenkilö haluaa olla samaan aikaan hindu, muslimi ja kristitty.

No, kyllähän tämmöisellä pohdinnalla omat ansionsa on, mutta minulle kirjasta tuli tekemällä tehdyn vaikutelma, ehkä jaksanut tässä kyydissä kovinkaan pitkään. Oikeastaan ihmetyttää, miksi tätä kirjaa ylipäänsä on niin kovasti kehuttu.

tiistai 2. lokakuuta 2012

The Eloquent Light

Ansel Adams on jostain syystä laitettu Helmet-järjestelmässä ainoaksi tekijäksi tähän elämäkerta- ja valokuvateokseen, jonka tekstit on kirjoittanut Nancy Newhall. Mutta joka tapauksessa kirja kertoo Ansel Adamsista ja valokuvat ovat pääosin hänen ottamiaan: The Eloquent Light (Aperture, 1980; ISBN 0893810665).

Newhall tunsi Adamsin hyvin ja oli mukana monella hänen valokuvausmatkallaan, minkä johdosta tekstissä on läpitunkevaa Adamsin henkilön ja työskentelytapojen tuntemusta, paikoitellen se on suorastaan kronikka Adamsin tekemisistä.

Ja kun Adamsista on kyse, valokuvat ovat luonnollisesti teoksen pääosassa, ja painojälki on erittäin hyvää vielä yli 30 vuodenkin jälkeen. Kirja on jaettu osuuksiin, joista kunkin yhteydessä on kyseiseltä jaksolta valokuvia, eikä pelkästään kaikkein tunnetuimpia vaan myös muita, sellaisia joita en ole ennen nähnyt mutta jotka silti - tai juuri tästä johtuen - tekivät vaikutuksen, esimerkiksi valokuva lumisista männynoksista Yosemitessa.

Teksti paljastaa Adamsin työskentelytavoista paljon kiehtovia yksityiskohtia, ja samaten se tuo ymmärrystä valokuvaajan tuotantoon kertomalla hänen perhetaustastaan ja varhaisista vaiheistaan, vuosista 1902-1938. Hieno kirja, ja hienoa myös että tällainen kirja on saatavilla kirjastosta.

Sydämestä sinulle

Mari Mörön runot, Minna L. Immosen akvarellikuvitus, siitä syntyy runokirja: Sydämestä sinulle (Minerva, 2012; ISBN 978-952-492-627-0). Eikä tämä hassumpi ollut, vaikka minulta meni melkoisen kauan kirjan avaamiseen, jotenkin tuntui kuin se olisi liiankin makeaa täynnä. Mutta oli mukana myös suolaista.

Puutarhasta tässä kirjassa puhutaan myös, rakkauden ohella, tai rakkaudesta puutarhaan: "Sielu tarvitsee nojatuolin. / Jo sen vuoksi on tehtävä puutarha."

Muutamaan otteeseen runot iskevät mukavasti, ja sitten on sellaista tunnelmointia joka varmaankin vaatii sopivaa tunnelmaa toimiakseen:

Sano, että näet saman:
sinulla valo, minulla suunta
ja välillä toisinpäin.
Mukava tämä kirja on, ehkä enemmän lahjakirja, mutta ihan ilokseen tätä lukee myös itse.