Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater, eli, Helmiä sioille

Kurt Vonnegut kirjoittaa rikkaasta miehestä, joka päättää elää kurjuudessa auttaakseen vähäosaisia, minkä tähden mies yritetään julistaa oikeusteitse mielenvikaiseksi ja siten saada hänen omaisuutensa muiden haltuun: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater, eli, Helmiä sioille (Tammi, 2009; suom. Marjatta Kapari; ISBN 978-951-31-4846-1).



Joskus tulee mieleen ihmetellä, miksi pidän Vonnegutia suosikkikirjailijana vaikka en ole lukenut kovin monia hänen kirjoistaan, ainakaan vähään aikaan. Syynä lienee se, että ne muutamat teokset jotka olen lukenut, osan jo lähes 30 vuotta sitten, tekivät niin suuren vaikutuksen, osuivat jotenkin kohdalleen omassa käsityksessäni maailmasta ja elämästä.

No, tämä teos ilmestyi alunperin jo vuonna 1965, siis lähes 50 vuotta sitten, eli teos on lähestulkoon yhtä vanha kuin minäkin. Siten se kertonee aikansa maailmasta, mutta kumma kyllä, teoksen sanoma ei tunnu yhtään himmenneen, yhä meillä on keskuudessamme Rahajoen ahmatit, jotka hankkiutuvat varakkaiden ihmisten tuntumaan ja sieltä ammentavat itselleen omaisuutta minkä vain ehtivät.

Tästä romaanista ehkä puuttuu Vonnegutin romaanien kaikkein hulvattomimmat piirteet, joissa painovoima, aika tai tuonpuoleinen heittää kuperkeikkaa, mutta aikamoisen pyörityksen Vonnegut saa aikaan perinteisemmilläkin juonen käänteillä.

Alkoholisoitunut Rosewater on eräänlainen pyhä hullu tässä tarinassa, ja toisaalta lukija tulee miettineeksi missä määrin hänen halunsa tehdä hyvää muille ihmisille tosiasiassa on hulluutta ja missä määrin kyse on ihan tavallisesta selväjärkisyydestä. Jos kerran olemme ihmisiä, miksi emme olisi ystävällisiä toisillemme?

Mitenkään yksisilmäisesti Vonnegut ei maailmaa jaa hyväosaisiin ja huono-osaisiin, mutta taitavasti hän kuvaa tilannetta jossa ne joilla on yrittävät estää - keinolla millä hyvänsä - muita pääsemään elämässä eteenpäin. Ja usein riittää jo se, että hyväosaiset klikkiytyvät, tuntevat toinen toisensa, ja sulkevat kaikki ulkopuoliset ryhmästään pois.

Mutta mitä tapahtuu kun hyväosainen Rosewater haluaa antaa rahansa kaikille niille joilla on hätä ja jotka rahaa tarvitsevat? Onko hän mielenvikainen, vaiko täydessä ymmärryksessä?

Kurt Vonnegut: Hui hai - eli Jäähyväiset yksinäisyydelle

Tämä Kurt Vonnegutin romaani ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa, joka tietyssä mielessä on laadun tae. Itselleni Vonnegut on tavattoman tärkeä kirjailija, joten mitään erityisempää vakuuttelua tämän teoksen lukemisen tarpeellisuudesta ei tarvita: Hui hai - eli Jäähyväiset yksinäisyydelle (Tammi, 1978; suom. Jukka Kemppinen; ISBN 951-30-4016-X).



Olen tämän romaanin lukenut vuosikymmen tai pari sitten, alkuperäiskielellä, ja nyt vasta sain sen käsiini suomennettuna, kun se mökkilomalla löytyi kirjahyllystä. Ja ei kun samantien lukemaan. Paljon oli kirjasta ehtinyt unohtua, ja paljon oli sellaista jota en ollut ymmärtänyt edellisellä lukukerralla, mistä täytyy kyllä olla 20 vuotta ellei enemmänkin.

Kirjan alussa Vonnegut kertoo omasta perheestään, veljestään ja siskostaan, ja siitä miten romaanin tapahtumat linkittyvät hänen omaan elämäänsä. Tosin tulee mieleen, missä määrin Vonnegut tässäkin sepittää omiaan, sillä fiktiota tämä romaani tietenkin on. Melkoisen tarinan Vonnegut teoksessa kertoo, pilke silmäkulmassa, sillä teos on omistettu koomikkoparille Stan Laurel ja Oliver Hardy, Ohukaiselle ja Paksukaiselle. Mitä suurimmassa määrin - ja hyvinkin riemastuttavasti - slapstick-komedian tyylistä on tämä romaanin kerronta.

Vonnegut kertoo romaanissa kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen neandertalidikaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur olivat yhdessä ollessaan nero, mutta jos heidät erotettiin kauemmaksi kuin kolmen metrin päähän toisistaan, he olivat melkoisen lahjattomia.

Viisitoistavuotiaina Eliza ja Wilbur erotetaan toisistaan. Eliza päätyy lopulta Marsiin ja kuolee siellä lumivyöryssä. Wilbur päätyy Yhdysvaltain presidentiksi kampanjatunnuksella "Hui hai – jäähyväiset yksinäisyydelle". Mutta ei maailma Wilburin hyvää tarkoittavalla kampanjalla paremmaksi muutu, yhtä lailla pähkähullua on meno jatkossakin.

Mainiosti Vonnegut näyttää maailman ja olemassaolon mielettömyyden. Mitä järkeä on elämässä tai rakastamisessa? Vonnegut tuntuu sanovan lukijalle, että mitään sen kummempaa ei kannata tavoitella kuin suhtautua jotakuinkin ystävällisesti toisiin ihmisiin. Tämä ystävällisyys riittää elämän sisällöksi.

Kirjassa Vonnegut ehtii ottamaan kantaa rakkauteen, tuonpuoleiseen (jossa on tosi ikävää!), orjuuteen, sotimiseen, perhesuhteisiin, maailmanpolitiikkaan ja niin edelleen. Ja vaikka esipuheessa Vonnegut kertoo kirjoittamisen olevan yhtä tuskaa, aikamoisen hauskaa lukijalla teosta lukiessaan on.



Kirjan suomennus tuntui onnistuneelta vaikka tehtävä ei varmaankaan ole ollut helppo. Vasta tätä kirja-arviota kirjoittaessani huomasin että suomentajana oli Jukka Kemppinen. Mainio työnäyte tämä teos suomentajalta on.

Maaton mies

Kurt Vonnegutin kirjoituskokoelmalla oli Helmetissä viisi tähteä (neljä arviota), ja annoin sille viidennen kerran viisi tähteä: Maaton mies (Tammi, 2007; toim. Daniel Simon; suom. Erkki Jukarainen; ISBN 978-951-31-3672-7).

Kurt Vonnegutia pidetään humoristina, ja kyllä hän sitä onkin, mutta pikemminkin on niin että Vonnegut kirjoittaa niin vakavista asioista että niistä ei voi juuri muuten puhua kuin huumorin keinoin.

Vitsejäkin tässä kirjassa on muutama, mutta ne eivät ole pääosassa, vaan kirjoitusten ydin on Vonnegutin jutustelu omasta elämästään ja siitä mikä elämästä yleensä tekee elämisen arvoisen tässä pähkähullussa kohti tuhoa syöksyvässä maailmassamme.

Kirjaa kirjoittaessaan (ja sen kuvituksena olevia grafiikanlehtiä tehdessään) Vonnegut oli 82-vuotias, ei pieni ikä kirjailijalle, mutta melkoisen nuorekkaan vaikutuksen tämä kirja tekee lukijaansa.

Vonnegut kannustaa taiteen tekemiseen, olkoon taito ja taiteenlaji mitä tahansa:

Taiteet eivät ole mikään leipäpuu. Ne ovat erittäin inhimillinen keino tehdä elämästä siedettävämpää. Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Taivaan tähden, laula suihkussa. Tanssi radion tahtiin. Kerro tarinoita. Kirjoita ystävälle runo, vaikka se olisi surkea. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.

Ja musiikki, se on Vonnegutille tärkeää:

Takaisin musiikkiin. Se saa likimain jokaisen pitämään elämästä enemmän kuin pitäisi siitä ilman musiikkia. Vaikka olen pasifisti, jopa sotilassoittokunnat piristävät mieltäni aina. Pidän todella paljon myös Straussista ja Mozartista ja niin edelleen, mutta se korvaamattoman arvokas lahja, jonka afroamerikkalaiset antoivat koko maailmalle silloin kun he olivat yhä orjuudessa, oli niin suurenmoinen, että se taitaa nykyisin olla lähes ainoa syy, jonka vuoksi monet ulkomaalaiset pitävät meistä yhä, ainakin vähän. Maailmanlaajuiseen masennusepidemiaan tepsivä täsmälääke on nimeltään blues. […] Yksi parhaista rhytm-and-blues-bändeistä mitä olen eläessäni kuullut, koostui kolmesta suomalaisesta pojasta ja yhdestä tytöstä, jotka soittivat jollain klubilla Puolan Krakovassa.

Kiinnostaisi kyllä tietää, mikä tämä suomalainen bändi oikein olikaan johon Vonnegut niin suuresti ihastui.

Niin, ja kiinnostavia lukusuosituksiakin Vonnegutilta löytyy, esimerkiksi Ambrose Biercen tarina "Tapaus Owl Creekin sillalla", jonka laitoin heti varaukseen (kokoelmassa Pyhä kauhu).