Maaton mies

Kurt Vonnegutin kirjoituskokoelmalla oli Helmetissä viisi tähteä (neljä arviota), ja annoin sille viidennen kerran viisi tähteä: Maaton mies (Tammi, 2007; toim. Daniel Simon; suom. Erkki Jukarainen; ISBN 978-951-31-3672-7).

Kurt Vonnegutia pidetään humoristina, ja kyllä hän sitä onkin, mutta pikemminkin on niin että Vonnegut kirjoittaa niin vakavista asioista että niistä ei voi juuri muuten puhua kuin huumorin keinoin.

Vitsejäkin tässä kirjassa on muutama, mutta ne eivät ole pääosassa, vaan kirjoitusten ydin on Vonnegutin jutustelu omasta elämästään ja siitä mikä elämästä yleensä tekee elämisen arvoisen tässä pähkähullussa kohti tuhoa syöksyvässä maailmassamme.

Kirjaa kirjoittaessaan (ja sen kuvituksena olevia grafiikanlehtiä tehdessään) Vonnegut oli 82-vuotias, ei pieni ikä kirjailijalle, mutta melkoisen nuorekkaan vaikutuksen tämä kirja tekee lukijaansa.

Vonnegut kannustaa taiteen tekemiseen, olkoon taito ja taiteenlaji mitä tahansa:

Taiteet eivät ole mikään leipäpuu. Ne ovat erittäin inhimillinen keino tehdä elämästä siedettävämpää. Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Taivaan tähden, laula suihkussa. Tanssi radion tahtiin. Kerro tarinoita. Kirjoita ystävälle runo, vaikka se olisi surkea. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.

Ja musiikki, se on Vonnegutille tärkeää:

Takaisin musiikkiin. Se saa likimain jokaisen pitämään elämästä enemmän kuin pitäisi siitä ilman musiikkia. Vaikka olen pasifisti, jopa sotilassoittokunnat piristävät mieltäni aina. Pidän todella paljon myös Straussista ja Mozartista ja niin edelleen, mutta se korvaamattoman arvokas lahja, jonka afroamerikkalaiset antoivat koko maailmalle silloin kun he olivat yhä orjuudessa, oli niin suurenmoinen, että se taitaa nykyisin olla lähes ainoa syy, jonka vuoksi monet ulkomaalaiset pitävät meistä yhä, ainakin vähän. Maailmanlaajuiseen masennusepidemiaan tepsivä täsmälääke on nimeltään blues. […] Yksi parhaista rhytm-and-blues-bändeistä mitä olen eläessäni kuullut, koostui kolmesta suomalaisesta pojasta ja yhdestä tytöstä, jotka soittivat jollain klubilla Puolan Krakovassa.

Kiinnostaisi kyllä tietää, mikä tämä suomalainen bändi oikein olikaan johon Vonnegut niin suuresti ihastui.

Niin, ja kiinnostavia lukusuosituksiakin Vonnegutilta löytyy, esimerkiksi Ambrose Biercen tarina "Tapaus Owl Creekin sillalla", jonka laitoin heti varaukseen (kokoelmassa Pyhä kauhu).