Vakavasti otettavaa huuhaata - kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin

Pekka Kilpinen kertoo haudasta nousseista verenhimoisista ruumiista, kullan valmistamisesta viisasten kivellä ja muista hullutuksista, jotka aikoinaan ovat ihmisiä riivanneet: Vakavasti otettavaa huuhaata - kurkistuksia historiankirjoituksen marginaaliin ja rivinväleihin (Yliopistopaino, 1998; ISBN 951-570-365-4).

Kirja on napakka, 154 sivua, ja kustakin aiheesta Kilpinen on löytänyt paljon sellaista josta en ollut yhtään tietoinen. Aiheita on runsaasti: salaseurat (Ruusu-risti), alkemia, eunukit, vampyyrit, pyövelit, luddiitit, kaksintaistelut ja niin edelleen.

Ja vaikka tänä päivänä päivittelemme näitä aikansa hullutuksia on syytä muistaa, miten vakavasti niihin aikoinaan suhtauduttiin - yhtä lailla vakavasti kuin tänä päivänä suhtaudumme yhteen jos toiseen hullutukseen (joista historia on meitä myöhemmin oikaiseva).

Kilpisen teksti on mainiota, ehkä tehokkaimmillaan silloin kun hän toteaa sen kummemmin paisuttelematta asiaan liittyviä faktoja. Näin hän kertoo vampyyreistä:

Lauantai on paras päivä vampyyrien tuhoamiseen. Koko Balkanille levinneen käsityksen mukaan vampyyrin on pysyttävä lauantaina haudassaan. Tappamismenetelmissä on jonkin verran vaihtelua. Kaikki slaavit tuntevat seivästämisen, mutta erityisen suosittu
menetelmä se on eteläslaavien alueella. Balkanilainen vampyyrintapposeiväs tehdään orapihlajasta, mutta Ukrainassa suositaan saarnia. Kreikkalaiset yleensä polttavat vampyyrinsä, kun taas länsislaavit iskevät omilta verenimijöiltään pään irti. Polttaminen on kaikkein tehokkain tappokeino, ja sitä käytetään usein täydentämään muiden menetelmien vaikutusta.

Tästä tuleekin mieleen Fred Vargasin mainio dekkari Jalattomat, elottomat, jossa myös (aika erikoisella tavalla) jahdataan vampyyrejä. Vargasin kertomukset serbialaisista vampyyritarinoista ja Kilpisen kirjan kuvaukset osuvat kyllä yksiin. Vargas tekee vampyyreistä mustaa komediaa (pitäen kuitenkin faktat kohdallaan), ja Kilpisen kirjassa on hiukan samanlaista otetta, vaikka asiatekstistä onkin kyse.

Kilpinen pohtii myös rankaisemista itsemurhasta (tai sen yrittämisestä). Lähiomaiset ja suku sai kärsiä kun kirkko ei suostunut hautaamaan itsemurhan tehneitä normaaliin tapaan hautausmaille. Oli oikeastaan kummallista, että kirkko, jonka alkuaikoina marttyyrikuolemaa ihannoitiin (ja sehän on eräänlainen itsemurha) suhtautui myöhemmin niin äärimmäisen kielteisesti itsemurhiin.

Tästä ilmeisesti johtui osin se, että itsemurhan tekeminen kierrettiin tekemällä rikos, josta oli rangaistuksena kuolemanrangaistus. Esimerkiksi murha tai eläimiin sekaantuminen olivat keinoja epäsuoraan itsemurhaan.

Aikoinaan väitettiin, että katoliset olisivat vähemmän taipuvaisia itsemurhiin, mutta tässäkin saattoi olla kyse harhasta: '[K]atolisten kuolinsyiksi ilmoitettiin tilastoissa omituisen usein onnettomuus, ”äkkikuolema” tai vain "kuolinsyy tuntematon". Katolisuus näytti kyllä suojelevan itsemurhilta mutta altistavan jostain syystä hengenvaarallisille onnettomuuksille... Dayn tulkinta oli, että katolinen kirkko vaati tuohon aikaan paljon protestanttisia kirkkoja ankarammin itsemurhantekijöiden hautaamista kirkkomaan ulkopuolelle. Välttääkseen kiusallisia tilanteita omaiset ja viranomaiset rekisteröivät tosiasiallisia itsemurhia mahdollisimman usein onnettomuuksiksi tai ”äkkikuolemiksi”.'

Mitenkään kevyttä lukemista tämä kirja ei tarjoa, vakavuus tarkoittaa tässä usein hengenvakavaa asiaa, mutta jollain kummallisella tavalla nämä artikkelit ovat lohduttavia. Ehkä ne auttavat suhteuttamaan nykyajan murheita sellaisiin murheisiin joiden kanssa esi-isämme joutuivat painimaan.

Ja kyllä vakava huuhaa edelleenkin on elossa ja voi hyvin. Riittää seurata amerikkalaisten johtavien republikaanipoliitikkojen lausumia esimerkiksi ilmastonmuutoksesta tai Raamatun tulkinnoista, unohtamatta kaikkia niitä jotka ovat hurahtaneet johtoismin hypetykseen ja alkaneet uskoa siihen tosissaan.

Aika nyrjähtäneitä me ihmiset loppujen lopuksi olemme teknisestä sivistyksestämme huolimatta.