Ben Winters on kirjoittanut mainion romaanin, joka yllätti yhdistämällä perinteisen dekkarin maailmanlopun odotukseen: The Last Policeman (Quirk Books, 2012; ISBN 978-1-59474-577-5). Tarina kertoo amerikkalaisesta pikkukaupungista muutama kuukausi ennen sitä, kun kilometrien kokoinen asteroidi iskeytyy maapalloon. Yhteiskunta on kaaoksessa, mutta poliisi on yhä olemassa ja yrittää ratkoa rikoksia.
Winters ei mitenkään mässäile ihmisten kauhulla, vaan kertoo toteavasti yhteiskunnasta joka on pala kerrallaan lakkaamassa toimimasta:
[T]he Cellular phones are getting dicey. You dial, you wait, sometimes you get through and sometimes not. A lot of people are convinced that Maia is bending Earth's gravitational field, our magnets or ions, or something, but of course the asteroid, still 450 million kilometers away, is having no more effect on cellphone service than on the weather. Officer Wilentz, our tech guy, he explained it to me once: cellular service is chopped up into sectors-cells-and basically the sectors are dropping out, the cells are dying, one by one.
Ihmiset tekevät itsemurhia vähän väliä, mutta poliisi alkaa epäillä tilastomatemaatikon tekemään itsemurhaa lavastukseksi. Mutta miksi joku vaivautuisi lavastamaan itsemurhan kun maailmanloppu on joka tapauksessa muutaman kuukauden päässä?
Winters kuvaa hauskalla tavalla tilastomatemaatikon järjestelmällisyyttä, hän kun on laittanut muropakkauksetkin aakkosjärjestykseen:
In the pantry are nine boxes of cereal, carefully alphabetized: Alpha-Bits, Cap'n Crunch, Cheerios, and so on. There is one empty slot in the neat row, like a missing tooth between the Frosted Flakes and the Golden Grahams, and my mind automatically fills in the missing box: Fruity Pebbles. A stray candy-pink grain confirms my hypothesis.
En rupea paljastamaan tarinasta sen enempää. No, ehkä sen voi kuitenkin sanoa, että tälle dekkarille on turha odottaa jatko-osia.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti