Rakkaudesta polkupyörään

Robert Penn on kirjoittanut merkillisen kiehtovan kirjan polkupyöristä, ja polkupyöräilystä: Rakkaudesta polkupyörään (Atena, 2012; suom. Tuija Tuomaala; ISBN 978-951-796-846-1). Kirja on yhdistelmä polkupyörän historiaa, polkupyöräilijän elämäntarinaa ja täydellisen polkupyörän tavoittelua.

Penn päättää rakennuttaa itselleen juuri sellaisen polkupyörän kuin haluaa, sellaisen joka on parasta laatua ja joka kestää aikaa niin että sillä voi ajaa seuraavat 30 vuotta. Samalla Penn kertoo siitä, miten polkupyörä sai nykyisen muotonsa, ja polkupyöräalan ammattilaisista, sillä käsityötaitokin on yhä kunniassa.

Pennillä on ollut paljon polkupyöriä, ne tuntuvat määrittävän hänen henkilökohtaista historiaansa:

Vuonna 1990 ostin ensimmäisen maastopyöräni, käytännöllisen brittivalmisteisen jäykän Saracen Saharan. Ajoin sillä Kiinan Kašgarista Karakorumvuoriston ja Hindukušin yli Peshawariin Pakistaniin. Palattuani Lontooseen ja työskennellessäni asianajajana Saracen oli enemmän kuin kulkuväline; se edusti elämää liituraitapukujen tuolla puolen. Sitten se varastettiin. Seurasi sarja työmatkailuun muokattuja maastopyöriä: Kona Lava Dome, kaksi Specialized Stumpjumperia, Kona Explosif ja muutamia muita. Ne kaikki varastettiin. Kerran minulta varastettiin kaksi polkupyörää samana viikonloppuna.

Näistä polkupyöristä päästään olennaiseen, siihen syyhyn miksi Penn halusi rakennuttaa itselleen mittatilauksena tehtävän pyörän, joka olisi juuri häntä varten:

Jotain oleellista silti puuttuu. Kuten tuhannet muut päivittäin pyöräilevät käytännöllisen ajokin omistajat, näen ammottavan aukon pyörävajassani, suuren tyhjän tilan, joka kaipaa jotain muuta, jotain erityistä. Elämänmittainen suhteeni polkupyörään on puolivälissä, mutta mikään pyöristäni ei viittaa sellaiseen.

Penn ei aikaile käydä myöskään tulenarkojen aiheiden kimppuun, esimerkiksi kysymykseen parhaasta runkomateriaalista polkupyörälle: alumiini, teräs, hiilikuitu, ... Pennillä on vahvoja mielipiteitä, mutta hän myös puolustaa niitä vakuuttavasti, sanoisinko jopa niin että tietynlainen into miettiä juuri itselle tehdyn polkupyörän rakennuttamista alkoi kytää mielessä:

Olen kokeillut kaikkia keskeisiä runkomateriaaleja. Minulla on ollut alumiinirunkoinen maantiepyörä hiilikuituhaarukalla, teräsrunkoinen maastopyörä, alumiinirunkoinen maastopyörä, teräksinen retkipyörä, titaanirunkoinen maantiepyörä, täyshiilikuiturunkoinen maantiepyörä ja alumiinirunkoinen maastopyörä, jonka istuinkannatin oli hiilikuitua.
[...]
Runkomateriaaleista on liikkeellä paljon huhupuheita. Totuus on, että taitava rungontekijä tekee hyvän rungon mistä tahansa edellä mainitusta materiaalista ja millä tahansa toivotuilla ominaisuuksilla. Jos rungon halkaisija, rungon seinämien paksuus ja rungon geometria ovat oikeat, pyörä on hyvä.

Penn käy samantien sen väitteen kimppuun, että alumiininen runko olisi luoteeltaan huomattavasti jäykempi kuin teräksinen: käytännössä materiaalin laadulla ei ole juurikaan merkitystä pyörän tuntumalle, muut tekijät ovat paljon tärkeämpiä.

Penn ei hirveästi kehuskele omalla polkupyörien asiantuntemuksellaan, pikemminkin kirjasta saa sen kuvan että hän löytää loputtomasti ihmeteltävää kulkiessaan asiantuntijan luota toiselle pohtimassa oman pyöränsä komponettivalintoja. Mutta aika ajoin hän kertoo jotain joka saa mietteliääksi:

Vuoden ajan minulla oli pakkomielle olla laskematta jalkaa maahan pyöräillessäni Lontoossa. Yksi vaadituista taidoista oli liikennevaloissa seisominen. Tärkeää oli myös ennakoida valojen vaihtuminen ja jarruttaa ajoissa, tietää milloin voi ajaa yli keltaisella ja tajuta intuitiivisesti autoilijoiden liikkeet. Ajoin asunnoltani Paddingtonista Hyde Parkin pohjoispuolelta säännöllisesti Cityyn, missä opiskelin valokuvajournalismia, laskematta jalkaani maahan. Se oli helppoa: matkaa oli kuusi kilometriä, tiesin liikennevalojen jaksotuksen suurimmissa risteyksissä ja reittini vältteli pääkatuja. Vaikeampaa oli ajaa Paddingtonista Thamesin eteläpuolelle Camberwelliin, missä tyttöystäväni asui. Jos saavuin pihatielle virnuillen kuin idiootti, hän tiesi, että olin onnistunut. "Ihmiset, jotka varovat astumasta katulaattojen väleihin, vaikuttavat sinuun verrattuna normaaleilta. Sinun pitäisi mennä hoitoon", hän sanoi. Suhde ei kestänyt.

En nyt rupea tässä luettelemaan, mistä osista Pennin toivepyörä lopulta koottiin, mutta melkoisen vaikuttavalta kokonaisuus vaikutti. Hinta ei ollut ihan hirveä, mutta taatusti ainutlaatuisen ajokin Penn itselleen sai.

Kirjassa viitataan monenmoiseen etappiin polkupyörien kehityksen historiassa, ja samalla kumotaan useita myyttejä, muun muassa väite että jo Leonardo da Vinci olisi keksinyt polkupyörän. (Kyseessä oli huijaus.)

Tämä jos mikä on mainio lahjakirja polkupyöräilyn ystäville. Tosin vaarana voi olla, että tämän kirjan luettuaan pyöräilyhulluus kasvaa ihan uusiin mittasuhteisiin.