Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Joskus sitä tapahtuu niinkin, että tulee luetuksi ensin englanninkielinen alkuperäisteos ja sitten, vuosien jälkeen, suomeksi käännetty versio. Näin kävi Ali Smithin romaanille Oli kerran kello nolla (Otava, 2013; suom. Kristiina Drews; ISBN 978-951-1-26485-9).



Vuonna 2012 kirjoitin alkuperäisteoksesta kirja-arvion, joka tuntuu osuvalta näin uudelleen lukemisenkin jälkeen. Nyt nousivat esiin hiukan toisenlaiset teemat, mutta niinhän se on että ihminen muuttuu vuosien kuluessa, ja se mikä viisi vuotta sitten tuntui tärkeältä voi tänään olla jo jotain muuta.

Illalliskutsut keskeytyvät, kun mies nousee pöydästä, lukitsee itsensä vierashuoneeseen eikä suostu tulemaan ulos. Tapausta kuvaavat vaihtuvat kertojat, joiden tarinoista rakentuu värikäs ihmiskohtaloiden kudelma. Kielellä rohkeasti leikittelevä Ali Smith kirjoittaa herkullista satiiria ulkokultaisesta keskiluokasta ja tempaa lukijan riemastuttavaan kerronnalliseen peliin, jonka keskiössä ovat kysymykset muistamisesta ja identiteetistä.

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Luin ensin Margaret Atwoodin tieteisromaanin Oryx ja Crake, ja siinä määrin vaikuttava teos oli, että otin heti perään luettavaksi trilogian toisen osan: Herran tarhurit (Otava, 2011; suom. Kristiina Drews; ISBN 978-951-1-25759-2).



Romaanissa Oryx ja Crake päähenkilö oli yhteiskunnan eliittiin kuuluva mies, joka selvisi tuhosta linnoittautumalla suojattuihin laboratoriotiloihin kunnes tauti oli tehnyt pahimmat tuhonsa ulkomaailmassa. Tässä jatko-osasa puhutaan yhteiskunnan vähempiosaisista, eräänlaisesta uskonnollisesta lahkosta joka sitoutuu kasvissyöntiin ja odottaa maailmanlopun tulemista.

Atwood syventää samalla edellisen romaanin tapahtumia, tuo ekokatastrofiin toisenlaisia sävyjä ja painotuksia.

Kirjan uskonlahkossa veisataan virsiä, ja nämä virret ovat saatavissa myös cd:lle äänitettyinä, Hymns of the God’s Gardeners. Melkeinpä pitäisi hankkia tämä levy kuultavaksi, sen verran hirtehisiä ovat virsien sanoitukset.

Atwood ei suoranaisesti saarnaa tässä romaanissaan, mutta eräänlainen ekologisen ajattelun liturgia kirjassa kyllä on tarjolla, jos sitä niin haluaa lukea. Ajatuksia romaani herättää roppakaupalla, vaikka ihan samanlainen vau-tunne romaanista ei jäänytkään kuin trilogian ensimmäisestä osasta.

Seuraava osa täytyy lukea, ehkä jopa alkukielellä, jos nyt tästä ensin toivun.

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Luulen, että yritin aikoinaan lukea tätä Margaret Atwoodin romaania englanninkielisenä versiona, mutta tuolloin en päässyt pariakymmentä sivua pitemmälle. Nyt taas kävi suomennoksen kanssa niin, että lukemisessa ei vierähtänyt kauankaan: Oryx ja Crake (Otava, 2010; suom. Kristiina Drews; ISBN 978-951-1-24703-6).



Mitenkään suoraviivainen ja helppo luettava ei tämä romaani ollut, mutta suomennos oli sen verran hyvää työtä että teksti vei mukanaan. Romaanin voisi niputtaa tieteiskirjallisuuden kategoriaan, mutta yhtä lailla tässä on kyse kaunokirjallisesta teoksesta ylipäänsä, sellaisesta jota ei auta luokitella jonkin genren lokeroon.

Romaanin tulevaisuudenkuva on hätkähdyttävä dystopia, jossa geenitekniikka, biologiset aseet ja terrorismi sekoittuvat toisiinsa niin että ihmiskunta tuhoutuu sellaisena kuin sen tunnemme. Jotain ihmisestä muistuttavaa ehkä jää henkiin, mutta romaanin kuvauksen kohteena on enemmänkin ihmiskunnan tuhoutumiseen vaikuttavat voimat kuin se mitä tarkkaan ottaen tapahtuu.

Teos koukutti siinä määrin, että otin lähes heti perään luettavaksi jatko-osan Herran tarhurit, joka limittyy tämän kirjan tarinaan mutta kuvaa tapahtumia erilaisesta näkökulmasta, vaikkakin osa tämän romaanin hahmoista esiintyy myös tuossa romaanissa.