tiistai 31. toukokuuta 2011

Valoisa huone

Ranskalainen sosiologi Roland Barthes julkaisi teoksen La Chambre Claire vuonna 1980, ja sen suomensivat Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto vuonna 1985 nimellä Valoisa huone (Kansankulttuuri Oy). Teos lienee tunnetuin englanninkieliseltä nimeltään, Camera Lucida.

Barthesin Valoisa huone pohtii valokuvaa sen kohteen ja sen katselijan näkökulmasta, ei valokuvaajan. Tämä pieni kirjanen on kiehtova johdatus omaperäiseen tapaan katsoa ja kokea valokuvia, ehkäpä sellaiseen tapaan joka visuaalisen informaation kyllästämässä yhteiskunnassa on käymässä yhä harvinaisemmaksi - pohdiskelevaan, mietiskelevään, persoonalliseen lähestymistapaan.

Barthesin mukaan valokuvan katsomiseen liittyy kahdenlaista motivaatiota: studium, yleinen kiinnostus vailla erityistä akuuttisuutta, ja punctum, valokuvan se sattuma joka pistää katsojaa, siis pysäyttää ja pakottaa katsomaan kuvaa intensiivisemmin.

Barthes toteaa, että monet valokuvat jäävät katseen edessä elottomiksi, ne herättävät vain yleistä, kohteliasta kiinnostusta. Barthes toteaa, että pohjimmiltaan valokuvaus on kumouksellista "silloin kun se on ajatuksiinsa vaipunutta, ajattelevaa".

Mutta punctum, se on vaikeasti selitettävää: "Punctumin havaitsemisessa ei ole apua minkäänlaisesta analyysistä [...] riittää että se on siinä sivulla ja näen sen." Usein kyseessä on kuvan yksityiskohta, mutta sillä on laajentumiskykyä, tai se voi "yksityiskohtana" pysyen täyttää koko kuvan.

Barthes vertaa piston aiheuttavia valokuvia haikuun: "Sillä haikun merkkikieltä ei liioin voi kehittää; siinä on jo kaikki, eikä se luo halua tai edes mahdollisuutta retoriseen kehittelyyn."

Yhteenveto: Erinomainen, omaperäinen, pysähdyttävä puheenvuoro valokuvan perimmäisestä merkityksestä. Teos ei helposti avaudu, ja vaatii luultavasti useita lukukertoja.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Miksi länsimaat ovat niskan päällä - tällä hetkellä

Ian Morris tekee historiasta ymmärrettävää suuressa mittakaavassa. Teos Why the West Rules--for Now: The Patterns of History, and What They Reveal About the Future on järkäle, mutta mukava lukea laajuudestaan huolimatta.

Itä vs. Länsi - ottaako kukaan koskaan tästä asiasta selvää? Ehkä ei, mutta Morris ainakin auttaa ymmärtää asioita syvällisemmin, ihmiskunnan historian kulkua suurena kokonaisuutena jossa sekä maantieteellä että kulttuurilla on ollut merkitystä.

Morrisin kirjaa voi pitää kymmenien tutkimusalojen synteesinä, eikä hän pyri sen vähempään kuin selittämään ihmiskunnan tähänastisen kehityshistorian apinaihmisestä alkaen, päätyen tämän hetken kansainväliseen valtapolitiikkaan.

Ja pyrkiipä Morris myös ennustamaan, miten jatkossa tulee käymään. Nouseeko Itä ja onko Länsi menettänyt asemansa vuoteen 2100 mennessä?

Joka tapauksessa kulttuurinen edistyminen tuo mukanaan tuhon siemenet, kerta kerran jälkeen. Tässä voisi viitata taolaisuuden perusajatuksiin, joihin kuuluu että heikkous muuttui vahvuudeksi ja pienuus suuruudeksi.

Kunkin aikakauden vahva keskus sortuu kehityksensä tuottamien ennakoimattomien vaikutusten alle, usein vieläpä niin että periferiassa toimineet tahot ottavat oivallukset omikseen. Uudet toimijat ovat ketteriä, koska niillä ei ole painolastina saavutettua asemaa, ja siten ne hyödyntävät toimintatapoja tehokkaammin. Lopulta vallan painopiste siirtyy uuteen paikkaan, ja kierto alkaa alusta uudelleen.

Tämä on iso kirja, monessa mielessä, mutta aihepiirin huomioiden ei tämä kirja juuri lyhyempikään voisi olla. Historiallinen saavutus!

torstai 26. toukokuuta 2011

Peippo vei

Heli Laaksosen runokokoelma Peippo vei saa hämmästymään, nauramaan, näkemään kipeitä asioita myötävalossa. Enpä ole moista ennen lukenut - pidin tästä!

Laaksosen murrerunot ovat kekseliäitä ja sanankäytöltään omaperäisen hauskoja. Kaiken lisäksi teemat ovat sekä arkisia että syvällisiä, pureutuen hyvinkin kipeisiin aiheisiin.

Murre saa tekstin aukeamaan hitaasti, viipeellä, joten oivallus tulee ikään kuin nautinnollisen odotuksen jälkeen, kuin valokuva johon on piilotettuna vasta vähän ajan kuluttua löytyvä juju. Murre myös keventää vaikeidenkin teemojen käsittelyä, tuo asiat arkeen ja ihmistä lähelle.

Aivan erinomaista!

Mutta voisiko nämä runot kääntää toiselle kielelle? Luulenpa ettei - mikä on harmi sillä niin suurenmoisia ne ovat.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Botswanan iloiset rouvat / Onni ja siniset kengät

Alexander McCall Smithin teokset Botswanan iloiset rouvat ja Onni ja siniset kengät (suom. Jaakko Kankaanpää) jatkavat Mma Ramotswen tarinaa. Kirjastossa nämä on luokiteltu jännitys-kategoriaan, mutta kovin paljon jännitystä kirjoista ei löydy, suunnilleen on kyse semmoisesta että joku ajaa autolla polkupyöräilijän kumoon tai siihen suuntaan.

Kirjasarja jaksaa kiehtoa, vaikka jonkin verran toistoa alkaa tässä vaiheessa sarjaa jo ilmetä. Kirjojen maailma tuntuu ajattomalta - Botswanassa aika tuntuu pysähtyneen tai ainakin etenevän toisin kuin länsimaissa.

Ajattomuus kävi ilmi siitäkin, että luin ensin pitkän pätkän myöhemmin ilmestynyttä teosta Onni ja siniset kengät ennen kuin kävi ilmi, että Botswanan iloiset rouvat esittelee uusia henkilöhahmoja eli siis kannattaa lukea ensin.

Smith pystyy yhä edelleen syventämään henkilöhahmojaan, vaikka jonkin verran toistoa ilmeneekin. Kannattaa varmaankin pitää jonkin verran väliä kirjojen lukemisen välillä, että ehtii unohtaa enimmät ja siten tarina tuntuu taas tuoreelta.

Kirjojen teemat ovat universaaleja, kuten kysymys siitä mitä sukulaisuus tarkoittaa, mitä kansakunta merkitsee ja miten ihmisten tulisi suhtautua toisiinsa. Smith on realistinen optimisti ja tarttuu kipeisiin aiheisiin elämänmyönteisesti, etsien arkipäivän - afrikkalaista? - filosofiaa joka kumpuaa elämisestä juuri tässä hetkessä.

Ja vaikka kuolleen isän hautapaikan muisteleminen voi särkeä sydämen, voi onni löytyä yksinkertaisesti, vaikkapa uusista sinisistä kengistä.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Luovia kuvausprojekteja

Chris Gatcumin kirja Kehity kuvaajana - 52 luovaa kuvausprojektia (WSOYpro, 2010) tarjoaa sekatavarakaupan tyylisen kokoelman erikoisia lähestymistapoja valokuvaukseen. Itse en kirjasta kovin paljon uutta löytänyt, mutta voihan näistä ideoista joskus vielä iloa olla.

Kuvausprojektit menevät laidasta laitaan. Joissakin on kyse kuvien jälkikäsittelystä (esimerkiksi HDR), toisissa eksoottisten välineiden käytöstä (esimerkiksi lelukamerat). Mukana on niin yökuvausta kuin studiossa työskentelyä. Pätevästi kerrottuna, mutta vähän liian värikylläisesti kuorrutettuna omaan makuuni.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Kuunteleva organisaatio

Tässäpä erinomainen kirja, ja sitä paitsi lyhyt: Jukka-Pekka Puron Kuunteleva organisaatio (Infor, 2010). Tiivistäen kyse on siitä, että kun organisaatiossa ihmiset kuuntelevat toisiaan, hommat hoituvat. Kuunteleminen on tärkeää!

Heti kirjan alussa tulee lukijalle vaikea kysymys: Millä perusteella pidän itseäni hyvänä kuuntelijana?

Puro avaa tästä kysymyksestä koko joukon ajatuskulkuja, muun muassa liittyen siihen, että kuunteleminen voi liittyä yksittäiseen ihmiseen tai asiaan, ihmisten väliseen toimintaan, tai koko organisaation kulttuuriin.

Jossakin tilanteessa todistetusti hyvä kuuntelija voi olla huono jossain toisessa tilanteessa. Olisi hyvä tiedostaa, mikä tilanne ja olosuhteet kulloinkin on kyseessä, ja sopeuttaa oma kuuntelemisensa siihen.

Kuunteleminen ei saa olla vain näennäistä. Puro esittää tärkeysjärjestyksessä kolme luonnehdintaa hyvälle kuuntelemiselle:

  • 1. Hyvä kuuntelija pyrkii aidosti ja vilpittömästi ymmärtämään, mitä hänelle yritetään sanoa.
  • 2. Hyvä kuuntelija tekee aktiivisesti tulkintoja ja arvioita kuulemastaan.
  • 3. Hyvä kuuntelija osoittaa palautteellaan kuuntelevansa.

Prioriteettijärjestys on tässä olennainen - jos antaa palautetta mutta ei pyri aidosti ymmärtämään, onko se kuuntelemista?

Puro kiteyttää kuuntelevan organisaation tavoitteen seuraavasti:

Kuuntelevan organisaation tavoitteena on, että kaikki työyhteisöön kuuluvat kokevat yhdessä tavoittelevansa toistensa ymmärtämistä.

Tähän liittyen hän toteaa: "Hyvä kuunteleminen hyödyttää kaikkia." Toki on niin, että korviensa sulkemisella tai näennäisellä kuuntelemisella voi hankkia itselleen hyötyä lyhyellä tähtäimellä, mutta tämä kostautuu korkojen kera ajan mittaan.

Yhteenveto: Tärkeä, napakka, oivaltava teos äärimmäisen tärkeästä aiheesta.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kolme valokuvakirjaa linnuista: Selviytyjät, Linnut vauhdissa ja Lintuvesien äärellä

Kiitos kirjastolaitoksen, sain luettavaksi kolme mainiota valokuvakirjaa linnuista, kukin omalla tavallaan erinomainen.

Markus Varesvuon ja Pertti Koskimiehen Selviytyjät - Lumen ja jään linnut (WSOY, 2008) on sekä valokuvakirja että esseekokoelma lintujen elämästä ja lintujen elämän tarkkailemisesta. Kuvat (Varesvuo) ja teksti (Koskimies) sopivat hyvin yhteen mutta ovat samalla itsenäisiä kokonaisuuksia.

Mikä tekee Selviytyjät-kirjan erinomaiseksi on selkeä teema: kuinka linnut selviävät pohjoisessa talven yli, ja mitkä linnut sen tekevät. Ja valokuvat ovat aivan erinomaisia, kuvaavat sekä lintuja että niiden elinympäristöä.

Myös teoksen Linnut vauhdissa (Tammi, 2009) kuvitus on aivan ensiluokkaista jälkeä, siitä pitävät huolen Arto Juvonen, Tomi Muukkonen, Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo. Esipuheessa Hannu Hautala kirjoittaa otsikolla "Uuden aikakauden lintukuva" - kai tässä jonkinlaisia manttelinperijöitä ollaan hakemassa.

Kirja on rakennettu kuvapereittain aukeamiksi, ideana se että jokin asia, teema yhdistää kahta aukeamalle valittua kuvaa. Tämä toimii yllättävän hyvinkin, mutta kantaako se kokonaista kirjaa?

Pakko on myöntää, että itselläni kirjan jännite lässähti kohtuu pian, varsinkin kun kaikki kuvat tuntuivat olevan ikään kuin samasta muotista: värikylläisiä, taustat vahvan teleobjektiivin sumuisiksi vääntämiä; teknisesti aivan erinomaisia suorituksia, mutta silti jotenkin latteita.

Ja sitten se kolmas kirja: Jari Kostet ja Markus Varesvuo ovat tehneet kirjan Lintuvesien äärellä: Maalauksia ja valokuvia (Otava, 2007), jossa myös harrastetaan kuvaparin aukeamia, mutta tässä kirjassa kuvat ovat samasta linnusta niin että toinen on piirros tai maalaus ja toinen valokuva. Kostet on aivan erinomainen lintujen tarkkailija ja niiden kuvaaja taiteen keinoin; Varesvuo osaa puolestaan valokuvauksen.

Mutta tässä kirjassa ehkä parasta antia olivat kullekin aukealle laitetut lyhyet kuvaukset siitä, miten kukin kuva on syntynyt. Monet näistä teksteistä kertovat myös lintujen elämästä ja suhteesta ihmiseen. Erinomaista!

Ja vaikka tämä kirjoitus kertoo kirjoista, on pakko sanoa: tämmöisenä päivänä paras paikka on ulkona ihailemassa alkukesän vehmasta vihreää. Kauan se ei kestä, huomenna voi olla jo liian myöhäistä.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Puolue - Kiinan hallitsijoiden salainen maailma

Richard McGregor on kirjoittanut äärimmäisen kiinnostavan kirjan kiinalaisesta järjestelmästä. Teos on suomennettu nimellä Puolue - Kiinan hallitsijoiden salainen maailma (Otava, 2010), mutta käsissäni oli englanninkielinen versio, The Party: The Secret World of China's Communist Rulers (Allen Lane, 2010).

McGregor kertoo yksityiskohtaisten esimerkkien avulla Kiinan hurjasta taloudellisesta noususta viimeisen 20 vuoden aikana, sekä siitä, miten kommunistinen puolue on kyennyt säilyttämään otteensa yhteiskuntaan muutoksista huolimatta. Sanan kommunismi käyttö Kiinan yhteydessä toki voi herättää kysymyksiä, mutta kuten puolue on itse todennut: "kommunismi on sitä mitä me sanomme sen olevan".

Kiinan kommunistisen puolueen ensisijainen itselleen asettama tehtävä on vallassa pysyminen, mistä seuraa yhteiskunnallisen stabiilisuuden ja taloudellisen kehityksen sekundaarisia tarpeita, mutta nämä alisteisina primäärille tavoitteelle. Vaikka puolue itse on käyttänyt toiminnastaan demokratia-sanaa, ei tässäkään ole kyse länsimaisesta ajatuksesta vaan todellinen vallankäyttö tapahtuu kulisseissa julkisuudelta piilossa.

Mielenkiintoista oli myös ymmärtää, miten hierarkkinen Kiinan järjestelmä on, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että Pekingin keskusjohdolla on loppujen lopuksi vähän mahdollisuuksia vaikuttaa paikallistason toimintaan, mikä on selkeästi näkynyt esimerkiksi ympäristökatastrofien huonossa ennaltaehkäisyssä ja jälkihoidossa.

Kommunistinen puolue pitää vallasta kiinni kolmella keskeisellä tavalla: asevoimien kontrollilla, julkisuuden kontrollilla ja henkilönimitysten kontrollilla. Näistä viimeinen on kaikkein kiehtovin, siis mekanismi jolla puolue voi sanella miten johtopaikat miehitetään - ja tarvittaessa esimerkiksi kierrättää toistensa kanssa liian rajusti kilpailevien valtionyhtiöiden johtajat organisaatiosta toiseen: "kun ette olleet kiltisti, katsokaapa vähän aikaa toisen näkövinkkelistä miltä maailma näyttää".

Kiinan järjestelmä on omalaatuinen yhdistelmä puolueen kontrollia ja lähes täydellistä vapautta toimia - edellyttäen että toiminnan tulokset ovat puolueen kannalta hyödyllisiä. Kiina on luonut lyhyessä ajassa tavattoman varallisuuden, osin esimerkiksi ympäristön ja työntekijöiden riiston ansiosta, mutta saavutuksia ei käy kiistäminen.

Ja tämä onnistuminen on johtanut aivan uudenlaiseen itseluottamukseen, mikä näkyy niin poliittisilla, taloudellisilla tai vaikkapa tieteellisillä foorumeilla: kiinalaiset eivät enää arastele sanoa suoraan mitä mieltä he asioista ovat.

perjantai 20. toukokuuta 2011

Miksi valita tämä kirja?

Read Montague on kirjoittanut mainion teoksen ihmisen aivojen toiminnasta: Miksi valita tämä kirja? - Miten teemme päätöksiä (Terra Cognita, 2008; suom. Kimmo Pietiläinen). Kirja pohjautuu aivotutkimuksen tuloksiin ja esittelee aivojen tekemään tietojenkäsittelyä, jota voi pitää lähtökohdiltaan päinvastaisena tietokoneisiin verrattuna. Samalla käy ilmi, miten paljon ihmisen toiminnassa on yhteistä muiden organismien päätöksentekoon, jopa yksisoluisten mikrobien kanssa.

Montague pohtii kirjassaan aivojen laskennallista toimintaa, sekä sitä miten aivot prosessoivat tietoa että sitä miten aivojen toimintaa voidaan mallintaa laskennallisilla malleilla.

Kirjassa on mielenkiintoisia viittauksia niin populaarikulttuurin hahmoihin kuin tunnettuihin tutkijoihin. Einstein saa Montaguen pohtimaa sitä, missä määrin ihmisaivot kykenevät simuloimaan fyysistä todellisuutta: "Hermostomme tuottaa malleja itsestämme ja esineistä, jotka eivät muutu siirroksissa avaruuden, avaruuden kiertojen ja ajan (pysyvyys ajassa) suhteen. Nämä mallit voivat olla ensimmäisen persoonan perspektiivi tai kolmannen persoonan perspektiivi, sillä molemmat säilyvät näissä muunnoksissa. Tämä ajatuskoe paljastaa meille joukon ominaisuuksia, joita mielen malleilla itsestä on oltava. [...] Ja seuraavaksi hämmästyttävä osa - juuri tällä tavalla invariantit esineet ovat täsmälleen niitä esineitä, joita fysiikka mallittaa."

Entä sitten mikrobit, vaikkapa klassinen E. coli? Pienet, olemassaolostaan taistelevat organismit demonstroivat biologisissa prosesseissa tapahtuvan laskennan tarkoitusta: "... tehokkaalla laskentalaitteella on oltava tavoitteita, sen on välitettävä jostakin. Muuten sillä ei ole käyttäytymistään ohjaavia standardeja."

Kiehtovaa on, että E. coli rakentaa itselleen ravinnon saatavuutta kuvaavaa mallia fysikaalisesta ympäristöstään, ja muuttaa liikkumistaa tämän mallin mukaisesti, samalla koko ajan päivittäen mallia. Tämä kuluttaa energiaa, mutta tästä toiminnasta saatava hyöty pitää organismin elossa yleisesti ottaen paremmin kuin strategia, jossa laskennallisia prosesseja ei olisi olemassa.

Joiltakin osain Montaguen kirja spekuloi asioilla joita - ainakaan kirjan kirjoitusvaiheessa - ei oltu kovin paljon tutkittu puhumattakaan että hypoteeseille olisi saatu merkittävää vahvistusta.

Spekuloinnista huolimatta oli kiinnostavaa lukea vaikkapa siitä, miten huumeiden käyttö voi vääristää aivojen oppimisjärjestelmän aiheuttamalla dopamiinipurkauksia: "huumeeseen liittyvät tavarat ja niiden johdonmukaisesti ennustama huumeen saaminen saa käyttäjän aivoissa yhä suuremman arvon. Niinpä huumeen ottamiseen liittyvien näkymien, äänten ja ajatusten arvot kasvavat jatkuvasti ja niitä on yhä vaikeampi vastustaa. Eikä ole teoreettista syytä, miksi tämä loppuisi vaikka huume menettäisi kykynsä tuottaa hyvänolon tunteen."

Kirjaa ei missään nimessä voi pitää lopullisena - eikä edes ajantasaisena - kuvauksena laskennallisiin mielen malleihin, mutta hyvin Montague kirjoittaa, ja saa uteliaaksi tietämään enemmän. Mutta miksi valitsin tämän kirjan? - siinäpä kysymys.

torstai 19. toukokuuta 2011

200 kirja-arviota täällä Valopolussa

Jonkinlainen etappi se on tämäkin: eilen tuli julkaistuksi 200. kirja-arvio täällä blogissa. Muualla julkaistuja on vähän toistasataa, jotka tuli kirjoitettua monen vuoden aikana, eli melkoinen määrä tänne näitä on nyt kertynyt reilun vuoden sisällä.

Katsotaan miten tästä sitten eteenpäin...

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Tieto kirjaksi

Raimo Jussila, Eero Ojanen ja Taija Tuominen ovat toimittaneet mainion - oppaaksikin sopivan - teoksen tietokirjailijoille ja tietokirjojen lukijoille: Tieto kirjaksi (Kansanvalistusseura, 2006).

Vaikka ilmestymisestä on jo kulunut muutama vuosi, teos ei ole menettänyt merkitystään tai ajankohtaisuuttaan: tietokirjoja kirjoitetaan ja julkaistaan yhä, ja niin kirjoittajia että lukijoita tarvitaan jotta ymmärrämme miten tämä maailma ja yhteiskunta toimii.

Kirjan välissä oli edelliseltä lukijalta muutamia postit-lappuja merkintöineen, joista poimin pari havaintoa, ensinnäkin kirjoittamisen esteistä: lykkääminen, aiemmat negatiiviset kokemukset, itsesensuuri. Toisella lapulla oli huomioita teemasta "writer's block", se että yrittää kirjoittaa valmista, vaikka olisi hyvä aloittaa luonnostelulla, raakameteriaalin tutotamisella, ja eriinlaisilla harjoituksilla vauhtiin pääsemiseksi.

Kieltämättä harmittavaa jos tämmöisiä kokemuksia on. Mutta perfektionismista vain eroon - esimerkiksi laittamalla rima oikein matalalle - ja kyllä se siitä lähtee. Kirjassa viitataan Natalie Goldbergin neuvoon "pidä käsi liikkeessä". Niin juuri!

Kirjassa on hyviä neuvoja, esimerkiksi niille joiden kirjoittamista ankeuttaa "kollegan pelko". Tai niille, joiden taipumuksena on korostaa asemaansa. Tässä resepti: "Jos olet kiistattomasti huippuasiantuntija, anna viisautesi valaista ilman tarpeetonta arvovaltasi pönkittämistä. Sinuun luotetaan joka tapauksessa."

Teos on kaiken kaikkiaan aivan erinomainen katsaus tietokirjoittamisen ja tietokirjojen eri tyyppeihin, eikä myöskään kirjan käytännön suunnittelua unohdeta, eikä myöskään sitä mitä tapahtuu teoksen julkaisemisen jälkeen.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Syntynyt digiaikaan - Sosiaalisen median kasvatit

Don Tapscottin teos Syntynyt digiaikaan - Sosiaalisen median kasvatit (WSOYpro, 2010) kertoo "nettisukupolvesta" jolle tietotekniikan avulla tapahtuva kommunikaatio on saumaton osa elämää.

Tapscottin teos on hyvä ja merkittävä, mutta siinä on paha puute: amerikkalaislähtöinen itsekeskeisyys. Maailma on muuttunut, varsinkin finanssikriisin jälkeen, eikä kaikki merkittävä tapahdu (eikä ole koskaan tapahtunutkaan) Amerikassa.

Eikä voi myöskään sanoa, että amerikkalaiset tietotekniikkafirmat olisivat ne jotka jatkossa määrittävät sen mikä on netin tekninen ja kulttuurillinen todellisuus - eivät ne sitä tee tänäkään päivänä suurimmassa osassa maailmaa.

Tapscottin sokea piste liittyy siihen, että hän yhdistää modernin tekniikan ja länsimaisen kulttuuriin toisiinsa ja pitää tätä liittoa universaalina, tyyliin nettisukupolvi on ensimmäinen globaali sukupolvi. Jossain mielessä näin onkin, kunhan vain muistaa kulttuurien vahvan merkityksen ihmisten sosiaalisessa todellisuudessa.

Mikä Tapscottin teoksessa on hyvää, että hän yrittää ampua alas monenlaisia myyttejä nettisukupolvesta: että nämä ovat narsistisia, laiskoja, kärsimättömiä, tyhmiä, yhteiskunnallisesti vastuuttomia ja niin edelleen. (Vastaavaahan on väitetty vähintääkin antiikin Kreikasta ja Rooman valtakunnasta saakka.)

Kirja perustuu laajaan haastatteluaineistoon, vaikkakin sitä ei kyllä välttämättä uskoisi, niin paljon tekstistään Tapscott rakentaa anekdoottien varaan, erityisesti omien lastensa käyttäytymisen ja kommenttien pohjalle. Toisaalta tämä tuo tekstiin elävyyttä ja kiinnostavuutta, vaikka vähentääkin uskottavuutta.

Se mikä ehkä jää sanomatta on se, että me kaikki olemme nettisukupolvea: tietotekniikka muovaa kaikkia ihmisiä sukupolveen katsomatta, ja koska ihmisaivot ovat niin mukautuvia kuin ovat, me kaikki muutumme, niin lapset kuin vanhuksetkin.

Mikä nettisukupolvella on ehkä erityistä on tietyt kulttuuriset kokemukset - erityisesti netti yksityisenä tilana - ja tietty kokemuksen puute reaalimaailman todellisuudesta. Jää nähtäväksi mitä merkitystä tällä loppujen lopuksi on.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Suhteellisuusteoriaa runoilijoille

Kari Enqvistin Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (WSOY, 2005) kirjassa ei ole yhtään matemaattista kaavaa, ellei sellaisiksi lasketa kuvituksessa esiintyviä symboleita. Toisin sanoen: fysiikan teorioita pelkästään tekstin voimin. Voiko tämä toimia?

Hyvin - ja hauskasti - Enqvist urakastaan selviää, vaikka vaikeaa ajoittain on, ja Enqvisti joutuu viittaamaan epäsuorasti matematiikkaan, esimerkiksi tyyliin "tämän voi kuka tahansa laskea taskulaskimella josta löytyy neliöjuurinäppäin".

Joka tapauksessa: mainio ja nopealukuinen johdatus suhteellisuusteorian maailmaan - sekä suppean että yleisen - ja siihen epäintuitiivisuuteen mitä suuret nopeudet ja painovoima saavat maailmassa aikaan. Tästä tulee uteliaaksi, haluaa tietää enemmän - mikä lienee kirjoittajan tarkoituskin.

Parasta tiedekirjallisuutta, kerrassaan.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Parempia valokuvia

Michael Freeman jaksaa kirjoittaa valokuvauksesta. Teos Parempia valokuvia - suunnittele, sommittele & laukaise (WSOYpro, 2010) on alkuperäiseltä nimeltään Photographer's Mind. Alkuperäinen otsikko "Valokuvaajan mieli" kuvaa mielestäni paremmin teoksen tavoitteita: ei pelkästään niksejä ja tekniikkaa vaan pohdintaa siitä, mitä valokuvaajan mielessä liikkuu valokuvatessa.

Teos on melko vaativa, varsinkin kun se ei esittele helppoja teknisiä niksejä vaan pohdiskelevia esseetyyppisiä artikkeleita valokuvauksen merkityksestä ja niistä tekijöistä jotka - tiedostaen tai tiedostamatta - vaikuttavat tietyn valokuvan ottamiseen.

Teos on jatkoa kirjaan Valokuvaamisen taito, jonka alkuperäinen nimi on The Photographers Eye. Tämä teos on ollut yksi parhaita valokuvaamista käsitteleviä kirjoja mitä olen lukenut. Ja Freeman menee tällä kertaa vielä pidemmälle tyylin ja sommittelun salaisuuksiin.

Freeman pohdiskelee muun muassa kauneuden merkitystä valokuvaajalle todeten että kohdeyleisöjä on monenlaisia: "vain pieni osa nykyaikaisesta taidevalokuvauksesta pitää tavoitteenaan kauneutta".

Tosin Freeman antaa myös niksi-listan tekijöistä jotka visuaalisesti viehättävät ihmisiä: tuttuus, rikkaat värit, kirkkaus, kontrasti, harmonia, terävyys ja selkeys, kauneus.

Siitä vain kauniita kuvia ottamaan! Ei vaiskaan! On hyvä että Freeman näkee valokuvauksen laajemmin kuin vain kauniiden kuvien tuottamisena: "huoli ympäristöstä on synnyttänyt osaltaan Robert Adamsin edustaman ankean osallistuvan maisemakuvauksen koulukunnan, joka hylkää kauneuden tavoitteena".

Mutta sitä ei Freeman kiellä, että suuri enemmistö valokuvaajista tavoittelee kauneutta, kun taas pieni vähemmistö - monesti kriitikoiden arvostama - pyrkii haastamaan sen.

Freeman pohtii kiinnostavalla tavalla arkisten kohteiden valokuvausta: "kuva on tarjottava katsojille siten, että he eivät voi sivuuttaa sitä sillä perusteella, että he tietävät, mikä kuvassa on, eivätkä ole kiinnostuneita. Erinomaisen mielenkiintoinen käsittelytapa voi ehkä riittää voittamaan heidät puolelleen, mutta se voi tarvita lisäapua." Tästä päästään syvällisiin valokuvaukseen tyyliin liittyviin kysymyksiin.

torstai 12. toukokuuta 2011

Maailman parhaat luontokuvat

Teos Maailman parhaat luontokuvat - Wildlife Photographer of the Year, 20. vuosikerta on komea kirja, täynnä komeita kuvia, mutta loppujen lopuksi hiukan masentava: kuva kuvan jälkeen muistuttaa toinen toistaan, vaikka erilaisia ovatkin.

Vain muutama kuva tuntui aidolta ja omaperäiseltä, useimmat olivat samasta muotista valettuja ja niiden lyhyet kuvauksetkin olivat kuin samasta sankaritarinasta peräisin.

Kauneutta tässä metsästetään, mutta ehkä tässä myös ohitetaan jotakin: maailma sellaisena kuin se on. Visiota riittää, mutta se visio on saturoitu, kontrastinen, harmonisoitu - voisiko tässä käyttää sanaa "pastöroitu"?

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Kolme dekkaria: Kylmät jäähyväiset, Numeropeli ja Luostarin varjot

Tuli luettua enemmänkin dekkareita peräjälkeen, vanhaa ja uutta, hyvää ja huonoa.


Kylmät jäähyväiset / Dashiell Hammett ; suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

Aloitetaan vanhasta ja hyvästä. Luulin lukeneeni Dashiell Hammettia joskus aikoinaan, mutta taitaapa olla että hänen kirjansa ovat tuttuja vain elokuvista - Maltan haukka ja niin edelleen. Mutta Hammett osaa kirjoittaa, terävästi. Ja vaikka monet ovat myöhemmin - näin jälkiviisaasti on todettava - Hammettia matkineet, on hän edelleenkin omaperäinen, alkuperäinen.

Tässä novellikokoelmassa on myös esipuhe, joka ehdottomasti kannattaa lukea: se kertoo millainen Hammett ihmisenä oli, tai ainakin on kertovinaan, läheisen ihmisen sanoin. Melkoinen elämäntarina, näiden kirjojen kirjoittajallekin.


Luostarin varjot / C. J. Sansom ; suomentanut Katariina Kaila

Mennään sitten uuteen ja hyvään: historiallinen dekkari 1500-luvun englannista, Cromwellin ajalta. Kovasti kehuttu, ja olihan tähän sitten tartuttava. Eikä turhia olleet kehut.

Lukija saa kirjan myötä aimo annoksen kuvausta 1500-luvun elämänmenosta, joka oli melkoista, luokkayhteiskunnan murrosvaihetta kun elettiin, mustan surman jälkeen alkanutta varallisuuden uusjakoa uusille rikkaille, kuninkaan (ja Cromwellin) luottomiehille. Katolisen kirkon omaisuutta oltiin uusjakamassa muun muassa luostarien lakkauttamisen avulla.

Eikä luokkaansa saanut unohtaa, koskaan - siitä kumpuaa kirjan keskeinen tarina, luostarissa tapahtunut veriteko jota päähenkilö lähtee Cromwellin käskystä selvittämään.

Ei ihan helppo juttu, mutta hyvä kirja. Ja suomennos on erinomainen, vaikka kymmenkunta kirjoitusvirhettä tekstistä löysinkin, tyyppiä "vihre".


Numeropeli / John Verdon ; suomentanut Marja Luoma

Ja lopuksi: uusi ja huono kirja. Tätäkin John Verdonin dekkaria on kehuttu, mutta oikeastaan ainoa sen positiivinen seikka on että lukija saa kokea olevansa älykäs, sillä tarinan käänteet paljastuvat tekstistä kohtuu aikaisin. Eikä keskeinen tarinan rakennuskivi kovin kovaa tekoa ole - kun sitä vähän pohtii, huomaa että homma ei toimi ollenkaan.

Nopealukuinen, ei kovin vedenpitävä dekkari tämä. Pikaluettavaa.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Vaikuta visuaalisesti - laadi selkeä esitys

Pääsetkö pitämään esityksiä? Outi Lammin teos Vaikuta visuaalisesti - laadi selkeä esitys (WSOYpro, 2009) tarjoaa hyviä ja käytännöllisiä ohjeita.

Lammin kirja ei ole aivan yhtä vaikuttava kuin Garr Reynoldsin Esityksen suunnittelu - zen ja pelkistämisen taito (WSOYpro, 2009). Toisaalta Lammin teos on käytännönläheisempi eikä yhtä lailla dogmaattinen esityksen rakentamisen osalta.

Kannattanee lukea ensin Reynoldsin kirja, jolloin kyseenalaistuvat omat ajatukset esiintymisestä, ja tämän jälkeen etsiä Lammin teoksesta käytännön vinkkejä.

Lammi viittaa moniin muihin teoksiin, muun muassa Kosken ja Tuomisen kirjaan Kuinka ideat syntyvät, jossa korostetaan sitä että kiireessä ei synny tulosta. Ilman aikaa ajattelulle ei voi tehdä esitystä. Ja jos aikaa ei ole, mikä on tulos?

No, tulos on tämmöinen: "Huolimattomasta valmisteltu esitys säästää tekijänsä aikaa, mutta sen pitäminen on muiden ajan varastamista. Jos tunnin mittaista surkeaa ja sekavaa esitystä seuraa 30 ihmistä, on tuhlattu 30 tuntia tehokasta työaikaa vain sen takia, että esiintyjä halusi oman äänensä kuuluviin."

Lammin kirja esittelee hyvin perusteellisesti muun muassa värien käytön perusteet, typografian alkeet (mennen aiheeseen varsin syvällekin) ja graafisen sommittelun perusperiaatteet. Tämä on hyödyllistä, koska useimmilla ihmisillä on paljonkin harjoitusta sanallisesta tiedonvälitystä mutta varsin vähän kokemusta visuaalisesta suunnittelusta.

Pelkistäminen, yksinkertaisuus ja olennaisuus, niillä pääsee pitkälle. Ja kaikin keinoin tulee välttää "tyhjän tilan pelkoa". Kalvo jossa on tyhjää tilaa mahdollistaa tehokkaasti viestin perille menon; täyteen ahdettu kalvo on useimmiten ajan haaskausta.

Lammi menee aiheeseen varsin syvälle, muum muassa Allan Paivion kaksoikoodausteoriaan, jonka mukaan ihmisen havaintojärjestelmässä on eri järjestelmät kielellisessä ja ei-kielellisessä muodossa olevaa aineistoa varten.

Siten puhe ja kalvolla oleva teksti vievät huomion toisistaan. Puhe ja kuva tai kaavakuva puolestaan toimivat hyvin yhdessä ja usein myös vahvistavat viestin muistamista. (Mutta kuva joka ei liity aiheeseen on luonnollisesti pelkkää kohinaa.)

Muistamisen yhteydessä viivataan myös mieltämisyksikön (memory chunk) käsitteeseen: "tarkkaavaisuuden kohteena [on] vain n. 4 toisistaan riippumatonta yksikköä". Mitä tämä tarkoittaa? Sitä että kerrallaan omaksuttavaa aineistoa tulee olla tarjolla vähän, ja omaksumista tulee tukea kertaamalla ja toistamalla.

Yhteenveto: Erinomainen suomenkielinen opas esiintyjille ja esitysten tekijöille.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Valotuksen hallinta - Vaativa valokuvaus

Bryan Pettersonin Valotuksen hallinta - Vaativa valokuvaus (Readme.fi, 2008) pyrkii ahtaille markkinoille, sillä "valokuvausta edistyneille" lienee tietokirjallisuuden lajina yksi viime vuosien suosituimpia. Aiheesta on ilmestynyt erinomaisia oppaita, esimerkiksi Michael Freemanin Valo - aika, aukko & herkkyys (WSOYpro, 2009), josta pidin kovasti.

Petterson aloittaa kirjansa melko yllättävästi, sanoen että hän on kuvannut elämänsä aikana korkeintaan kaksi viikkoa. Tämän väitteen selityksenä on, että Petterson on ottanut keskimäärin 10 000 kuvaa vuodessa ja käyttänyt keskimäärin 1/2 sekunnin valotusaikaa, mistä tulee vuodessa 5000 sekuntia valokuvausaikaa, eli noin kahdeksan ja puoli tuntia. Tämä kerrotaan 33 vuodella, mistä tulee 11 vuorokautta ja 5 tuntia.

Tästä Petterson vetää leikkimielisen johtopäätöksen, jonka mukaan ne kuvaajat jotka viihtyvät ulkona, kertyy eniten "kuvausaikaa" ja he ovat parhaita kertomaan valokuvauksen iloista.

Pettersonin kirja on suunnattu edistyneemmille valokuvaajille, mutta lähtee liikkeelle aika lailla perusteista, mikä on hyvä juttu. Koska kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 2004, ei siinä vielä osata kertoa digikameroiden uusimmista ihmeistä, esimerkiksi älykkäistä kuvatyypin tunnistavista automatiikoista, mutta tämä ei ole ongelma niille jotka oikeasti haluavat ymmärtää miten valokuva otetaan.

Kirja soveltuu parhaiten niille, jotka kuvaavat järjestelmäkameralla, sillä jotkin asiat kuten syväterävyyden hallinta käyttäytyvät toisen näköisesti kompaktikameralla, vaikka perusperiaatteet ovatkin samoja. Tosin Petterson tuo myös jonkin verran esille kompaktikameroiden omainaisuuksia, muun muassa suurta syväterävyyttä.

Tässä yhteydessä Petterson toteaa: "Onko kiinteäobjektiivisen digikameran zoom-objektiivissa muita haitta puolia kuin kunnollisen laajakulmapolttovälin puuttuminen?" No, löytyy niitä muitakin ongelmia, mutta tässä yhteydessä on todettava että nykyään tämäkin tilanne on muuttunut ja Panasonic LX3:n ja LX5:n kaltaiset kamerat sopivat laajakulmaa tarvitseville.

Pettersonilla on kuvan ottaminen hallussa, vaikka hän onkin selvästi erikoistunut "myyviin" kuviin, joissa on värikylläisyyttä ja kontrasti. Ei se mitään, kun vain muistaa sen että maailma ei vain aina näytä sellaiselta. Lisäksi itseäni häiritsivät jonkin verran Pettersonin kehut, miten tietty kuva on tuonut hänelle tuhansia dollareita tienestejä kuvatoimiston kautta.

Mutta: joka tapauksessa pätevä opas valokuvaukseen, hiukan sillisalaattia mutta kyllä tutustumisen arvoinen.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Virallinen kuin peipponen

Alivaltiosihteeri on jatkanut Suomen hilpeyttämistä parikymmentä vuotta, mistä erinomainen esimerkki on kirja Virallinen kuin peipponen - Virka-aikainen lintu madon löytää 2008-2009 (Otava, 2009).

On suorastaan ihmeellistä, että Alivaltiosihteerin kolmikko Frangén, Heikura ja Liikka löytävät vuosi vuoden jälkeen tuoreita näkökulmia suomalaisuuteen, ja jopa päivänpolitiikkaan. Nimittäin päivänpolitiikka on vuosien mittaan kehittynyt alueeksi, jolla toimivat politisoijat ja politikoijat ovat likimain tehneet itse politiikasta naurunalaista, jolloin humoristeille ei paljon tilaa jää.

Mutta Alivaltiosihteeri onnistuu, mistä hyvänä esimerkkinä toimii "taloyhtiön hallitus" -sketsi, jossa pohditaan kuljetushelikopterien tilaamista kevättalkoisiin.

Niin, ja unohtaa ei voi myöskään Pentti Otsaman piirroksia, niissä löytyy kyllä muutakin kuin matoja!

perjantai 6. toukokuuta 2011

Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys

Samual P. Huntingtonin Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys (Terra Cognita, 2003; suom. Kimmo Pietiläinen) ilmestyi alun perin 1996, ja sai aikaan vilkasta keskustelua. Teos otti kantaan Neuvostoliiton romahduttua syntyneeseen maailmantilanteeseen, kun "kylmä sota" ei enää tarjonnut viitekehystä tapahtumille.

Kirjan mukaan maailmassa on seitsemän tai kahdeksan merkittävää kulttuuria, jotka kamppailevat keskenään, tai ainakin joutuvat reagoimaan toistensa kehittymiseen. Huntingtonin mukaan ajatus siitä, että "länsimainen" kulttuuri muodostaisi maailmanlaajuisen kulttuurin on heitettävä roskakoriin. Eikä ole myöskään niin, että länsimainen kulttuuri ja teknologinen edistys kulkisivat käsi kädessä - muutkin kulttuurit pystyvät tehokkaasti hyödyntämään ja kehittämään tekniikkaa.

Kirjan jälkeiset tapahtumat - 2008 puhjennut finanssikriisi ja nykyinen levottumuus arabimaissa - tarjoavat hyvän mahdollisuuden pohtia, toimivatko Huntingtonin väittämät käytännössä.

Näyttävät toimivan: kiinalaisen kulttuurin itsevarmuus on harpannut hurjasti eteenpäin, nyt siellä ollaan jo valmiita sanomaan miten länsimaissa tulisi toimia.

Ja arabimaissa saattaa olla edessä uuden itsetietoisuuden syntyminen. Toki melkein mikä tahansa on mahdollista kun yhteiskunta mullistuu perin juurin.

Mutta ajatus siitä, että toinen kulttuuri voisi mennä sanelemaan toisen kulttuurin asioista on joka tapauksessa mahdoton, korkeintaan voidaan päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja rauhantilaan.

Kiinnostava, haastava, osittain itsestäänselvyyksiä lateleva kirja. Ehkä aika on tehnyt kirjan sanomasta jo turhankin ymmärrettävän, ja sitä kautta tästä kirjasta on tullut osittain tarpeeton?

torstai 5. toukokuuta 2011

Mestarikuvaajan 101 digikuvausvinkkiä

Näitähän riittää, niksikokoelmia valokuvauksesta. Onko Michael Freemanin Mestarikuvaajan 101 digikuvausvinkkiä (Docendo, 2008) sitten lukemisen arvoinen?

On ja ei. Freeman on taitava valokuvauksen ymmärrettäväksi tekijä, ja tässäkin kirjassa hän onnistuu yllättämään uusilla näkökulmilla. Mutta sillisalaattia kirja on, siitä ei pääse miksikään. Hyvä juttu on se, että kirja ei muuta väitäkään, otsikkoaan myöten.

Valokuvauksesta kiinnostuneelle vilkaisun arvoinen teos. Se kyllä on vielä sanottava, että kirjastosta lainaamani kappale oli hajoamassa liimauksistaan. "Painettu ja sidottu Kiinassa" - hmmm....

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Käytännön esimiestyötä

Veli-Pekka Moisalo on kirjoittanut terävän kirjan esimiehen arkipäivästä: Arjen johtaminen - Käytännön esimiestyötä (Infor, 2010). Tartuin alun perin kirjaan väärin ennakko-odotuksin, kuvittelin sen liittyvän samaan aihepiiriin kuin Jussi T. Kosken Arkiähky. Mutta ei: esimiestyöstä tässä on kyse, ei niinkään jokapäiväisen kiireen hallinnasta.

Moisalo kuvaa asioita paljon käytännön esimerkkien kautta, ja ne ovat tosi hyviä, eivät mustavalkoisia vaan tuovat esille juuri ne harmaat alueet jotka aiheuttavat päänvaivaa niin esimiehille kuin alaisille. Moisalo korostaa henkilöjohtamista, joka joskus tuppaa unohtumaan kun asiantuntija etenee esimieheksi ja haluaa edelleen pitää kiinni käytännön tekemisestä.

Moisalo toteaa: "Jokainen organisaatio oppii virheistään vain, jos ne otetaan esille." Tämä koskee erityisesti rationaalisuuden ylikorostumista, siis sitä että inhimillinen haudataan teknisten ratkaisujen taakse. Ei hyvä!

Entä mikä sitten on esimiehen tärkein ominaisuus. Moisalo yllättää: laiskuus. Ja näin menevät perustelut: "Laiska johtaja ja esimies on organisaatiolle kullanarvoinen henkilö. Tehokkaita toheltajia ja touhuttajia esimieskunnassakin on pilvin pimein."

Mitä laiskuus tarkoittaa? Sitä että luottaa muihin: "Ihmiset arvostavat esimiestä, joka uskoo alaisiinsa ja näyttää sen antamalla lisää vastuuta ja päätöksentekovaltaa. [...] Myös palaverit saavat uutta potkua, kun osallistuminen laajenee ja monologien osuus vähenee. Laiskuus on kääntynyt koko organisaation eduksi"

Laiskuus ei tarkoita jämäkkyyden puutetta: "Suomalaisessa työkulttuurissa on voimistunut Aasia-ilmiö. Kielteisiä päätöksiä ei tahdota antaa, vaan mieluummin väistetään tilanne jollakin keinolla." Tämä johtaa siihen, että asiat kärjistyvät ja täytyy käyttää hyvin dramaattisia työkaluja.

Entä kehittyminen paremmaksi johtajaksi: "Siinä on olennaista, että tiedottaa kehittymistavoitteistaan ja pitää niitä esillä, sillä kukaan ei ole onnistunut kehittymään salassa." Hyvä oivallus!

Kehityskeskusteluista - niiden rutiininomaisuudesta - Moisalolla on paljon kriittistä sanottavaa: "Työelämän rytmi on niin nopeasti muuttuvaa ja välitöntä reagointia vaativaa, että ko. byrokraattiselle mammutille ei ole enää käyttöä ja tilaa." Jossain määrin ristiriitaisesti tämän lausuman kanssa Moisalo antaa myös paljon vinkkejä hyvän kehityskeskustelun pitämiseen - ja karseita esimerkkejä huonoista.

Moisala tarttuu hyvin työnteon esteisiin, esimerkiksi byrokraattisuuteen, turhiin palavereihin, kehitysprojekteihin, epäselviin prosesseihin ja niin edelleen. Esimiehellä on tässä työsarkaa: "Esimiehen tulee edistää alaisensa/yhteistyökumppaninsa etua siten, että ei ainakaan itse rakenna uusia työnteon esteitä omaan työryhmäänsä."

Tässä on mielenkiintoinen case-esimerkki, neuvo nuorelle alaiselle: "... kun työssä on ihan hemmetillinen kiire päällä, niin laita punainen ovivalo päälle, nosta jalat pöydälle ja ota lehti käteen. Istu siinä 15 minuuttia, niin kiire menee ohi."

Otetaan vielä yksi case, joka havainnollistaa työn teon edellytyksiä (tai niiden puutetta): "Tunnettu laulaja oli bändeineen keikalla nuorisoseurantalolla. Bändin soittajat olivat kysyneet tanssien järjestäjältä, millainen akustiikka salissa on. Järjestäjä oli vastannut, että ei meillä mitään akustiikkaa ole, vaan esiintyjät tuovat sen mukanaan."

Niinpä: hyvä, käytännöllinen ja hauska kirja johtamisesta!

tiistai 3. toukokuuta 2011

Digikuvausvinkkejä

Harold Davisin kirja Creative Composition - Digital Photography Tips & Techniques (Wiley, 2010) sisältää paljon värikkäitä ja näyttäviä kuvia, mutta jotenkin kokonaisuus onnistuu olemaan lattea.

Kirja ei vastaa kovin hyvin pääotsikkoa "creative composition", kyseessä on lista sekalaisia vinkkejä digikuvaukseen. Valokuvan sommittelusta ei kirjassa puhuta juuri ollenkaan, vaan tekniikka on pääosin pääosassa, esimerkiksi multi-RAW tekniikat, HDR ja niin edelleen.

On kirjassa hyvääkin, ja muutamia jopa mieleen jääneitä valokuvia, mutta kokonaisuudesta ei nyt niin hirveästi opiksi ollut, osin siksi etten kovin paljon tee digikuvien jälkikäsittelyä tietokoneella vaan yritän sen sijaan saada kuvan onnistumaan suoraan kamerassa.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Tämä täyteys, tämä paino

Aira Meriluodolta on ilmestynyt kokoelma Tämä täyteys, tämä paino (Werner Söderström Osakeyhtiö, 2011), runoja vuosilta 2006-2010, koostajana Eila Kostamo yhdessä Meriluodon kanssa. Syvää runoa!

Tässä katkelma runosta joka käsittelee elämän komiikkaa:

Tämä kaikki on unta,
terävää unta,
koska kaikki pistää,
unohduskin.
Minä unohdan ja muistan
samalla kertaa.
Kaikenlaista oppii,
kun oppimiskyky on lakannut.

Ja lyhyt runo, mistä se sitten kertookaan:

Odota. Odota vielä.
Valo himmenee.
Hymyilee salaperäisesti.

Tietää.

Jotenkin tässä hiljentyy, kuulemaan, näkemään. Elämä. Se on.

Sano se someksi

Tuntuu että hyviä kirjoittamisoppaita ilmestyy liikaakin, miten niitä ehtii edes lukea saati sitten arvioida? Mutta Katleena Kortesuon Sano se someksi (Infor, 2010) kyllä ansaitsee maininnan. Ja olen jo aiemmin kirjoittanut Kortesuon teoksesta Tekstiä ruudulla.

Vaikka ajattelin aluksi tehdä kirja-arvioista hyvin suppean, niin sanottavaa kertyi melkoisesti - yllättävää verrattuna siihen että kirjassa on vain vähän yli sata sivua.

Kirja kertoo siitä, mitä yrityksen viestijä voi tehdä sosiaalisella medialla verkossa. Siis: pelisääntöjä, vinkkejä, tervettä järkeä. Ihan kylmiltään kirjaan ei kannata tarttua, jonkin verran on hyvä olla kokemusta sosiaalisen median palveluista, mutta alkeet riittävät.

Kortesuo tuo hyvin esille sosiaalisen median olennaisia piirteitä, muun muassa ajantasaisuutta: "On turha enää mennä kommentoimaan keskustelua, joka on hiipunut monta päivää sitten. Joko otat osaa keskusteluun silloin, kun se on kuumimmillaan, tai jätät sen kokonaan väliin."

Entä sitten millaista blogialustaa tulisi käyttää? Kortesuo listaa joukon ominaisuuksia, joiden tulee olla käytettävissä: kommentointimahdollisuus, syöte (RSS/Atom), kommenttien moderointimahdollisuus, kommenttien kytkeminen kommentoijien nettisivuihin ja kuvaan, arkisto, kommentoiduimmat tai parhaat postaukset, sosiaalisen median painikkeet, blogisuosituslista, tietoja-sivu (about), tunnisteet (tagit), haku, captcha-tarkistus, ajastus ja trackback-linkitys. 

Tämä on aivan erinomainen katsaus ominaisuuksiin - ja on hyvin ikävää että monien organisaatioiden blogeista nämä ominaisuudet pitkälti puuttuvat.

Kortesuo esittelee kirjassaan lukuisia mielenkiintoisia nettisovelluksia, joista joidenkin kytkentä sosiaaliseen mediaan on vähän löysä, enemmänkin niputtaisin ne höttötermin "pilvipalvelut" alle. Tällaisia ovat esimerkiksi seuraavat nettipalvelut:

  • esitysten jakamiseen Prezi ja Slideshare (www.prezi.com, www.slideshare.com)
  • tiedostojen jakoon Dropbox (www.dropbox.com)
  • dokumentinhallintaan Google Docs (www.google.com/documents)
  • kalenterointiin Doodle tai Sumpli (www.doodle.com, www.sumpli.com). 

Kirjassa on lukuisia muita hyviä esimerkkejä, suosittelen kokeilemaan.

Entä sitten sosiaalinen media kontaktikanavana asiakkaisiin? Mielenkiintoinen vinkki on pyytää asiakkailta Twitter-tunnuksia ja blogiosoitteita. Näin saa palautetta ja ideoita. Tämä ei ehkä toimi kaikilla aloilla, mutta parhaimmillaan voisi olla avain erinomainen idea.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Mitä finanssikriisissä todella tapahtui?

Wikipedia kertoo vuosien 2007-2009 finanssikriisistä seuraavasti: "Kriisi alkoi Yhdysvalloista, jossa syynä olivat keskuspankin pitkään ylläpitämä matala korkotaso, maksukyvyttömien asiakkaiden holtiton asuntoluototus liittovaltion painostuksesta, asuntolainoille vuonna 1997 säädetyt veroedut, rahoituslaitosten valtava riskihalukkuus ja monikymmenkertaisella velkavivulla sijoittaminen, laajaksi paisuneen johdannaiskaupan läpinäkymättömyys, pankkivalvonnan vakavat puutteet ja lainsäädännön porsaanreiät."

Mutta oliko tosiaan näin? - Vai olivatko finanssikriisin syyt todellisuudessa paljon syvemmällä? Ja vieläpä niin että vaikka "syyllisiä" on "rangaistu" niin todelliset finanssikriisiin johtaneet tekijät ovat edelleen tallella? - Ja valmiina tuottamaan lisää ongelmia!

Aiheesta löytyy syvällinen analyysi Raghuram G. Rajanin palkitusta kirjasta Fault Lines: How Hidden Fractures Still Threaten the World Economy (Princeton University Press, 2010). Rajan osoittaa, että maailmaa hätkähdyttänyt finanssikriisi ei johtunut ahneiden pankkiirien tai muutamien poliitikkojen virheistä, vaan taustalla on USA:n järjestelmässä vallitseva perustava ongelma.

Suurella osalla USA:n väestöstä ei ole mahdollisuuksia parantaa omia elinolosuhteitaan. Merkittävin tekijä tässä on koulutusjärjestelmän toimimattomuus. Peruskoulu ja lukio antavat vajavaiset valmiudet edetä koulutuksessa. Tämän lisäksi koulutuksen kustannukset ovat räjähtäneet. Edes keskiluokan ihmisillä ei ole enää varaa tarjota lapsilleen sellaista korkeakoulutason koulutusta, joka auttaisi etenemään elämässä.

Tätä ongelmaa yrittivät poliitikot peitellä avaamalla rahahanoja muuten luottokelvottomille asuntojen ostajille - ja lasku tuli yhteiskunnan maksettavaksi korkojen kera, todellakin. Ja pelottavaa on se, että päättäjät eivät ehkä edes tienneet (tai välittäneet) siitä, mitä vaikutuksia toimenpiteillä tulee olemaan.

Sen sijaan, että korjattaisiin ensisijainen ongelma (koulutusjärjestelmä) käytettiin pikakorjausta joka ajoi koko talousjärjestelmän sekasortoon. Eikä tämä ole varmaankaan viimeinen kerta kun näin tulee maailmantaloudelle tapahtumaan...