Käytännön esimiestyötä

Veli-Pekka Moisalo on kirjoittanut terävän kirjan esimiehen arkipäivästä: Arjen johtaminen - Käytännön esimiestyötä (Infor, 2010). Tartuin alun perin kirjaan väärin ennakko-odotuksin, kuvittelin sen liittyvän samaan aihepiiriin kuin Jussi T. Kosken Arkiähky. Mutta ei: esimiestyöstä tässä on kyse, ei niinkään jokapäiväisen kiireen hallinnasta.

Moisalo kuvaa asioita paljon käytännön esimerkkien kautta, ja ne ovat tosi hyviä, eivät mustavalkoisia vaan tuovat esille juuri ne harmaat alueet jotka aiheuttavat päänvaivaa niin esimiehille kuin alaisille. Moisalo korostaa henkilöjohtamista, joka joskus tuppaa unohtumaan kun asiantuntija etenee esimieheksi ja haluaa edelleen pitää kiinni käytännön tekemisestä.

Moisalo toteaa: "Jokainen organisaatio oppii virheistään vain, jos ne otetaan esille." Tämä koskee erityisesti rationaalisuuden ylikorostumista, siis sitä että inhimillinen haudataan teknisten ratkaisujen taakse. Ei hyvä!

Entä mikä sitten on esimiehen tärkein ominaisuus. Moisalo yllättää: laiskuus. Ja näin menevät perustelut: "Laiska johtaja ja esimies on organisaatiolle kullanarvoinen henkilö. Tehokkaita toheltajia ja touhuttajia esimieskunnassakin on pilvin pimein."

Mitä laiskuus tarkoittaa? Sitä että luottaa muihin: "Ihmiset arvostavat esimiestä, joka uskoo alaisiinsa ja näyttää sen antamalla lisää vastuuta ja päätöksentekovaltaa. [...] Myös palaverit saavat uutta potkua, kun osallistuminen laajenee ja monologien osuus vähenee. Laiskuus on kääntynyt koko organisaation eduksi"

Laiskuus ei tarkoita jämäkkyyden puutetta: "Suomalaisessa työkulttuurissa on voimistunut Aasia-ilmiö. Kielteisiä päätöksiä ei tahdota antaa, vaan mieluummin väistetään tilanne jollakin keinolla." Tämä johtaa siihen, että asiat kärjistyvät ja täytyy käyttää hyvin dramaattisia työkaluja.

Entä kehittyminen paremmaksi johtajaksi: "Siinä on olennaista, että tiedottaa kehittymistavoitteistaan ja pitää niitä esillä, sillä kukaan ei ole onnistunut kehittymään salassa." Hyvä oivallus!

Kehityskeskusteluista - niiden rutiininomaisuudesta - Moisalolla on paljon kriittistä sanottavaa: "Työelämän rytmi on niin nopeasti muuttuvaa ja välitöntä reagointia vaativaa, että ko. byrokraattiselle mammutille ei ole enää käyttöä ja tilaa." Jossain määrin ristiriitaisesti tämän lausuman kanssa Moisalo antaa myös paljon vinkkejä hyvän kehityskeskustelun pitämiseen - ja karseita esimerkkejä huonoista.

Moisala tarttuu hyvin työnteon esteisiin, esimerkiksi byrokraattisuuteen, turhiin palavereihin, kehitysprojekteihin, epäselviin prosesseihin ja niin edelleen. Esimiehellä on tässä työsarkaa: "Esimiehen tulee edistää alaisensa/yhteistyökumppaninsa etua siten, että ei ainakaan itse rakenna uusia työnteon esteitä omaan työryhmäänsä."

Tässä on mielenkiintoinen case-esimerkki, neuvo nuorelle alaiselle: "... kun työssä on ihan hemmetillinen kiire päällä, niin laita punainen ovivalo päälle, nosta jalat pöydälle ja ota lehti käteen. Istu siinä 15 minuuttia, niin kiire menee ohi."

Otetaan vielä yksi case, joka havainnollistaa työn teon edellytyksiä (tai niiden puutetta): "Tunnettu laulaja oli bändeineen keikalla nuorisoseurantalolla. Bändin soittajat olivat kysyneet tanssien järjestäjältä, millainen akustiikka salissa on. Järjestäjä oli vastannut, että ei meillä mitään akustiikkaa ole, vaan esiintyjät tuovat sen mukanaan."

Niinpä: hyvä, käytännöllinen ja hauska kirja johtamisesta!