torstai 28. lokakuuta 2010

Ketterän organisaation IT

Hannu Salmela et al. ovat kirjoittaneet mainion kirjan Ketterän organisaation IT (Talentum, 2010). Kyse on siitä, miten yritys pystyy uudistamaan liiketoimintaansa koko ajan mullistuksia tuottavassa toimintaympäristössä. Ja jos IT:llä on tässä jokin roolin, miten IT-palvelutoimintaa tulisi johtaa yrityksissä.

Teos on suunnattu IT:tä liiketoiminnassaan hyödyntäville yrityksille, ei IT-palvelujen tarjoajille, vaikka näillekin kirjassa on paljon tarjottavaa. (Ja joskus suutarin lapsella ei ole kenkiä...) Kirjassa kuitenkin viitataan siihen, miten IT-palvelujen tarjoajat ovat joutuneet sopeuttamaan omaa tarjontaansa ja toimintamalliaan uuteen tilanteeseen, jossa ketteryys on kilpailuvaltti:

Providers of IT services can no longer afford to focus on technology and their internal organization, they now have to consider the quality of the services they provide and focus on the relationship with customers.

Ja kyllä, tässä suomenkielisessä teoksessa on lainauksia ja kaavakuvia englanniksi. Yllä oleva on teoksesta van Bon, J. (ed.) 2002. Samaan tapaan esimerkiksi ITIL-kirjaston sisältämä määritelmä IT-palvelulle on annettu kirjassa alkuperäisenä eli englanniksi.

Liiketoiminnan vaatimien uudistusten toteuttaminen ei ole helppoa. Kirjoittajat toteavat:

Mikäli valmiudet ja vakiintuneet yhteiset käytännöt puuttuvat, liiketoiminnan uudistukset kaatuvat hitaisiin projekteihin, epäluotettaviin järjestelmiin ja vääriin työ- ja käyttötapoihin. Ketterän organisaation IT:n avainhenkilöitä ovat kokeneet liiketoiminnan ammattilaiset, jotka osaavat ohjata toimintaa tukevien IT-palvelujen kehittämistä ja käyttöä. Jos heitä ei ole, valta IT-palveluiden kehittämisessä valuu IT-asiantuntijoille, joiden osaaminen on ensisijaisesti tekniikassa, ei liiketoiminnan uudistamisessa.

Kirjoittajat esittävät katsausluontoisesti IT-toimintojen kehittämiseen, arviointiin ja ohjaamiseen käytettyjä malleja, kuten esimerkiksi ITIL, Cobit, CMM ja ISO 20000. Paljon sivuja ei tähän haaskata, mutta oleelliset seikat käydään havainnollisesti läpi.

Mutta mitä sitten on liiketoiminnan ketteryys ja milloin sitä tarvitaan? Kirjoittajat esittävät seuraavan määritelmän:

Organisatorinen kyvykkyys, joka mahdollistaa menestymisen muuttuvassa toimintaympäristössä.

Lisäksi he toteavat, että liiketoiminnan ketteryyttä tarvitaan sellaisilla toimialoilla, joissa toimintaympäristön muutos on nopeaa ja muutoksen luonne on melko monimutkainen. Varsin selkeää!

Tähän liittyen kirjoittajat esittävät seuraavan määritelmän IT-palvelujohtamisen ketteryydelle:

– – taito integroida, rakentaa ja uudelleen yhdistellä liiketoiminnan ja IT:n valmiuksia (sekä sisäisiä että ulkoisia) ja näin vastata toimintaympäristössä tapahtuviin nopeisiin muutoksiin.

Tämä on hyvä lähtökohta, sillä siinä linjataan vahvasti IT:n ja liiketoiminnan yhteisten kyvykkyyksien merkitys. Kirjoittajat toteavat tästä vielä seuraavaa: "ketteryys liiketoiminnan uudistuksissa edellyttää sekä liiketoiminnan että IT:n ammattilaisilta valmiuksia ja yhteisiä käytäntöjä". Siis ei joko-tai vaan sekä-että.

Kirjoittajat esittävät suuren määrän ehdotuksia siitä, miten asiat tulisi organisoida sisäisesti (toki huomioiden yritysten väliset erot), muun muassa osaamiseen, prosesseihin, organisaatiorakenteeseen, hankkeiden hallinnointiin jne. liittyvinä suorituksina. Tosin käytännössä ei ole välttämättä ollenkaan itsestään selvää, miten suositusten toteuttaminen parhaiten onnistuu.

Ohjenuorana on, että liiketoimintayksiköiden osaamista tulee hyödyntää mahdollisimman paljon, ja liiketoimintayksiköille tulisi myös antaa paljon vastuuta IT-ratkaisujen kehittämisestä ja kehittämistyön ohjaamisesta.

IT-ulkoistamisen yhteydessä kirjoittajat esittävät kolmitasoisen kypsyysmallin, jossa mennään kustannusvaiheesta resurssivaiheeseen ja lopulta (vuosien päästä) kumppanuusvaiheeseen. Viimeksi mainitusta todetaan: "Keskeiseksi tavoitteeksi nousee kaikkien sidosryhmien ja osapuolten yhteinen etu. Pitkäkestoinen yhteistyö luo mahdollisuuden ymmärtää kulttuurisia tekijöitä kuten normeja ja arvoja, joiden avulla osapuolten yhteistyötä pystytään kehittämään yhä paremmaksi. Yhteisten arvojen ja normien tietoinen käsittely ja kehittämine nousevat yhä tärkeämmälle sijalle palvelusuhteen kypsyessä."

Mutta miten voi päästä kumppanuusvaiheeseen IT-toimittajan kanssa ja milloin se on tarpeellista? Perustietotekniikassa voi hyvin toimia kustannusvaiheen keinoin, mutta ketterälle liiketoiminnalle tämä ei riitä: "kaikki toimii mutta mikään ei järjesty".

Tarvitaan uudenlaisia yhteistyö- ja vuorovaikutuskäytäntöjä, mutta näiden rakentaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu: "Kumppanuustoiminnan onnistuminen kumpuaa uskosta yhteisten etujen löytymiseen kumppaneiden välillä, luottamuksesta toisen osapuolen tarkoitusperiin sekä sitkeydestä kehittää yhteistyötä pitkäjänteisesti. Kyse on monessa tapauksessa merkittävästä kulttuurillisesta muutoksesta organisaatiossa."

Koska jokainen organisaatio on erilainen, kirjoittajat eivät anna yleispäteviä neuvoja ketteryyden kasvattamiseen ja kumppanuuksien rakentamiseen. Sen sijaan he tarjoavat varsin käyttökelpoisen työkalupakin, jonka avulla IT-palvelujohtamisen ketteryyttä voi katselmoida, rakentaa ja valmentaa.

Yhteenveto: Erinomainen (ja lyhyt) teos IT-palvelujohtamisen haasteista ja parantamisen mahdollisuuksista. Sopii sekä sisäisten IT-palvelujen kehittämisestä (tai IT-ulkoistuksesta) kiinnostuneille yrityksille että IT-palvelualan yrityksille jotka haluavat rakentaa kumppanuutta asiakkaidensa kanssa.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Business Bushido - Johtamisen seitsemän arvoa

Onko tässä kirja sisäisen sankarin etsijöille, vai jotain muuta? Petri Niskasen kirja Business Bushido - Johtamisen seitsemän arvoa (Basam Books, 2007) on omaleimainen kirja johtajuudesta. Teoksen rakenteena on samuraiden seitsemän arvoa. Kirjoittaja pohtii elämän tarkoitusta, tavoitteiden asettamista ja arvojen merkitystä monesta näkökulmasta, paljastaen samalla paljon itsestään, myös heikoista hetkistään.

Luetellaan tässä nyt aluksi nuo seitsemän arvoa, niin tulee se hoidettua alta pois: 1) rehellisyys ja oikeudenmukaisuus, 2) säädyllinen käytös, 3) rohkeus, 4) kunnia, 5) myötätunto, 6) vilpittömyys sekä 7) uskollisuus ja velvollisuudentunto.

Niskanen pureutuu johtamiseen perusarvojen kautta, esittäen paljon kysymyksiä joihin vastaaminen ei kenellekään ole mikään helppo juttu. Tässä muutama esimerkki:

  • Kannustanko ihmisiä ympärilläni mielikuvituksen käyttöön ja luoviin ratkaisuihin, unohtamatta tiedon ja kokemuksen merkitystä päätöksenteossa?
  • Uskallanko tarttua härkää sarvista ja ottaa esiin aiemmin ratkaisemattomia ja pitkään kalvaneita ongelmia?
  • Hyväksynkö sen, että myös minun esittämiäni toimintamalleja saa kyseenalaistaa?
  • Hyväksynkö epärehelliset keinot itselleni jokapäiväisessä toiminnassani?
  • Kysynkö itseltäni päätöksiä tehdessäni, onko tämä oikeudenmukaista kaikkia osapuolia kohtaan?
Vaikka Niskanen ammentaakin paljon japanilaisesta kulttuurista, ei hän ole suinkaan sokea myöskään vanhan japanilaisuuden pimeille puolille, muun muassa tasa-arvon ongelmiin.

Mielenkiintoisia näkemyksiä japanilainen ajattelutapa kuitenkin tuo esille, suhteutetaan niitä sitten suomalaiseen ympäristöön tai globaaliin maailmaan. Niskanen pohtii kaizen-käsitettä, siis asteittaisen, jatkuvan kehitystyön periaatetta: "Valmistele paremmin, tee paremmin, tee parannuksia ennen kuin asiat ovat huonolla tolalla, koska jos emme sitä tee, emme kykene kilpailemaan niinde kanssa jotka tekevät."

Niskanen nostaa puutarhan vertauskuvaksi johtajuudelle: "Kasvattaja, johtaja ja esimies antaa ihmisille ympärillään tilaa oivaltaa ja hankkia kokemuksia. Hän ravistelee hedelmätarhansa puita niistä huolehtien, ei liian rajusti vaan kärsivällisesti. Hän on myös valmis tuulettamaan omai ajatuksiaan eikä sulje silmiään ympärillään puhaltavilta muutoksen taifuuneilta."

Yhteenveto: Lyhyt, omaperäinen, paljastava kirja johtajuudesta. Hyviä kysymyksiä, joihin vain aika voi antaa vastauksia, ja kasvu: "Kasvu on ainoa todiste elämästä."

tiistai 26. lokakuuta 2010

Dialoginen eli meditatiivinen kirjoittaminen

Riitta Suurla on kirjoittanut omaperäisen oppaan kirjoittamisesta. Teos Dialoginen eli meditatiivinen kirjoittaminen (Kustannus Oy Taivaankaari, 1998) nostaa esille kirjoittamisen perimmäiset syyt ja pohtii, mitä kirjoittamisella on annettavanaan ja mitä ihmiset kirjoittamisesta hakevat.

Lähtökohta ei ole helppo:
Toimimisen vaikeus ei ole yleensä asioitten sisällössä vaan siinä, että ihminen on niin mukavuudenhaluinen ja laiska. Ihminen on mestari säästämään omaa energiaansa. Se saattaa kuulostaa taloudelliselta, mutta todellisuudessa haasteellinen toiminta tuottaa energiaa, jos pysyy kohtuudessa. Pinnallisuus uuvuttaa, syvällisyys virkistää. Laiskan haalea oleminen on paljon raskaampaa kuin innostunut haasteellinen toiminta. Varsinkin kun haasteen asettajana on ihminen itse.

Heti kirjan alkusanoissa on mainio dialogimuotoinen kirjoitus, jossa pureudutaan kirjoittamisen perimmäiseen sisältöön, tai varsinaisesti elämän olemukseen ja ihmisen rooliin elämässä. Muutama lainaus tästä: "Omassa elämässään kukaan ei ole kuuluisa, sillä sisäisellä elämällä ei ole katselijoita. Jokainen ihminen on yksin elämässään." "Mestari tuntee puutteensa, siksi hän on aina työssään. Jokainen voi harjoittaa puutteidensa tuntemista" "Taidon taitaja taitaa taitonsa, mestari taitaa taitamattomuutensakin."

Alkusanojen lopussa kirjoittaja kiittää kurssilaisiaan: "Parasta mitä minulle on tapahtunut, on se, että olen saanut olla teidän opissanne."

Ehdottoman kiinnostava kirja jo alkusanojen perusteella! Mutta mitä oikein on dialoginen kirjoittaminen?

Oma mielleyhtymäni tässä kohdassa oli rinnastaa asia esseen kirjoittaminen - esseessähän kirjoittaja nimenomaan kyseenalaistaa omaa ymmärrystään, pyrkii katsomaan sitä monesta suunnasta, ollen valmis pureutumaan kipeisiinkin kohtiin jos ne vain tuottavat ymmärrystä. Toisaalta tämän kaltainen kirjoittaminen on äärimmäisen haastavaa ja vaatii keskittymisrauhaa. No, ehkä tässä tulee peliin kirjan nimessä oleva sana "meditatiivinen".

Mutta eteenpäin...

Luvussa 1 kirjoittaja sanoo: "Tavoitteena on tiedotaa oma eettinen ja filosofinen maailmankatsomus ja sen avulla harjoittaa omia asenteita, arvoja ja elämäntaitoja. Jatkuva oppiminen vaatii intohimoa uusien näkökulmien ja ratkaisujen löytämiseen sekä erilaisista asioista kiinnostumiseen. Työväline toimii vain, kun sitä käyttää, ja siksi tulenkin jatkuvasti korostamaan harjoittamisen tärkeyttä."

Keskittyneisyys on tärkeää: "Hiljentumisen harjoittaminen itselleen sopivan mietiskelyn avulla syrjäyttää hetkeksi pinnallisen, arkisen dialogin. [...] Jatkuva eilisessä ja huomisessa eläminen estää meitä huomaamasta, mitä juuri tällä hetkellä koemme."

Harjoittamisessakaan ei saa mennä liiallisuuksiin: "Pelkkä tekeminen tekemisen takia on uuvuttavaa ja liika on liikaa myös henkisissä harrastuksissa. [...] Harjoittamiseen kuuluu myös luovan laskuuden opetteleminen, joka sekin on vaikea taito."

Dialogisessa kirjoittamisessa hiljennytään, jonka jälkeen muotoillaan ja kirjoitetaan paperille ensimmäinen kysymys - huomaten että "kysymisen motiivin tulee aina olla myönteinen", jolloin "kysyjä aina rakentaa itseään eikä sorru vähättelyyn tai itsesyytöksiin".

Kirjoittaja esittää lukijalle kysymyksen "mitä oppiminen on?"

Sanasta nousi, jostain syvältä, koulun tuntu - sen oppimisen joka oli pakollista ja tarpeellista ja yhteiskunnalle hyödyllistä ja jota kokeilla mitattiin. Mutta onko se oppimista? Eikö oppiminen ole omassa itsessään toimimista niin että ymmärtää paremmin sen mikä itse on ja mikä elämä on ja ennen kaikea sen mitä elämä itselle on tuonut ja mihin se on viemässä, ja mitä varten elämään on takertunut, mitä siltä odottaa, mitä siltä haluaa, minkä takia elämä on arvokas ja miksi sitä ei kuolemaan vielä vaihtaisi.

Hyvä kysymys! (Kirjan kirjoittajalla oli tähän oma vastaus, aivan erilainen mutta hyvin mielenkiintoinen.)

Kirjoittajan ehdottama kirjoittamisen tapa tuntuu luontevalta, jopa helpolta, mutta samalla vaikealta, sellaiselta jossa voi olla tuskaa vastassa, vaikeita asioita, hankalia kysymyksiä - mutta niinhän juuri on tarkoituskin, vaikeat kysymykset vievät eteenpäin, eikä tyhmiä kysymyksiä ole. Aina vain pitää muistaa, että kun kysyy, motiivin tulee olla myönteinen. Ja lisäksi: "Jos haluamme oppia omasta kirjoituksestamme, olemme itse parhaita opettajiamme." Siis pitää kirjoittaa itse varten eikä yrittää olla hyvä toisten silmissä.

Tässä vielä, osin kertauksena, kuusiosainen ohje kirjoittamiseen:

  1. Lyhyt hiljentyminen
  2. Muotoile kysymys ja kirjoita se paperille.
  3. Etsi vastaus kysymykseen intuitiostasi.
  4. Reagoi vastaukseen ja muotoile seuraava kysymys sen pohjalta.
  5. Kirjoita toinen vastaus sen pohjalta ja jälleen uusi kysymys.
  6. Lue kirjoituksesi.
Kuudennessa kohdassa kirjoittaja korostaa, että kirjoituksen opetus on syytä viedä käytäntöön: "Oppimisprosessi syntyy, kun ihminen [...] soveltaa opetukset ja oivallukset elämäänsä".

Kirja sisältää inspiroivia harjoituksia joilla voi pyrkiä "puhdistamaan" omaa mieltä selkeämmäksi. Tähän asiaan - puhtautueen - liittyykin harjoitus, jossa tehtävänä on pohtia puhtauden käsitettä, riisua se rasitteista jotka liittyvät esim. lapsuuden muistoihin siivoamisen pakosta ja erilaisiin sosiaalisiin puhtauden normeihin. Mitä alta paljastuu? Mitä puhtaus merkitsee itselle? Missä näen puhtautta? Ärsyttääkö jokin asiassa? Mielenkiintoinen lähtökohta!

Yhteenveto: Kirja on mielenkiintoinen johdatus kirjoittamiseen elämänhallinnan ja itseymmärryksen välineenä, ehkä parhaiten soveltuva luovan kirjoittamisen alueelle mutta yhtä lailla hyödyllinen työssään asiatekstien kanssa painiskeleville. Teos auttaa pääsemään irti pinnallisista ajatuksista ja pureutumaan aiheeseen syvemmälle, elinikäisen oppimisen lähtökohdasta. Periaatteessa helppoa, käytännössä vaikeaa - ainakin aloittaminen. Mutta: "Mestari on mestari oppimaan."

maanantai 25. lokakuuta 2010

Tutkija kirjoittaa - esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä

Keijo Räsäsen toimittama kirjoituskokoelma Tutkija kirjoittaa - esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä (Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja, 2009; saatavissa pdf-muodossa) sisältää paljon kiinnostavia näkökulmia akateemiseen kirjoittamiseen, sekä hyvinkin henkilökohtaisesta näkökulmasta että yleisemmästä kirjoituksen laatimisen lähtökohtien pohdinnasta.

Eeva-Lotta Apajalahti kertoo haaveesta hyvään kirjoittamiseen:

Kirjoittaminen on oppimista, syvälle asioihin pääsemistä ja ammattitaidon kehittämistä parhaimmillaan. Ilman kirjoittamista ajatuksemme eivät kehity eteenpäin ja jäämme helposti polkemaan paikallamme. Voisi sanoa, että iman kirjoittamista emme kehity. Kun kirjoittamisen tärkeyden on ymmärtänyt, alkaa itsekriittisyyden kautta epätoivoinen taistelu, jonka voi voittaa ainoastaan kirjoittamalla paljon ja erilaisia tekstejä.

Terävyyttä ja huumoria löytyy Juha Olavan esseestä "Itseanalyysi Bordieun tapaan", jossa hän pohtii ankaran uskonnollista (ja kilpaurheilullista) koulukasvatustaan ja siitä peräisin olevia persoonallisuuden piirteitä, lopettaen esseensä ytimekkäästi: "Minulla on kapinahenkisen konservatiivin haljennut habitus. Se tekee minusta säälimättömän ja dramatiikanhimoisen sosiaalitieteilijän."

Galina Kosonen pohtii kirjoittamiseen liittyviä identiteetin ja genren näkökulmia, sitä missä määrin ne mahdollistavat tai rajaavat asioita, esimerkiksi oppimista: "Genret tarjoavat kirjoittajalle mallin esimerkiksi siihen, miten asioita käsitellään ja järkeistetään, mikä on relevanttia aineistoa, miten dataa ja kokemuksia hyödynnetään, mitä positioita otetaan. Näin ollen tietynlaisia tyylilajeja edustavat keskustelukentät voivat toimia kirjoittajan oman äänen mahdollistajina tai rajoittajina, tukijoina tai sammuttajina."

Susanna Kantelinen pohtii akateemisen kirjoittamisen mielekkyyttä, erityisesti sitä ristiriitaa jonka hän kokee henkilökohtaisen subjektinsa (ja habituksensa) sekä akateemisen yhteisön määrittämien kirjoittamiseen liittyvien sisäisten pelisääntöjen välillä: "Minulle moraali ei ole akateemisen kirjoittamisen sosiaalisessa käytännössä. Minulle moraali on subjektissa. [...] Tämä tarkoittaa sitä, että jos yritän etsiä kirjoittamiseni mieltä kentän käytänteistä, en tule sitä ehkä koskaan löytämään. Kirjoittamisen käytänteissä ja sosiaalisessa käytännössä voi olla mieli, mutta se ei ole minun kirjoittamiseni mieli."

Kirsi Korpiaho esittää keinoja, joilla takkuavaan kirjoitustyöhön voi yrittää saada uutta vauhtia. Yksi tapa on ottaa etäisyyttä asiaan: tyylittele tyylilajeilla, käytä käsitteitä, viitoita viitekehyksillä. Toinen taas on mennä osaksi tekstiä, jopa osaksi tutkimuskohdetta: reflektoi refleksiivisesti, suhteuta subjektiviteetit, avaudu autoetnografialla. Mielenkiintoisia tapoja elävöittää rutiinikirjoittamista!

Terhi Takanen esittää uudenlaisen lähestymistavan kirjoittamiseen: "Etsin kirjoitustyyliä, [jonka] avulla kokija pystyisi kuvailemaan kokemuksellisen tietoisuuden liikettä ja erityisesti transpersoonallista, avointa kokemista." Ydinkysymys on haastava: "miten kirjoittaja voi ilmaista tietoisena olemisen ja erityisesti siihen kuuluvan kokemuksen täyteydestä?" Tällaisen tekstin arviointikohde on se, missä määrin kirjoittaja kykenee "elämään uudelleen" kokemuksensa kirjoittaessaan vai onko kyseessä jälkikäteen tehty tulkinta. Tässä arvioinnissa kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen videolle tallennettua tapahtumaa.

Takasen hahmottelema kirjoittaminen ei ole helppoa: "Vaikeutena on löytää kieltä, joka tavoittaa kokemusten laadun. [...] Kokemuksen luonne ei ole sanallinen, ja tässä mielessä se on esikategorinen. Kun ilmaisussa palataan tähän, se vaatii saman tilan kokemista kuin tuossa hetkessä eli tilan, jonka luonne on avoin ja intuitiivinen."

Marja-Liisa Trux pohtii akateemisen kirjoittamisen rimakauhua, jonka voi tiivistää sanontaan "Publish or perish". Mutta kirjoittamista voi oppia ja raja-aitoja rikkoa: "Kaikki tekstin tuottaminen on luovaa, mutta samalla kaikissa lajityypeissä tarvitaan omaa tekniikkaansa. Kaikenlaista kirjoittamista voi oppia ja opiskella."

Trux esittää, että luovan kirjoittamisen (ja harrastajakynäilijöiden) kursseista voisi olla malliksi kirjoittamisen opetteluun akateemisessa ympäristössä. Mutta akateemisessa ympäristössä on haasteena päästä toisten työhön suuntautuvasta kritiikistä, joskus suoranaisesta ilkeydestä: "Luovan kirjoittamisen ryhmässä teksteistä etsitään hyviä kohtia, ja niistä keskustellaan, kun taas yliopistolla on tapana etsiä virheitä muiden teksteistä." - On aika päästä eroon nerouden haamusta.

Marja-Liisa Niinikoski pohtii akateemisen kirjoittamisen poliittisuutta: "Akateeminen kirjoittaja voi [...] politisoida eli nostaa keskustelun piiriin aiheita niin tiedeyhteisön sisällä kuin yhteiskunnallisestikin. Akateeminen kirjoittaminen ei siis ole luonteeltaan poliittista vain yhteiskunnallisissa keskusteluyhteyksissä."

Kristina Rolin pohtii moraalikysymyksiä: "Akateemisen työn moraalisesta ulottuvuudesta on tärkeä puhua sen vuoksi, että se antaa mielekkyyttä sekä poliittiselle että taktiselle ulottuvuudelle. Kun tutkija on löytänyt mielekkään vastauksen kysymykseen, miksi tutkimustyö on hänelle arvokasta ja tärkeää, hänen on helpompi löytää vastaus kysymykseen, miksi hänen tulisi pelata akateemisilla pelikentillä."

Lopuksi Keijo Räsänen valottaa kirjoituskokoelman tavoitteita ja lähtökohtia, ajatuksena se että tutkijoiden ei tulisi alistua "inhimillisiksi resursseiksi" tiedon tuotannon ja hyväksikäytön koneisiin: "Tutkijan olisi myös otettava vakavasti se, mitä muut tutkijat jo kustakin asiasta ymmärtävät ja mitä he osaavat tehdä." Räsänen viittaa Havukka-ahon ajattelijaan, josta tutkijoiden kannattaisi ottaa oppia.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Arkiähky

Jussi T. Kosken kirja Arkiähky: Taudinkuvaa & ajankuvaa (Kirjapaja, 2008) voisi olla vuoden (ilmestymis- ja miksei tämänkin) paras kirja, tai ainakin sen pitäisi olla, sen verran tärkeästä aiheesta on kyse. Koskella on ytimekkään sanomisen taito ja sitäpaitsi hän lainaa runsaasti Peter Druckeria, ytimekkyyden suurta virtuoosia.

Mutta mistä arkiähkyssä on kyse? Koski en anna asialle tarkkaa määritelmää vaan pitää parempana käsitettä johon jokainen lukija voi liittää omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan. Ennen kaikkea: arki on tärkeää. Tai Koskea lainaten: "Tavoitteellisen toiminnan ja työnteon lisäksi myös suurin osa ihmisenä olemisen itsetarkoituksellisesta ihmeestä tapahtuu arjessa. Enkä ole tavannut vielä yhtään henkilöä, joka ehdoin tahdoin valitsisi tökkivän ja takkuavan arjen oman ihmeensä majaksi."

Koski korostaa arkipäivän asioiden sujuuvuuden merkitystä: "Arki on luoville osaajille pyhä asia. [...] Ensin luova luo itselleen arjen. Sen avulla luodaan sitten muut asiat."

Ja löytyyhän arkiähkylle myös määritelmä: "Arkiähky on sitä, että elämän ylläpitoon ja hallinnointiin kuluu 55 minuuttia tunnistamme ja itse elämiseen jää 5. [...] Arki joko kehittää tai kuolettaa sitä, mikä on meissä parasta. Arki ja ihminen ovat kohtalonliitossa keskenään."

Koski käyttää melko paljon sivuja tv:n katselun haitallisuuden pohdintaan - keskimäärin käytämme yhdeksän vuotta elämästämme television katseluun, joten asian esille nostaminen on perusteltua. Koski toteaa: "Ehdotus edistyneemmille: entä jos laittaisit television kokonaan kiinni ja elämän täysillä päälle?"

Koski kritisoi ärhäkkäästi työelämän muoti-ilmiöitä ja trendipelleilyjä, sitä että on muutosta vain muutoksen vuoksi. Täytyy osata kysyä tärkeä kysymys: "Onko ehdotettu uudistus hyvä ratkaisu koko ihmiskunnan tähän mennessä kerryttämän viisauden näkökulmasta?"

Ihmisyydestä Koskella on mainio (anonyymi) lainaus: "Ihmiset ovat fiksuja eläimiä mutta katsottaessa korkeammalta olemme sekaisesti kulkevia otuksia."

Toinen Kosken kritisoima asia on työelämän järjettömät kokouskäytännöt, otsikolla "Kokous on rytmihäiriö". Koski viittaa professori Bodil Jönssonin ajatuksiin: "[...] on ylipäänsä melkein mahdotonta, että pystyisimme olemaan samaan aikaan kiinnostuneita samoista, esityslistan osoittamista asioista. Tästä näkökulmasta katsottuna kokous on ytimeltään rytmihäiriö." Kokoukset viritetään liian tehokkaiksi: "[Yksi] johtajien suurimmista tuskastumisen aiheista oli kohtaavien kokousten puute. Siis se, ettei heillä enää nykyään ole tilaisuuksia syvälliseen ja itsetarkoitukselliseen keskusteluun kollegoiden kanssa."

Koski lainaa nobelisti Herbert Simonin ajatuksia: "[...] informaation runsaus merkitsee jonkin muun asian puutetta: puutetta siitä, mitä informaatio kuluttaa. Se mitä informaatio kuluttaa on melko ilmeistä: se kuluttaa vastaanottajiensa huomiota. Näin ollen inforikkaus synnyttää huomioköyhyyttä [...]"

Koski ei ehdota, että palaisimme vanhaan ja luopuisimme modernin yhteiskunnan mahdollisuuksista. Tässä hän viittaa Robert Reichin ajatuksiin: "Ilman erikoistumista elämämme olisi vielä paljon tukkoisempaa kuin mitä se nyt on. [...] Yksinkertainen, itse tehtyihin asioihin perustuva elämä on aivan liian monimutkaista minulle, ja luultavasti sinullekin."

Tässä yhteydessä Koski työ esille ihmisten keskinäisen ja syvän riippuvuuden toisistaan: "Voisimmeko oivaltaa tämän riippuvaisuuden jotenkin uudella tavalla? Voisimmeko löytää tästä riippuvaisuudesta jotain ylevää, jonka muuttaisimme arjen sujuvuudeksi?"

Joiltakin osin Kosken kirja on jo ajastaan jäljessä, sillä siinä pohditaan digiboksin ja Windows Vistan mukanaan tulleita ongelmia, jotka aiheuttivat kohtuutonta arkiähkyä ihmisille. Samaten pohdinnat sähköpostin tukkivasta roskapostista ovat sinänsä oikean suuntaisia, mutta nyt on oltava entistäkin pessimistisempi, varsinkin kun suomenkielinen roskapostitus on räjähtämässä ja viemässä sähköpostilta sen pienenkin tehokkuuden mahdollisuuden joka sillä oli jäljellä. "Älä lähetä sähköpostia ellei ole aivan pakko."

Koski ei ajatuksineen ole yksin, saman tyyppisiä oivalluksia arkiähkyn voittamiseen löytyy esimerkiksi Riitta Suurlan kirjasta Dialoginen eli meditatiivinen kirjoittaminen jota luin samoihin aikoihin. Teoreettisempi kehys arkiähkyyn liittyvän pinnallisen ajattelun voittamiseen - kokonaisten organisaatioiden tasolla - löytyy Otto Scharmerin teoksesta Theory U: Leading from the Future as it Emerges. Tämä kirja on kylläkin sen verran haastava että kovin laajaa yleisöä ei sille voi ennustaa.

Yhteenveto: Erinomainen teos, joka antsaitsee tulla luetuksi ja ymmärretyksi, mutta joka ikävä kyllä lienee nykyisellään enää saatavissa kirjastoista ja divareista. (Kiitos jälleen kerran Helmetille!)

torstai 21. lokakuuta 2010

Suoraa puhetta julkisen sektorin tietotekniikasta

Kauppalehti myllytti julkisen sektorin tietotekniikan kehittämistä 18.10.2010 otsikolla "VTV tyrmää uuden IT-palvelukeskuksen". Jarno Salovuoren kirjoittamassa artikkelissa viitataan Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) Timo Voutilaiseen, joka hämmästelee julkisen hallinnon it-palvelukeskuksen (JIP) perustamista.

Voutilainen pitää palvelukeskusta täysin turhana: "Meillä on valtion it-palvelukeskus, jonka toimintaa voidaan laajentaa. Olemassa oleva laki mahdollistaa VIPin palveluiden tarjoamisen kunnille."

Voutilaisen mukaan on mahdotonta, että uusi keskus pyörisi alusta lähtien tulorahoituksella, koska myytäviä tuotteita tai asiakasverkostoa ei ole, ja samoilla apajilla kalastelevat VIP ja KPK ICT. Lisäksi ministeriöillä, virastoilla ja kunnilla on kymmeniä omia palvelukeskuksia. Voutilanen toteaa: "Jos JIP toimii tulorahoituksella, se ei pysty toimimaan strategisena ohjaajana."

Tässä Voutilanen viittaa Valtion tietokonekeskuksen ajan pakko-ostoihin ja pakkotuottamiseen, joka oli huono malli mutta johon ollaan jälleen menossa. Heikkoudet näkyvät: "Ensin Hasel kilpailuttaa it-toimittajat, sitten VIP tekee minikilpailutuksia. Kaksi toimijaa vetää provikat välistä, sen sijaan että asiakkaat eli virastot ostaisivat palvelut suoraan."

Myöskään päällekkäisyyksistä ei ole päästy eroon, esimerkkinä kansalaisen asiointitila, joka lanseerataan joulukuussa. Ratkaisu ei juuri eroa tavallisesta sähköpostiohjelmasta ja sitä voi verrata Itellan Netposti-palveluun. Valtio rahoittaa saman palvelun kahteen kertaan.

Voutilainen jatkaa: "Vastaava on tapahtunut rekrytointipalveluissa. Valtiolle.fi-palvelussa on oma rekrytointialustansa, työhallinnon mol.fi:ssä omansa ja viimeisimpänä on valtion rahoilla maksettu kuntarekry.fi."

Vaikka päällekkäisyyksiä halutaan välttää, käytäntö osoittaa toista.

Voutilaisen mukaan päällekäisyyksien purkamisessa pitäisi lähteä rakenteista ja prosesseista. Esimerkiksi rekisteriviranomaisten yhdistämistä olisi syytä pohtia. Nyt rahaa palaa ylisuureen byrokratiaan.

Voutilainen pitää uudistuksia oikean suuntaisina, mutta toteutus ontuu: "Toimeenpanon malli puuttuu kokonaan, silmänlumeilla annetaan vaikutelma, että jotain tapahtuu." Esimerkki tästä on tietohallintolaki: "Ratkaisu ei ole itse laki vaan sen toimeenpano. Lakiteksti edellyttää valtiovarainministeriöltä todella paljon työtä, eikä siihen ole resursseja."

Voutilaisen mukaan tarvitaan tietohallintovirasto, jolla olisi it-ammattijohto: "Se huolehtisi alempitasoisesta sääntelystä samalla tavalla kuin viestintävirasto tekee. Toimiva malli on olemassa."

Jutussa pohditaan myös kokonaisarkkitehtuurin hyödyntämistä. Haastateltavana on Teppo Sulonen Sitrasta: "Kokonaiskustannuksia pystytään kyllä alentamaan tietohallinnon ja -järjestelmien avulla, mutta se ei riitä alkuunkaan. Pitää muuttaa prosessia ja toimintamallia, se on päätavoitteemme."

Arkkitehtuuriajattelun osaajia on harvassa, joten työtä tulee riittämään lähivuosina. VTV on arvioinut että kokonaisarkkitehtuuriin liittyvä konsultointi maksaa julkishallinnolle vähintään 50 miljoonaa euroa.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000

Markku Kuisman pikkuinen kirja Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000 (Siltala, 2009) ei ole mitenkään pikkuinen aiheensa puolesta: tuhannen vuoden katsaus Suomen historiaa. Teos on sitäpaitsi harvinaisen hyvin kirjoitettu ja lukemaan houkutteleva, täynnä mielenkiintoisia havaintoja ja huomioita matkan varrelta. Kirja toimii hyvin historian kertauskurssina ja tämän lisäksi paljastaa paljon sellaista jota koulussa ei koskaan tuotu esille. Eli siis erinomaisen suositeltava teos!

Kun näinä päivinä ihmetellään kirkosta eroamisia ja tämän vaikutusta kirkon talouteen niin on hyvä tietää, että tämä on pientä siihen verrattuna mitä aikoinaan tapahtui. Olihan Turun piispa 1500-luvulle asti Suomen varakkaimpia ja vaikutusvaltaisimpia henkilöitä.

Mutta tämä muuttui 1527 Västeråsin valtiopäivillä käynnistetyn uskonpuhdistuksen myötä: "Piispojen linnat hävitettiin ja varusväki hajotettiin, ja piispat menettivät itseoikeutetun paikkansa kuninkaan valtaneuvostossa. Kirkon maaomaisuus, joka käsitti viidenneksen valtakunnan maatiloista, takavarikoitiin valtiolle, ja kirkon keräämät kymmenykset muutettiin kruununveroiksi."

Seuraavaksi hyppäänkin 1800-luvulle, jolloin kehitys alkoi kehittymistään kehittyä, myös Suomessa. Tiedonvälityksen rytmi kiihtyi, kun höyrylaivat ja junat nopeuttivat postin kulkua. Mutta lennättimen tulo oli jo suoranainen vallankumous: "Suomeen vedettiin ensimmäinen lennätinlinja jo 1855, vain muutamaa vuotta myöhemmin kuin edistyneempiin Euroopan maihin. [...] Esimerkiksi Pietarin pörssinoteeraukset saatiin Helsinkiin sähkeitse jo 1856."

Lennätinjärjestelmä yhdisti maaseudun tehtaat ja kaupungit, ja ylsi Pohjois-Suomeen 1890-luvulla: "Uudeksi puutavarakeskukseksi kohonnut Rovaniemi kytkettiin tuolloin moderniin tietoliikenneverkkoon."

Ja sitten tuli puhelin: "Se rantautui Suomeen sähkövalon tavoin kansainvälisesti ottaen aivan ensi aallossa, jo 1880-luvulla. Koko kansan välineeksi puhelin tuli silti hitaasti, monen vuosikymmenen kuluessa."

(Tässä vaiheessa kirja on puolivälissä, mutta muutosten tahti kiihtyy ja sivuja kuluu enemmän...)

Suosiollisten maailmantalouden kehityskulkujen ansiosta Suomesta tuli 1800-luvun lopussa aikana sahatavaran mahtimaa: "Metsäteollisuustuotteiden suhteelliset hinnat kansainvälisessä kaupassa kohosivat ja monien Suomelle tärkeiden tuotteiden, esimerkiksi viljan, suhteelliset hinnat laskivat. [...] Maa, jonka osuus oli vain puolisen prosenttia Euroopan väestöstä ja vientikaupasta, hallitsi 1900-luvun alkaessa peräti viidesosaa Euroopan ja kymmenesosaa koko maailman sahatavaraviennistä."

Mutta kuten tiedämme, mullistukset pyyhkäisivät maailman yli, ja kuin ihmeen kaupalla Suomi havaitsi olevansa itsenäinen vuoden 1917 lopussa. Haasteet olivat kovia, ei vähiten se että maassa oli kovin vähän pääomaa jolla rakentaa teollisuutta. Tähän tyhjiöön synnytettiin valtiollista teollisuutta, ja esimerkiksi pörssiyhtiö W. Gutzeitin osake-enemmistö ostettiin valtiolle: "[V]altiovalta halusi jouduttaa vaurautta lupaavaa teollista kehitystä toimialoilla ja alueilla, joilla markkinavoimat eivät tähän pystyneet tai kannattavuussyistä halunneet."

Seuraavaksi hyppään 1960-luvulle, Suomen historian ehkä rajuimpaan rakennemuutokseen, kun suurten ikäluokkien väestö- ja elinkeinopommi räjähti käsiin: "Modernisoituva alkutuotanto tuli toimeen vähemmällä työvoimalla, ja kymmenet tuhannet pientilat osoittautuivat elinkelvottomiksi, kun sivuansioita tarjonnut metsätalous koneellistui. Samaan aikaan uuden tehostuneen koulutusjärjestelmän avaama sosiaalinen nousu tarjosi nuorisolle parempaa elintasoa ja maalaisyhteisöä vapaampaa, nykyaikaista elämäntyyliä kaupungeissa."

Ja sitten vielä yksi hyppy, 1980-luvulle: "Liberalismi otti maailmalla ja Suomessa monta askelta eteenpäin, kun pitkään jatkunut luottamus valtiollisen ohjauksen siunauksellisuuteen vaihtui 1980-luvulla uskoksi siihen, että vapaat markkinavoimat tuottavat tehokkainta talouskasvua. [...] Talousjärjestelmien välisen sodan voittajaksi nousi amerikkalaismallinen markkinatalous. Tämä näkyi puolestaan vapaan kilpailukapitalismin kannatuksen kasvuna poliittisella ja ideologisella asenteella - jopa siinä määrin, että markkinalogiikka tunkeutui talouselämästä vähitellen julkisen hallinnon, koulutuksen, urheilun, viihteen ja jopa ihmissuhteiden ja moraalin kaikenläpäiseväksi perusviritykseksi."

Kirja ei lopu vielä tuohon, mutta kirja-arvion voi tähän päättää: hyvä kirja!

tiistai 19. lokakuuta 2010

Mobiililaskenta ja muita trendejä

Lueskelin vuoden 2010 Horizon Report -julkaisua, jonka tiivistelmässä sanotaan seuraavasti:

[Horizon Project] identifies and describes emerging technologies likely to have a large impact on teaching, learning, or creative inquiry on college and university campuses within the next five years. [...]

In each edition of the Horizon Report, six emerging technologies or practices are described that are likely to enter mainstream use on campuses within three adoption horizons spread over the next one to five years. Each report also presents critical trends and challenges that will affect teaching and learning over the same time frame.

Raportti on sarjassaan seitsemäs, ja projekti on ollut olemassa vuodesta 2002 alkaen. Kunkin raportin taustalla on laaja verkostopohjainen keskusteluihin ja haastatteluihin perustuva tutkimustyö: "... an ongoing series of conversations and dialogs with hundreds of technology professionals, campus technologists, faculty leaders from colleges and universities, and representatives of leading corporations from more than two dozen countries."

Vuoden 2010 raportissa listataan seuraavat kuusi tekniikkaa joilla tulee olemaan suuri merkitys opetukseen ja oppimiseen lähivuosien aikana:

  • yhden vuoden kuluessa: mobiililaskenta (mobile computing) ja avoimet aineistot (open access)
  • kahdesta kolmeen vuotta: elektroniset kirjat ja yksinkertainen laajennettu todellisuus (simple augmented reality)
  • neljästä viiteen vuotta: eleisiin perustuvat käyttöliittymät (gesture-based computing) ja visuaalinen datan analyysi
On tietysti jossain määrin riskialtista pohtia tulevaisuutta teknologian näkökulmasta (eikä Horizon Report niin teekään vaan lähtee isommista trendeistä liikkeelle, mitä en tässä referoi), mutta toisaalta teknologia tuo konkretiaa pohdiskeluun. Ja ennen kaikkea se tuo esille mitä käytännössä tapahtuu jo nyt ja miten tämä tulee vaikuttamaan olemassaoleviin toimintamalleihin opetuksessa ja oppimisessa.

Aluksi muutama kommentti etäoppimisesta ja avoimesta aineistojen saatavuudesta.

Etäoppiminen on tätä päivää, mutta paljon haasteita on vielä ratkaistavana, ei vähäisimpänä pääsy keskeisiin oppimissa tarvittaviin aineistoihin. Jos opiskelija ei pääse tutustumaan ammattilaisten käyttämiin järjestelmiin ja aineistoihin, putoaa opiskelulta pohja pois, tai ainakin se tulee paljon vaikeammaksi.

Toisaalta on todettava, että vaikka jotkin aineistot - esimerkiksi terveysalalla - ovatkin tiukasti monenlaisten portaalien ja salasanojen takana - löytyy olennaisesti samaa informaatiota muualta, se vain ei ole samalla tavalla tarkistettua ja jonkin organisaatiotahon luotettavaksi takaamaa.

Toinen juttu sitten on se, että jos aineistoa ei pääse helposti käyttämään, ei sitä myöskään käytetä eikä sen "brändi" näin ollen tule tunnetuksi, ja täten vähemmän laadukas mutta helposti käyttöön otettava materiaali jyrää lukkojen taakse sijoitetun.

Lopuksi vielä vähän pohdintaa mobiililaskennasta. Olen ilmeisestikin aika lailla jämähtänyt vanhaan, kun en tuntenut juuri yhtäkään Horizon Reportin luettelemista keinoista hallita omaa työtään ja informaatiotaan netissä: Evernote, Nozbe, Wesabe, TripIt, Dropbox, CalenGoo, Limbo, Foursquare, Whrrl.

Raportin mukaan nämä ovat esimerkkejä siitä, miten työssä, opinnoissa ja henkilökohtaisessa elämässä - vaikkapa talouden suunnittelussa - ollaan tultu tilanteeseen jossa asiat voi hoitaa mistä tahansa milloin tahansa, kiitos mobiiliteknologian. Läpimurto tulee tapahtumaan opetuksessa ja opiskelussa vuoden sisällä.

Raportista löytyy käytännön esimerkkejä, muun muassa terveysalalta: "At the University of Louisville School of Medicine, residents use smartphones instead of prescription pads and multiple reference books. Patients and residents alike approve of the new system." Älykännykkä korvaa sairaalassa lääkemääräyslomakkeet ja referenssikirjat. Toimineeko käytännössä, saapa nähdä.

Tulevaisuuden hahmotelmana ja omien näkemysten suhteuttajana Horizon Report on hyödyllinen, vaikkakin pitkälti (kansainvälisestä verkostosta huolimatta) amerikkalaiseen yliopisto-opetuksen ympäristöön suuntautuva. Samat asiat ovat edessä täällä Suomessakin. Miten tartumme haasteeseen niin että sekä nykyiset että tulevat ammattilaiset saavat käyttöönsä riittävän hyvät välineet ja luotettavat tietolähteet?

maanantai 18. lokakuuta 2010

Tutkimusaineistojen vaikea saatavuus

Pohdin jo pariin otteeseen - Helsinkin Sanomien innoittamana - niitä järjettömiä esteitä joita tutkimusaineistojen hyödyntämiselle on Suomessa kasattu.

Asian puiminen on jatkunut edelleen, vuorossa oli (HS Mielipide 7.10.2010) Riitta Mustonen otsikolla "Tutkimusaineistojen helppo saatavuus on kaikkien etu". Mustonen jatkoi pohdintaa siitä, "miten hankalaa tutkimuksenteko on, jos aineistoihin ei pääse käsiksi tai aineistojen hankkiminen on kohtuuttoman kallista tutkijoille".

Mustonen viittasi CSC:n verkkosivuilta löytyvään Ilkka Niiniluodon työryhmän raporttiin Tutkimuksen tietoaineistot - Olennaisen käsikirja päättäjille ja totesi: "Suomen Akatemia toivoo että työryhmän ehdotukset etenevät nopeasti. On kaikkien etu, niin tutkijoiden kuin rahoittajienkin, että tutkijat saavat laadukkaat, monipuoliset aineistot käyttöönsä."

Mustonen kertoi, että Akatemia on aktiivisesti edistänyt tutkimusaineistojen avoimuutta muun muassa vaatimalla rahoitushakemuksiin aineistonhallintasuunnitelman: "Jos aineistot saadaan verkon kautta käytettäviksi, helpotetaan tutkijoiden työtä oelnnaisesti. [...] Verkkoaineistot luovat perustan niin sanotulle e-tieteelle, jossa tietotekniikkaa hyödynnetään kaikissa tutkimuksenteon vaihessa aineiston saannista ja käsittelystä alkaen analyysiin ja avoimeen julkaisemiseen saakka."

Mustonen totesi tutkimuksen infrastruktuurien kehittämisen tarpeen: "digitoidut aineistot ovat osa tutkimuksen teon perusedellytyksiä".

Toivottavasti Mustosen esittämä rahoitus järjestyy tuleville vuosille, ja ennen kaikkea järkevästi suunnattuna ja riittävässä määrin suhteessa asian keskeiseen merkitykseen suomalaiselle yhteiskunnalle.

Kansainvälinen homoliitto ja muita järjettömiä uskomuksia

Kansanedustaja Päivi Räsäsen kommenteista liikkeelle lähtenyt kirkosta eroamisen vyöry näyttää sen kuin vain kiihtyvän. Asiaa lietsoo se, että vaalit ovat lähestymässä ja niinpä poliitikot hakevat palstamillimetrejä melkein keinolla millä tahansa.

Yksi tässä kunnostautuneista on kristillisdemokraattien kansanedustajaehdokas Jouko Piho. Hän on herättänyt huomiota blogimerkinnällään, jossa vihjailtiin maailmanlaajuiseen homojen salaliittoon. Kirjoitus täytää kaikki klassisen (ja höyrypäisen) salaliittoteorian tunnusmerkit, joten siihen tarvitaan vastalääkettä.

David Aaronovitchin teos Voodoo Histories: The Role of the Conspiracy Theory in Shaping Modern History on mainio katsaus siihen, miten salaliittoteoriat ovat muovanneet ihmiskunnan historiaa. Ja myös siihen, miten useimmissa tapauksissa kyse on selvästi arkijärjellä ajatellen typerästä väittämästä, mutta siitä huolimatta paljon ihmisiä on niellyt ajatuksen sellaisenaan. Miksi näin?

Ehkä selitys löytyy siitä, että useimmat salaliittoteoriat on rakennettu samalla tavalla. Tämä rakenne läpäisee ihmismielen puolustusmuurin ja pystyy tehokkaasti ankkuroitumaan ajatuksiin.

Tässä en ota edes kantaa niihin salaliittoteorioihin - joita voi olla valtaosa - joissa koko todisteaineisto on keksittyä ja pienikin asian tutkiminen paljastaisi sen.

Salaliittoteoriaan kuuluu, että siinä vihjaillaan "asiantuntijoihin", jotka ovat perehtyneet asiaan ja tarjoavat sille (ainakin nimellisen) aktoriteetin tuen. Ikävä kyllä, tarkemmin asiaan tutkittaessa kyseiset auktoriteetit paljastuvat joko nimettömiksi tai sitten heidän käyttämisensä auktoriteettina on kyseenalaista: todellisia asiantuntijoita on lainattu tarkoitushakuisesti väärin tai sitten kyseessä on salaliittoteoriasta tavalla tai toisella hyötyvä marginaalitoimija.

Auktoriteetteihin vetoamisen lisäksi salaliittoteoriassa vihjataan aikaisempiin tapahtumiin, joihin vedotaan tyyliin "kun kerran X, niin miksi ei myös Y". Toisinaan aikaisempi tapahtuma on moneen kertaan perättömäksi osoitettu salaliittoteoria (esimerkiksi niin sanottu "juutalaisten ylikansallinen salaliitto", johon vedottiin natsi-Saksassa) tai sitten kyseessä on tapahtuma jolla ei ole juuri mitään tekemistä nyt esillä olevan asian kanssa. Tässäkin haetaan uskottavuutta uskomattomalle väitteelle.

Nykypäivänä on onneksi kohtuullisen helppo tarkistaa perusasiat esimerkiksi Wikipediasta. Mutta vastakkaisen todistusaineiston olemassaolo ei suinkaan vakuuta salaliittoteorioihin uskovia.

Mainio esimerkiksi tällaisesta on väite, että New Yorkin tapahtumat 11.9.2001 olisivat sepitettä - huolimatta siitä että sekä kuvallinen että silminnäköiden kertoma todisteaineisto on suorastaan käsittämättömän runsasta.

Vastaava salaliittoteoria liittyy väitteeseen, ettei USA koskaan tehnyt miehitettyä laskeutumista kuuhun vaan koko juttu oli sepitettä. Tämäkin väite on helppo arkijärjellä ymmärtää järjettömäksi.

Miten mahdollinen lavastus olisi voinut jäädä vuotamatta julkisuuteen? Lisäksi esimerkiksi Myytinmurtajissa on käyty läpi asiaan "vihkiytyneiden" väitteitä ja todettu ne perättömiksi. Esimerkkinä videolla näkyvä lippu joka näyttää heiluvan ilmavirrassa vaikka kuussa on tyhjiö - kyseessä on lippukankaan ja sitä tukevan varren keskinäisellä dynamiikalla selitettävä ilmiö.

Mikä on ilmiselvää, että salaliittoteoriat elävät ja voivat hyvin tänäkin päivänä. Ja kirja Voodoo Histories tarjoaa mainiota argumentaatiota niille jotka kohtaavat salaliittoteorioihin hurahtaneita - tosin epäilenpä että hyvätkään argumentit eivät asiaansa uskovien mieltä muuta.

perjantai 15. lokakuuta 2010

ITsepalveluyhteiskunta

Lueskelin vuoden 2010 Horizon Report -julkaisua (jota voisi pohdiskella enemmänkin), ja erityisesti mobiiliteknologia-osuutta jossa viitattiin netin tarjoamiin keinoihin hallita omaa työtä ja informaatiota: Evernote, Nozbe, Wesabe, TripIt, Dropbox, CalenGoo, Limbo, Foursquare, Whrrl.

Mutta, mutta...

Tässähän ollaan ilmiselvästi menossa koko ajan kiihtyvällä tahdilla kohti itsepalveluyhteiskuntaa, tai pitäisikö sanoa IT-itsepalveluyhteiskuntaa. (Fraasi "tee-se-IT-se" tulee myös mieleen.) Sen sijaan että asioita hoidettaisiin keskitetysti - mahdollisesti jopa tehokkaasti - ihmiset hoitavat kaiken itse netissä.

Ja vaikka yhden asian itse hoitamisesta ei paljon haittaa olekaan, pienistä puroista syntyy pian suuri joki. Kohta kun kaiken hoidamme itse, jääkö enää aikaa varsinaiselle tekemiselle?

Mikä kummallista, kaiken lisäksi alkaa vähitellen tuntua siltä, että monessa asiassa itsepalvelu on myös se paras vaihtoehto, vaikka muuta toivoisi.

Tästä on mainioita esimerkkejä, kuten vaikkapa matkan varaaminen. Käytät matkatoimiston palvelua ja saat sieltä tarjouksen, mutta se ei välttämättä ole sellainen kuin haluat. Joko aikataulu on järjetön tai sitten hinta on moninkertainen verrattuna siihen mitä netistä löysit. Ja hinnan osalta järjettömyys koskee usein myös hotelleja. Tässä tapauksessa olisit voinut jättää itsepalvelun tekemättä ja saanut huonompaa vastinetta (rahalle ja ajalle), joten panostus kenties kannattaa.

Mutta miten tämä voi olla mahdollista - ottaahan matkatoimisto omansa välistä ja siten palvelun pitäisi noin yleisesti ottaen olla parempaa kuin itsepalvelu?

Ehkäpä tässä onkin dilemman ydin: hakemalla tietoa netistä voi saada oikeasti edullisempaa ja parempaa. Mutta tässä tulee eteen rajakustannus: jos teet kaiken itse, jäävät omat varsinaiset asiat hoitamatta. Kai sitä pitäisi vain hyödyntää palveluja kun niitä vielä saa.

Mutta, mutta...

Trendi kyllä näyttää sellaiselta, että palvelua ei enää saa. Samoja nettipalveluja ne palvelujen tuottajatkin tätä nykyä käyttävät - googlaavat ja niin edelleen. Ja kustannusten karsinnan myötä on yhä hankalampaa löytää palveluja, joissa on todellista hyötyä ja lisäarvoa asiakkaalle - verrattuna nettipohjaiseen itsepalveluun.

Aiheesta löytyy runsaasti puheenvuoroja tältä vuodelta, ja näistä tulee varsin lohduton olo, esimerkkinä Aamulehden juttu Lääkäri: "Emme hoida enää ihmisiä vaan koneita ja tietokantoja".

Hauskaa kyllä, asiasta tekemäni Google-haku toi esille myös HY:n Byrokratian kehittämiskeskuksen sivun (satiiri-varoitus!).

Hannu Pääkkösen väitöskirjassa on pohdittu perheiden ajankäyttöä. Saman kaltainen (metodiikaltaan) tutkimus voisi olla mielenkiintoinen toteutettuna työelämän ympäristössä ja erityisesti keskittyen käytännön (hallinnollisten) asioiden hoitamiseen erilaisilla tietoteknisillä välineillä. Mitähän tästä voisi selvitä?

torstai 14. lokakuuta 2010

Hiljaisen tietämyksen johtaminen

Sanna Virtainlahti on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Hiljaisen tietämyksen johtaminen (Talentum, 2009), aiheesta jota voi pitää muoti-ilmiönäkin, ainakin aika ajoin.

Suomessa aiheeseen on kytkeytynyt erityisesti suurten ikäluokkien ongelma: miten saada eläköityvältä väestöltä "talteen" se osaaminen ja ymmärrys mitä vaaditaan yhteiskunnan toimintaa tulevina vuosikymmeninä, esimerkiksi terveydenhuollon alueella. Mutta sinänsä aihe koskettaa kaikkia organisaatioita, olkoon kyse sitten teollisuudesta, vapaaehtoisjärjestöstä tai julkishallinnon yksiköstä.

Virtainlahti nivoo varsin onnistuneesti yhteen aiheesta tehdyn akateemisen tutkimuksen ja käytännönläheiset esimerkit. Kirja lähtee liikkeelle perusasioista, muun muassa siitä mitä tieto on. Tästä esimerkkinä Gormanin esittämät tiedon tyypit:

  • informaatio: tietoa mitä; faktatietoa
  • taidot: tietoa miten; nyrkkisäännöt, näppituntuma
  • harkinta: tietoa milloin; säännöt, tapauskohtainen kokemus
  • viisaus: tietoa miksi; kykyä reflektoida, kyseenalaistaa ja keksiä uusia tapoja toimia

Virtainlahti tiivistää teoksen käsittelemän asian näin: "Hiljainen tieto -käsite sisältää siis tiedon eli hyvin perustellun toden uskomuksen sekä hiljaisen ulottuvuuden, jota emme voi täysin eksplisiittisesti kuvata, vaikka se ohjaa jatkuvasti toimintaamme."

Käytännön esimerkeiksi hiljaisesta tiedosta sopivat auton ajaminen ja polkupyöräily. Voitko kummankaan taidon osalta kirjoittaa olennaisen tiedon paperille niin että joku toinen voi saman tien lähteä siitä liikkeelle? Näistä esimerkeistä herää samalla kysymys, missä määrin autoilu ja polkupyöräily sopivat esimerkeiksi työelämän hiljaisen tiedon siirtämiseen. Erityisesti tämä kysymys liittyy fyysiseen ympäristöön tai digitaaliseen ympäristöön liittyvän tiedon luonteeseen - toimiiko hiljainen tieto samalla tavalla esimerkiksi palomiehen sammuttaessa tulipaloa kuin toimistotyöntekijän etsiessä bisnesinformaatiota netistä?

Teoksesta käy ilmi melko sekava joukko terminologiaa jota aiheeseen liitetään - tacit knowledge, tacit knowing, know-how, focal knowledge jne. Onneksi kirjoittaja pystyy esittämään asian riittävän konsistentilla tavalla juuttumatta terminologisen erojen turhantarkkaan taksonomiaan. Virtainlahti pohtii ansiokkaasti osaamisen johtamista:

[O]rganisaatioissa pyritään kokonaisvaltaisempaan osaamisen hahmottamisen ja johtamisen tilaan. Näissä organisaatioissa pyritään osaamisen jakamiseen ja yhteisölliseen oppimiseen. Ydintoimintojen laatu pyritään varmistamaan tunnistamalla keskeiset osaamiset ja niiden tärkeys sekä varmistamalla ydintoimintojen vastaavuus asiakkaiden tarpeisiin nähden. Osaamista ja sen kehittämistä tarkastellaan tulevaisuuden tarpeista käsin ja sen mukaisesti joko kehitetään olemassa olevaa osaamista tai hankitaan uusia osaajia.

Virtainlahti pohtii tietojohtamisen käsitettä seuraavasti:

Tieto on ihmisissä, joten onnistunut johtaminen vaatii sensitiivisyyttä ihmisiin liittyvissä asioissa. Informaatioteknologian ei tulisi olla tietojohtamisen keskiössä vaan toimia työkaluna ihmisten välisen kommunikoinnin, oppimisen ja yhteistyön mahdollistamisessa. Varsinainen johtaminen keskittyy tällöin teknologian sijaan ihmisten johtamiseen.

Virtainlahti viittaa Otto Scharmerin tutkimustyöhön ja pohtii tietojohtamisen tulevaisuutta:

[T]ehtäväksi tulee keskittyä niiden edellytysten huomioimiseen ja kehittämiseen, joiden avulla yksilöt voivat luoda uutta hiljaista tietämystä ja käyttää jo olemassa olevaa hiljaista tietämystään.

Entä miten hiljaista tietämystään tulisi jakaa toisille?

[E]i ole tarkoituksenmukaista avata koko kokemuspolkua, vaan tietämyksestä voidaan tuoda esille ne asiat, jotka voidaan konkreettisesti merkitä muistiin tai jakaa muuten toisille. Kaikkein syvällisimpiä osia ei ole tarpeen jakaa. Vastaanottaja muokkaa jaetun tietämyksen omaan kokemuspohjaansa ja ominaisuuksiinsa sopiviksi toimintatavoiksi.

Vaikka Virtainlahti korostaa, että hiljaisen tietämyksen johtaminen ei ole teknologinen asia, ottaa hän myös kantaa teknisiin välineistöihin, muun muassa pohtimalla organisaatioiden kypsyystasoja. Tässä erään esimerkkiorganisaation välineistö:

  • intranet johon kaikilla työntekijöillä on pääsy
  • osaamiskartoitukset ja -profiilit on tehty ja osaamistiedot henkilöittäin ovat kaikkien saatavilla
  • keskitetty dokumenttienhallinta
  • hyvät sisäiset työvälineet kommunikointiin
  • hiljaista tietämystä ei ole dokumentoitu

Ratkaisuksi viimeiseen kohtaan Virtainlahti esittää asiantuntijapankki-konseptia, jolla osaamista voidaan hallita - tai pikemminkin on kyse "osaamisen hallinnasta osaajien kautta". Ihan mielenkiintoinen ajatus sinänsä.

Yhteenveto: Mielenkiintoinen kirja, joka varsin perusteellisesti käy läpi hiljaisen tietämyksen johtamisen problematiikkaa. Kuitenkin kirjasta jää vähän aneeminen loppuvaikutelma, ehkä siinä olisi voinut paremmin tulla asia esille konkreettisen kokemisen ja tekemisen kautta. Esimerkkejä toki on, mutta ei kovin monta, ja nekin ovat ikään kuin etäisiä ja toisen käden kokemusta. Hyvin Virtainlahti kyllä asiaa analysoi, muun muassa hiljaisen tietämyksen kartoittamista ja palautteen antamisen hienovaraisia kysymyksiä. Mutta tästä aiheesta olisi vielä paljon sanottavaa.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Kohtaamisten voima - Tarina yhdessäluovasta uudistumisesta

Onko tämä liian hyvää ollakseen totta? Valtion virasto uudisti toimintansa perinpohjaisesti henkilöstön yhteisenä ponnistuksena, ilman ylhäältä johdettua toimintamallia ja ilman mittaamista ja tavoitteita.

Sitra hehkuttaa julkaisemaansa kirjaa seuraavasti: "[Kirja] avaa työyhteisön sisäisen uudistumisen mahdollisuudet. Valtionhallinnon tuottavuuspaineet, muutokset asiakassuhteissa ja henkilöstökehitys edellyttävät toimintatapojen laajaa uudistamista julkishallinnon organisaatioissa. [...] Sitran Julkishallinnon johtamisohjelma haluaa tukea uudenlaista johtajuutta, joka ottaa uudistumisen voimavaraksi työyhteisön tunteet, tahdon ja ajattelun."

Kyseisen teoksen nimi on Kohtaamisten voima - Tarina yhdessäluovasta uudistumisesta (Sitra, 2010) ja kirjoittajina ovat Terhi Takanen ja Seija Petrow. Teoksen eräänlaisena mottona on "Tulevaisuus syntyy suhteestamme olevaan - mitä luomme tässä hetkessä?"

Jäikö kirjasta mitään käteen? Vähän tyhjältä kyllä tuntuu, on vaikea kertoa kirjan sisällöstä yhtään sen tarkemmin kuin tuo vähän höttöinen lause edellä. Mutta kai on syytä yrittää, siinä määrin kiehtovasta (joskin osin hämärästä) asiasta tässä on kyse.

Teos kertoo Valtion työmarkkinalaitoksen (VTML) uudistumisesta vastaamaan nykyajan haasteisiin ja tarpeisiin noin vuodesta 2006 eteenpäin, tähän hetkeen saakka, niin että uudistumisprosessi jatkuu edelleen ja ilmeisestikin kehittyi jotakuinkin jatkuvaksi uudistumisen prosessiksi ainakin joillakin organisaation toiminnan alueilla.

Teoksen alkupuheessa VTML:n Teuvo Metsäpelto ja Pilvi Pellikka kuvaavat sisäistä uudistumisprosessia seuraavasti (lainaamalla anonyymiksi jäävää kollegaa):

Matkan aikana itselleni merkityksellisintä on ollut yhdessäolo, toisten tuntemaan oppiminen, hetkittäiset avoimet, suorat tilanteet, jolloin roolit ovat väistyneet, yhteisyyden tunteet. Olemme täällä, tässä yhdessä, ME olemme VTML, Me neuvottelemme, Me teemme lakeja. ME yhdessä!

Kirjassa on paljon todisteaineistoa hyvin sujuneesta - vaikkakin ajoittain vaikeasta - uudistumisprosessista, jossa laitoksen johto antoi henkilöstölle mahdollisuuden määrittää uudistuksen tavoitteet, suunnan ja toimintamallit. Varsin toisenlainen menettely kuin yleisessä ylhäältä alas -prosessissa, jossa johdon laatima strategia lopulta jalkautetaan henkilöstölle, ilman että se kokisi osallistuneensa suunnitteluun.

VTML:n uudistamisen yksi keskeinen havainto oli, miten "puolivalmis" tai raakile suunnitelma, oikeastaan pelkkä aihio, oli erinomainen keino saada ihmiset tarttumaan asiaan omilla ideoillaan ja kommenteillaan, työstämään sitä eteenpäin, antamaan siihen oman kädenjälkensä.

Mutta jotta tämä onnistuu, työlle pitää antaa runsaasti tilaa ja aikaa, ilman että koko ajan deadline häämöttää ja "pitäisi olla valmista jo". Prosessi itsessään on tarkoitus, ei sen formaali lopputulos, joka on pikemminkin sivutuote toimintamallin kannalta eikä sitä edes välttämättä tarvita jos uudistumisen prosessi siirtyy osaksi jokapäiväistä tekemistä ja yhteistyötä. Ihmisten osallistuminen, muuttuminen, toisten muutoksen tukeminen, yhteinen tekeminen - siinä on prosessin ydin.

Kaikesta tästä hienosta huolimatta takaraivossa kytee jonkinlainen epäilys kirjan sanomaa kohtaan. Toisaalta tämä liittyy "kirjoittajien luotettavuuden probleemaan", siis siihen missä määrin kirjoittajat - joiden ammatillisen osaamisen uskottavuus ja jopa tulevaisuuden työtehtävät - ovat prosessin onnistumisesta riippuvaisia, ovat soveltuvia arvioimaan muutosprosessin onnistumista ja varsinkaan sen mahdollista siirrettävyyttä muille organisaatioille ja muihin tilanteisiin.

Toisenlainen epäilys liittyy siihen, onko prosessissa käytetty teoreettinen kehys - Otto Scharmerin U-teoria jne. - loppujen lopuksi kontribuoinut onnistumiseen tai tuonut jotain olennaista uutta prosessiin. En ole Scharmerin kirjaa lukenut, joten en voi sitä suoraan kommentoida, mutta muiden kommentaareista nousee kyllä epäilys, että teoria on musteläikkätestin oloinen, siinä voi itse kukin nähdä mitä tahtoo ja soveltaa monilla eri tavoilla, onnistuneesti tai epäonnistuen.

Toisin sanoen: VTML:n uudistumisen prosessi on kiehtova tarina, mutta onko siitä malliksi muille tai voiko prosessissa käytettyjä lähestymistapoja hyödyntää muussa kontekstissa? Tämä on epäselvää.

Monia hyödyllisen oloisia käytännön toimintamalleja teoksesta on löydettävissä, tosin monet niistä ovat hyödynnettyjä (ideointi piirtämisen avulla jne.) muissa yhteyksissä - vrt. esim. toimintamalli teoksessa The World Café: Shaping Our Futures Through Conversations That Matter (Juanita Brown et al., Berrett-Koehler, 2005). Joiltakin osin käytetyt tekniikat viittaavat sen kaltaiseen new age -ajatteluun joka saattaa toimia joissakin organisaatioissa mutta epäilen että on myös organisaatiokulttuureja jossa vastaanotto on hyvin kriittinen. Voivat tekniikat silti toimia, mutta helppoa se ei luultavasti ole.

Onneksi kirjoittajat tuovat myös kriittisiä ääniä esiin:

En näe, että tällä kehitystyöllä sinänsä olisi ollut oikeestaan minkäänlaisia tuottavuutta lisääviä taikka sitten toimintaa parantavia vaikutuksia. Että monenlaista on kyllä saatu aikaan toiminnan parantamisen suhteen, mut ne on tapahtunut käytännön työn kautta, ei tän kehitystyön.

VTML:n uudistuminen onnistui, ainakin jos kirjaan on luottaminen. Miksi? On hahmotettavissa paljon positiiviseen lopputulokseen vaikuttaneita tekijöitä, sekä organisaation sisältä - työn luonteen muutos ja työkuorman kasvu - että ulkoa - palvelutoiminta täytyy rakentaa "lähestymällä tekemisiä ja yhteisöjä prosessimaisesti eli hahmottamalla luontevia asiakkaalta asiakkaalle toimintaketjuja". Selvästi on ollut suuri tarve uudistumiselle - jopa muutokselle - ja tähän on tuotu onnistuneesti toimintamalleja joilla uudistuminen on saatu tapahtumaan sisältä päin, ei ulkoa (tai johdon toimesta) kannettuna: "Uudet ideat ja toimintatavat pitäisi saada syntymään monessa pienessä ryhmässä yhtäaikaisesti. Lineaarisuudesta vapautuminen tarkoittaa myös sitä, että kysymyksiin ei haeta yhtä oikeaa vastausta. Sitä, että kokeillessamme uudenlaisia ideoita toimintamme elää ja syntyy uudestaan joka hetki."

Millä tavalla VMTL sitten uudistui? Kärjistäen on siirrytty tilanteesta jossa asiakas oli alamainen jolle VMTL saneli käskyjä tilanteeseen jossa asiakas on kumppani, jonka kanssa pohditaan ja tehdään yhdessä, luodaan edellytyksiä yhdessäluomiselle. Muutos on dramaattinen näin ulkoapäin arvioituna, jopa uskomaton, mutta ilmeisesti tässä tosiaan on onnistuttu. Joku voisi sanoa, että on ollut pakko onnistua - mutta komea saavutus joka tapauksessa.

Yhteenveto: Teos on haastava ja palkitseva, vaikkakin myös epäilyjä herättävä uudistumisen tarina. Rohkea teko kaikilta asianosaisilta!

tiistai 12. lokakuuta 2010

Tietohallinto osana julkishallinnon sähköistyvää muutosta

Harri Ihalaisen väitöskirja Tietohallinto osana julkishallinnon sähköistyvää muutosta (Acta Universitatis Lapponiensis 181, 2010) tarjoaa harkittua ja hyvin jäsenneltyä tietoa meneillään olevasta kehityskulusta. Mitä julkishallinnossa tapahtuu, ja miten tietotekninen kehittäminen kytkeytyy muutoksiin?

Ihalainen kuvaa tutkimuksen lähtökohtia seuraavasti: "tutkija pyrkii löytämään kohtuullisen laajan, mutta kuitenkin toisiinsa liittyvän teoriakirjallisuuden ja aikaisemmat tutkimukset, jotta pystyy rakentamaan kootusti teemojen ympärille vahvan teoreettisen rakenteen. [...] Tutkijan intohimo ja mielenkiinto tutkimusagendaa kohtaan on tärkeä lähtökohta, eikä sitä voi tutkimuksen eri vaiheissa vähätellä."

Ihalainen onnistuu luomaan hyvän katsauksen aiheeseensa. Suomessa on kohtuullisen vähän tähän nimenomaiseen lähtökohtaan liittyvää tutkimuskirjallisuutta, joten väitöskirjalla on selvä tilaus.

Sähköisen hallinnon tutkimukselliseen analysointiin toivoisi tartuttavan myös jatkossa, sillä mielenkiintoisia kysymyksiä ja tutkimusasetelmia tuntuu löytyvän runsaasti, eikä Ihalainen pysty tarttumaan näistä kuin muutamaan, ja niihinkin ehkä enemmäkin käytännön toimijan kuin kriittisen arvioijan näkökulmasta. Tämä ei sinällään vähennä väitöskirjan arvoa, osoittaa vain sen kuinka vaikea haastavaan aiheeseen on yhden väitöskirjan laajuisella lähestymistavalla pureutua.

Väitöskirja tarjoaa hyvän katsauksen sähköistä hallintoa käsittelevään kirjallisuuteen. Joskin itse olisin toivonut tähän liittyen jonkin verran laajempaa analyysiä johtamistaidon näkökulmasta. Onhan moneen otteeseen todettu, että julkishallinnon kehittämisessä on nähtävissä suuria johtamiseen liittyviä haasteita ja puutteita, minkä tuloksena monet tietotekniset kehittämishankkeet epäonnistuvat.

Mutta Ihalainen kyllä selvästi toteaa: "Tarkempi hallinnon ja hallinnan välinen tarkastelu rajataan kuitenkin tämän tutkimuksen ulkopuolelle." Ehkä tätä rajausta olisi voinut jonkin verran vielä miettiä, koska se nähdäkseni on keskiössä nähtävissä olevassa muutosprosessissa: "Muutoksen hallinnan näkökulmasta Suomessa ollaan siirtymässä tietoyhteiskunta-aikakaudesta voimakkaasti seuraavaan aikakauteen, jossa muun muassa tavoitellaan julkisten hallintotoimien uudenlaisia rakenteita."

Ihalainen pureutuu sitä vastoin ansiokkaasti prosessien maailmaan, siihen miten niitä hallinnoidaan ja mitataan ja miten tietotekniikka kytkeytyy tähän yhteyteen. Kirjoittaja käy läpi tunnetut standardit prosessien kehittämiseen, mukaan lukien keskeiset laadunarviointimallit kuten CAF ja EFQM. Ihalainen toteaa: "Laadunarvioinnin pohjana ovat organisaation sidosryhmät ja erityisesti asiakkaat. Laatu voidaan määritellä myös siten, että se on soveltuvuutta käyttötarkoitukseen. [...] Työt suoritetaan prosessimaisesti, jolloin laadun näkökulmasta prosessiajattelun merkitys korostuu organisaatiossa."

Tässä yhteydessä olisi ehkä ollut syytä pohtia jonkin verran laatuajattelun kehittymistä vuosikymmenten mittaan. Valmistavassa teollisuudessa aikoinaan käytetty laatuajattelu (ja prosessien hallinta) on melko lailla erilaista kuin nykyaikaisessa palvelutoiminnassa - jota julkinen sektori pääasiassa on - jossa asiakkaat vaikuttavat prosessissa samaan aikaan kun palvelua tuotetaan, ja tämä asiakkaan kokema vuorovaikutus on usein myös merkittävä ellei merkittävin tekijä laatukokemuksssa. Ikävä kyllä vallitseva ajattelu ja tietoteknisten ratkaisujen kehittäminen ei aina huomioi tätä perustavanlaatuista palvelutoiminnan piirrettä.

Kärjistäen voi kysyä esimerkinomaisesti, kumpi on merkittävämpää sydänleikkauspotilaalle, kuolleisuusprosentti leikkauksessa vai pallottelu luukulta toiselle. (Tällaiset kysymykset usein vievät potilaita julkiselta yksityiselle puolelle.)

Ihalainen korostaa organisaatioiden tietämyksen hallintaa: "Organisaatiot toimivat yhä enemmän tiedon varassa. Organisaatio tarvitsee tietoa toiminnallisiin tarpeisiinsa ja tulevaisuudessa tieto saattaa olla jopa menestyksen tekijänä."

Panostukset tietämyksen hallintaan eivät ole kuitenkaan aina - tai edes yleensä - menestystarinoita. Tuore tieto USA:sta kertoo, että puolustusministeriö on tekemässä miljardikuprun ERP-järjestelmien kehittämisessä: "A report by the Government Accountability Office (GAO) highlights $6.9 billion in over-budget IT projects at the Department of Defense (DoD). These projects were originally budgeted at $14.7 billion."

Kyseinen GAO:n raportti sisältää mainioita ohjeita joilla niin julkishallinnossa kuin yksityisellä puolella voitaisiin välttää kalliita virheinvestointeja tietotekniikkaan. Tämän kaltaista kriittistä analyysiä olisi toivovan löytyvän runsaasti myös Ihalaisen väitöskirjasta, mutta se keskittyy enemmänkin tietoteknisen kehittämisen yleiseen kuvailemiseen kuin kriittiseen tarkasteluun. Toki Ihalainen noteraa muun muassa valtionhallinnon tarkastusviraston lausunnot, muun muassa seuraavan: "[JUPA-hanke] jäi kokonaistuloksiltaan vaatimattomaksi hankkeen tavoitteiden epärealistisuuden, pitkäjänteisen kehittämistyöhön sitoutumattomuuden sekä hankeohjauksessa olleiden puutteiden vuoksi." Tämänkin Ihalainen toteaa katsauksenomaisesti, pohtimatta aihepiiriä sen pitemmälle.

Ihalainen nostaa esille CRM:n (Customer Relationship Management) yhtenä keinona parantaa julkishallinnon laatua, "tuottaa pääsääntöisesti laadukkaampia julkisia palveluita ja arvolisättyä informaatiota kansalaisille".

Mielestäni tässä olisi ollut mainio kritiikin paikka, mutta Ihalainen ei väitteeseen tartu sen kummemmin. Herkullisen vivahteen CRM:lle tarjoaa Vesa Tiirikaisen kirja IT ja parempi bisnes, jossa todetaan: "Jos uusi tietojärjestelmä lisää työtä, josta ei saa itselleen lisää ansiota tai muutakaan hyötyä, rapautuu järjestelmän käyttö entistä varmemmin."

Tämän kaltaisesta epäonnistumisesta löytyy runsaasti esimerkkejä, esimerkiksi julkisen terveydenhuollon sähköisen asioinnin järjestelmistä joissa yksittäiset toimijat kokevat uuden ratkaisun hankalammaksi kuin aiemman ilman mitään konkreettista hyötyä. Jotta tämän kaltaiset järjestelmät saataisiin käyttöön, täytyy ne alusta alkaen suunnitella niin että ne "myyvät itse itsensä" käyttäjille muodostuvan lisäarvon vuoksi. Mutta harvoin tällaista näkee käytännössä.

Ihalainen toteaa: "Yhteenvetona voidaan todeta sähköisen hallinnon ja sähköisten palveluiden moniulotteinen hyödyllisyys, mutta on hyvä arvioida niiden tarkoituksenmukaiset käyttökohteet." Mielestäni tässä olisi syytä olla huomattavasti kriittisempi, sillä pelkkä tarkoituksenmukainen käyttökohde ei riitä. Riittää pohtia kysymystä "Kenen mielestä tarkoituksenmukainen?" - onko kyseessä ylätason politiikkatoimijan, julkisen organisaation johtoportaan, käytännön työn tekijän vaiko asiakkaan näkökulma? Ja vaikka käyttökohde olisikin järkevä, huono toteutus torpedoi hyvänkin kehityshankkeen mahdolliset hyödyt.

Ihalainen on tehnyt haastavan urakan väitöskirjansa kysely- ja haastattelututkimuksissa, joiden tulosten analyysi on kiehtovaa ja kiinnostavaa. Havainnot ovat osin itsestäänselvyyksiä, mutta silti niitä ei pidä ohittaa, esimerkkinä seuraava havainto: "organisaatioilla ei ole käytössä sellaisia mittausmenetelmiä, joilla voidaan arvioida ja mitata tietohallinnon konkreettista hyötyä organisaatiolle."

Loppukaneetti: Teos on hyvä katsaustyyppinen väitöskirja tärkeästä aiheesta. Toivottavasti tietohallintoa tutkitaan jatkossa lisää kriittisellä tutkimusotteella. Yhteenvedossa Ihalainen toteaa: "julkisen tietohallinnon tutkimukselle on tulevaisuudessa merkittävä tarve ja sillä voidaan osoittaa olevan myös kansantaloudellista merkitystä Suomessa." Tästä on hyvä jatkaa.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Strategiasta tuloksiin - tehokas johtamisjärjestelmä

Olisiko tässä viisastenkivi? Mika Niemelän, Anne Pirkerin ja Johan Westerlundin kirja Strategiasta tuloksiin - tehokas johtamisjärjestelmä (WSOYpro/Ekonomia, 2008) lataa peliin melkoisia odotuksia. Mutta vastaako kirja odotuksia?

Teos on pätevä, ja näkee että konsultteina toimivat kirjoittajat tietävät mistä puhuvat. Teoksen rakenne on käsikirjamainen, mikä myös auttaa lukijaa, koska kohtuullisen helposti on tunnistettavissa itseä mahdollisesti kiinnostava materiaali. Ja teoreettisemman tarkastelun lisäksi mukana on hyviä käytännön esimerkkejä jotka avaavat pohdiskelua.

Mutta silti ... lopputulemana on hiukan ontto olo: tässäkö tämä? Ja ehkä tämä on odotettavissakin, sillä kirjoittajiltahan loppuisi konsulttityö jos kirja todella tarjoaisi ratkaisut tehokkaan johtamisjärjestelmän rakentamiseen.

Kirjoittajat rakentavat teoksen kolmen osakokonaisuuden varaan: ohjausjärjestelmä (Performance Management), tunnusluvut ja mittarit (Key Performance Indicators) ja johtamisjärjestelmä (Management System). Sinänsä jaottelu on perusteltua, mutta jonkin verran piti sulatella kokonaisuuksien nimiä jotka eivät helposti jääneet mieleen ja vähän sekoittuivatkin sanavalintojen takia (performance, management).

Jälleen kerran on todettava, että kirjoittajat eivät pysty samanlaiseen iskevyyteen kuin Peter Drucker, mutta hyvin teksti on silti rakennettu ja kirjoitettu, ja vieläpä oikoluettu.

Kirjoittajat hakevat kokonaisvaltaista ratkaisua yrityksen johtamiseen, mikä yleensä ei onnistu kovinkaan hyivn. Tämä kiteytetään johdantoluvussa seuraavasti:

Yrityksen näkökulmasta tyypillisenä lopputuloksena on, että kaikki toimenpiteet ovat käsitelleet oikeita asioita, mutta toisistaan irrallisina. Kehitysprojektien tuloksena on pystytty tehostamaan toimintaa joillakin osa-alueilla. Toimenpiteiden kautta ei kuitenkaan ole pystytty varmistamaan koko yrityksen hallittua kehitystä yhteiseen, strategisten tavoitteiden osoittamaan suuntaan. Ja liian usein on kuviteltu, että teknologia ratkaisee kaikki ongelmat. Kehityskohteeksi on siis nostettu järjestelmäratkaisut sen sijaan, että olisi keskitytty taustalla olevaan kokonaisuuteen ja varmistettu, että sovelluksilla on pääsy oikeaan informaatioon.

Ohjausjärjestelmä ei monessakaan organisaatiossa toimi halutulla tavalla. Se on usein irrallinen prosessi ilman tiivistä kytkentää varsinainen toimintaan. Lisäksi ohjausjärjestelmä on sirpaleinen aliprosessien sekasotku vailla keskinäistä koordinaatiota. Ja lisäksi tietoteknisesti alkeellisella tasolla ("eletään yhä Excel-maailmassa").

Miksi sitten toiminnan kytkeminen strategiaan ei yleensä onnistu? Tämän ongelman - niin sanotun strategiakuilun - syitä on useita, muun muassa se että yritykset eivät juuri seuraa toimintaansa strategisia suunnitelmia vasten. Ja lisäksi ylin johto ei välttämättä näe kunnolla organisaation sisälle, "suorittavan tason pullonkaulakohtia". Ja kaiken huipuksi epäonnistuminen strategian toteuttamisessa johtaa siihen, ettei enää uskota ennusteiden paikkansapitävyyteen, vaan keksitään selityksiä sille miksi taas epäonnistuttiin ("strategiakuilu ruokkii alisuoriutumisen kulttuuria").

Kirjoittajilla on muutamia hyviä oivalluksia yksinkertaisista työkaluista joilla voidaan havainnollistaa polkua strategiasta käytännön toimii. Sivulla 56 oleva esimerkki strategiakartasta on mainio, joskin tietysti vähän keksityn oloinen. Erityisen hyvää on nähdä konkreettiset mittarit tavoitteille tyyliin "15 %:n kasvu" ja "98 %:n palvelutaso". Ja lisäksi - erinomainen idea - kehityshankkeet on linkitetty suoraan kriittisiin menestystekijöihin.

Teoksen kirjoittajat noudattavat omia oppejaan eivätkä esitä että teknologia ratkaisee ongelmat. Jonkin verran heillä on pohdintaa tietotekniikasta, muun muassa se että Excel-malli on hyvä vaihtoehto kun asia ei ole suuri eikä moniulotteinen, mutta vaatimustason kasvaessa räjähtää Excel-tekniikan vaikeusaste. Tällöin vaaka kääntyy web-pohjaisten sovellusten eduksi huolimatta suuremmista alkuinvestoinneista.

Iso kompastuskivi mentäessä strategiasta toteutukseen on mittaamisen unohtaminen - tai vääränlainen mittaaminen. Kirjoittajat viittaavat artikkeliin "Coming Up Short on Nonfinancial Performance Measurement" (Ittner ja Larcker, Harvard Business Review, November 2003, ss. 88-95; katso PDF-versio ja kätevä tiivistelmä).

Mittaamiseen liittyviä ongelmia on monenlaisia, useat perustavaa laatua, kuten esimerkiksi se että mittareita ei ole kytketty strategiaan tai että kytköksiä strategian ja mittareiden välillä ei validoida. Ja tietenkin se, etteivät löydökset johda toimenpiteisiin vaikka pitäisi.

Kirjoittajilla on hyviä ideoita mittaamiseen, muun muassa se ettei mittareita tule olla liikaa (korkeintaa tusina koko organisaatiotasolla ja se että mittareita tulee käyttää työkaluna suorituksen parantamisessa, ei huonosta tuloksesta rankaisemiseen.

Kirjoittajat käyttävät aika paljon aikaa kokouskäytäntöjen ja kokouskulttuurin ruotimiseen, mutta loppujen lopuksi tähän uhrattu sivumäärän on perusteltu, niin paljon organisaatioissa uhrataan aikaa kokouksiin. Kirjoittajat tuovat esiin, että kokouksilla voi olla monenlaisia tavoitteita, ja kokouskäytännöt tulee rakentaa näiden tavoitteiden pohjalta (esimerkiksi kriisinhallinta, kouluttaminen, kannustaminen jne.).

Yhteenveto: Hyvä kirja, tosin kirja ei täysin vastannut teoksen nimen nostamiin odotuksiin. Kirjoittajat tarjoavat katsausmaisen esityksen aihepiiriin sekä kohtuullisen selkeän kehyksen oman organisaation johtamiskäytäntöjen pohdiskeluun. Mukana on perustyökalujen - kuten balanced scorecard - arvottamista niiden toteutuksiin usein liittyviä ongelmien kautta (kokonaisvaltaisuus, mittaamisen haasteet). Sopii täydennykseksi kirjahyllyyn, tosin itsenään ei riitä perusteokseksi aihepiiristä.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Aleksis Kivestä Jarkko Sipilään

Kiven Seitsemän veljestä kertoi pojista jotka harhautuivat väärille teille, yhteiskunnan ulkopuolelle - nykyään ehkä puhuttaisiin nuorisorikollisista. Kiven kertomus on lähtökohdasta huolimatta optimistinen kasvutarina, kertomus siitä miten veljesparvi lopulta kasvaa yhteiskuntakelpoisiksi, voisipa heitä kertomuksen lopussa kutsua yhteiskunnan tukipilareiksikin.

Ja kun tänään on Aleksis Kiven päivä, siis suomalaisen kirjallisuuden juhla, on syytä nostaa hattua - ainakin sanallisesti - Kiven kunniaksi: monista suurista suomalaisista kirjailijoista huolimatta Kivi edelleen on ajankohtainen, edelleenkin omassa luokassaan, edelleenkin verraton.

Mainitsin täällä aiemmin Jarkko Sipilän dekkarit, joita tuolloin olin lukenut vasta kaksi. Nyt luettuna on viisi kirjaa kymmenestä, siis merkittävä siivu kirjailijan tuotannosta, ja jotain lienee syytä sanoa. (Nuo kolme viimeisintä luettua olivat Kosketuslaukaus, Likainen kaupunki ja Kylmä jälki.)

Suomalaisesta dekkarista en ole aiemmin erityisemmin perustanut; ehkä dekkari on vähän päälle liimattu kirjallisuuden laji suomalaisessa yhteiskunnassa, ehkä meillä ei vain ole ollut niin pitkää sivistyneen yhteiskunnan historiaa että siitä voisi ammentaa (vertaa Englanti ja Ruotsi). Mutta todettava on, että Sipilä ei huonosti kirjoita kansainvälisiin verrokkeihinsa suhteutettuna, ei ollenkaan.

Jonkin verran Sipilän kirjoissa on kerronnallista kankeutta, mutta näissä kolmessa viimeisessä kohtuullisen vähän, tai sitten olen vain tottunut hänen tyyliinsä. Ei hän mikään kaunokirjallinen taituri ole, hyvin arkinen ja toteava, kuten monessa yhteydessä on todettu - ikään kuin lukisi poliisin kirjoittamaa pöytäkirjaa tapahtuneesta - mutta tässä lienee juuri hänen kirjallisen tuotantonsa keskeinen ydin.

Joissakin Sipilän kirjoissa on ollut sellaista populistista sanomaa, joka ehkä sopisi paremmin jonkin iltapäivälehden lööppiin, mutta tämäkään ei ole ollut häiritsevää. Mutta toisaalta Sipilällä on myös hyviä havaintoja suomalaisen byrokraattisen koneiston tilasta, siitä miten koneisto ajaa omaa etuaan eikä huolehdi siitä että kansalaisen edusta huolehdittaisiin tai sitä valvottaisiin. Tässä lainaus Sipilän tekstistä:

Yritysmaailmassa firman kuuluu valvoa omia etujaan. Näin tekee myös virkamies, kun sille tuputetaan bisnesajattelua. Koneiston tehtävänä ei olekaan enää ajaa ihmisen asioita, vaan huolehtia että se itse toimii. [...] Samaan aikaan asiat muuttuvat salaisemmiksi ja virkamiesten virheet pidetään piilossa.

Ei hassummin dekkarikirjailijalta. Hyvää jälkikasvua olemme Aleksis Kivelle saaneet.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Zeitoun

Ostin Brysselin lentokentältä paluulentoa varten Dave Eggersin kirjan Zeitoun. Havahduin kirjan parista vasta kun sain kehotuksen nostaa etunojan tarjotin pystyasentoon, kun olimme laskeutumassa Helsinkiin.

Kirja on saanut paljon huomiota, ainakin päätellen kirjan taka- ja etukanteen sekä etulehdille painetuista kirja-arvioiden lainauksista, joita oli reilut puoli tusinaa sivua. Netistä löysin kirja-arvioita muun muassa Guardianilta ja The New York Timesilta. Ja myös Amazon-kirjakaupasta.

Voi hyvin olla, että kirja on jo monille tuttu, mutta minulle tämä oli kokonaan uutta. Teos on niin sanottu tositarina (englanniksi "narrative nonfiction"), siis kaunokirjallisia keinoja käyttävä kuvaus joka perustuu tarkkaan aihepiirin tutkimukseen. Kirjailija tarjoaa lukijalle uskottavan - vaikkakin uskomattoman - kuvan New Orleansin tapahtumista kun Katrina-hirmumyrsky iski sinne elokuussa 2005.

Kirjan päähenkilö on Zeitoun, New Orleansissa asuva maalaus- ja rakennusalan yrittäjä, joka toimii - yhdessä vaimonsa kanssa - myös vuokranantajana omistamissaan kiinteistöissä. Zeitoun on naimisissa amerikkalaisen Kathyn kanssa. Heillä on neljä lasta joista kolme nuorinta tyttöjä. Zeitoun on syntyjään Syyriasta, ja hän on muslimi, kuten vaimonsakin.

Myrskyn ja sen jälkeen tulvan koettelemassa New Orleansissa Zeitoun yrittää parhaansa mukaan auttaa hädänalaisia. Tässä hänellä on apuna käytettynä ostettu alumiinikanootti, jota hän meloo ympäri kaupunkia auttaen milloin vanhuksia, milloin koiria, milloin muita hätään joutuneita. Samalla hän yrittää korjailla myrskyn ja tulvan aiheuttamia vaurioita kotonaan ja muissa vaurioituneissa kiinteistöissä.

Zeitounin vaimo ja lapset ehtivät onneksi ajoissa pakoon myrskyltä ja tulvalta, mutta satunnaiset puhelinyhteydet tekevät vaikeaksi tietää, mitä milloinkin on tapahtumassa. Kirjan lopussa Kathy nousee sankarilliseen rooliin yrittäessään selvittää, mitä miehelle on tapahtunut kun puhelinyhteys lakkasi toimimasta. Onneksi eräs sivullinen - humanitäärisen järjestön avustustyöntekijä - kertoo lopulta Kathylle että mies on vankilassa.

On melko turhauttavaa yrittää kertoa, mitä kirjassa tapahtuu. Kirjoittaja tunkeutuu Zeitounin ja hänen perheensä taustoihin päästen uskomattoman syvälle hahmojensa taustoihin ja historiaan. Mukana on jokin verran valokuvamateriaalia, esimerkiksi Syyriasta Zeitounin lapsuuden ajalta.

Zeitoun nousee tarinan myötä tavallisesta ihmisestä ihmiseksi jolla on epätavallinen tausta - ja lopulta hädänalaisia auttavaksi sankariksi, joka joutuu kohtaamaan suhteettomia ja järjettömiä vastoinkäymisiä yllättävältä taholta. USA:n valtio ottaa hänet vangiksi terrorismin vastaisiin lakeihin vedoten, vailla mahdollisuutta valittaa tai edes ottaa yhteyttä omaisiin, ilman että kukaan edes vaivautuu ottamaan selvää onko kiinni ottamisella todellisia perusteita.

Kuvaus siitä, miten USA:n FEMA-virasto epäonnistui lähes totaalisesti avun toimittamisessa New Orleanssiin mutta pystyi sitävastoin rakentamaan kahdessä päivässä huipputurvallisen tilapäisvankilan kiinniotetuille on kuin fiktiota, jos se ei olisi totta. Kirjoittaja toteaa faktat niin kuin ne ovat, niitä paisuttelematta tai värittämättä, ja tämä suoraviivainen kerronta on tehokkaampaa kuin mitkään erikoisefektit.

Millainen on valtio, joka kyllä osaa vankiloiden pystyttämisen ja ihmisten kiduttamisen, mutta ei kykene antamaan alkeellisintakaan humanitaarista apua omille hädänalaisilleen? Kirjasta paljastuu karu, ruma totuus amerikkalaisesta - ainakin Bushin aikakauden - valtakoneistosta.

Huumoriakin piisaa, esimerkiksi se kuinka FEMA kriisin jo mentyä ohi ja jälleenrakennuksen alettua toimitti Zeitounin perheelle asuntovaunun, kuitenkaan asentamatta sitä käyttökuntoon ja toimittamatta siihen avaimia, kunnes 14 kuukautta myöhemmin, lehtikirjoituksen antaman herätteen takia, FEMA vihdoin kävi hakemassa asuntovaunun pois tonttia rumentamasta.

Tähän loppuun sopinee vielä linkki järjestöön jonka hyväksi kirjasta saadut tulot on suunnattu: the Zeitoun Foundation. Ja vielä linkki kustantajan sivulle.

torstai 7. lokakuuta 2010

Pradorin kuu

Neal Asherin romaani Prador Moon olisi jäänyt lukematta, jos en olisi törmännyt erinomaiseen novellikokoelmaan The Gabble - And Other Stories, jossa Asher osoittautui lyhyen proosan osaajaksi. Ja mikä mainiointa, Prador Moon on lyhyt kirja, eikä sorru niihin sudenkuoppiin mihin Asherin "paksut" romaanit, samojen asioiden toistoon ja puuduttavaan ryntäilyyn paikasta toiseen.

Ehkäpä voisi sanoa, että kirja on liian lyhyt pahasti puuduttamaan. Ja ennen kaikkea se on kiinnostava kuvaus kohtaamisesta ulkoavaruuden älykkään sivilisaation kanssa - asia josta itse Stephen Hawking on varoittanut: "heidän löytämisensä sijaan ihmisten pitäisi kaikin keinoin yrittää välttää heidän kontaktiaan".

Prador-sivilisaatio on tuttu Asherin aiemmista kirjoista, mutta nyt pääsemme näkemään miltä ensi kontakti vaikutti ja mitä siitä seurasikaan. Se missä Asher on hyvä on kokonaan toisenlaisen elämänmuodon kohtuullisen uskottavassa esittämisessä, "sisältä käsin", ja hän onnistuu antamaan Prador-sivilisaation toimista konsistentin kuvan, huolimatta siitä miten hirveä tuo ensikontakti on ihmisten kannalta.

Mutta kaikesta positiivisesta huolimatta on pakko todeta, että yhtään pitempää kirjaa aiheesta en olisi jaksanut lukea. Mutta voi silti kestää aikansa ennen kuin otan seuraavan Asherin kirjan käteeni.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Opas todistepohjaiseen päätöksentekoon

EU aina silloin tällöin yllättää, joskus positiivisesti, joskus negatiivisesti, joskus vain yllättää. Tässä lienee kyse tuosta kolmannesta vaihtoehdosta.

EU julkaisi dokumentin "Communicating research for evidence-based policymaking - a practical guide for researchers in Socio-economic sciences and humanities". Otsikko oli äärimmäisen kiinnostava, onhan Euroopan maille keskeistä että päättäjät tekevät järkeviä päätöksiä, ja tässä on tutkimuksen tuottamilla tuloksilla keskeinen ja (monessa mielessä) kriittinen rooli.

Mutta tämä kyseinen opas yllätti olemalla todellakin "practical", vähän niin kuin EU:n aikoinaan laatimasta kurkkudirektiivistä olisi julkaistu käytännönläheinen opas kurkun käyryyden mittaukseen.

Ei tämä opas huono ole, mutta toisaalta, tarvitaanko tällaisia itsestäänselvyyksiä kommunikoida? Alla on oppaan keskeinen kymmenkohtainen ohje siitä miten tutkimustuloksista tulee kommunikoida. No jaa. Tässäkö kaikki?

  1. Form a communication and dissemination team who identify potential beneficiaries (audiences) and anticipate their questions
  2. Create a promotional flyer
  3. Produce a detailed identity brochure
  4. Develop an attractive project website
  5. Seek out dialogue with stakeholders
  6. Engage the media
  7. Write policy briefs
  8. Arrange briefing sessions and dialogue panels
  9. Organize a final conference
  10. Produce a final publishable summary report

tiistai 5. lokakuuta 2010

Johtajan ilo ja tuska

Olavi Toivolan kirja Johtajan ilo ja tuska - kokemus opettaa (Talentum, 2010) on mainion omaperäinen kirja johtamisesta. Vaikka Toivola toteaa, ettei hän lähtenyt kirjoittamaan muistelmia, teoksessa on huomattavan paljon kirjoittajan omaan taustaan ja työhistoriaan liittyvää tarinaa, eikä yhtään häiritsevässä mielessä, päinvastoin kirjoittaja pystyy näin mukavasti konkretisoimaan sanottavaansa menemättä kuitenkaan liian minäkeskeiselle linjalle.

Paikka paikoin Toivola kirjoittaa myös vähän itsestäänselvyyksiä, eikä aina erota olennaista epäolennaisesta, esimerkiksi silloin kun hän esittää pitkän listan oivallisen johtajan henkilökuvaksi:

  • hän näkee tulevaisuuden trendit
  • hän osaa muuttaa visionsa tavoitteiksi
  • hän on rohkea suunnitelmissaan ja toiminnassaan
  • hän ymmärtää ja uskaltaa panostaa kehitykseen
  • hän on tehokas
  • ...
Mikä tästä jää puuttumaan on kyky iskevään omaperäiseen ilmaisuun, se taito joka esimerkiksi Peter Druckerilla on. Mutta vaikka Toivolan teksti paikoitellen kaipaa tiivistämistä ja iskevyyttä, omaperäisyyttä siitä kuitenkin riittävässä määrin löytyy.

Toivola myös tarjoaa runsaasti linkkejä ja vinkkejä muihin ajattelijoihin, muun muassa Druckeriin, ja tätä kautta ankkuroi teoksensa muiden ajattelijoiden viitekehykseen. Laajasta sivistyksestä saa runsaasti todistusaineistoa, sekä myös älyllisestä uteliaisuudesta. Toivola lainaa tähän liittyen Pentti Sydänmaanlakkaa: "Jos haluat oppia jotain, sinun on etsittävä jotain ja oltava utelias."

Toivola on löytänyt kirjaansa mainioita oivalluksia eri lähteistä. Esimerkiksi sivulla 50 on Robert Townsendilta lainattuna tehtävänä "Testaa esimiehesi johtajataito". Kustakin kohdasta pitää antaa 0-10 pistettä. Kysymyksiä on kaikkiaan kymmenen. Ensimmäiset kaksi ovat "Hän on tavattavissa" ja "Hän on osallistuva". Tulos on esimiehen saama arvosana, josta Toivola toteaa: "Jos tulos jää alle viidenkymmenen, hakeudu muualle töihin."

Toivola korostaa tavoitteenasetantaa: "Jokaisella tavoitteella tulee olla numeerinen mittari. [...] Vain fakta on selkeä." Hän toteaa että tavoitteet ovat kuitenkin silloin tällöin verbaalisia, mutta ei jatka pidemmälle aineettomien asioiden mittaamisen metodiikassa. Mittaamisesta olisi voinut kertoa enemmänkin, esimerkiksi Hubbardin mainion kirjan pohjalta: How to Measure Anything: Finding the Value of "Intangibles" in Business (Wiley, 2007).

Toivola pohdiskelee myös elämäntaitoon liittyviä kysymyksiä, tosin vähemmän abstraktilla ja kokonaisvaltaisella tavalla kuin Maija-Riitta Ollila kirjassa Johtajan parempi elämä. Toisaalta Toivolalla on käytännön kokemusta joka Ollilalta puuttuu.

Elämiseen ja elämän tasapainoon liittyen Toivola maalaa johtajan työstä varsin raskaan ja vaativan kuvan. Työ vie vapaa-ajankin eikä 60-tuntinen työviikko ole mikään poikkeus. Tätä tasapainottamaan tarvitaan jotakin, ja tähän liittyen Toivola kirjoittaa: "Huomasin aikoinani tarvitsevani jotakin sellaista, mikä irrotti ajatukset työstä. Ellei sinulla jo ole mielihyvää tuottavaa harrastusta, aloita sellainen! Tee jotakin käsilläsi. Kaikki ovat hyviä jossakin."

Mutta kenelle kirja on sitten suunnattu? Monia johtamistaidon kirjoja voi ajatella kaikkien ihmisten käyttöön - Druckeria lainaten "jokainen on johtaja" - mutta Toivolan (ja jossain määrin Ollilan) teos on ehkä kuitenkin suunnattu organisaatioiden ylimmän johdon tarpeisiin, niille jotka kantavat vastuuta koko organisaation tekemisistä ja edustavat sitä ulospäin. Mutta onko tämä maailma jo mennyttä maailmaa? Tässä nykyisessä verkostojen maailmassa kun - Druckeria taas lainaten - jokainen on johtaja.

Tässä onkin teoksen keskeinen dilemma: se on kirjoitettu lähinnä perinteisen yritysjohtajan näkökulmasta, mutta nykymaailmassa teos edustaa jossain määrin jo katoavaa kansanperinnettä. Vaikka pääosin kirjan sisältämät ajatukset ovatkin ajattomia, niiden viitekehys taitaa olla jo hitusen ajastaan jäljessä. Toisaalta joku voi - täysin perustellusti - väittää vastaankin, esimerkiksi klassisella argumentilla "ei mitään uutta auringon alla". Luulenpa että kirjan puhuttelevuus riippuu hyvin paljon lukijasta ja hänen näkemyksestään johtajan kuvaan liittyen.

Muutoksen johtamiseen liittyen Toivolalla on mainioita lainauksia: "Keskeistä koko hommassa on uudistuminen, ei muutos." "Uudistuminen on luonnollista. Muutos on poikkeustapaus."

Muutoksen johtamiseen Toivolalla on selvä kanta: "Kerro aina ajoissa. Älä aliarvioi ihmisiä. Kun he ymmärtävät, miksi muutos on tarpeen ja mitä se merkitsee käytännössä, he saattavat yllättää olemalla varsin myönteisesti mukana sen toteutuksessa." Toivola määrittelee selkeästi myös ne raamit jolloin ollaan muutoksen johtamisen alueella: "Muutos edellyttää muutosjohtamista silloin, kun vanha kulttuuri, siihen liittyvät perinteet ja käytöstavat ja entinen toimintaprosessi ovat niin sanotusti katkolla. Kun uusi ja vanha ovat törmäyskurssilla, syntyy jännitteitä ja ristiriitoja." Mutta aina ei ole helppoa ymmärttää, milloin uudistuminen koetaan muutoksena: "Sinun on johtajana oltava hyvin herkkä tajuamaan, milloin jokin tapahtumaketju koetaan muutoksena."

Toivola viittaa kirjassaan Tuula Kianderiin: "Tiivistäen voisi sanoa, että johtamistyö on palvelutehtävä. Esimiehen tehtävänä on auttaa ihmisiä onnistumaan omassa työssään." Jotenkin tästä tulee mieleen Druckerin sanomiset mutta voi olla että olen väärässä. Erinomaisesti tiivistetty joka tapauksessa. Palvelutehtävän luonteesta johtuen Toivola kehottaa välttämättän organisaatiolaatikoita ja -kaavioita: "Käytä niiden sijasta yksinkertaista listaa, josta ilmenevät osastojen esimiehet sekä heidän alaistensa nimet ja tehtävät. Tämä ei ole organisaatioportaiden osalta yhtä havainnollista kuin perinteinen laatikkoleikki, eikä siis yhtä kiinnostavaa, mutta toimii."

Toivola pohdiskelee toimitusjohtajan tai tulosyksikön johtajan näkökulmasta suhdetta ylempään päättävään tahoon, ulkoon se sitten osakkeenomistajat, hallitus tai pääjohtaja. Tässä yhteydessä Toivola lainaa Benjamin Disraelia: "On paljon helpompaa olla kriittinen kuin oikeassa." Johtajan taitoon kuuluu osata perusasiat - esimerkiksi osakeyhtiölaki - ja lisäksi omata taito kuulla toisten osapuolten näkemyksiä rakentavalla tavalla. Toivola näkee yrityksellä myös laajemman yhteiskuntavastuun: "[V]akuutuin siitä, että jos huolehditaan kokonaisuudesta, myös omistajien hyöty toteutuu parhaiten. [...] Pohdi oma näkemyksesi näistä asioista jo varhaisessa vaiheessa. [...] [K]ysymykset tulevat usein äkkinäisesti ja yllättäen."

Luvussa "Henkilöstö" Toivola yltää Drucker-maiseen iskevyyteen, tätä kohtaa kelpaa lainata:

Siinä se on, tai siis he: alaisesi. Istu alas ja katso heitä. Odotat heiltä suoritusta. He puolestaan katsovat sinua takaisin ja odottavat. Hekin odottavat suoritusta. Erona vain on, että sinä johdat heitä, ja heidän sinulta odottamansa suoritus on johtaminen.

Toivola korostaa hyvän työilmapiirin merkitystä. Perusasiat ovat tärkeitä, esimerkiksi se että asioista tiedotetaan aina ensin omalle väelle. Eikä sovi unohtaa tervehtimistä, sitä että muistetaan luonnollinen kohteliaisuus päivittäisissä kohtaamisissa. On tärkeää seurata organisaation tilaa: "Kehitä mittari, kysele muutosten syitä. [...] Kannusta alaisiasi puhumaan."

Toivola on hyvällä asialla, ja hänen kirjansa on hyvä katsaus yritysten johtamiseen ja suomalaiseen johtamiskulttuuriin, jota usein turhaan parjataan. Ajoittaisesta pitkien (ja pitkästyttävien) luetteloiden esittämisestä huolimatta teos on palkitsevat ja omaperäinen lukukokemus kaikille jotka johtamisesta ovat kiinnostuneita.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Jarkko Sipilän dekkarit - arkipäiväistä mutta erinomaista

Pari viikkoa sitten minulle ei ollut mitään havaintoa Jarkko Sipilästä tai hänen kirjoistaan, mutta sitten joku jossain mainitsi hänestä - olisikohan se liittynyt johonkin palkintoon tai käännökseen muulle kielelle. Nyt olen lukenut yhden dekkarin (Seinää vasten), ja toinen on meneillään (Karu keikka). (Lisäys: tuli sekin jo luettua.)

Sipilää käsittelevältä Wikipedia-sivulta yksi lainaus tähän, se sopii mainiosti kirjailijaesittelyksi: "Sisäministeriön poliisiosasto myönsi Sipilälle poliisin ansioristin vuonna 2004."

Sipilä on ollut ajankohtainen kolme vuotta sitten. Nimittäin Helsingin kaupunginkirjasto otti hänet viikon kirjailijaksi 24.9.2007 ja tarjoili mainion kuvauksen siitä millainen kirjailija on kyseessä:

Sipilän tyyli on pelkistettyä ja toteavaa, ja hän kuvaa rikostutkintaa tarkasti ja asiantuntevasti. Työnsä puolesta Sipilä tuntee hyvin rikostutkinnan uusimmatkin menetelmät ja tuomioistuinkiemurat, hän tietää, miten mediaa käytetään hyväksi rikosten selvittämisessä tai miten Sörkan vankilan eri jengit toimivat. Näin hänen kirjojensa kautta lukijoille avautuu luotettava ja realistinen näkymä poliisin työhön. Sipilä paitsi kuvaa yksityiskohtaisesti rikostutkinnan monia vaiheita, myös tulee samalla välittäneeksi lukijoille poliisin asennemaailmaa sekä yhteiskuntakriittisiä kannanottoja esimerkiksi vankeinhoitolaitoksesta, poliisien määrärahoista ja riittämättömistä resursseista.

Realismi Sipilän romaaneissa on mielenkiintoista, ja on itse asiassa virkistävää lukea jotain tavallista. Minun on vain aina muistutettava itseäni, että olen lukemassa fiktiivistä romaania, en dokumenttia tai raporttia tapahtuneesta. Sipilän dekkareissa ei ole vain yhtä päähenkilöä, vaan niin kuin poliisiromaaneissa yleensä, päähenkilönä on koko tutkijaryhmä - rikoskomisario Kari Takamäen johtama tiimi, jonka jäsenet täydentävät toisiaan. Takamäki itse on hyvin realistinen ja tavanomainen hahmo. Ei siis alkoholisoitunut, eronnut tai vieraissa käyvä korruptoitunut tai muuten kyseenalaisesti toimiva paha poliisi, vaan ihan tavallinen pitkää päivää painava perheellinen mies, joita - mitä todennäköisimmin - suuri osa Suomen poliiseista on. Romaanien myötä myös tiimin jäsenet käyvät tutuiksi ja heidän hahmonsa syvenevät. Sipilä myös kirjoittaa henkilöidensä suihin luontevaa ja mainiota puhekieltä.

Olisin käyttänyt sanaa tavanomaista (tai jotain sen synonyymiä) Sipilän tekstin kuvailussa, jos en olisi tuohon yllä lainattuun kirjailijaesittelyyn törmännyt ja havainnut sen erinomaisen osuvaksi. Tavallinen, arkipäiväinen, rutiininomainen - mitään kaunokirjallista kikkailua ei Sipilä harrasta. Ja se on hyvä.

Mikä itseäni tässä mietityttää on se, miten tavanomainen voi olla myös erinomaista, siis siinä mielessä että vaikka Sipilän teksti on arkista ja paikoin jopa kankeaa (hän ei aina oikein tunnu hallitsevan henkilöhahmojensa esittelyä ja heihin viittaamista), tämä ei ollenkaan haittaa lukemista vaan päinvastoin jopa lisää tekstin tehoa. Ehkä syynä on se, että teksti tosiaan muistuttaa rikostutkintapöytäkirjaa ja saa lukijan tuntemaan, että kirjallisia keinoja vähän tunteva toimija (ehkäpä poliisi?) on tekstin kyhännyt omien tarkkojen kokemustensa pohjalta.

Hämmästyttävää kyllä, kaunokirjallisuuden rutiininomaisimman ja ehkä tuotteistetuimman lajityypin piirissä voi luoda uutta - ja käyttämällä kaikista keinoista epäomintakeisinta: rutiininomaisuutta ja arkipäiväisyyttä.

Sipilä on lajissaan mestari, ja erityisesti kunnioitan häntä siitä, että hän ei ole lähtenyt "erikoisefektien" pauloihin rytemään ja rynnimään vaan säilyttää tiukan asiallisen ja etäännyttävän kirjallisen otteensa johdonmukaisesti alusta loppuun.

Lopuksi vielä - ehkä mukavasti teemaan istuen - on todettava, etten millään muistanut lukemieni Sipilän kirjojen nimiä ja ne piti pariin otteeseen tarkistaa. Rutiininomaisia kirjoja, mutta erinomaisia lajissaan.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Inversioita

Iain M. Banksin romaani Inversions on kuin kaksi erilaista romaania, riippuen siitä onko lukija aiemmin perehtynyt hänen Kulttuuri-sarjansa tieteiskirjoihin.

Toisesta näkökulmasta teos on yhteiskunnallisesti kantaaottava romaani, joka kuvaa eurooppalaista keskiaikaa muistuttavaa yhteiskuntaa jossain päin maailmankaikkeutta. Olennaiset teoksen teemat liittyvät feodaaliyhteiskunnan murtumiseen, yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen ja siihen missä määrin on oikeutettua puuttua toisen yhteiskunnan luonnolliseen kehitykseen.

Teoksessa on myös toinen taso, joka paljastuu sinne tänne piilotettujen avainsanojen avulla - culture, special circumstances jne. - sekä Kulttuuri-sivilisaatiosta tuttujen laitteiden pilkistämisestä esiin, esimerkkinä "knife missile" -tekoälykonstruktio.

Kirja ei ole parasta Banksia, sillä teoksena se ei aivan toimi, palaset jäävät vaille lopullista vastausta, mikä kyllä on ollut Banksin tavoitteenakin. Mutta Kulttuuri-sivilisaation tietäen lukija voi kyllä jotain tulevasta päätellä.

Jos kirjasta haluaa enemmän taustatietoa, siitä löytyy paljon mainintoja netistä.

Ja jos Banksin tieteiskirjoihin ei ole aiemmin tutustunut, saattaa olla hyvä lukea ensin joku toinen Kulttuuri-sarjan teos ja vasta sitten tarttua Inversions-teokseen.