Tutkija kirjoittaa - esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä

Keijo Räsäsen toimittama kirjoituskokoelma Tutkija kirjoittaa - esseitä kirjoittamisesta ja kirjoittajista akateemisessa työssä (Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja, 2009; saatavissa pdf-muodossa) sisältää paljon kiinnostavia näkökulmia akateemiseen kirjoittamiseen, sekä hyvinkin henkilökohtaisesta näkökulmasta että yleisemmästä kirjoituksen laatimisen lähtökohtien pohdinnasta.

Eeva-Lotta Apajalahti kertoo haaveesta hyvään kirjoittamiseen:

Kirjoittaminen on oppimista, syvälle asioihin pääsemistä ja ammattitaidon kehittämistä parhaimmillaan. Ilman kirjoittamista ajatuksemme eivät kehity eteenpäin ja jäämme helposti polkemaan paikallamme. Voisi sanoa, että iman kirjoittamista emme kehity. Kun kirjoittamisen tärkeyden on ymmärtänyt, alkaa itsekriittisyyden kautta epätoivoinen taistelu, jonka voi voittaa ainoastaan kirjoittamalla paljon ja erilaisia tekstejä.

Terävyyttä ja huumoria löytyy Juha Olavan esseestä "Itseanalyysi Bordieun tapaan", jossa hän pohtii ankaran uskonnollista (ja kilpaurheilullista) koulukasvatustaan ja siitä peräisin olevia persoonallisuuden piirteitä, lopettaen esseensä ytimekkäästi: "Minulla on kapinahenkisen konservatiivin haljennut habitus. Se tekee minusta säälimättömän ja dramatiikanhimoisen sosiaalitieteilijän."

Galina Kosonen pohtii kirjoittamiseen liittyviä identiteetin ja genren näkökulmia, sitä missä määrin ne mahdollistavat tai rajaavat asioita, esimerkiksi oppimista: "Genret tarjoavat kirjoittajalle mallin esimerkiksi siihen, miten asioita käsitellään ja järkeistetään, mikä on relevanttia aineistoa, miten dataa ja kokemuksia hyödynnetään, mitä positioita otetaan. Näin ollen tietynlaisia tyylilajeja edustavat keskustelukentät voivat toimia kirjoittajan oman äänen mahdollistajina tai rajoittajina, tukijoina tai sammuttajina."

Susanna Kantelinen pohtii akateemisen kirjoittamisen mielekkyyttä, erityisesti sitä ristiriitaa jonka hän kokee henkilökohtaisen subjektinsa (ja habituksensa) sekä akateemisen yhteisön määrittämien kirjoittamiseen liittyvien sisäisten pelisääntöjen välillä: "Minulle moraali ei ole akateemisen kirjoittamisen sosiaalisessa käytännössä. Minulle moraali on subjektissa. [...] Tämä tarkoittaa sitä, että jos yritän etsiä kirjoittamiseni mieltä kentän käytänteistä, en tule sitä ehkä koskaan löytämään. Kirjoittamisen käytänteissä ja sosiaalisessa käytännössä voi olla mieli, mutta se ei ole minun kirjoittamiseni mieli."

Kirsi Korpiaho esittää keinoja, joilla takkuavaan kirjoitustyöhön voi yrittää saada uutta vauhtia. Yksi tapa on ottaa etäisyyttä asiaan: tyylittele tyylilajeilla, käytä käsitteitä, viitoita viitekehyksillä. Toinen taas on mennä osaksi tekstiä, jopa osaksi tutkimuskohdetta: reflektoi refleksiivisesti, suhteuta subjektiviteetit, avaudu autoetnografialla. Mielenkiintoisia tapoja elävöittää rutiinikirjoittamista!

Terhi Takanen esittää uudenlaisen lähestymistavan kirjoittamiseen: "Etsin kirjoitustyyliä, [jonka] avulla kokija pystyisi kuvailemaan kokemuksellisen tietoisuuden liikettä ja erityisesti transpersoonallista, avointa kokemista." Ydinkysymys on haastava: "miten kirjoittaja voi ilmaista tietoisena olemisen ja erityisesti siihen kuuluvan kokemuksen täyteydestä?" Tällaisen tekstin arviointikohde on se, missä määrin kirjoittaja kykenee "elämään uudelleen" kokemuksensa kirjoittaessaan vai onko kyseessä jälkikäteen tehty tulkinta. Tässä arvioinnissa kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen videolle tallennettua tapahtumaa.

Takasen hahmottelema kirjoittaminen ei ole helppoa: "Vaikeutena on löytää kieltä, joka tavoittaa kokemusten laadun. [...] Kokemuksen luonne ei ole sanallinen, ja tässä mielessä se on esikategorinen. Kun ilmaisussa palataan tähän, se vaatii saman tilan kokemista kuin tuossa hetkessä eli tilan, jonka luonne on avoin ja intuitiivinen."

Marja-Liisa Trux pohtii akateemisen kirjoittamisen rimakauhua, jonka voi tiivistää sanontaan "Publish or perish". Mutta kirjoittamista voi oppia ja raja-aitoja rikkoa: "Kaikki tekstin tuottaminen on luovaa, mutta samalla kaikissa lajityypeissä tarvitaan omaa tekniikkaansa. Kaikenlaista kirjoittamista voi oppia ja opiskella."

Trux esittää, että luovan kirjoittamisen (ja harrastajakynäilijöiden) kursseista voisi olla malliksi kirjoittamisen opetteluun akateemisessa ympäristössä. Mutta akateemisessa ympäristössä on haasteena päästä toisten työhön suuntautuvasta kritiikistä, joskus suoranaisesta ilkeydestä: "Luovan kirjoittamisen ryhmässä teksteistä etsitään hyviä kohtia, ja niistä keskustellaan, kun taas yliopistolla on tapana etsiä virheitä muiden teksteistä." - On aika päästä eroon nerouden haamusta.

Marja-Liisa Niinikoski pohtii akateemisen kirjoittamisen poliittisuutta: "Akateeminen kirjoittaja voi [...] politisoida eli nostaa keskustelun piiriin aiheita niin tiedeyhteisön sisällä kuin yhteiskunnallisestikin. Akateeminen kirjoittaminen ei siis ole luonteeltaan poliittista vain yhteiskunnallisissa keskusteluyhteyksissä."

Kristina Rolin pohtii moraalikysymyksiä: "Akateemisen työn moraalisesta ulottuvuudesta on tärkeä puhua sen vuoksi, että se antaa mielekkyyttä sekä poliittiselle että taktiselle ulottuvuudelle. Kun tutkija on löytänyt mielekkään vastauksen kysymykseen, miksi tutkimustyö on hänelle arvokasta ja tärkeää, hänen on helpompi löytää vastaus kysymykseen, miksi hänen tulisi pelata akateemisilla pelikentillä."

Lopuksi Keijo Räsänen valottaa kirjoituskokoelman tavoitteita ja lähtökohtia, ajatuksena se että tutkijoiden ei tulisi alistua "inhimillisiksi resursseiksi" tiedon tuotannon ja hyväksikäytön koneisiin: "Tutkijan olisi myös otettava vakavasti se, mitä muut tutkijat jo kustakin asiasta ymmärtävät ja mitä he osaavat tehdä." Räsänen viittaa Havukka-ahon ajattelijaan, josta tutkijoiden kannattaisi ottaa oppia.