Jarkko Sipilän dekkarit - arkipäiväistä mutta erinomaista

Pari viikkoa sitten minulle ei ollut mitään havaintoa Jarkko Sipilästä tai hänen kirjoistaan, mutta sitten joku jossain mainitsi hänestä - olisikohan se liittynyt johonkin palkintoon tai käännökseen muulle kielelle. Nyt olen lukenut yhden dekkarin (Seinää vasten), ja toinen on meneillään (Karu keikka). (Lisäys: tuli sekin jo luettua.)

Sipilää käsittelevältä Wikipedia-sivulta yksi lainaus tähän, se sopii mainiosti kirjailijaesittelyksi: "Sisäministeriön poliisiosasto myönsi Sipilälle poliisin ansioristin vuonna 2004."

Sipilä on ollut ajankohtainen kolme vuotta sitten. Nimittäin Helsingin kaupunginkirjasto otti hänet viikon kirjailijaksi 24.9.2007 ja tarjoili mainion kuvauksen siitä millainen kirjailija on kyseessä:

Sipilän tyyli on pelkistettyä ja toteavaa, ja hän kuvaa rikostutkintaa tarkasti ja asiantuntevasti. Työnsä puolesta Sipilä tuntee hyvin rikostutkinnan uusimmatkin menetelmät ja tuomioistuinkiemurat, hän tietää, miten mediaa käytetään hyväksi rikosten selvittämisessä tai miten Sörkan vankilan eri jengit toimivat. Näin hänen kirjojensa kautta lukijoille avautuu luotettava ja realistinen näkymä poliisin työhön. Sipilä paitsi kuvaa yksityiskohtaisesti rikostutkinnan monia vaiheita, myös tulee samalla välittäneeksi lukijoille poliisin asennemaailmaa sekä yhteiskuntakriittisiä kannanottoja esimerkiksi vankeinhoitolaitoksesta, poliisien määrärahoista ja riittämättömistä resursseista.

Realismi Sipilän romaaneissa on mielenkiintoista, ja on itse asiassa virkistävää lukea jotain tavallista. Minun on vain aina muistutettava itseäni, että olen lukemassa fiktiivistä romaania, en dokumenttia tai raporttia tapahtuneesta. Sipilän dekkareissa ei ole vain yhtä päähenkilöä, vaan niin kuin poliisiromaaneissa yleensä, päähenkilönä on koko tutkijaryhmä - rikoskomisario Kari Takamäen johtama tiimi, jonka jäsenet täydentävät toisiaan. Takamäki itse on hyvin realistinen ja tavanomainen hahmo. Ei siis alkoholisoitunut, eronnut tai vieraissa käyvä korruptoitunut tai muuten kyseenalaisesti toimiva paha poliisi, vaan ihan tavallinen pitkää päivää painava perheellinen mies, joita - mitä todennäköisimmin - suuri osa Suomen poliiseista on. Romaanien myötä myös tiimin jäsenet käyvät tutuiksi ja heidän hahmonsa syvenevät. Sipilä myös kirjoittaa henkilöidensä suihin luontevaa ja mainiota puhekieltä.

Olisin käyttänyt sanaa tavanomaista (tai jotain sen synonyymiä) Sipilän tekstin kuvailussa, jos en olisi tuohon yllä lainattuun kirjailijaesittelyyn törmännyt ja havainnut sen erinomaisen osuvaksi. Tavallinen, arkipäiväinen, rutiininomainen - mitään kaunokirjallista kikkailua ei Sipilä harrasta. Ja se on hyvä.

Mikä itseäni tässä mietityttää on se, miten tavanomainen voi olla myös erinomaista, siis siinä mielessä että vaikka Sipilän teksti on arkista ja paikoin jopa kankeaa (hän ei aina oikein tunnu hallitsevan henkilöhahmojensa esittelyä ja heihin viittaamista), tämä ei ollenkaan haittaa lukemista vaan päinvastoin jopa lisää tekstin tehoa. Ehkä syynä on se, että teksti tosiaan muistuttaa rikostutkintapöytäkirjaa ja saa lukijan tuntemaan, että kirjallisia keinoja vähän tunteva toimija (ehkäpä poliisi?) on tekstin kyhännyt omien tarkkojen kokemustensa pohjalta.

Hämmästyttävää kyllä, kaunokirjallisuuden rutiininomaisimman ja ehkä tuotteistetuimman lajityypin piirissä voi luoda uutta - ja käyttämällä kaikista keinoista epäomintakeisinta: rutiininomaisuutta ja arkipäiväisyyttä.

Sipilä on lajissaan mestari, ja erityisesti kunnioitan häntä siitä, että hän ei ole lähtenyt "erikoisefektien" pauloihin rytemään ja rynnimään vaan säilyttää tiukan asiallisen ja etäännyttävän kirjallisen otteensa johdonmukaisesti alusta loppuun.

Lopuksi vielä - ehkä mukavasti teemaan istuen - on todettava, etten millään muistanut lukemieni Sipilän kirjojen nimiä ja ne piti pariin otteeseen tarkistaa. Rutiininomaisia kirjoja, mutta erinomaisia lajissaan.