keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Mikko-Pekka Heikkinen: Nuorgamin Alkon tuho ja muutama erätarina

Mikko-Pekka Heikkinen kertoo eriskummallisia tarinoita joissa ihmisen luontosuhde sekä etelän ja pohjoisen ihmiset laitetaan kokonaan uuteen valoon: Nuorgamin Alkon tuho ja muutama erätarina (Johnny Kniga, 2010; ISBN 978-951-0-35474-2).



Heikkisen novellikokoelman nimessä puhutaan erätarinoista, mutta melkomoisen erikoisia ovat nämä erätarinat, voisi jopa sanoa että pikemminkin näissä on kyse kaupunkikulttuurin ja siihen sopeutumattomien ihmisten välisestä jännitteestä, tai toisinpäin, siitä missä määrin "luonnontilainen" ihminen kykenee tai on kykenemätön sopeutumaan toisenlaiseen ympäristöön.

Nämä absurdin ironiset tarinat olivat suorastaan hykerryttäviä, ja erityisesti miellyttivät Etelä-Suomeen sijoitetut tarinat joissa pääkaupunkiseudulta löytyvä luonto saa kokonaan uudenlaista väritystä ja tulkintaa.

Novelli jossa päähenkilö lähti vaeltamaan Nuuksion erämaan pohjoisosiin Suolikas-järven maisemiin sai etsimään tämän erämaa-alueen kartan, ja sinne oli pakko päästä kävelylle lasten kera. Tosin se mitä Heikkisen päähenkilö näistä maisemista haki oli jotain sellaista jossa sana "luontosuhde" sai aivan uuden tulkinnan.

Varsin mainio novellikokoelma. Osassa tarinoista viitataan melko suoraan romaanin Terveisiä Kutturasta teemoihin ja tapahtumiin, mutta pidin enemmän näistä novelleista kuin tuosta romaanista.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Thomas Bernhard: Hakkuu - muuan mielenkuohu

Liioittelevan pessimismin mestari Thomas Bernhard on noussut hiljalleen suosikkikirjailijakseni, ja tätä kokemusta vahvisti mitä suurimmassa määrin tämä itävaltalaisista kulttuuripiireistä kertova romaani: Hakkuu - muuan mielenkuohu (Teos, 2007; suom. Tarja Roinila; ISBN 978-951-851-095-9).



Teos aiheutti suoranaisen skandaalin ilmestyessään. Kirjakaupoissa sanotaan syntyneen kahinoita kirjojen ostajien ja niiden takavarikoijien välille. Bernhard kertoi mitä ilmeisimmin todellisista ihmisistä, käyttäen salanimiä jotka oli helposti yhdistettävissä todellisiin henkilöihin. Oikeusjuttukin kirjan takia nostettiin, mutta myöhemmin se peruttiin.

Kirjan lopussa on Tarja Roinilan kirjoittama artikkeli "Thomas Bernhard, kuolema ja elämä", jossa viitataan Bernhardin nuoruudesta kertovaan elämäkertaan. Roinila mainitsee, että Bernhard väittäisi elämäkerrassaan viettäneensä osan lapsuudestaan merillä, mutta tämmöistä en kyllä muista lukeneeni nyt suomeksi ilmestyneistä elämänkertakirjoista.

Lisäys 28.8.2013: Luin vihdoin Bernhardin elämänkertakirjojen viidennen osan, jossa palattiin Bernhardin elämän aivan alkuun, ja tuo meri-juttu tavallaan piti paikkansa, sillä ensimmäisenä elinvuotenaan Bernhard oli (äitinsä käydessä töissä) hoidossa satamassa olevassa kalastajaveneessä.

Joka tapauksessa Bernhardin tapa kirjoittaa on liioitteleva, hän maalaa kohteistaan (ja samalla itsestään) hyvin synkkää ja toivotonta kuvaa, kapinoiden maailmaa tai vähintäänkin itävaltalaista yhteiskuntaa ja eritoten itävaltalaisten kaupunkien sisäänlämpiävää ilmapiiriä vastaan.

Roinila kirjoittaa, että Bernhardin kirjoitustyyli on ikään kuin säveltämistä, kuin samaa teemaa toistettaisiin varioiden, siihen palaten ja aiemman päälle uusia teemoja rakentaen. Ja näin todella on. Hakkuu-romaani on lukemiani elämäkertakirjoja huomattavasti selvemmin rakennettu musiikillisten periaatteiden pohjalta.

Bernhard ikään kuin jankkaa lauseesta toiseen, sivusta toiseen samoja teemoja, välillä tuoden uusia näkökulmia mukaan, kuitenkin yhä uudelleen samoihin perusasioihin palaten. Koko teksti on ladottu yhdeksi pötköksi, ilman kappalevälejä, ja lauseet tuppaavat olemaan myös pitkiä ja polveilevia, ikään kuin sävelkulkuja sivusta toiseen.

Jos lukee vain yksittäistä kohtaa Bernhardin romaanista tuntuu helposti siltä, että tässä Bernhard tai hyvin hänen kaltaisensa hahmo purkaa pettymystään muihin ihmisiin, syyttää - laiskanlinnassa istuen - heitä milloin mistäkin laiminlyönnistä ja hyväksikäytöstä, puutteista ihmisinä, pyrkyryydestä, raukkamaisuudesta, ymmärtämättömyydestä ja kaikenlaisesta väkivallasta, niin henkisestä kuin fyysisestä.

Romaani olisi näin ollen täydellisen ala-arvoinen, suorastaan säälittävä, jos tässä olisi kaikki mitä Bernhard kertoo. Mutta tässä pimeydessä on valonsa, ja se valo nousee siitä miten Bernhard toistaa teemoja, avaten niitä pala palalta, samalla paljastaen sen miten tämä laiskanlinnassa istuva päähenkilö on sokea - tai on olevinaan sokea - omille raukkamaisuuksilleen, omille heikkouksilleen, sillä mitä suurimmassa määrin kirjan todellinen kohde on sen kertoja, häneen tässä kohdistetaan tämä hakkuu, joka nimellisesti kertoo näistä muista kanssaihmisistään ja heidän vioistaan ihmisinä. Bernhard on julma, mutta julmimmillaan hän on omaa itseään kohtaan.

Muodollisesti teos kertoo yhden illan ja yön tapahtumista, taiteellisista illalliskutsuista Auersbergerin pariskunnan luona, ja näin Bernhard kertoo tästä pariskunnassa, joka aikoinaan oli hänelle hyvin läheinen ja tärkeä:

[...] Me olemme joskus tehneet heille palveluksen ja uskomme sitten, että meillä on oikeus heidän elinikäiseen kiitollisuuteensa, minä ajattelin laiskanlinnassa. Me olemme olleet vuosia heidän ystäviään emmekä yhtäkkiä enää ole, emme enää koko elämän aikana, eikä meillä ole aavistustakaan, miksi emme yhtäkkiä enää ole ystäviä. Me rakastamme heitä niin kiihkeästi, että tulemme sairaiksi tuosta rakkaudesta, ja he työntävät meidät luotaan, vihaavat meidän rakkauttamme, minä ajattelin. Me saamme heiltä kaiken ja me vihaamme heitä sen takia. Me emme ole mitään ja he tekevät meistä jotain ja me vihaamme heitä sen takia. Me tulemme tyhjästä, niin kuin sanotaan, ja he tekevät meistä kenties neron emmekä ikinä anna heille anteeksi, että he ovat tehneet meistä neron, ikään kuin he olisivat tehneet meistä pahimman luokan rikollisen, minä ajattelin laiskanlinnassa. Me saamme heiltä kaiken, minä ajattelin laiskanlinnassa, ja rankaisemme heitä siitä elinkautisella halveksinnalla ja vihalla. Saamme kiittää heitä kaikesta emmekä ikinä anna heille anteeksi että saamme kiittää heitä kaikesta, minä ajattelin. Me kuvittelemme että meillä on oikeuksia eikä meillä ole mitään oikeuksia, minä ajattelin. Kenelläkään ei ole minkäänlaista oikeutta, minä ajattelin. Maailma on itse epäoikeudenmukaisuus, minä ajattelin. Ihmiset ovat itse epäoikeudenmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus on kaikki mitä on, tämä on totuus, minä ajattelin. Nämä ihmiset ovat aina olleet olevinaan milloin mitäkin, he eivät ole olleet todella mitään, milloin he ovat olleet olevinaan sivistyneitä olematta sivistyneitä, milloin he ovat olleet olevinaan kaunosieluja, kuten sanotaan, olematta kaunosieluja, milloin he ovat olleet olevinaan inhimillisiä olematta inhimillisiä, minä ajattelin. [...]


Illallisilla syödään ja juodaan, ja puretaan vanhoja kaunoja eri alojen taitelijoiden, kriitikoiden ja taiteenharrastajien kesken.

[...] Jeannielle ei ole koskaan sanottu, että hän on alhainen, suorastaan vulgääri, kuten Burg-näyttelijä muitta mutkitta sanoi hänelle päin naamaa. Me saamme suurta nautintoa kun uskomme, että joku saa niin sanotusti ansionsa mukaan, kun hänelle näytetään hänen oma alhaisuutensa ja hänen oma hävyttömyytensä ja hänen oma tyhjäpäisyytensä ja epäpätevyytensä, minä ajattelin, ja sitä suuremmalla syyllä, jos olemme saaneet odottaa sitä vuosikymmeniä. Jeannielle ei ole koskaan sanottu, että hän on loppujen lopuksi hyvin mitätön, alhainen luonne, suorastaan ilkeämielinen ihminen, Burg-näyttelijä sanoi sen ääneen. Ja minusta vaikutti siltä, että se tuotti iloa kaikille, jotka olivat todistamassa Burg-näyttelijän purkausta, mutta ei ainoastaan hetkellistä iloa, vaan se toi kaikille suuremman, pitempiakaisen tyydytyksen. He eivät tietenkään tuoneet tuntemustaan julki, siihen heillä ei ollut vaikutinta eikä heillä olisi ollut siihen varaakaan. Burg-näyttelijällä oli kuitenkin varaa siihen aivan niin kuin minulla oli varaa siihen, että pelkällä vaikenemisellani Burg-näyttelijän suuntaan osoitin hänen olevan oikeassa kaikessa mitä hän esitti Jeannieta vastaan. Vihdoinkin, vuosien jälkeen, vuosikymmenten jälkeen joku sanoo totuuden päin naamaa ihmiselle, jolle me olemme sitä toivoneet, vuosikymmeniä toivoneet, juuri sen totuuden, jota hän ei ole koskaan ennen kuullut, koska kukaan ei siihen mennessä ole uskaltanut sanoa tälle ihmiselle totuutta päin naamaa, ja minä ajattelin, että jo yksin tämän Burg-näyttelijän Jeannielle päin naamaa sanoman totuuden takia, mikä tämä totuus ikinä onkaan tai on olematta, kannatti loppujen lopuksi sittenkin noudattaa kutsua taiteellisille illallisille. [...]


Tämäkin tekstikatkelma on pinnalta ajatellen tavattoman falski ja sormella osoitteleva, varsinkin kun romaanin Jeannie oli yhdistettävissä todelliseen henkilöön, mutta kun toisaalla romaanissa Bernhard kertoo siitä millainen syvällinen ja pitkäaikainen suhde päähenkilöllä oli ollut Jeannieen ja kuinka paljon Jeannie oli häntä auttanut uralla ja taiteessa eteenpäin, lukija joutuu ikään kuin itse rakentamaan romaanin palasista kokonaisuuden, kirjoittamaan sen tekstin jonka Bernhard jättää kirjoittamatta ja kertomatta.

Ankaraa, säälimätöntä, ja samalla syvältäluotaavan inhimillistä, sellaista on Bernhardin romaanin kerronta.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Rosa Liksom: Roskaa

Joku oli antanut Rosa Liksomin teokselle Helmetissä viisi tähteä, mitä en ymmärrä, mutta en ymmärtänyt tätä kirjaakaan: Roskaa (WSOY, 1991; ISBN 951-0-17412-2).



Luulen että teoksen ongelmana itselleni on se, että siinä viitataan yli 20 vuoden takaisiin tapahtumiin, kommentoidaan niitä suuntaan jos toiseenkin, ja samalla viitataan senaikaisen kulttuuri- ja yhteiskuntaelämän ilmiöihin ja hahmoihin, jotka itseltäni ovat kokonaan haihtuneet mielestä, jos edes ovat tuolloin olleet kiinnostavia asioita.



Taitavasti Liksom kyllä piirtää, ja moni piirros tuntuu olevan suorastaan täyteen ahdettu sisältöä, niin että tulee ähky yrittää ymmärtää mistä piirroksessa tai sarjakuvassa on kyse. Mutta jäin pahasti ulkopuolelle tästä teoksesta, enkä varmaankaan myöskään ole teoksen ajateltua kohdeyleisöä, tuolloin tai tänään.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Mike Carey ja Peter Gross: The unwritten 5 - On to Genesis

Mike Carey ja Peter Gross jatkavat Tommy Taylorin tarinaa tässä sarjakuvakirjassa, josta pidin enemmän kuin parista edellisestä, vaikka välillä jätinkin lukemisen kesken: The unwritten 5 - On to Genesis (DC Comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3359-4).



Kirjasarjan ensimmäinen ja osin toinen osa tekivät vaikutuksen, mutta kolmas ja neljäs osa eivät enää samalla tavalla vakuuttaneet. Tämä viides osa tuntui hyvinkin kiinnostavalta. Sivuja kirjassa on 144 ja alunperin se on ilmestynyt lehtimuodossa nimellä The unwritten 25-30.

Tässä osassa Tommy Taylor pääsee oman taustansa (ja luojansa) jäljille, ja arvoituksen palasia alkaa hiljalleen löytyä, erityisesti liittyen siihen miten sarjakuvat alkoivat määrittää sitä mistä ihmiset olivat kiinnostuneita. Samalla pääsemme kurkistamaan ikään kuin eteenpäin, niihin tarinan elementteihin joilla voi olla merkittävä osa sarjan tulevissa jaksoissa.

Fantasiasarjakuva joka pohdiskelee fiktiivisten henkilöiden kautta identiteettiä ja olemassaoloa ei tietenkään ole mikään ainutlaatuinen keksintö, mutta hyvin Carey ja Gross ovat uudistaneet sarjakuvakerronnan mahdollisuuksia pureutua ihmisenä olemiseen. Mikä määrittää meidät, sen millaiseksi itsemme koemme, ja mikä rooli tarinoilla on olemassaolossamme?

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Hannes Heikura: Dark Zone = Hämärä vyöhyke

Hannes Heikuran teos on mustanpuhuva, kooltaan massiivinen valokuvateos: Dark Zone = Hämärä vyöhyke (Musta Taide, 2011; ISBN 978-952-5818-16-1). Käännös englanniksi: Jüri Kokkonen. Teos liittyy näyttelyyn Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa 17.6.-4.9.2011.



Helmetissä teos oli saanut kolme tähteä (kaksi arviointia), mitä pidin kovin vaatimattomalta. Mutta teokseen perehdyttyäni antaisin sille juurikin kolme tähteä viidestä, sillä jotain tästä puuttuu. Ehkä valokuvia on liikaa, teoksen 182 sivussa on tyhjäkäyntiä, ja osa valokuvista ei ole aivan niin onnistuneita kuin toivoisi.

Tai ehkä kyse on siitä, että monen valokuvan osalta tuntui siltä kuin tässä olisi muutettu värikuva mustavalkoiseksi, niistä puuttui se mustavalkoisen valokuvan erikoislaatuinen hehku jonka taiturit osaavat saada esiin. Sen sijaan että mustavalkoisuus olisi tuonut valokuviin jotain lisää, se poisti jotain olennaista.

Sitä kylläkään ei voi kieltää, etteivätkö valokuvat olisi teknisesti onnistuneita, ja puoli tusinaa valokuvaa kyllä säväyttivät, saivat arvostamaan Heikuran taitoa. Mutta ihan ne eivät riitä näin massiivista teosta kannattelemaan.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Bisquit: Keskiäkäisen miehen poika

Bisquitin pakinakokoelma piristi lomatunnelmaa mökillä, vaikka moni pakinoista onkin kovasti teräänsä menettänyt neljännesvuosisadassa. Silti kyllä yksi ja toinen näistä sivalluksista sai yhä hykertelemään: Keskiäkäisen miehen poika (Tammi, 1987; ISBN 951-30-6840-4).



Ja täytyy se tunnustaa, että lukihäiriö iski, en osannut lukea kirjan nimeä oikein, ehkä osin johtuen kannessa käytetystä kirjainlajista, ja vasta tätä kirja-arviota kirjoittaessani tajusin kirjan nimen äkäisyyden.

Joskus aikoinaan luin Bisquitin kokoelmia useampiakin, mutta siitä on jo vuosia, ehkä vuosikymmen, ja nyttemmin en ole kuin satunnaisesti näistä säilän sivalluksista saanut nauttia.

Joskus tuntuu siltä, että kovin ennalta-arvattavaa on Bisquitin huumori, mutta heti seuraavassa hetkessä tuntuu ihan päinvastaiselta, ja vaikka samankaltaiset temput toistuvat pakinoissa useaankin otteeseen, hämmästyttävästi Bisquit jaksaa pitää tarinointinsa tuoreena.



Toisaalta ajan hammas on kyllä iskenyt, ja osa aikoinaan ehkä hyvinkin iskevältä tuntuvista pakinoista on nykyään kuin varjo entisestä vain, esimerkkinä pohdinta rock-musiikin asemasta, naispappeudesta ja sen sellaisesta. Tosin osa teemoista tuntuu yhä ajankohtaisilta, vaikkapa kreationismi josta Bisquit tässä kokoelmassa hyvinkin herkullisesti sivaltaa.

torstai 25. heinäkuuta 2013

P. G. Wodehouse: Pip-pip, Sir! - valikoima parhaita Jeeves-juttuja

P. G. Wodehouse kirjoitti joukon Jeeves-novelleja ja julkaisi niistä kokoelman The world of Jeeves. Näistä novelleista koostuu suomennettu antologia Pip-pip, Sir! - valikoima parhaita Jeeves-juttuja (WSOY, 1993; 3. painos; suom. Paavo Lehtonen ja Raija Mattila; ISBN 951-0-18685-6).



Novelleissa palataan aivan alkuun, siihen miten Wooster sai miespalvelijakseen Jeevesin, ja miten nopeasti Jeeves ottikaan ohjat haltuunsa.

Novelleissa kerrotaan samaa tarinaa kuin romaaneissa - loppujen lopuksi jokainen Jeeves-tarina on saman peruskertomuksen variaatio - mutta ehkä Wodehouse silti on parhaimmillaan Jeeves-romaaneissa, joissa oli mahdollista kehitellä vieläkin kaistapäisempiä tarinoita kuin novellin pituisissa kertomuksissa.

Mutta kyllä näissä ytyä riittää, ja vaikka Wodehousen tarinat ovat tarkoituksellisen pinnallisia, voisi jopa sanoa että suurenmoisen taitavasti Wodehouse karttaa niin sanottuja suuren kirjallisuuden tavoitteita, tuloksena on joka tapauksessa sellaista tekstiä joka sytyttää lukijan. Maailma ei voi olla läpeensä paha kun meillä on tällaista kirjallisuutta.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Perttu Saksa: Echo

Luulin Perttu Saksan teosta enemmänkin luontovalokuvaajan tuotokseksi kuin kuvataideteokseksi jossa pohditaan ihmisen suhdetta muihin kädellisiin: Echo (Musta Taide, 2012; ISBN 978-952-5818-20-8). Teoksen tekstejä ovat kirjoittaneet Ron Broglio, Jan Kaila ja Perttu Saksa, englanninkielisen käännöksen on tehnyt Jüri Kokkonen ja suomeksi Anna Kervinen ja Jermu Koskinen.



Teos liittyy samannimiseen näyttelyyn Helsingissä 13.4.-20.5.2012: "Arvostetuimpiin nuoriin valokuvaajiimme kuuluvan Perttu Saksan yksityisnäyttely Echo tarttuu eläimen, ihmisen ja inhimillisyyden väliseen rajankäyntiin. Kuvien aiheina ovat siirtomaavaltojen aikaiset täytetyt apinat ja muut kädelliset."



Sivuja teoksessa on 92, ja nämä vanhojen luonnontieteellisten kokoelmien apinat ja muut kädelliset eläimet kyllä saivat mietteliääksi, varsinkin kun Saksa oli poiminut teokseen yksityiskohtia siitä miten näitä eläinten nahkoja oli käsitelty esillepanoa varten.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kurt Vonnegut: Hui hai - eli Jäähyväiset yksinäisyydelle

Tämä Kurt Vonnegutin romaani ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa, joka tietyssä mielessä on laadun tae. Itselleni Vonnegut on tavattoman tärkeä kirjailija, joten mitään erityisempää vakuuttelua tämän teoksen lukemisen tarpeellisuudesta ei tarvita: Hui hai - eli Jäähyväiset yksinäisyydelle (Tammi, 1978; suom. Jukka Kemppinen; ISBN 951-30-4016-X).



Olen tämän romaanin lukenut vuosikymmen tai pari sitten, alkuperäiskielellä, ja nyt vasta sain sen käsiini suomennettuna, kun se mökkilomalla löytyi kirjahyllystä. Ja ei kun samantien lukemaan. Paljon oli kirjasta ehtinyt unohtua, ja paljon oli sellaista jota en ollut ymmärtänyt edellisellä lukukerralla, mistä täytyy kyllä olla 20 vuotta ellei enemmänkin.

Kirjan alussa Vonnegut kertoo omasta perheestään, veljestään ja siskostaan, ja siitä miten romaanin tapahtumat linkittyvät hänen omaan elämäänsä. Tosin tulee mieleen, missä määrin Vonnegut tässäkin sepittää omiaan, sillä fiktiota tämä romaani tietenkin on. Melkoisen tarinan Vonnegut teoksessa kertoo, pilke silmäkulmassa, sillä teos on omistettu koomikkoparille Stan Laurel ja Oliver Hardy, Ohukaiselle ja Paksukaiselle. Mitä suurimmassa määrin - ja hyvinkin riemastuttavasti - slapstick-komedian tyylistä on tämä romaanin kerronta.

Vonnegut kertoo romaanissa kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen neandertalidikaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur olivat yhdessä ollessaan nero, mutta jos heidät erotettiin kauemmaksi kuin kolmen metrin päähän toisistaan, he olivat melkoisen lahjattomia.

Viisitoistavuotiaina Eliza ja Wilbur erotetaan toisistaan. Eliza päätyy lopulta Marsiin ja kuolee siellä lumivyöryssä. Wilbur päätyy Yhdysvaltain presidentiksi kampanjatunnuksella "Hui hai – jäähyväiset yksinäisyydelle". Mutta ei maailma Wilburin hyvää tarkoittavalla kampanjalla paremmaksi muutu, yhtä lailla pähkähullua on meno jatkossakin.

Mainiosti Vonnegut näyttää maailman ja olemassaolon mielettömyyden. Mitä järkeä on elämässä tai rakastamisessa? Vonnegut tuntuu sanovan lukijalle, että mitään sen kummempaa ei kannata tavoitella kuin suhtautua jotakuinkin ystävällisesti toisiin ihmisiin. Tämä ystävällisyys riittää elämän sisällöksi.

Kirjassa Vonnegut ehtii ottamaan kantaa rakkauteen, tuonpuoleiseen (jossa on tosi ikävää!), orjuuteen, sotimiseen, perhesuhteisiin, maailmanpolitiikkaan ja niin edelleen. Ja vaikka esipuheessa Vonnegut kertoo kirjoittamisen olevan yhtä tuskaa, aikamoisen hauskaa lukijalla teosta lukiessaan on.



Kirjan suomennus tuntui onnistuneelta vaikka tehtävä ei varmaankaan ole ollut helppo. Vasta tätä kirja-arviota kirjoittaessani huomasin että suomentajana oli Jukka Kemppinen. Mainio työnäyte tämä teos suomentajalta on.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

P.A. O'Reilly: The fine colour of rust

P.A. O'Reilly kertoo kahden lapsen yksinhuoltajaäidin elämästä australialaisessa Gunapanin pikkukaupungissa, jota uhkaa paikallisen koulun sulkeminen: The fine colour of rust (Blue Door, 2012; ISBN 978-0-00-745639-0).



Miten sattuikaan, tässä kirjassa viitattiin Prey-nimiseen kauhujännäriin, jonka olin lukenut juuri ennen tätä kirjaa. Onkohan kukaan yrittänyt lukea kirjoja sellaisessa järjestyksessä, että nyt luettavana olevassa kirjassa täytyy olla viittaus juuri sitä ennen luettuun kirjaan?

O'Reilly kirjoittaa maanläheisesti, voisipa jopa sanoa että tässä ollaan hyvin kaukana tv-sarjojen ja elokuvien kiillotetuista ihmiskuvista, nyt puhutaan ihmisistä jotka ovat monella tavalla ahdingossa, ja siitä huolimatta jotenkin on vain selviydyttävä. Ja huumoriakin riittää:

“Mum, your bra is creaking again," Melissa whispers crossly.

“Sshh,” I tell her.

“It's creepy, Mum. You should throw it out.”

“I'm sure you'd be very happy to have me arriving at school to pick you up with my breasts hopping around."

“Oh, disgusting.” Melissa looks as if she's about to faint.

“You'll have these troubles soon enough, my girl."

“No, I won't, because I'm never buying underwear at the two-dollar shop.”

I was sure I'd never told anyone about buying that bra at the two-dollar shop. It seemed such a bargain until the creaking started. Even with that, I thought it was a waste to throw it away.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Terry Pratchett ja Stephen Baxter: Pitkä Maa

Terry Pratchett ja Stephen Baxter ovat kirjoittaneet romaanin vaihtoehtoisista todellisuuksista, jotka ovat vain askeleen päässä omastamme: The Long Earth (HarperCollins, 2012; ISBN 9780062067760). Teos on vastikään suomennettu nimellä Pitkä Maa.



Luin teoksen aikoinaan Helmetin e-kirjapalvelusta lainattuna, mutta arvio jäi kirjoittamatta, sillä jätin kirjan kesken, mielestäni se ei vain toiminut. Lähtökohta juonelle on sinänsä kyllä kiinnostava, tässä on lainaus englanninkielisen teoksen esittelytekstistä:

The possibilities are endless. (Just be careful what you wish for. . . .)

1916: The Western Front. Private Percy Blakeney wakes up. He is lying on fresh spring grass. He can hear birdsong and the wind in the leaves. Where have the mud, blood, and blasted landscape of no-man's-land gone? For that matter, where has Percy gone?

2015: Madison, Wisconsin. Police officer Monica Jansson is exploring the burned-out home of a reclusive--some say mad, others allege dangerous--scientist who seems to have vanished. Sifting through the wreckage, Jansson find a curious gadget: a box containing some rudimentary wiring, a three-way switch, and . . . a potato. It is the prototype of an invention that will change the way humankind views the world forever.

The first novel in an exciting new collaboration between Discworld creator Terry Pratchett and the acclaimed SF writer Stephen Baxter, The Long Earth transports readers to the ends of the earth--and far beyond. All it takes is a single step...


Huomasin Helsingin Sanomien nettisivuilla suomennetun teoksen arvion, ja ajattelin että voisinhan tästä itsekin kirjoittaa, sillä jotenkin teoksen epäonnistuminen jäi vaivaamaan.

Romaanin kerronta tuo mieleen nuorille tarkoitetut teokset, sillä kovin "aikuismaista" ei kerronta ole, mikä tosin pätee isoon osaan niin sanottua "kovaa" tieteiskirjallisuutta. Pratchett kylläkin on yleensä osannut kirjoihinsa laittaa syvällistä sisältöä olkoon kohderyhmä mikä tahansa, mutta tästä kirjasta tällainen perusteellisempi ihmisyyden pohdinta puuttuu lähes täysin.

Ajatus siitä, että kuka tahansa voi hypätä koskemattomaan rinnakkaismaailmaan yksinkertaisella kojeella jonka virtalähteenä on peruna on sinänsä mainion omaperäinen, mutta pitkän päälle tarinan veto ei vain riitä. Ehkä lähtökohta on liian avoin, liian iso, sillä näillä rinnakkaismaailmoilla ei ole loppua, ja niinpä romaaniin tulee rönsyjä rönsyjen perään.

Ja kovin amerikkalaiselta tämä ryntäys maailmojen valloittamiseen tuntuu, ikään kuin oltaisiin uutta mannerta (tai pikemminkin loputtomia uusia mantereita) valloittamassa. Hiukan lähtökohdassa on samanlaista loputtoman tilan ihmeellisyyttä kuin eräissä klassisissa tieteisromaaneissa (esimerkkinä Larry Nivenin Ringworld), mutta tämä tarina ei vain nyt toimi, keskenkasvuiseksi tätä kerrontaa on pakko kutsua.

Linda Howard: Prey

Linda Howardin romaania voisi kuvailla romanttiseksi jännityskirjallisuudeksi, tai viihdekirjallisuudeksi, johon on ympätty aineksia retkeilystä ja eräoppaan ammatista: Prey (Piatkus, 2011; ISBN 978-0-7499-5559-5). Kirjassa on kahdenlaisia saalistajia, ihmissyöjäksi ryhtynyt karhu sekä henkirikosta hautova psykopaatti.



Vaikka Howard kirjoittaa retkeilystä kohtalaisen uskottavasti, jonkin verran päälleliimatulta tuntuu teoksen kahden eräoppaan ammatti. Howardin punoman tarinan keskipisteessä on johdattaa toistensa kanssa riidoissa olevat ja asiakkaista kilpailevat eräoppaat ansaan, jossa heidän on pakko turvautua toisiinsa. Ja kuinka ollakaan, Angie ja Dare huomaavat että ehkä heillä on enemmän yhteistä kuin olisi voinut kuvitellakaan.

Oikeastaan teoksen kansikuva sopii hyvin teemaan, siinä määrin vähän uskottavalta se vaikuttaa kun kyse kuitenkin on eränkäynnistä hyvin vaativassa vuoristoisessa maastossa.

Melkoista höttöä tämä kirja on, ja tuntui kuin tarina olisi tuttu puolesta tusinasta eri elokuvasta. Ja jonkin verran häiritsi myös Howardin tapa kertoa tarinaa, mikä perustui pikemminkin henkilöiden pohdiskeluihin omasta tilanteesta kuin siitä että he toimisivat tai tekisivät jotakin.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Philip Pullman: Lyran Oxford

Tämä Philip Pullmanin kirja oli näytillä kirjaston kirjahyllyssä, ja lainasin sen Pullmanin nimen innostamana: Lyran Oxford (Tammi, 2004; suom. Helene Bützov; ISBN 951-31-3145-9). Kirjan piirrokset on tehnyt John Lawrence.



Tietääkseni tarinan päähenkilö Lyra esiintyy Pullmanin Universumien tomu -trilogiassa, ja tässä on kyseessä trilogian jälkeiseen aikaan sijoitettu tarina. En ole tuota trilogiaa lukenut, mutta laitoin sen ensimmäisen osan (Kultainen kompassi) varaukseen kirjastosta.

Tarina oli saanut kolme tähteä viidestä Helmetissä (kahdeksan arviointia), mikä osuu aika lailla kohdalleen, mitenkään mieleenpainuvasta tai järisyttävästä kertomuksesta ei tässä ole kyse. Pidin kylläkin Lawrencen piirroksista, ehkä ne tekivät tästä kirjasta lukemisen arvoisen. Nopealukuinen välipala tämä oli.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Liesel Schwarzt: A conspiracy of alchemists

Ymmärtääkseni tämä on Liesel Schwarztin esikoisromaani, ja samalla fantasiaromaanisarjan ensimmäinen teos: A conspiracy of alchemists (Del Rey, 2013; ISBN 978-0-09-194986-0). Teos yhdistää monia tyylilajeja, eritoten kauhufantasiaa ja kyberpunkia. Mutta jotenkin keskenkasvuiselta romaani vaikutti. Hypin teosta eteenpäin kymmeniä sivuja kerrallaan tarinan ennalta-arvattavuudesta johtuen.



Kirjan päähenkilö on ilmalaivan lentäjä Eleanor Chance, joka tutustuu Hugo Marsh -nimiseen aristokraattiin, jolla tuntuu olevan salaisuuksia salaisuuksien perään. Tarina on vuoteen 1903 sijoitettu vaihtoehtohistoria, ja tässä liikutaan Iso-Britannian ja Konstantinopolin välisellä akselilla, kulkuvälineinä niin ilmalaivat kuin junatkin.

Schwarzt ei ihan mahdottoman huono kirjoittaja ole, ja voi olla että tästä romaanisarjasta kehkeytyy jotain kiinnostavaa ajan mittaan. Mutta toisaalta, kuinka usein romaanisarjan jatko-osat ovat parempia kuin ensimmäinen osa?

torstai 18. heinäkuuta 2013

Max Brooks: Sukupolvi Z - zombisodan aikakirjat

Max Brooks kirjoittaa vaihtoehtoisen historian kronikkaa, jossa ikään kuin tulevaisuudesta käsin haastatellaan kymmenen vuotta kestäneiden "zombisotien" sankareita (ja osin myös lurjuksia), niitä jotka selvisivät hengissä kaaoksesta: Sukupolvi Z - zombisodan aikakirjat (Johnny Kniga, 2011; suom. Helmi Keränen; ISBN 978-951-0-35311-0).



Teos oli saanut Helmetissä viisi tähteä (kaksi arviointia), jota pidin melko reippaana tähdittelynä kunnes olin lukenut kirjaa vähän pidemmälle. Ei Brooks hassummin kirjoita, vaikka ei sentään viiden tähden tasolla, kolme tai neljä riittäisi.

Tämä näennäisesti tietokirjalta vaikuttava fiktiivinen tarina pysyy kohtalaisen hyvin kasassa, ja oikeastaan Brooks pohtii kirjassa yhteiskuntien haavoittuvuutta ja niitä mahdollisia äärimmäisiä keinoja joihin voitaisiin joutua turvautumaan hätätilassa.

Näin Brooksin kirjasta kerrotaan sen fiktiivisessä esittelytekstissä:

Brooksin katsaus zombisodan vaiheista paneutuu perusteellisesti syihin maailmanlaajuisen hätätilan taustalla. Ihmiskunnan sukupuutto onnistuttiin välttämään sen pienen väestönosan toimesta, joka turvasi mieluummin omaan neuvokkuuteensa kuin kodinturvajoukkoihin. Brooks kuvailee kiehtovalla tavalla, kuinka sodan synkimpinäkin hetkinä ihmiset eivät epäröineet kehitellä toinen toistaan luovempia ja tehokkaampia keinoja säilyä hengissä elävien kuolleiden kynsissä. Sukupolvi Z on perinpohjainen selonteko zombisodan vaiheista ja erinomainen hakuteos Z-sodan syistä, seurauksista ja selviytyjistä. Tätä teosta varten Brooks matkusteli vuosien ajan ympäri maailmaa haastatellakseen mahdollisimman monia sodasta selvinneitä.


Olen lukenut myös Brooksin edellisen teoksen Zombi – taistelijan opas, joka on ollut melkoinen myyntimenestys Yhdysvalloissa. Ja tämä Sukupolvi Z -teos on valmistunut elokuvaksi, pääosassa Brad Pitt, vaikkakaan elokuvalla ja kirjalla ei ole mitään muuta yhteistä kuin nimi.

Vakavista asioista tässä on kyse, ja myös eräänlaisesta huumorista, liittyen survivalismi-tyyppiseen ajatteluun ja tämäntyyppisten ajatusten viemiseen loogiseen päätepisteeseen saakka, tilanteeseen jossa koko yhteiskunta on romahtanut, kehenkään ei voi luottaa ja zombit ovat jatkuvasti tavoittelemassa sinua saaliikseen.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Max Barry: Jennifer Valtiovalta

Tämä Max Barryn romaani oli minulle nimeltä tuttu, englanninkielisenä alkuteoksena Jennifer Government, mutta en tiennyt että teos on suomennettukin, kunnes näin sen kirjastossa hyllyssä, joka oli harvinaisen tyhjä kesälomien lukuinnostuksen takia. Ja oikein mainio lukuelämys tämä romaani olikin: Jennifer Valtiovalta (WSOY, 2004; suom. Jukka Saarikivi; ISBN 951-0-29031-9).



Kirja oli saanut Helmetissä neljä tähteä (neljä arviointia), mikä tuntuu reilulta, sillä parasta teoksessa on mainio asetelma ja juoni toimii kohtalaisesti, mutta henkilöhahmot taas ovat melkoisen paperisia ja karikatyyrimaisia.

Kirjassa puhutaan maailmasta jossa valtiovalta on karsittu aivan minimiin ja yritykset ovat ottaneet valtion tehtävät itselleen. Nike-yhtiön markkinointijohtaja John Nike (kaikkien yhtiöiden työntekijöillä on yhtiön nimi sukunimenä) keksii mainion sissimarkkinointikampanjan uusien juoksutossujen myymiseksi: tapetaan kymmenen ensimmäistä kenkien ostajaa.

Tappohomman saa tehtäväkseen Hack Nike, joka puolestaan tekee alihankintasopimuksen poliisin (!) kanssa, ja poliisi taas teettää homman edelleen alihankkijalla, NRA:lla. Rikosta selvittelee Jennifer Valtiovalta (samoin kuin yrityksien nimissä myös valtiovalta näkyy työntekijöiden sukunimessä), jolla on yhtä sun toista hampaankolossa John Nikeä kohtaan.

Kirjan henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan pähkähulluja, ja juonen puitteissa Barry onnistuu kritisoimaan amerikkalaista systeemiä joka puolelta, koululaitoksesta oikeusjärjestelmään, globaalista valtapolitiikasta arkipäivän pähkähulluihin kuvioihin.

Kirjoittelin teoksesta pohdintaa Andreas Manessingerin blogin kommentteihin, tässä lainaus sieltä:

EU just put out a press release pondering the future of higher education, containing this: "Overall, the number of higher education students in the world is expected to quadruple, from around 100 million in 2000 to 400 million in 2030, with particularly strong growth in Asia and Latin America."

When countries in Asia, Latin America etc. are pushing for higher education, that means that these countries are going to attract talent, and what happens then to countries such as USA, where the education system is struggling or even failing? If a country becomes a nation of incompetents, what is there left to do?

Also, I just read the book Jennifer Government, which originally appeared in 2003, and a rather sharp tale it was. Here is a quote from Wikipedia: "The novel is set in a dystopian alternate reality in which most nations (now controlled by the United States) are dominated by for-profit corporate entities while the government's political power is extremely limited."

The plot is rather hilarious: "Hack, a low level employee at Nike, is contracted by one of his higher ups, John Nike, Vice President of Guerrilla Marketing, for an ambitious marketing campaign. The company is planning to release the new Nike Mercurys […] and in order to drum up interest in the items, John Nike plans to increase "street cred" […] by having Hack kill people who try to buy them. Hack, bound by his contract but unable to contemplate murder on his own, subcontracts to the Police, now a mercenary organization […]"

Well, if we combine these two things, the lack of motivation for getting education, and a libertarian approach to the government, we can envision a future where a country tries to maintain its power by any means available, joining forces with huge private enterprises, spying on all the other nations (and foreign enterprises), while being criticized increasingly hard, losing credibility, and thus ending in a spiral of doom, lacking any way out of the increasingly bad situation.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Max Brooks: Zombi - taistelijan opas

Max Brooks on kirjoittanut ja Max Werner kuvittanut tämän erikoislaatuisen "tietokirjan" siitä miten selvitä hengissä kun elävät kuolleet hyökkäävät kimppuun: Zombi - taistelijan opas (Johnny Kniga, 2009; suom. Helmi Keränen; ISBN 978-951-0-34110-0).



Teos pohdiskelee puolifiktiivisellä tavalla yhteiskunnan mahdollisen romahtamisen tilannetta, sitä mitä tapahtuisi jos viidakon laki astuisi voimaan yhteiskunnan rakenteiden kaatuessa. Eräänlaisesta survivalismista tässä siis on kyse, ja luonnollisesti teoksen huumori perustuu hyvin vakavaan esitystapaan hyvin erikoislaatuista tilannetta kuvattaessa.

Näin Brooks kirjoittaa sopivan aseen valinnasta. Zombin kanssa lähitaisteluun joutuminen tarkoittaa että on onnistuttava ensi yrityksellä sillä toista ei tule:

Maailman paras yksittäinen ase eläviä kuolleita vastaan on ehdottomasti juoksuhautapiikki, joka on vajaan 17 sentin mittaisen teräspiikin ja nyrkkiraudan yhdistelmä. Ase juontaa juurensa ensimmäisen maailmansodan raakoihin lähitaisteluihin, joita käytiin ahtaissa, muutamien kymmenien senttien levyisissä juoksuhaudoissa. [...] Alkuperäiset juoksuhautapiikit ovat erittäin harvinaisia, ja niitä tuskin löytyy muualta kuin museoista tai yksityiskeräilijöiden kokoelmista. Siinä tapauksessa että aidon juoksuhautapiikin piirustukset onnistuu saamaan käsiinsä, kannattaa teettää yksi tai kaksi käyttövalmista ja testattua jäljennöstä. Sen parempaa investointia ei ole olemassakaan.


Max Brooksin zombie-kirjoista on juuri valmistunut elokuva World War Z, jolla ei ole mitään tekemistä kirjojen kanssa, kuten odottaa saattaakin. Brooksin dystopia on liian synkkää ja ehkä myös omalla tavallaan liian osuvaa jotta siitä voisi syntyä kunnollista elokuvaa.

Lisäys: Tähän postaukseen sopii linkittää tämä uutinen, jonka otsikko on “The World’s First Zombie Proof House”.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Alan Moore ja Kevin O'Neill: The league of extraordinary gentlemen, Century - 2009

Alan Moore on kirjoittanut ja Kevin O'Neill kuvittanut tämän sarjakuvakirjan, jonka melkein jo jätin lukematta mutta otinpa sen käsiini sittenkin: The league of extraordinary gentlemen, Century - 2009 (Top Shelf Productions, 2012; ISBN 978-1-60309-007-0).



Jokseenkin camp-henkinen sarjakuvakerronnan tyyli jatkuu tässä kirjassa. Edellinen kirjasarjan osa, 1969, tuntui tarkoituksettomalta tyhjäkäynniltä, mutta tämän vauhdissa pysyin. Olisiko syy siinä että ajattelin "tämä kirjasarja on nyt tässä", vai olisiko tämä kirja oikeasti edellistä parempi, sitä en osaa sanoa.

Se mitä Alan Quartermainille tapahtuu antikristuksen käsissä on kyllä suorastaan sanoinkuvaamatonta. Ja samaten se deus ex machina jonka tekijät ottavat käyttöön tarinan loppuratkaisussa. Harvoinpa näin suorasukaisella tavalla lukija yllätetään vetämällä matto jalkojen alta, samalla kuitenkin tyyli (tai tyylittömyys) uskollisesti säilyttäen.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Ansel Adams: The Grand Canyon and the Southwest

Ansel Adams osasi valokuvata, sen todentaa tämä kohtuullisen tuore valokuvateos, jos nyt mitään todentamista enää tarvitaankaan: The Grand Canyon and the Southwest (Little, Brown, 2000; ISBN 0-8212-2650-9). Teoksen on toimittanut Andrea G. Stillman ja alkusanat on kirjoittanut by William A. Turnage.



Teos kertoo Adamsin uran alkuvaiheista, siitä kun hän varsinaisesti löysi valokuvauksesta oman alansa ja pääsi oman kuvakielensä jäljille, kiitos Paul Strandin kaltaisten valokuvaajien. Tässä teoksessa on vain 112 sivua, mutta ne ovat kyllä huippulaatua, niin kuvaus siitä miten Adams kuvasi Grand Canyonin seutua kuin kertomuksen Adamsin suhteista valokuvaajatovereihinsa.



Ei tämä ehkä aivan korvaamaton teos Adamsin elämäntyöstä ole, mutta ammattitaitoinen paketti joka tapauksessa, verrattuna moniin Adamsin nimellä ratsastaviin teoksiin joiden sisältö tai kuvitus on ala-arvoista.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Alan Moore: The league of extraordinary gentlemen - Century: 1969

Alan Mooren sarjakuvakirjoja olen lukenut jo monta, mutta tämä jotenkin tökki, tuntui että idea on hukassa, vaikkakin Kevin O'Neillin piirrosjälki oli edelleen merkillepantavaa: The league of extraordinary gentlemen - Century: 1969 (Top Shelf, 2011; ISBN 978-1-60309-006-3).



Kirjassa liikutaan nimen mukaisesti 1960-luvlla, ja aineksia on otettu tuon aikakauden populaarikulttuurista. Jännityksen aiheena on salaperäisten okkultistien punomat juonet ja heidän käyttämänsä musta magia, mutta jotenkin tämä kaikki tarinanpunonta lässähtää kesken kaiken. Saa nähdä jaksanko lukea sarjan viimeisen osan, jonka olen kirjastosta varannut luettavaksi.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Valopolun suosituimmat kirjoittajat (ja valokuvaajat ja kääntäjät)

Katsoin tähänastisten kirja-arvioiden tiedoista eniten mainintoja saaneet tekijät, alla lista. Neil Gaiman on vahvassa nousussa verrattuna edelliseen suosituimpien listaan, siellä häntä ei ollut mainittu ollenkaan. Ja Wodehouse on tuplaantunut mainintojen määrässä.

Dekkarien kirjoittajat ovat hyvin edustettuna listalla, samaten pari kääntäjää on hyvin näkyvillä. Ja Ansel Adams taas on listalla sekä kirjojen tekijänä että hänen valokuviaan esittelevien teosten ansiosta.

Joskus sanotaan että "olet mitä luet". En lähtisi tekemään tästä listasta mitään erityisiä johtopäätöksiä, mutta kieltämättä kohtalaisen erityyppisiä teoksia listalla on. Ja toisaalta Thomas Bernhard, suuri suosikkini, ei ole listalla lainkaan, hänen teoksistaan kun on ilmestynyt Valopolussa vasta neljä kirja-arviota.

Juba: Minerva - kukkia tohtori Kääkälle

Lueskelin Juban sarjakuvakirjaa iltasatukirjana. Tosin tämä on Minerva-kirjojen ensimmäisenä ilmestynyt tuli luetuksi vasta kahden myöhemmin ilmestyneen kirjan jälkeen: Minerva - kukkia tohtori Kääkälle (Otava, 2006; ISBN 951-1-21218-4).



Ihan yhtä lailla tämä ei kolahtanut kuin Minerva - Jääkarhun sydän, mutta ei tämäkään hassumpi ollut.



Helmet-järjestelmässä teos oli saanut kolme tähteä (kuusi arviointia), mikä on aika lailla kohdallaan, sillä vaikka piirrosjälki on hyvää ja tarina kulkee kohtuu mukavasti, jotain hitusen teennäistä tässä tarinassa on, ikään kuin aikuisten maailmaa olisi yritetty väkisin vääntää lasten kielelle. Mutta silti, ihan mukava lukukokemus tämä oli.



Kirja kertoo Minerva-tytöstä, joka lähtee lentävän laatikon kyydissä seikkailuun viidakkoon, jossa ilkeä tohtori Kääkkä punoo juonia saadakseen koko maailman valtaansa. Ja monenmoista muuta hahmoakin matkalla tavataan, tosin näistä hahmoista olisi saattanut saada paljon enemmänkin irti, nyt tuntui siltä että tässä mentiin turhankin vauhdikkaasti asiasta ja paikasta toiseen.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Malin Biller: Ilobilleri

Malin Biller on tehnyt sarjakuvan, jossa perinteiset käsitykset ja roolit saavat oikein olan takaa satikutia: Ilobilleri (Arktinen Banaani, 2010; suom. Mikko Huusko; ISBN 978-952-5768-54-1). Huumori on velmulla tavalla mustaa, ja Biller laittaa samalla itsensä peliin.



Jotkin sarjakuvastripit aukesivat hitaasti, meni oma aikansa hahmojen tunnistamiseen, mutta toiset taas olivat hyvinkin universaalisesti ymmärrettäviä ilman (populaari)kulttuurin tuntemustakin.



Nopealukuinen teos tämä on, ja teoksen nimi Ilobilleri osuu napakymppiin.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Tsemppiä! - Blogistanian kesälukumaraton

Kappas, huomasin että kirjoista kirjoittavat (ja niitä lukevat) bloggaajat ovat pistäneet pystyyn 24 tunnin "lukumaratonin", siinäpä tekemistä kesän keskelle.

Itselleni ei tämmöinen intensiivirynnistys onnistu, luen mitä luen, pikku hiljaa, päivä kerrallaan, ja sitten kun kirjoja pitää palauttaa kirjastoon, kirjoittelen niistä merkintöjä tänne Valopolkuun, usein vähän niinkuin varastoon tulevina päivinä ilmestymään. Tällä hetkellä ilmestymistään odottaa 77 kirja-arviota, eli niitä riittää julkaistavaksi tuonne syyskuun loppupuolelle saakka. Ehkä pitäisi laittaa useampi esille päivittäin niin pääsisi tästä "varastosta" eroon.


No, tänään joka tapauksessa on tarkoitus käydä tankkaamassa kirjoja kirjastosta, ja on jo aikakin, koska Helmetin 30 yhtäaikaisen varauksen maksimimäärä on käytetty, ja on useampikin kirja jonka haluaisin laittaa varaukseen, luettavaksi ehkä vielä kesän aikana.

Tsemppiä maratonille niille jotka siihen osallistuvat! Ja kirjoissa on se hyvä puoli, että aina on uusia odottamassa, eikä sitä parasta kirjaa varmaankaan ole vielä kirjoitettu.

Neil Gaiman: Sandman - ikuiset yöt

Neil Gaiman palaa Sandmanin maailmaan tässä sarjakuvakirjassa, joka sisältää useita toisiinsa löyhästi kytkeytyviä tarinoita: Sandman - ikuiset yöt (Egmont, 2006; suom. Petri Silas; ISBN 978-952-469-569-5). Teoksen kuvittajina ovat Glenn Fabry, Milo Manara, Miguelanxo Prado, Frank Quitely, P. Craig Russell, Bill Sienkiewicz ja Barron Storey.



Sivuja sarjakuvakirjassa on 150, eli ihan hetkessä tätä ei saa luettua. Ja tyylilajit eivät ole niitä kevyimpiä, voisipa osassa tarinoista puhua suorastaan kokeellisesta sarjakuvakerronnasta. Mukana on kauhua ja mytologiaa, monella tavalla asiaa lähestyen rakentuvat nämä tarinat. Kyllä tämä kirja lukukokemuksen tarjosi, mutta hiukan hajanaisen sellaisen.


tiistai 9. heinäkuuta 2013

Dean Koontz: Odd Thomas - kuolleiden kasino

Luin Dean Koontzin romaanisarjan toisen osan heti ensimmäisen osan perään, ja alan jo olla vähän sekaisin siitä mitä missäkin kirjassa tapahtuu: Odd Thomas - kuolleiden kasino (Gummerus, 2008; suom. Kari Salminen; ISBN 978-952-459-873-6).



Aikamoiseen pyöritykseen Koontz sankarinsa tässä kirjassa laittaa. Sarjan ensimmäisessä romaanissa Oddin tyttöystävä Stormy kuoli ammuskelussa kauppakeskuksessa, mutta Koontz ei hiljennä tahtia vähääkään vaan tuntuu tässä romaanissa vain lisäävän kierroksia. Mustaa huumoria riitää, kun Koontz kirjoittaa tätä minä-muodossa kerrottua kauhufantasiatarinaa.

Oddin lapsuudenystävä, pyörätuoliin sidottu Danny kaapataan kotoaan, ja Odd lähtee jäljittämään kaappaajia. Käy ilmi, että tieto Oddin kyvyistä on kantautunut okkultismista kiinnostuneen erikoislaatuisen sadistin korviin, joka on päättänyt sekä testata Oddin kykyjä että käyttää tätä hyväkseen omien päämääriensä saavuttamiseen.

Tässä kirjassa oli suoraviivaisemman toiminnan fiilis kuin sarjan ensimmäisessä romaanissa, mikä kieltämättä teki lukemisesta sujuvaa, mutta toisaalta itse nautin Koontzin tarinaan liittämistä sivupoluista, tarinoinnista aiheesta ja aiheen vierestä, sekä siitä huumorista jota Koontz on Odd-hahmoon ladannut, hyödyntäen Oddin jokseenkin vinoa näkökulmaa ihmisten normaaliin arkeen ja todellisuuteen.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Neil Gaiman: The Sandman, Volume 10 - The wake

Neil Gaimanin kirjoittama kymmenes Sandman-sarjakuvakirja jatkoi siitä mihin yhdeksäs päätyi, unien herran Morpheuksen kuolemasta. Tässä pidetään eräänlaista muistojuhlaa kuolleelle, ja samalla uusi unien herra on ottamassa rooliaan haltuunsa: The Sandman, Volume 10 - The wake (DC Comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3754-7).



Olisi luultavasti ollut vaikeaa lukea tätä teosta, jos ei tietäisi mitä aiemmin on tapahtunut, mutta kun yhdeksäs osa oli tuoreessa muistissa tuntui luontevalta seurata tarinan jatkoa. Piirrosasultaan tämä Sandman-kirja oli oikein mainio.

Ja vaikka välillä näissä Sandman-kirjoissa tuntuu olevan vähän itsetarkoituksellista sisäänlämpiävää pohdiskelua, tähän kirjaan mahtui myös muuta, laajemmasta näkökulmasta pohdintaa ihmisenä olemisen keskeisimmistä kysymyksistä: mikä meistä tekee ihmisiä?


sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Tytti Heikkinen: Moulin extra beauté - viettelevä maailma, runokirja täynnä kauneutta, vastustamatonta

Tytti Heikkinen on tehnyt teoksen, josta on vähän vaikea sanoa, onko tämä runoutta, mutta runoilija tässä teoksen tekijänä ainakin on ollut: Moulin extra beauté - viettelevä maailma, runokirja täynnä kauneutta, vastustamatonta (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-67-8).



Teos hyödyntää naistenlehtien estetiikkaa ja mainosten kuvakieltä kerronnassaan, ja vaikka nimellisesti tässä ei ehkä ollakaan mainoksia (ja naistenlehtiä) kohtaan avoimen kriittisiä, lopputulos aiheutti vilunväreitä ja suorastaan pahoinvointia. Tehokas pakkaus vieroittamaan tai vähintäänkin pitämään etäisyyttä mainostajien tuotoksiin. (Näistenlehtien varsinaista sisältöä ja mainoksia kun ei juuri voi erottaa toisistaan.)



Jep, kyllä tätä varmaankin runoteokseksi voi sanoa, ja melkoinen annos tätä "runoutta" kirjassa onkin, ja sen suurimpana ansiona voin ehkä pitää sitä että en kerta kaikkiaan pystynyt lukemaan teosta muutamaa sivua enempää, tuli paha olo, eikä paha olo johtunut tästä teoksesta vaan siitä todellisuudesta jota tämä teos peilaa.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Dean Koontz: Odd Thomas - hiljaisten kaupunki

Jatkoin Dean Koontzin Odd Thomas -kirjojen lukemista sarjan ensimmäisellä romaanilla, joka osoittautui epätasaiseksi mutta lopulta ihan mukiinmeneväksi kauhujännäriksi: Odd Thomas - hiljaisten kaupunki (Gummerus, 2007; suom. Kari Salminen; ISBN 978-952-459-774-6).



Helmet-järjestelmässä joku oli antanut romaanille viisi tähteä, mutta en kyllä tämmöistä olisi valmis tekemään, kolme tai neljä tähteä olisi oikeampi.

Odd-romaanissa oli mielenkiintoinen kehyskertomus. Oddin kirjailijatuttava oli saanut Oddin innostumaan kertomaan seikkailuistaan kirjoittamalla niistä, ja samalla antanut ohjeita kerrontatekniikassa. Tästä syystä Odd ilmoitti käyttävänsä epäluotettavan kertojan tekniikkaa, muun muassa piilottamalla asioiden tapahtumajärjestystä lukijalta.

Tämä oli yksi vähän keinotekoiselta tuntuvista tarinan kertomisen tavoista tässä romaanissa. Puolivälissä teosta olin jo valmis jättämään leikin sikseen, koska kuvittelin jo tietäväni mitä tulevan pitää. Luin kuitenkin eteenpäin, ja olihan tarinassa useampikin yllätys tiedossa.

Tarina on sinänsä mielenkiintoinen muun muassa tuon vihjeenä lukijalle kerrotun epäluotettavuuden ansiosta. Sellaistakin tulkintaa kerronnasta voi ajatella, että Odd näkee harhoja ja että tästä johtuen tarinan yliluonnolliset elementit ovat vain Oddin päänsisäisiä tapahtumia. Mutta toisaalta Koontz lomittaa todelliselta tuntuvaa ja keksityltä vaikuttavaa melko näppärällä tavalla toisiinsa, niin että lukija ei tiedä mitä tarinasta aina ajatella.

Mitä romaanista voisi kertoa paljastamatta liikaa? No, ehkä sen, että tapahtumapaikkana on Pico Mundon pikkukaupunkin Kaliforniassa, jossa Odd asuu autotallin yläkerrassa ja työskentelee pikaruokalan kokkina. Hänellä on kyky nähdä kuolleita ihmisiä, ja nyt näyttää siltä että joku tai jotkut juonivat kertakaikkisen kamalia pikkukaupungissa.

Oddin perhetausta on aikamoisen hirvittävä, sekä hänen äitinsä että isänsä sopisivat kauhugalleriaan. Kieltämättä on Koontzilta aika taitava suoritus tasapainoitella näiden inhotuksen väreitä tarjoavien elementtien ja tarinaa keventävien arkipäivän kommelluksien välimaastossa.

Tarinaa kertova Odd luo lukijaan varsin läheisen suhteen, ja kun sitten käy ilmi millaista Oddin elämä on lapsuudessa ollut, lukija pakostakin kokee myötätuntoa tätä vastentahtoista sankaria kohtaan. Ja epäilemättä Odd ei ihan täysijärkinen ole, joten lukijan tehtävänä on pohtia missä määrin tämän kaltaisen tarinan totuuteen voi ylipäänsä luottaa. Mielenkiintoinen lähestymiskulma jännärin rakentamiseen.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Dean Koontz: Odd Interlude

Dean Koontz kertoo Odd Thomasin seikkailuista pienessä sivupolussa varsinaisten Odd-romaanien rinnalla: Odd Interlude (Bantam Books, 2013; ISBN 978-0-345-53659-4).



Koontzin tapa kertoa Oddin tarinoita on mukavan jutustelevaa. Näin alkaa tämä teos, kautta rantain mutta hiljalleen kohti varsinaista aihetta liikkuen:

They say that every road leads home if you care to go there. I long for home, for the town of Pico Mundo and the desert in which it blooms, but the roads that I take seem to lead me to one hell after another.

In the front passenger seat of the Mercedes, through the side window, I watch the stars, which appear to be fixed but in fact are ever moving and perpetually receding. They seem eternal, but they are only suns that will burn out one day.

...

I wasn't born to kill. Like all of us, I was born for joy. This broken world, however, breaks most of us, grinding relentlessly on its metaled tracks.


Tässä tarinassa Oddilla on matkakumppanina Annamaria, raskaana oleva nainen jolla tuntuu olevan jopa enemmän salaisuuksia kuin Oddilla, ja erityisen kehittynyt taito pitää salaisuudet omana tietonaan. Näin Koontz kirjoittaa dialogia:

As we reach the foot of the ramp and halt at a stop sign, I say, "You feel it, too?"

"I'm not gifted as you are, odd one. I don't feel such things. But I know."

"What do you know?"

"What I need to know."

"Which is?"

"Which is what is."

"And what is this what-is that you know?"

She smiles. "I know what matters, how it all works, and why."

The smile suggests she enjoys tweaking me by being enigmatic - although there is no meanness in her teasing.

I don't believe there is any deception in her, either. I am convinced she always speaks the truth. And she does not, as it might seem, talk in code. She speaks the truth profoundly but perhaps as poets speak it: obliquely, employing paradox, symbols, metaphors.


Sen verran hyvin kirjoitettu tämä lyhyt kertomus oli, että lainasin saman tien kirjastosta kaksi muuta Odd Thomasista kertovaa kirjaa.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Henrik Lange ja Thomas Wengelewski: 90 kirjaklassikkoa kiireisille

Henrik Lange on piirtänyt ja yhdessä Thomas Wengelewskin kanssa kirjoittanut mainion sarjakuvakirjan, jossa paljastetaan kirjojen juonet yhden sivun tiivistelmissä: 90 kirjaklassikkoa kiireisille (WSOY, 2009; suom. Saara Pääkkönen; ISBN 978-951-0-35438-4).



En kirjaa olisi huomannutkaan, ellen olisi kirjastossa katsellut näytteillä olevien sarjakuvateosten hyllyä ja ellei paikalle tullut kirjastotäti - sallittakoon tässä tämä täti-termi - olisi mainostanut tätä kirjaa. Teos tuli lainattua ja luettua vielä samana iltana.

Mukavan humoristisella tavalla kirjoista kerrotaan. Juonet tässä kyllä paljastuvat, mutta joskus vähän vinolla tavalla, niin että se joka alkuperäisteoksen on lukenut pakostakin tulee pohtineeksi omaa tulkintaansa teoksesta. Ja joidenkin tiivistettyjen kirjojen osalta sarjakuva viittaa teoksen myöhempään käyttöön esimerkiksi viihdeteollisuuden raaka-aineena.


keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Kate Ellis: Playing with bones

Kate Ellisin dekkarin päähenkilönä on poliisi Joe Plantagenet. Hän selvittelee monipolvista murhamysteeriä, joka tuntuu kytkeytyvän vuosikymmenten takaiseen sarjamurhatapaukseen: Playing with bones (Piatkus, 2009; ISBN 978-0-7499-0933-8).

En ole Ellisin dekkareita aiemmin lukenut. Pariin otteeseen tämä oli katkolla, sillä tekstissä oli höttöisyyttä. Ellis tuntui selittelevän itsestään selviä asioita käyttäen fraaseja joita löytyy kolmetoista jokaisesta tusinadekkarista. Mutta pienten paussien jälkeen jatkoin lukemista, eikä tämä hassumpi sitten ollutkaan.

Ehkä eniten kirjasta jäi mieleen se, että rikoksen selvittämistyö tuntui aidolta ryhmätyöltä, jossa pala kerrallaan rakentui kuva tapahtumista, ja usein oltiin aivan ratkaisun kynnyksellä mutta poliisien huomio herpaantui johonkin sivupolkuun ja keskeiset faktat jäivät tarkistamatta.

Onhan tämäkin oma tapansa kirjoittaa dekkaria, korostaa sitä sumua ja sattumusten kavalkadia mitä tapahtuneiden asioiden selvittämisessä pakostakin on edessä. No, saattaa olla että palaan näiden dekkareiden pariin, mutta saattaa myös olla etten palaa.

Dean Koontz: In Odd we trust

Dean Koontz on merkitty tämän sarjakuvakirjan kirjoittajaksi, ja toisena kirjoittajana sekä piirtäjänä on Queenie Chan. Kirjan sankari on Odd Thomas, nuori mies joka näkee kuolleita ihmisiä: In Odd we trust (HarperCollins, 2008; ISBN 978-0-00-723696-1).



En näistä Odd-tarinoista tiennyt mitään ennen kuin törmäsin pieneen e-kirjaseen nimeltä Odd Interlude, jossa Koontz kirjoittaa novellin mittaista tarinaa Odd Thomasin seikkailuista. Sen verran mielenkiintoiselta tämä vaikutti että lainasin kirjastosta kaksi Odd-kirjaa, tämän sarjakuvan sekä kirjasarjan ensimmäisen romaanin, Odd Thomas - hiljaisten kaupunki.



Kovin kauhea ei tämä kauhusarjakuva ole. Chan on piirtänyt Odd-sankarista mukavalla tavalla. Odd on hahmo joka muistuttaa "jokamiestä", mutta kuitenkin jotain tunnistettavaa ja mieleenpainuvaa tässä hahmossa on. Oddin ja hänen tyttöystävänsä Stormyn välinen sanailu oli mukavaa, tässä on kaksikko jota ei voi mitenkään tavanomaisena sankariparina pitää.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Juba: Minerva - jääkarhun sydän

Juban sarjakuvakirja oli lainattu alunperin iltasatukirjaksi, mutta sitten tytär luki sen itse alusta loppuun ja halusi että lainataan seuraava osa kirjastosta. Itseltäni lukeminen jäi siis kesken: Minerva - jääkarhun sydän (Otava, 2009; ISBN 978-951-1-22931-5).



Tytär tykkäsi kirjasta kovasti, ja kyllä tämä minuakin miellytti, vaikka ihan täysosumasta ei voikaan puhua. Mainiosti Minerva joka tapauksessa seikkailee arktisissa maisemissa. Viimeinen jääkarhu on vaarassa, ja öljyä porataan ympäristön tilasta piittaamatta.



Parasta kirjassa ehkä oli se, että hahmot eivät olleet disneymäisen siloteltuja vaan tarinasta löytyy monenmoista tunnetilaa. Nyt luettavana on Minerva - alajuoksun kelluva pullukka, ja teos Minerva - kukkia tohtori Kääkälle on varauksessa.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Anssi Tuulenmäki: Lupa toimia eri tavalla

Joskus käy niin, että teoksen lukeminen tökkää jo esipuheeseen, teoksen sinänsä kiinnostavasta aihepiiristä huolimatta. Näin kävi Anssi Tuulenmäen kirjalle Lupa toimia eri tavalla (Sanoma Pro, 2012; 2. painos; ISBN 978-952-63-1708-3).



Näin Tuulenmäki aloittaa kirjan luvussa "Miksi tämä kirja on tehty ja miksi se kannattaa lukea":

Otetaan pankit Nordea, OP ja Sampo, aakkosjärjestyksessä. Kuvittele olevasi asiakas näissä liikkeissä, kuvittele koko prosessi tarpeen syntymisestä vaihtoehtojen etsimisen, valinnan, tilaamisen, maksamisen, vastaanottamisen ja käyttämisen kautta poisheittämiseen ja unohtamiseen. Kuvittele, että kyseisistä liikkeistä otetaan logot ja värit pois. Kuvittele tekeväsi sama kaikissa kolmessa pankissa, sattumanvaraisissa toimipisteissä. Tiedätkö, minkä firman liikkeessä olet? Väitän, että et tiedä. [...] Väitän, että kyseisillä yrityksillä ei ole strategiaa tai ainakaan strategista innovaatiota. Jos on, niin ei se ainakaan näy asiakkaille.


No, itselleni on käynyt niin, että olin pitkän linjan asiakas Sampossa, aina Postipankin ajoista lähtien, mutta viime vuosien aikana olen hiljalleen siirtänyt pankkiasioitani Osuuspankkiin. Aluksi syy oli yksinkertainen: paras tarjous asuntolainasta.

Pidin kuitenkin Sampossa edelleen osan pankkiasioistani, kunnes alkoi tökkimään yhä pahemmin. Arkipäivän karheus, varsinkin verrattuna Osuuspankin hyvin toimivaan nettipankkiin, oli lopulta kerta kaikkiaan sietämätöntä. Siirsin vähän kerrallaan pankkiasioitani Osuuspankkiin, kunnes muutama kuukausi sitten irtisanoin Sampon asiakkuuden lopullisesti.

Mitä tässä yritän sanoa on se, että tuo kirjan aloitus mielestäni väheksyy sitä arkipäivän asiakaskokemusta mikä lopulta vaikuttaa eniten siihen, minkä palveluntarjoajan asiakkaana haluaa olla. Voi olla, että Sampo saattaisi tehdä minulle paremman asuntolainatarjouksen, jos joskus tulevaisuudessa sellaista tarvitsisin, ja lainan voisin Samposta ehkä tällöin ottaakin, mutta kaikkia pankkiasioitani en Sampoon siirtäisi missään nimessä.

Ja ehkä lopulta tarkoitan tässä sitä, että tämä kirja tuntuu olevan suunnattu sellaisille yritysten toimijoille, jotka askartelevat pää pilvissä strategioiden ja suurten linjojen (ja suurten bonusten) maailmassa, ja jotka helposti unohtavat että lopulta menestyminen riippuu pienistä yksityiskohdista, niiden osumisesta kohdalleen.