Kurt Vonnegut: Hui hai - eli Jäähyväiset yksinäisyydelle

Tämä Kurt Vonnegutin romaani ilmestyi Tammen Keltaisessa kirjastossa, joka tietyssä mielessä on laadun tae. Itselleni Vonnegut on tavattoman tärkeä kirjailija, joten mitään erityisempää vakuuttelua tämän teoksen lukemisen tarpeellisuudesta ei tarvita: Hui hai - eli Jäähyväiset yksinäisyydelle (Tammi, 1978; suom. Jukka Kemppinen; ISBN 951-30-4016-X).



Olen tämän romaanin lukenut vuosikymmen tai pari sitten, alkuperäiskielellä, ja nyt vasta sain sen käsiini suomennettuna, kun se mökkilomalla löytyi kirjahyllystä. Ja ei kun samantien lukemaan. Paljon oli kirjasta ehtinyt unohtua, ja paljon oli sellaista jota en ollut ymmärtänyt edellisellä lukukerralla, mistä täytyy kyllä olla 20 vuotta ellei enemmänkin.

Kirjan alussa Vonnegut kertoo omasta perheestään, veljestään ja siskostaan, ja siitä miten romaanin tapahtumat linkittyvät hänen omaan elämäänsä. Tosin tulee mieleen, missä määrin Vonnegut tässäkin sepittää omiaan, sillä fiktiota tämä romaani tietenkin on. Melkoisen tarinan Vonnegut teoksessa kertoo, pilke silmäkulmassa, sillä teos on omistettu koomikkoparille Stan Laurel ja Oliver Hardy, Ohukaiselle ja Paksukaiselle. Mitä suurimmassa määrin - ja hyvinkin riemastuttavasti - slapstick-komedian tyylistä on tämä romaanin kerronta.

Vonnegut kertoo romaanissa kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen neandertalidikaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur olivat yhdessä ollessaan nero, mutta jos heidät erotettiin kauemmaksi kuin kolmen metrin päähän toisistaan, he olivat melkoisen lahjattomia.

Viisitoistavuotiaina Eliza ja Wilbur erotetaan toisistaan. Eliza päätyy lopulta Marsiin ja kuolee siellä lumivyöryssä. Wilbur päätyy Yhdysvaltain presidentiksi kampanjatunnuksella "Hui hai – jäähyväiset yksinäisyydelle". Mutta ei maailma Wilburin hyvää tarkoittavalla kampanjalla paremmaksi muutu, yhtä lailla pähkähullua on meno jatkossakin.

Mainiosti Vonnegut näyttää maailman ja olemassaolon mielettömyyden. Mitä järkeä on elämässä tai rakastamisessa? Vonnegut tuntuu sanovan lukijalle, että mitään sen kummempaa ei kannata tavoitella kuin suhtautua jotakuinkin ystävällisesti toisiin ihmisiin. Tämä ystävällisyys riittää elämän sisällöksi.

Kirjassa Vonnegut ehtii ottamaan kantaa rakkauteen, tuonpuoleiseen (jossa on tosi ikävää!), orjuuteen, sotimiseen, perhesuhteisiin, maailmanpolitiikkaan ja niin edelleen. Ja vaikka esipuheessa Vonnegut kertoo kirjoittamisen olevan yhtä tuskaa, aikamoisen hauskaa lukijalla teosta lukiessaan on.



Kirjan suomennus tuntui onnistuneelta vaikka tehtävä ei varmaankaan ole ollut helppo. Vasta tätä kirja-arviota kirjoittaessani huomasin että suomentajana oli Jukka Kemppinen. Mainio työnäyte tämä teos suomentajalta on.