Thomas Bernhard: Hakkuu - muuan mielenkuohu

Liioittelevan pessimismin mestari Thomas Bernhard on noussut hiljalleen suosikkikirjailijakseni, ja tätä kokemusta vahvisti mitä suurimmassa määrin tämä itävaltalaisista kulttuuripiireistä kertova romaani: Hakkuu - muuan mielenkuohu (Teos, 2007; suom. Tarja Roinila; ISBN 978-951-851-095-9).



Teos aiheutti suoranaisen skandaalin ilmestyessään. Kirjakaupoissa sanotaan syntyneen kahinoita kirjojen ostajien ja niiden takavarikoijien välille. Bernhard kertoi mitä ilmeisimmin todellisista ihmisistä, käyttäen salanimiä jotka oli helposti yhdistettävissä todellisiin henkilöihin. Oikeusjuttukin kirjan takia nostettiin, mutta myöhemmin se peruttiin.

Kirjan lopussa on Tarja Roinilan kirjoittama artikkeli "Thomas Bernhard, kuolema ja elämä", jossa viitataan Bernhardin nuoruudesta kertovaan elämäkertaan. Roinila mainitsee, että Bernhard väittäisi elämäkerrassaan viettäneensä osan lapsuudestaan merillä, mutta tämmöistä en kyllä muista lukeneeni nyt suomeksi ilmestyneistä elämänkertakirjoista.

Lisäys 28.8.2013: Luin vihdoin Bernhardin elämänkertakirjojen viidennen osan, jossa palattiin Bernhardin elämän aivan alkuun, ja tuo meri-juttu tavallaan piti paikkansa, sillä ensimmäisenä elinvuotenaan Bernhard oli (äitinsä käydessä töissä) hoidossa satamassa olevassa kalastajaveneessä.

Joka tapauksessa Bernhardin tapa kirjoittaa on liioitteleva, hän maalaa kohteistaan (ja samalla itsestään) hyvin synkkää ja toivotonta kuvaa, kapinoiden maailmaa tai vähintäänkin itävaltalaista yhteiskuntaa ja eritoten itävaltalaisten kaupunkien sisäänlämpiävää ilmapiiriä vastaan.

Roinila kirjoittaa, että Bernhardin kirjoitustyyli on ikään kuin säveltämistä, kuin samaa teemaa toistettaisiin varioiden, siihen palaten ja aiemman päälle uusia teemoja rakentaen. Ja näin todella on. Hakkuu-romaani on lukemiani elämäkertakirjoja huomattavasti selvemmin rakennettu musiikillisten periaatteiden pohjalta.

Bernhard ikään kuin jankkaa lauseesta toiseen, sivusta toiseen samoja teemoja, välillä tuoden uusia näkökulmia mukaan, kuitenkin yhä uudelleen samoihin perusasioihin palaten. Koko teksti on ladottu yhdeksi pötköksi, ilman kappalevälejä, ja lauseet tuppaavat olemaan myös pitkiä ja polveilevia, ikään kuin sävelkulkuja sivusta toiseen.

Jos lukee vain yksittäistä kohtaa Bernhardin romaanista tuntuu helposti siltä, että tässä Bernhard tai hyvin hänen kaltaisensa hahmo purkaa pettymystään muihin ihmisiin, syyttää - laiskanlinnassa istuen - heitä milloin mistäkin laiminlyönnistä ja hyväksikäytöstä, puutteista ihmisinä, pyrkyryydestä, raukkamaisuudesta, ymmärtämättömyydestä ja kaikenlaisesta väkivallasta, niin henkisestä kuin fyysisestä.

Romaani olisi näin ollen täydellisen ala-arvoinen, suorastaan säälittävä, jos tässä olisi kaikki mitä Bernhard kertoo. Mutta tässä pimeydessä on valonsa, ja se valo nousee siitä miten Bernhard toistaa teemoja, avaten niitä pala palalta, samalla paljastaen sen miten tämä laiskanlinnassa istuva päähenkilö on sokea - tai on olevinaan sokea - omille raukkamaisuuksilleen, omille heikkouksilleen, sillä mitä suurimmassa määrin kirjan todellinen kohde on sen kertoja, häneen tässä kohdistetaan tämä hakkuu, joka nimellisesti kertoo näistä muista kanssaihmisistään ja heidän vioistaan ihmisinä. Bernhard on julma, mutta julmimmillaan hän on omaa itseään kohtaan.

Muodollisesti teos kertoo yhden illan ja yön tapahtumista, taiteellisista illalliskutsuista Auersbergerin pariskunnan luona, ja näin Bernhard kertoo tästä pariskunnassa, joka aikoinaan oli hänelle hyvin läheinen ja tärkeä:

[...] Me olemme joskus tehneet heille palveluksen ja uskomme sitten, että meillä on oikeus heidän elinikäiseen kiitollisuuteensa, minä ajattelin laiskanlinnassa. Me olemme olleet vuosia heidän ystäviään emmekä yhtäkkiä enää ole, emme enää koko elämän aikana, eikä meillä ole aavistustakaan, miksi emme yhtäkkiä enää ole ystäviä. Me rakastamme heitä niin kiihkeästi, että tulemme sairaiksi tuosta rakkaudesta, ja he työntävät meidät luotaan, vihaavat meidän rakkauttamme, minä ajattelin. Me saamme heiltä kaiken ja me vihaamme heitä sen takia. Me emme ole mitään ja he tekevät meistä jotain ja me vihaamme heitä sen takia. Me tulemme tyhjästä, niin kuin sanotaan, ja he tekevät meistä kenties neron emmekä ikinä anna heille anteeksi, että he ovat tehneet meistä neron, ikään kuin he olisivat tehneet meistä pahimman luokan rikollisen, minä ajattelin laiskanlinnassa. Me saamme heiltä kaiken, minä ajattelin laiskanlinnassa, ja rankaisemme heitä siitä elinkautisella halveksinnalla ja vihalla. Saamme kiittää heitä kaikesta emmekä ikinä anna heille anteeksi että saamme kiittää heitä kaikesta, minä ajattelin. Me kuvittelemme että meillä on oikeuksia eikä meillä ole mitään oikeuksia, minä ajattelin. Kenelläkään ei ole minkäänlaista oikeutta, minä ajattelin. Maailma on itse epäoikeudenmukaisuus, minä ajattelin. Ihmiset ovat itse epäoikeudenmukaisuus ja epäoikeudenmukaisuus on kaikki mitä on, tämä on totuus, minä ajattelin. Nämä ihmiset ovat aina olleet olevinaan milloin mitäkin, he eivät ole olleet todella mitään, milloin he ovat olleet olevinaan sivistyneitä olematta sivistyneitä, milloin he ovat olleet olevinaan kaunosieluja, kuten sanotaan, olematta kaunosieluja, milloin he ovat olleet olevinaan inhimillisiä olematta inhimillisiä, minä ajattelin. [...]

Illallisilla syödään ja juodaan, ja puretaan vanhoja kaunoja eri alojen taitelijoiden, kriitikoiden ja taiteenharrastajien kesken.

[...] Jeannielle ei ole koskaan sanottu, että hän on alhainen, suorastaan vulgääri, kuten Burg-näyttelijä muitta mutkitta sanoi hänelle päin naamaa. Me saamme suurta nautintoa kun uskomme, että joku saa niin sanotusti ansionsa mukaan, kun hänelle näytetään hänen oma alhaisuutensa ja hänen oma hävyttömyytensä ja hänen oma tyhjäpäisyytensä ja epäpätevyytensä, minä ajattelin, ja sitä suuremmalla syyllä, jos olemme saaneet odottaa sitä vuosikymmeniä. Jeannielle ei ole koskaan sanottu, että hän on loppujen lopuksi hyvin mitätön, alhainen luonne, suorastaan ilkeämielinen ihminen, Burg-näyttelijä sanoi sen ääneen. Ja minusta vaikutti siltä, että se tuotti iloa kaikille, jotka olivat todistamassa Burg-näyttelijän purkausta, mutta ei ainoastaan hetkellistä iloa, vaan se toi kaikille suuremman, pitempiakaisen tyydytyksen. He eivät tietenkään tuoneet tuntemustaan julki, siihen heillä ei ollut vaikutinta eikä heillä olisi ollut siihen varaakaan. Burg-näyttelijällä oli kuitenkin varaa siihen aivan niin kuin minulla oli varaa siihen, että pelkällä vaikenemisellani Burg-näyttelijän suuntaan osoitin hänen olevan oikeassa kaikessa mitä hän esitti Jeannieta vastaan. Vihdoinkin, vuosien jälkeen, vuosikymmenten jälkeen joku sanoo totuuden päin naamaa ihmiselle, jolle me olemme sitä toivoneet, vuosikymmeniä toivoneet, juuri sen totuuden, jota hän ei ole koskaan ennen kuullut, koska kukaan ei siihen mennessä ole uskaltanut sanoa tälle ihmiselle totuutta päin naamaa, ja minä ajattelin, että jo yksin tämän Burg-näyttelijän Jeannielle päin naamaa sanoman totuuden takia, mikä tämä totuus ikinä onkaan tai on olematta, kannatti loppujen lopuksi sittenkin noudattaa kutsua taiteellisille illallisille. [...]

Tämäkin tekstikatkelma on pinnalta ajatellen tavattoman falski ja sormella osoitteleva, varsinkin kun romaanin Jeannie oli yhdistettävissä todelliseen henkilöön, mutta kun toisaalla romaanissa Bernhard kertoo siitä millainen syvällinen ja pitkäaikainen suhde päähenkilöllä oli ollut Jeannieen ja kuinka paljon Jeannie oli häntä auttanut uralla ja taiteessa eteenpäin, lukija joutuu ikään kuin itse rakentamaan romaanin palasista kokonaisuuden, kirjoittamaan sen tekstin jonka Bernhard jättää kirjoittamatta ja kertomatta.

Ankaraa, säälimätöntä, ja samalla syvältäluotaavan inhimillistä, sellaista on Bernhardin romaanin kerronta.