Zen ja pelkistämisen taito II

Kehuin luettavanani olevaa kirjaa Esityksen suunnittelu - zen ja pelkistämisen taito (WSOYpro, 2009), ja siinä riittää kehuttava enemmänkin.

Esityksen suunnittelussa on paljon sellaista, jonka kuvittelemme tietävämme tai josta on muodostunut käytäntö - ja tuloksena on kiduttavan epäselviä ja paikoillaan polkevia esityksiä.

Ajatellaan vaikkapa yksinkertaistamista. Kirjasta löytyy kehoitus "älä koskaan käytä yli kuutta sanaa kalvoa kohden", joka tuntuu aika äärimmäiseltä - mutta on tosiasiassa erinomainen ohje. Tähän liittyy mainio tarina, seuraavassa oma versioni siitä.

Perheellä oli kalakauppa, ja sen hoitajaksi siirtynyt poika teetätti liikkeen oven ylle kyltin, jossa luki "Me myymme tuoretta kalaa". Hän sai kyltistä useita parannusehdotuksia.

Ensimmäinen totesi, että me-sana on tarpeeton, koska kuka muu kalaa möisi. Siispä kyltissä pitää lukea "Tuoretta kalaa myynnissä". Tästä taas tuli kommentti, että mitä muuta varten kala olisi tarjolla kuin myytävänä. Siispä uusi versio: "Tuoretta kalaa". Ja tästä taas tuli kommentti, jonka mukaan sanan "tuore" mainitseminen saa miettimään, millaista kalaa sitä muuten olisi myynnissä, pilaantunuttako? Siispä uusi kyltti: "KALAA".

Ja tämäkin on itse asiassa tarpeeton, koska kalan tuoksu levisi kaupasta korttelin päähän ympäristöön, joten ostajat löysivät kyllä tiensä oikeaan paikkaan.

Siis: neljästä sanasta päästiin nollaan. Tästä on hyvä lähteä miettimään, kuinka paljon ylimääräistä tavaraa esityskalvoilla onkaan. Karsi, karsi!

Perusongelma kalvojen laadinnassa on se, että yhdellä materiaalilla yritetään hoitaa kolme asiaa: esityskalvot, omat muistiinpanot ja kuuntelijoille jaettava oheismateriaali. Näiden ei koskaan pidä olla sama kalvosetti!

Kalvot ovat osa esitystä, tukemassa suullista kertomusta, eivät viemässä huomiota siitä pois, ja pahin mitä voi tehdä on laittaa kalvoille paljon tekstiä joka estää kuulijoita kuuntelemasta esiintyjää.

Samaten kalvoja ei koskaan pidä jakaa kuuntelijoille etukäteen. Jos jotain materiaalia jakaa, sen pitää olla tätä varten erikseen suunniteltu dokumentti, jossa tarjotaan lisätietoja ja syventävää aineistoa aiheesta.

Kirjassa on paljon loistavia esimerkkejä kalvoista, jotka alunperin ovat tunkkaisia, epäselviä ja mauttomia, mutta jotka karsimalla ja tarkalla harkinnalla muuttuvat ytimekkäiksi ja iskeviksi.

Mutta miksi sitten huonot esitelmät ovat edelleenkin niin yleisiä, vaikka periaatteet parantamiseen ovat yksinkertaisia? Merkittävä syy tähän on kulttuurinen: esiintyjää ei pidetä vakavasti otettavana (asiantuntijana) ellei hänen kalvoissaan ole roppakaupalla tekstiä ja todistusaineistoa.

Jos kalvolla on vain kuusi sanaa - tai parhaimmillaan vain yksi, tai ei sitäkään - tulee mieleen ajatus laiskasta esityksen valmistelusta. Ja tämä siitä huolimatta että tiivistäminen olennaiseen se vasta vaikeaa onkin, ei materiaalin kasaaminen nippuun, johon ajattelua ei juurikaan tarvita.